VANHA TARINA.
Minä olen laitakaupungin lapsi, syntynyt ja kasvanut pienessä kamarissa, likaisessa ympäristössä, toruvien ja tyrkkivien ihmisten joukossa. Kadulla olen leikkinyt ja mutaisen pihan lammikossa lastulaivoja uittanut.
Minua sanottiin jo lapsena kauniiksi ja sananparsi vieläkin kertoo:
— Jumalakin kattelee, kun Aaron Lulu lullaa. —
Vanha tätini, kokenut yksinäinen nainen silitti toisinaan päätäni ja huoaten sanoi:
— Sinä olet kuin ruusu rikkaruohostossa. — Tietysti minä kysyin, millainen oli ruusu rikkaruohostossa.
Ja hän kertoi:
— Saran päässä kasvoi väkevässä maassa ohdakkeita ja orjantappuroita, heinää ja nokkosia. Ja näitten keskellä kukoisti ihana ruusu. Ohikulkija näki sen, ihmetteli ihanuutta ja ajatteli: — Sattuman oikku on sinut tänne heittänyt rikkaruohon keskellä kukoistamaan. Sinulla ei ole omistajaa, joka ihanuudestasi nauttisi. Minä otan sinut ja pistän povelleni. —
Hän taittoi ruusun, rutisti kourallaan armottomasti sen lehtiä painaen niitä kuumille huulilleen ja hengittäen niitten suloista tuoksua. Sitten hän kiinnitti sen rintaansa, unohti sen kulkiessansa ja antoi ahnaan tuulen repiä kellertävät sulotuoksuiset lehdet. Ne putoilivat tielle ihmisten poljettaviksi. Ainoastaan sisimmät lehdet sulkeutuivat nuppuun, liittyivät lujasti toisiinsa. Silloin kulkija muisti ruusun, otti sen käteensä, puhalteli sitä kuumilla huulillaan ja taivutti lehdet auki armottomilla sormillaan, saadakseen runsaammin nauttia ruusun sydämen tuoksua. Mutta ruusun varsi kuihtui, se taipui hervottomaksi nupun juurelta. Se ei jaksanut kantaa runneltua kruunuansa, sen sydän oli musertunut, eikä sillä ollut juurta, mistä olisi uutta voimaa imenyt. Ruusu putosi kantajansa rinnalta ja ihmiset tulivat ja polkivat sitä. —
Näin hän kertoi, vanhat silmät sumenivat kyynelistä ja kuihtunut käsi vapisi. Silloin en sitä tajunnut, mutta nyt ymmärrän, että hän kertoi oman tarinansa ja aavisti vanhan viisaudella, miten se pää, jota hän silitteli, kerran taipuisi saman kohtalon alaiseksi.
Ja minä olen elänyt tämän ruusun tarinan. Nyt sen tiedän, kun lumous on haihtunut, nuoruuden hehku sammunut, tulevaisuus häämöttää harmaana ja ijäisyyden ranta avautuu eteeni äärettömänä ulappana.
Nyt palautan ajatuksiini oman, menneen elämäni ja tarkastan sitä kuin jonkun vieraan elämää, sillä se ei enää ole minun elämäni vaan sen entisen lumotun ihmisen elämä.
Minä olin puotityttö ja omasta mielestäni yhtä ylhäinen kuin mikä hieno neiti tahansa. Pää pystyssä kuljin kadulla ne harvat kerrat kun minulla oli aikaa siihen. Ihmisten ihailevat silmäykset hivelivät olentoani ja jalkani nousivat kevyesti ja juhlapukuni oli mielestäni somempi kuin kenenkään muun. Sitten tulivat tanssiaiset. Oi, kuinka me nuoret silloin tanssimme! Se oli riemuisaa lasten leikkiä iltamyöhästä aamun valkeaan, se oli laulun hyminää pitkin päivää ja hypähteleviä askeleita työnkin ohessa. Ja kun ilta tuli ja valssin aaltoileva tahti nosti savillensa, kiidätti pitkin kiiltävää lattiaa oman hurmaavan lakinsa mukaan, silloin olin mielestäni sydänten kuningatar ja riemu lauloi rinnassani.
Sitten tuli aika jolloin tanssi taukosi, soitto vaikeni ja me monet kyselimme: miksi, miksi? Vanhemmat katsoivat meihin suruissaan ja säälien. Synkät varjot liikkuivat kaikkien mielissä ja suru asui kunkin sydämessä.
— Miksi, miksi? — kysyimme me nuoret ja pienet.
Niin, se tuli jostakin korkealta ja kaukaa, painui yhä lähemmäksi ja saavutti viimein meidät pienoiset ja nuoret. Silloin me sen vasta ymmärsimme, kun laulu meiltä kiellettiin, lippumme kierrettiin tangon ympärille, emmekä saaneet puhua sydämestä sydämeen toinen toisellemme, vaan puheemme kytkettiin papereihin.
Silloin se alkoi se näytteleminen. Meidän täytyi saada jakaa ilot ja surut, tuntea sydänten sykähtelevän samassa tahdissa niinkuin ennen olivat sykähdelleet tanssin sävelissä.
Silloin se alkoi minunkin tarinani.
Me näyttelimme rakkautta.
Hänellä oli hellät, hyväilevät kädet, lämmin syli, kuumat huulet ja vihreät silmät. Näyttämöllä hän seurasi minua varjona, talutti kädestä, ohjasi olkapäistä, hyväili suuren yleisön nähden ja suuteli omanansa. Minä unohdin näyttämön, unohdin yleisön, näin ja tunsin yksin hänet. Siksi oli aivan luonnollista, kun hän kamarissani, puodin takana, veti minut syliinsä ja sanoi omaksensa.
Minä olin ylpeä hänestä. Ei kukaan astunut kuin hän, niin reippaasti ja ryhdikkäästi; ei kenenkään ääni niin matalana väreillyt kuin hänen. Hän oli arvokkaampi kuin kukaan meistä. Ja hän piti minusta vähäpätöisestä. Ylpeyteni haihtui, varmuuteni katosi. Mitä oli minulle muu maailma! Varjoja ne kaikki olivat, joitten joukossa kuljin kuin unessa kävijä.
Illan tullen hiivin viimeisenä toverien poistuttua tapaamaan häntä. Ei kukaan saisi tietää meidän liitostamme. Se ei kuulunut maailmalle, emmekä me välittäneet ihmisistä.
Kerran hän kävi luonani.
— Katsos, Arvo, tässä ovat isäni ja äitini valokuvat. He ovat kuolleet. Minä olen maailmassa aivan yksin. Ei siskoa eikä veljeäkään ole minulla. — Minä nielin kyyneleeni häveten itseni surkuttelemista. Mutta hän otti tylysti kortit kädestäni, heitti ne pöydälle ja syleili minua kuumasti.
— Niin olet sinä minun, yksin minun! —
Hänen vihreät silmänsä polttivat ja minä pelkäsin häntä.
— Arvo, näytä minulle siskosi tai veljesi tai vanhempiesi kuvat, kerro heistä, kerro itsestäsi, omasta lapsuudestasi. Minä janoon saada kuulla sinusta kaikki, kaikki poikamaiset vehkeesi, lempileikkisi, puhutaan niistä. —
— Emme huoli niistä, nykyisyys on meidän. —
— Niin, puhukaamme nykyisyydestä. Tiedätkö mistä minä haaveksin? Minä tahtoisin itselleni kamarin, jossa olisi vaaleanpunaiset seinät, himmeä kattolamppu, puhtoinen valkea uudinvuode ja ruusuja akkunalla. Oi, niin puhdasta siellä pitäisi olla, ettei kirkas auringonsäde siellä pölyn hiukkasta löytäisi, ei vieraan jalka sen lattiata koskettaa saisi eikä oudon ääni sen hiljaisuutta häiritä. Ja niin rauhaista siellä pitäisi olla, ettei ruma ajatus uskaltaisi sinne hiipiä, eikä kukaan sen olemassaolosta tietäisi. Paitsi sinä ja minä. —
— Jaa, kuka uskoisi, että olet vaan puotityttö, minun sydänkäpyni ja lellivauvani. Hankitaan sellainen koti! —
— Sano vietämmekö pian häitä? —
— Häät me vietämme kahden, sinä ja minä; sinun neitsytkammiossasi. —
— Niin, me haemme papin ja hän siunaa liittomme siellä uudessa kodissa. —
— Miksi pappia hakisimme, sinä pikku hupakko? —
Minä en täysin tajunnut silloin mitä hän tahtoi, mutta unelmani puhtoisesta kammiostani haihtui. Minä tunsin hämärästi, että rumat ajatukset olivat sinne hiipineet ja minä pelkäsin hänen helliä käsiään, kuumia huuliaan ja vihreitä silmiään. Mutta minä olin hänen vallassansa. Hän oli taittanut minut juurestani irti, pistänyt povelleen ja kantoi minut, minne ikinä tahtoi.
Hän oli sieluton, ahnas ja tyly. Hän kuihdutti minun nuoruuteni kukan ja haavoitti sydämeni verille ja heitti minut tielle poljettavaksi.
Vaan minä en ollut ruusu enkä ainoastaan nainen. Minä olin ihminen ja minulla oli sielu. Se sama sielu, joka oli pukeutunut rakkauden hahmoon ja tahraantunut likaisen ihmisen kosketuksesta, se puhdisti siipensä sydämen tuskassa ja kirkastui ihmisten pilkan rankaisemana.
Voi kuinka sydämeni oli silloin sairas! Minä odotin vaan lapseni tuloa maailmaan kuristaakseni hänet kuoliaaksi. Sellaisen sieluttoman likaisen miehen lapsen! Mutta kun se sitten elottomana syntyi, rukoilin minä yötä ja päivää, että se olisi elon saanut. Minä tahdoin siihen oman eloni vuodattaa, sille oman sieluni perinnöksi jättää. Oi, minä olisin sen tahtonut kuolleista herättää vaikka tiesin, että se olisi ollut nurkissa nukutettava, tyrmässä tyydytettävä ja risoissa rinnoillani vaalittava. Mutta se olisi kuitenkin ollut lämmin elonkipinä, sydämeni sulattaja, aatosteni ahjo ja tulevaisuuteni toivontähti.
Voi, kuinka minä silloin kadehdin onnellisia, rakastettuja äitejä, jotka nuoruutensa kukassa saavat korkealle kohottaa käsivarsillaan oman esikoisensa ja koko maailmalle huutaa: — tämä on minun ja hänen, jota rakastan! —
Ja kuinka heidän pienet palleroisensa saavat tepsuttaa isän kädestä taluttamina, oppia isän reippaan käynnin, saada isän avonaisen katseen ja kasvaa kodin ruusuisessa suojassa!
Oi, mitä on rakkaus ilman lasta ja mitä on lapsi ilman kotia?
Kuin tuuleen huudettu ääni on rakkaus ilman lasta. Kuin myrskyyn heitetty korsi on lapsi ilman kotia.
Arkipäivien työn tuote on juhla. Tuskan ja vaivain palkka on rakkauden riemu. Nuorten lemmen huumaus on vaan hääsoittoa, joka houkuttelee hyppyyn ja iloon.
Sen hääsoiton minä kuulin ja sen tuskan ja vaivan minä löysin, vaan rakkauden palkkaa en milloinkaan ole saanut.
Hän tuli, joka minua rakasti. Minä tunsin sen hänen kätensä puristuksesta, hänen lempeän silmänsä loisteesta, hänen hyvän sydämensä sykinnästä. Hän rakasti minua miehen jalolla tunteella ja sielunsa puhtaalla hehkulla.
Vaan minä olin köyhä. Minun kalleuteni olivat ryöstetyt ja aarteeni tuuleen hajoitetut. Suruni oli ainoa omaisuuteni ja se olisi ollut liian synkkä ja liian raskas taakka minun kantaakseni hänen lempensä pyhittämään kotiin.
Iloton ei elämäni kuitenkaan ole. Ystäväni on avannut eteeni ajatusten kirjan; ja tätä kirjaa lukiessani häipyy oma elämäni etäisyyteen, liittyy näkymättömänä lankana ihmiskohtalojen kankaaseen.
Minä etsin ja etsin elämäni tarkoitusta enkä löydä varmaa pohjaa muussa kuin arkipäiväisessä työssä, enkä soinnukasta rauhaa muussa kuin ijäisyysajatuksissa.
Sairas sydämeni väsyy. Päivät tulevat ja menevät ja vievät elämäni lopulliseen ratkaisuunsa; mutta minä olen levollinen, sillä ijäisyyden ranta häämöttää edessäni loppumattomana ulappana.
End of Project Gutenberg's Kuvia työväen kaupungista, by Selma Anttila