XIII

Pankinjohtaja Auer oli saanut sähkösanoman, jossa ilmotettiin pääkonttorin olevan toistaiseksi suljettuna. Lakko oli siis aivan yleinen. Harmaa pää painui kumaraan, nyrkki lanteilla ja toinen käsi pöytään nojaten hän tuijotti eteensä. Talo oli aamupuhteella kuin kuollut pienen puistikon sisällä ja hiljaisuus vallitsi yksinäisen miehen ympärillä. Tämä rauha ja äänettömyys oli sitäkin tuntuvampi, kun melkein yhtäjaksoinen soiton, laulun ja puheiden pauhina oli soinut nämä päivät viereisellä torilla. Hän kuunteli kuin hetken hengitystä, ja tuntui siltä, kuin olisi erottunut uusia ääniä, ennen tuntemattomia. Tuskin tuntuva väristys kävi hänen ruumiissaan. Voisiko joku odottamaton, hänelle outo todellisuus nousta raudanlujaa olevaista järjestystä vastaan, irrottaa solmut nerokkaasti punotusta teräsverkosta, joka säännöllisenä ympäröi työmarkkinoita? Ehdottomasti kohosi mahtava vartalo ja katse nousi akkunaan halkaisemaan marraskuun sameutta aivan kuin etsiäkseen tunnustusta niille ylpeille ajatuksille, jotka asuivat pankinjohtajan kaarevan otsaluun sisällä. Peukalot painuivat liivin hijanreikiin ja karvaiset sormet hapuilivat ilmaa kuin olisivat tahtoneet ilkkua jotakin voimatonta ja turhaa vastaväitettä niille johtoajatuksille ja sille käskynvallalle, joka tuikki viivaksi siristetyistä silmistä paksujen luomien alta.

Olkoon se uusi mitä tahansa, sitä perustusta, jonka hän tunsi lujaksi jalkainsa alla, ei se voisi horjuttaa. Leveän leuan nahka kiristyi ja kasvot vetääntyivät jäykkään hymyyn, jonka yksinäisen ajattelijan voitonvarmuus nosti pinnalle. Kädet lensivät liivistä irti ja oikean käden etusormi siirsi pöydällä paperia, johon suurella, jäykällä käsialalla oli piirretty hänen nimensä. Tuo nimi merkitsi enemmän tämän kaupungin kohtalossa kuin kaiken tuon kansanjoukon vastaväitteet. Tulkoon se uusi vaikka kuinka suurien joukkojen voimalla, tätä mahtia se ei kaada!

Ovelle koputettiin hiljaa. Se haihdutti mahtimietteet ja arki-ihminen oli valmis arkielämään.

Virva astui sisään lämpöisenä ja niinkuin näytti hengästyneenä, mikä myöskin saattoi olla mielenliikutusta.

Isä ja tytär katsoivat toisiinsa, ja pankinjohtajan silmiin ilmestyi odottava jännitys.

— No, sanoi hän lieventäen oudoksumistaan, — mistä sinä tulet?

Virva oli heittäytynyt tähän kohtaukseen kuin paahteen ajamana raittiiseen veteen. Hänen tapansa ei ollut peitellä eikä käydä mutkateitä. Eikä hän voinut nyt muistaa niitä sanoja, joilla oli aikonut asiansa ilmaista. Hän sanoi siis aivan yksinkertaisesti:

— Tulin kertomaan, että olen mennyt kihloihin!

Isä kääntyi hitaasti ja, niinkuin näytti, rauhallisesti, mutta tytär tunsi silmäin luonnissa pelonsekaisen jännityksen, jota hän ei voinut salata, ja isän aavistus muuttui yhä tuskallisemmaksi tyttären vaietessa. Hän nousi hitaasti ja neuvottomana hiukan nytkähdellen pelosta kuin olisi nähnyt esikoisensa kuilun partaalla, jonka syvyyttä hän ei tuntenut. Voimantunne ja varmuus, joka vielä äsken uhmaili jättiläisvaaroja, oli nyt hävinnyt ja isän sydäntä ahdisti epätietoisuus lapsen onnesta. Hän tuskin uskalsi puhua peläten oman äänensä manaavan esiin jotakin outoa. Silmät punottivat ja hitaat huulet kuiskasivat: — Kuka…?

— Maisteri Anttu Pouta, sanoi Virva varmasti, liiankin varmasti nostaen päätään.

— Kuka on maisteri Pouta? kysyi isä kääntyen nopeammin tuolillaan kuin Virva oli tottunut näkemään.

— Eikö isä ole kuullut hänen nimeään ennen?

— En, ethän sinä ole hänestä koskaan ennen puhunut.

Tätä ei Virva ollut odottanut, mitä tahansa muuta, mutta tämä täydellinen tietämättömyys siitä miehestä, jonka nimi oli ollut näinä päivinä tuhansien huulilla ja Virvalle kaikki kaikessa. Hän katsoi isäänsä avuttomana ja tunsi etenevänsä hänestä samalla kuin sydän sykki tuskasta ja kyyneleet nousivat silmiin. Hetkeksi hän unohti ulkomaailman, kaiken sen tunteiden kuohun ja jännityksen, jonka pyörteestä hän oli tullut kuin tullaan kovasta aallokosta satamaan, mahtavien kivikäsivarsien turviin, ja pidättäen henkeään hän lausui: — Isä! vaistonsa pakottamalla hellyydellä.

Lujan miehen leuka tärisi, ja Virvan täytyi lähetä häntä ja heittäytyä itkien isän rinnalle, jossa hän ei ollut levännyt sitten kun pienenä tyttösenä.

Liikutus oli mahtavana luonnonvoimana yllättänyt nämä kaksi luonnelujaa, taipumatonta ihmistä, eivätkä sen tunteiden tuottamat mainingit voineet asettua aivan hetkessä.

— Kerro nyt, kuka on Anttu Pouta, sanoi isä laskien leveän kätensä
Virvan päälaelle, niin että hänen täytyi katsoa isää silmiin.

— Hän lukeutuu sosialistipuolueeseen, ja hän on tulevaisuuden mies, sanoi Virva yrittäen olla levollinen, mutta tunsi voimiensa valuvan pois jonnekkin pohjattomuuteen.

Isän kädet veltostuivat ja putosivat sivulle, samalla kun katse iski tyttäreen terävänä.

Taaskin Virva tunsi etääntyvänsä isästään, ja uhka nousi ja palautti ulkomaailman selvänä tajuntaan ja hän kesti isän tuiman silmäyksen.

— Kuinka vanha tuttavuutesi on? Kysymys tuli niin äkkiä, ettei Virva ennättänyt punnita sanojaan.

— Muutamia päiviä olen — tuntenut hänet. Isän katse oli nyt leppeämpi, mutta sanat jyrkät: — Sinua en olisi otaksunut hupakoksi. Muutaman päivän tuttavuuksia ei lueta edes tuttaviksi. Luonnollisesti emme puhu tästä enempää ja sinä voit unohtaa hetken oikkusi. Miten se on voinut ollenkaan syntyä, en minä sinun isänäsi voi ymmärtää. Sen vain tiedän, että siitä täytyy tulla täydellinen loppu.

Pelko oli tehnyt jäykän miehen puheliaaksi ja isän tunteet taivuttivat teräksenlujan luonteen neuvotteluihin.

— Minä en peruuta kihlaustani, sanoi Virva, — olemme sen lopullisesti päättäneet.

— Jos minä pyydän itsesi vuoksi, isänäsi, viisaampana ja kokeneena!

— En minä voi!

— Sinun täytyy voida!

— Olen tarkoin miettinyt ja teen vakaumukseni mukaan.

Isä hymyili katkerasti. — Kaksikymmenvuotiaan vakaumus.

— Kaksikymmentä yksi muutaman päivän kuluttua.

— Tahdotko sinä ilmottaa olevasi täysi-ikäinen?

Virva ei vastannut.

— Sinä voit lyödä minua, iskeä niin kipeästi, ettei se haava ikinä parane!

— Minun täytyy, isä, sanoi Virva kohtalon kovuudella, jossa ilmeni lapsen itsekkäisyys ja ylivoimainen luonnon sääntö käydä omia teitänsä huolimatta alkujuurestaan ja kasvattajastaan.

— Eikö sinuun mikään — koske?

— Koskee, isä!

— Sinun — se mies — on merkattu — ei voi tulla meidän piiriimme, ymmärrätkös, kuinka mahdotonta se on?

— Eikö se ole ennakkoluuloa, isä?

— Jos sinä siirryt sinne, en minä voi olla — kosketuksissa sinun — teidän kanssanne. Oletko ajatellut sitä?

— Olen.

— Sinun omaisuutesi…

— Isä, ei puhuta siitä, sitä en ole ottanut lukuun.

— Sinä et nyt käsitä, mitä sanot, ja sen vuoksi pyydän sinua punnitsemaan kauan tätä kysymystä. Jätä minut nyt. Sanoisimme ehkä asioita, joita emme tahdo. Minä luotan sinun kunniantuntoosi ja pyydän, älä tapaa häntä nyt toistaiseksi.

— Sitä minä en voi luvata, kuului hiljainen ja varma vastaus.

Isän mefistomaiset kulmakarvat kohosivat työntäen syvät juovat korkealle otsalle ja paksut silmäluomet nousivat, samalla kun silmät avautuivat täydeltä terältä tuijottaen jäykkinä tyttäreen. Hän tapaili sanoja ja hapuili kädellään tuolinojaa ja leuka tärisi pidätetystä suuttumuksesta.

Virva pysähtyi säikähtyneenä ovelle aikoessaan poistua, mutta nähdessään isän horjuvan, hän läheni.

Isä viittasi häntä poistumaan ja vaipui raskaasti tuoliin peittäen kasvot käsiinsä ja nojaten työpöytäänsä.

Virva astui vapisevana hiljaa ovesta saliin pidättäen nyyhkytyksensä, joka oli hänet tukehuttaa. Yksin jäätyään hän antoi tuskalle vallan ja itki katkerasti valaen surunsa kyyneliin. Hän oli jo ennättänyt saada hiukan tasapainoa ja oma minä nosti yhä varmempana päätään oltuaan hetken painuksissa, kun ovikello soi ja hän kuuli eteisestä Valtarin tutun äänen. Mies astui sisään ja sanoi perheen vanhan tuttavan oikeudella: — Saanko tavata isääsi, tyttöseni?

Virva viittasi ovelle, joka vielä oli raollaan.

Valtarin kuiva, luinen olemus livahti ohitse ja harppasi kolmessa askeleessa ovelle kiihkeänä, sieramet ammollaan ja silmät suitsuavina kuin ajokoiran. Virva ei ihmetellyt, sillä hänen mieleensä palautui edellisen illan meteli.

— Hyvää huomenta, sanoi hän lyhyesti melkein huohottaen herättääkseen Auerin huomion, sillä mies oli niin mietteisiinsä vaipunut, ettei huomannut Valtarin tuloa. Hän nosti kasvonsa hajamielisenä ja katsoi vanhaan tuttavaan kuin outoon mieheen. Vaikka Valtari oli itse äärimmilleen ärtynyt ja kiinni omissa huolissaan, näki hän kuitenkin Auerin murtuneen muodon ja arvasi, että jotakin merkillistä oli tapahtunut. Myöskin Virvan itkettyneet kasvot tiesivät jotakin.

— Oletko sairas? kysyi hän uskaltamatta udella lähemmin.

— En, vähän väsynyt. Istu!

— Tulin vain ilmottamaan eilisistä tapahtumista, alotti Valtari.
Toinen ei vastannut.

— Yhtiömme on kärsinyt noin viidentoista tuhannen markan tappion.

— Miten niin, minä en ymmärrä?

— Ovat laskeneet maahan koko varaston.

— Kutka?

— Jaa, kutka? sähähti Valtari ojennellen käsiään ja nykien olkapäitään. — Vahtini mainitsevat nimiä, jotka eivät ole mitään nimiä, ei pennin arvoisia! Johtajat — hm, ne ketut eivät pistäneet nenäänsä makasiiniin.

— Ketä johtajia sinä tarkotat?

— Maisteri Pouta…

Auer käännähti tuolillaan kuin olisi saanut iskun.

— Oliko maisteri Pouta johtamassa tuota roskajoukkoa?

— Johdetaan kyllä, mutta kysy: kuka vastaa? — "Kansa itse." Ja johtajat neuvovat, mitä kulloinkin on tehtävä. "Kansan tahto on todellisuutta, nyt se käskee, totelkaa"! Sitten ryömitään kansan taakse, kuiskataan käskyjä ja hymyillään meille kaksimielisesti: "Kansan tahto on pyhä. Me emme tahdo riitaa, ihanaa sopua vain, mutta ellette suostu, otamme kuitenkin ja olemme kiitolliset, jos viedessämme pidätte melua!"

— Miten he pääsivät tehtaaseen?

— Aseilla ja voimalla, ovet, akkunat murrettu!

— Voitko sinä todistaa maisteri Poudan yllyttäneen tähän tekoon?

— Kuka sitä voisi todistaa? Tarvitaan aikaa, pitkä oikeusjuttu. Nyt ei voi tehdä mitään, siihen huomioon olen tullut.

— Tunnetko sinä tuon maisteri Poudan? kysyi Auer vilkaisten
Valtariin ja kääntäen samassa kasvonsa pöytään.

— Tsaa, tuulenpieksäjä, koreita sanoja, korea mies, osaa huiputtaa vaikka itse pirua. Totta vieköön, enkös minäkin epäillyt tässä eilen kuunnellessani sen puhetta tuolla kokoushuoneessa, olinko enää vanha Valtari!

— Puhujana, niin kyllä, mutta onko hän mies?

— Kuulin mainittavan varakkaaksi, omistaa Pohjanmaalla metsiä ja sahoja, lienee koskikin käytettävissä.

Pankinjohtaja kohosi suoraksi ja katsoi kiinteästi Valtariin.

— Onko tietosi luotettava?

— On, totta vieköön, sitä kertoi muuan liiketuttavani niiltä mailta. Hän sattui olemaan pysähtyneiden matkustajien joukossa ja viipyi täällä päivän, näytti viihtyvän hyvin Poudan kanssa.

— Kuinka hän viitsii sosialistien kanssa…?

— Kerrankos sitä kompastuu outoon kuoppaan. Kaihan tuosta talttuu. Tyhmyyksiä hän sentään lienee tehnyt, jakanut omaisuuttaan osuuksiin ja sijottanut niitä työväelleen antaakseen heille hallinto-oikeuden liikkeeseen.

— Vai niin, vai niin, äänteli Auer ja hartiat painuivat entistä syvemmälle. Tässä on tosi edessä. Kun nuo tuolla — hän osotti torille, jonne taaskin oli kansaa kerääntynyt — saavat hallinto-oikeuden, silloin on meidän hetkemme lyönyt.

— Na, naa, ei ne tuhat säärtä kiipeä sukkelammin kultamuurin ylitse kuin kaksi. Sinä kirjotat nimesi — kahdessa kuukaudessa he ovat kaikki ohuita kuin onkimadot ja menevät työhön ilman hallinto-oikeutta.

— Minä olen jo vanha ja pidän puoliani oman aikani, mutta sitten — ei ole edes poikaa!

— Tyttäresi…

— Annahan olla!

Valtari oli vaiti, ei edes silmänluonti ilmaissut, että hän oli
asiasta selvillä. Jaa, jaa, tässä oli salahauta ja oikein ammottava.
Mies tuossa murtunut, muuttunut vanhaksi käden käänteessä, syystäkin,
Herra nähköön!

Hän käänsi kasvonsa akkunaan ja mustat hampaat louskuivat, kun kuiva irvistys ilkkui luisilla kasvoilla. Sai se velihopeakin kerran maistaa karvaan palan. Oli sitä tässä saatu olla Olut-Valtaria ja koirankorvankantajia ja kerätä kilisevää varmuutta mahtajan holviin ja sieltä taas kumartaen ja nöyrtyen houkutella sitä uudestaan markkinoille ja taas tuoda saalis takaisin ja niin aina eteenpäin ja eteenpäin.

— Niin se varasto, se virtasi tällä kertaa maahan eikä muutu kullaksi, sanoi hän jatkaen ääneen ajatuksiaan.

— Tarvitsetko luottoa?

— Luonnollisesti, eikö ole jatkettava — vai uhraatteko osuutenne?

— Mitä loruja, varasto on uusittava. Kuinka paljon?

— Sitä en minä voi määrätä, sanoi Valtari nousten akkunan äärestä ja kumartaen syvään peittääkseen ilkkuvan ilmeen kasvoillaan.

— Pidetään sitten neuvottelu — kunhan nyt selvitään — suo anteeksi, minä olen väsynyt tänään.

— Yksityisasiat…

Hän keskeytti, sillä pankinjohtaja nousi, katsoi vanhaan tuttavaansa kiiltoisilla silmäterillään paksujen luomien alta, niinkuin hänen tapansa oli pankin asioissa, nyökkäsi merkitsevästi kuin olisi mitannut, minkä painoinen mies tuossa hänen edessään oli. Valtarin selkä köyristyi hiukan enemmän ja mustat hampaat sukelsivat hyvin nopeaan ohuiden huulien taakse, kalju pää kumartui niin syvään kuin kehtasi tässä yksityisessä vastaanotossa ja kumarrellen hän perääntyi ulos ovesta.

Yksin jääneenä astui pankinjohtaja kiivaasti tilavan huoneensa lattiaa, samalla kuin entinen päättäväisyyden tarmo ja ryhti palautui. Tässä oli kyllä tehtävä jotakin ja paljonkin, niin, niin, mutta ajoissa. Hän soitti ja naispalvelija tuli heti ovelle.

— Olkaa hyvä ja pyytäkää tänne neiti Virvaa.

Hetken kuluttua avautui ovi ja Virva seisoi ovella.

— Voitko sinä saada sanan maisteri Poudalle? Minä — tahdon puhua hänelle — nyt kohta.

Hän ei vieläkään ollut oma herransa ja Virvan läsnäolo sai hänet tasapainossaan järkkymään.

— Kyllä minä voin, hän on puoluekokouksessa työväentalolla.

— Voinee keskeyttää…

— Minä menen…

— Ei, lähetä — vahtimestari! Anna tämä Kiskolle, sanoi hän ja ojensi Virvalle viisi markkaa.

— Kyllä, kirjotan aivan heti.

Hän ei viivytellyt, riensi itse vahtimestari Kiskolle viemään kirjettä ja lähettämään hänet matkaan ja palasi kuin toisena ihmisenä. Tuntui siltä kuin tämä olisi tiennyt hyvää. Ehkä isä sittenkin voisi — ehkei tarvinnut rikkoa suhteita, haavottaa sydämiä. Hän oli kirjottanut sulhaselleen: Tule nyt heti luokseni, jos suinkin voit. Isä tietää välimme, tahtoo puhutella sinua. Neuvoisin tulemaan. Minä ennustan hyvää, tule!

Vahtimestari kiipesi korkealle mäelle, missä työväentaloksi mainittu rakennuksen tapainen, vanha puuhökkeli seisoi. Sinne oli kokonainen sukupolvi kerääntynyt vuosien kuluessa pohtimaan elinkysymyksiään ja niin oli tämä vanha keskus saanut varsin suuren merkityksen paikkakunnan elämässä ja kaikki asiaankuulumattomat lähenivät sitä pelonsekaisella kammolla, sillä siellä tapahtuneet tappelut eivät olleet niinkään harvinaisia. Se oli aina ollut mahtihenkilöiden silmätikkuna, vaikka olikin työnnetty tänne kauas mäelle välttämättömänä pahana. Toden totta, harvalukuisina täytyi markkojen tipahdella raatajien pöydille ruuan pantiksi ja vain harvoissa poikkeustiloissa joutua kilahtamaan sen ahtaalta laudalta muun elämän sulostuttajaksi, koska liittoutuneiden aatteen kirkko ja taistelun keskus oli kaikkien tuulien seula, melkein hengenvaarallinen lautakoju.

Vahtimestari astui hapuillen ylös puisia, sateen liottamia portaita ja noudatti äänien sorinaa astuessaan vasemmalle kokoushuoneeseen. Sakea sauhu täytti salin ja akkunoissa virtasi paksu hiki. Mies pääsi vaivoin pujahtamaan ovesta sisään, mutta mahdotonta oli halkaista tungosta. Hän näki vain selät edessään ja sauhuun uppoutuneen katon ja kuuli puhetta jostakin päin huoneessa. Hän oli arka sielu, tunsi olevansa lammas susilaumassa, kietoi turvallisen pankinvahtimestarinuttunsa tiiviisti ympärilleen estääkseen sosialistien tupakansauhun tarttumasta puhtaaseen porvaripaitaansa. Kirjeen hän antoi lähimmälle miehelle ja päiden ylitse se kuljetettiin kädestä käteen pöydän päähän, missä Pouta istui puheenjohtajana. Itse vahtimestari poistui sylkien ovenpieleen, jonka irvistävä rako oli se arvoviiva, minkä mukaan työväenliike oli hänen arvionsa mukaan taksotettava. Köyhää ja siis löyhää, ei kannattanut verottaa eikä vallalla varustaa. Se oli pankinvahtimestarin tuomio — ja monien muiden, joiden lämpöisen takin sisällä sydän löi turvallisena ja tyytyväisenä omaan onneen ahtaassa suojassa eikä katse ulottunut kauemmaksi kuin lähimmän paikatun takin selkään lihamuuriksi sulloutuneen miesjoukon takana eikä ajatus kyennyt sulattamaan lakkoliikkeestä enempää kuin työväen asiastakaan edes räyhäävää lausepartta.

Pouta sai kirjeen ja jätti puheenjohdon varamiehelle. Tungokseen avautui ahdas rako, kun hän askel askeleelta pujotteli läpi ja riensi majataloon pukeutumaan. Hänen kätensä vapisivat ja kauluksen napit olivat kirotusti kiusalliset. Sydän löi kuin vasara ahjosta temmattua rautaa ja ajatukset nelistivät. Pankinjohtajan hahmo nousi yhä pelottavampana hämärästä läheisyydestä eikä nuori mies voinut olla tunnustamatta pelkäävänsä tuota — tuota…

— Hitto soikoon! huusi hän ääneen, heitti mustan lievetakin päälleen ja mittaili itseään vaatekaapin peilissä, — enhän minä ukkoa nai! Jos hän antaa minulle rukkaset, niin onhan minulla tyttöni kukkaset!

Ylpeät huulet hymyilivät pehmeiden viiksien alla ja veitikka naurahteli käskevistä tummista silmistä. Hän nyökkäsi itselleen vielä kerran peilissä arvostellen leveitä hartioitaan ja soreaa ryhtiään. — Kohtalotar olkoon ylistetty edes tämän ainoan kerran ulkomuodon muovaajana. Suokoon hän minulle uskottomuuteni anteeksi, sillä en ole koskaan ennen häntä muistanut ja toivon piankin saavani hänet unohtaa, jos…

Näillä rakastuneen viattomilla mietteillä hän yritti tukehuttaa niitä merkillisen kumeita sydämeniskuja, jotka ennustivat vakavaa ottelua maailmanmiehen ja rahaleijonan kanssa. Nyt oli astuttava elämän vaarallisimpaan rintamaan ja kenties palattava — lyötynä, murtuneena miehenä.

Hänen askeleensa hidastuivat ehdottomasti portista sisään käydessä, vallaton nuoruuden uhma painoi päätään ja miehen punnitseva äly terotti aseitaan. Häntä ei kutsuttu kuherteluun, sen hän kyllä tiesi.

Virva tuli salissa vastaan, tervehti hiljaisena, merkillisesti kirkastuneena, ja naisellinen arvokkaisuus säteili kuin valokehä hänen olemuksestaan.

Pouta nosti hänen kätensä huulilleen unohtaen siksi hetkeksi kaiken muun, ja käsi kädessä he astuivat isän ja samalla suuren kohtalonsa eteen.

— Anttu Pouta, sanoi Virva heleällä äänellä ja muutti katsettaan isästä sulhoon ja sulhosta isään, kunnes he kättelevinä ja katseet toisiinsa kiintyneinä olivat yhtenä kuvana nuoren naisen silmissä ja sydämessä.

— Oletteko pohjalainen? kysyi Auer viitaten tuoliin kirjotuspöytänsä päässä ja istuen itsekkin toinen käsivarsi pöydällä ja toinen tuolin selällä paperiveistä kädessään heilutellen. Virvan tarkkaava katse huomasi kyllä, kuinka hänen sulhonsa ilmehikkäät kasvot kiinnittivät isän huomion ja leppeä hymy levisi yhä varmemmin isän tavallisesti perin jäykille kasvoille.

— Olen siellä syntynyt ja kasvanut, mutta opintovuotein olen ollut pääkaupungissa ja nyt viimeiset vuodet enimmäkseen ulkomailla.

— Minä olen myöskin kuulunut Pohjalaiseen osakuntaan ja sen vuoksi molemmat tyttönikin ovat siihen kirjottautuneet. Mihin tiedekuntaan?

— Olen lukenut vähän yhtä ja toista, ehkä eniten kansantaloutta.

— Aiotteko luku-uralle?

— En, minulla on liikehommia siellä Pohjanmaalla ja ne vaativat minut pian kokonaan.

— Onko se oma liike, vai johtajanako te…?

— Tavallaan oma, mutta johtajana minä siinä tulen olemaan.

— Kerro siitä enemmän, minä olen hyvin utelias, sanoi Virva istuutuen pöydän toiselle puolelle isää vastaan lähelle Poutaa.

— Minulla on iso ala maata, varsinkin metsää, joka on saanut kasvaa rauhassa. Isäni ei tahtonut myydä, kun ei ole ollut rahan tarvetta eikä hän ollut toimen mies. Minä olen nyt rakennuttanut pari pientä sahaa ja parannellut myllyä, mutta se on liian vähäpätöinen sille koskelle, mikä siellä on.

— Minkälainen koski se on?

— Noin sata hevosvoimaa.

— Oo, se on aikamoinen!

— Niin, se odottaa vielä käyttäjäänsä, sanoi Pouta hymyillen.

Virvan katse lensi Poudan puhuessa isään ja siihen ilmestyi iloinen voitonvarmuus. Isä hymyili.

— Sanoitte olevanne omistaja ja kuitenkin vain johtaja.

— Niin, olen jakanut liikkeessä olevan omaisuuteni osuuksiin ja sijottanut ne työväelleni. Toistaiseksi vasta kolmannen osan, koska liike on pieni.

— Aiotteko jatkaa samaan tapaan?

— Niin on aikomukseni.

— Luuletteko voivanne taata menestystä liikkeelle tuon ahtaan johtajatoimenne nojalla?

— Osuuksien omistajien etu vaatii harrastamaan liikkeen parasta.

— Mutta ellei heidän järkensä riitä tajuamaan tämänluontoisia asioita?

— Oppirahoja on kaiketi maksettava ja kerran opittava.

— Te uskallatte kovin paljon. On muistettava, että työ on taakka, jota tekijä pyrkii vierittämään pois hartioiltaan ja hyötymään muulla tavalla. Siinä asiassa emme saa luottaa kehenkään.

Poudalla oli terävät sanat huulilla ja hyvä halu alkaa kuuma väittely, mutta hän nieli sanansa ja kuunteli kunnioittavasti.

— Raha ja työ ovat aina vastakkaisia, toinen käskijä, toinen toteuttaja, jatkoi Auer.

— Te sanoitte, herra pankinjohtaja, että ne ovat vastakkaisia.
Eiköhän olisi onnellisempaa, jos ne voisivat olla sopusointuisia?

— Sitä en minä vanhana ja kokeneena usko, en luulisi sen voivan milloinkaan toteutua. Kaikkina aikoina ja eri kehitysjaksoina on aina syntynyt jonkinlainen orjuus. Se tuntuu kuuluvan ihmiselämään niinkuin syntyminen ja kuolema.

— Niin kyllä, mutta tuo orjuus on kuitenkin muuttanut muotoa monta eri kertaa ja jos voimme sitä hivenenkin erältään lieventää ja samalla sulostuttaa elämää, on se tehtävä! sanoi Pouta loistavin katsein.

— Te ette siis aio järjestää liikettänne vanhojen periaatteiden varmalle pohjalle? sanoi pankinjohtaja katsoen tiukasti nuoreen mieheen.

— Minä uskon enemmän uuteen periaatteeseen.

— Tyttäreni on ilmottanut teidän suhteestanne — minulle olisi hyvin rakasta, jos voisin tulevaisuudessa laskea taakkani nuorille hartioille — te olette luonteen mies ja perehtynytkin itsenäiseen työhön — hyvin kallisarvoista — mutta näkökantamme ovat perin vastakkaiset.

Nuori mies taivutti päätään ja hänen sydämensä sykki rajusti. Hänet oli nostettu korkealle vuorelle ja näytetty maailma pienoiskoossa, sillä hän tiesi kyllä, että nyt oli kysymys miljoonista.

— Sinä olet usein tahtonut lähteä Englantiin ja siellä on minulla hyviä tuttavia. Nyt voisit tehdä tuon matkasi, ennenkuin teidän liittonne vahvistetaan, puhui isä levollisena.

Virva punastui ja Pouta katsoi vuoroin isään, vuoroin tyttäreen ja samalla hänen sydämensä lakkasi lyömästä.

— Kiitos, isä, sanoi Virva, minä matkustan mielelläni, ellei sinulla, Anttu, ole mitään sitä vastaan.

— Kuinka kauan sinä viipyisit?

— Kaksi vuotta, sanoi pankinjohtaja. — Jos asiat täällä kotona sillä aikaa tasaantuvat ja jonkun verran oikaistuvat entiselle tolalleen, lisäsi hän katsoen Poutaan, tulee Virva täysillä oikeuksilla minun pesääni, solmimaan liittonsa; ellei, pidätän minä ne!

— Olemme tuskin ennättäneet ajatella sitä puolta asiassa, sanoi Pouta. — Niinkuin minun asiani nyt ovat, en voi astua palvelukseenne ja Virva on suostunut jakamaan vaatimattoman toimeentuloni. Vai kuinka?

— Luonnollisesti, hymyili Virva hänelle varmana ja levollisena.

Isän silmältä ei tyttären onni jäänyt huomaamatta, sillä muutos oli hänen olemuksessaan ihan ilmeinen. Se olikin horjuttanut pankinjohtajaa tuomiossaan ja pakottanut hänet sovitteluihin ja ratkaisun siirtämiseen tuonnemmaksi ja sitten mahdolliseen sovintoon. Isän viisas varovaisuus esti häntä selvää tuomiota lausumasta, sillä tappion pelko sitoi häntä. Hän tunsi hyvin tyttärensä ja tiesi, ettei vieraannuttaminen matkan avulla tuottaisi toivottuja tuloksia; ainoa sovitus oli saavutettavissa Poudan kautta. Pankinjohtajan älykäs silmä näki läpi nuoren miehen, jonka luonne ja sielunelämä kuvastui avonaisessa ja mutkattomassa olemuksessa. Hän teki siis nopeasti suunnitelmansa ja päätti käyttää kahta keinoa.

— Ehkä teillä on aikaa syödä kanssamme suurusta, sanoi hän tuttavallisesti kuin ainakin perheen jäsenelle.

Pouta nousi ja kumarsi, sillä pankinjohtaja oli jättänyt tuolinsa nostaakseen erään paksun kassakirjan pöydälleen. Pouta auttoi häntä ottaen kirjan ja laskien sen pöydälle.

Virva nyökkäsi Poudalle ja poistui suurusta valvomaan.

— Katsokaa tätä kirjaa, sanoi pankinjohtaja Auer, — luuletteko yksinkertaisen väkenne koskaan pääsevän tällaisen liikekoneiston salaisuuksien ja monimutkaisuuksien perille? Nämä summat, miltä ne näyttävät teistä?

Pouta katseli kirjan lehtiä ja hänen sydämensä löi rajusti, samalla kun mies hänen edessään kasvoi suuruudessa ja masensi hänet painoisuudellaan, ja koko hänen pieni yritteliäisyytensä siellä kaukana erämaassa tuntui hupenevan mitättömäksi.

— Eikö totta, jos liikkeenne olisi täällä, ette jaksaisi kilpailla?

— Herra pankinjohtaja, minun liikkeeni on lasten leikkiä näiden numeroiden rinnalla.

— Niin luulisin, sanoi pankinjohtaja hymyillen ja mahtava vartalo huojui kuin honka, jonka latvassa tuuli huminoi. — Mutta aate on aina vaarallinen, kun äly ja nuoruus sitä kasvattaa. Minä alotin köyhemmästä kuin te nyt.

Pouta kumarsi hiukan ja katseli kirjaa edelleen. — Aate, näitä numeroita vastaan taistelevana on aate melkein voimaton, merkitsee ylivoimaisia kärsimyksiä ihmisparoille. Mutta ei ole pakko asettua vastaan, luovitaan, mennään hiljaa, aika, työ ja aate yhdessä…

— Voivat siirtää vuoria.

— Ja pääomia, sanoi Pouta hiukan vapautuen painostuksesta katsoen ensi kerran vastustajaansa ja kohtalonsa määrääjää suoraan silmiin.

Vanha mies käänsi katseensa syrjään, mutta sääli omaa sydäntä kohtaan ja hämärä väistymisen tarve työnsivät häntä myöntymisen polulle. Tuo nuori mies tuossa osasi vallottaa, suorastaan ottaa sydämet vain katseellaan ja voitonvarmalla olemuksellaan. Ja sellainen usko…! Virvan suuruspöytä oli kunnossa ja hän palasi hakemaan heitä. Isän leppeä hymy hämmästytti häntä ja rohkeampana läheni Virva sulhoaan ottaen hänen käsivartensa.

Pankinjohtaja sulki heidät molemmat silmäykseensä ja rinnassa hytkähti kummasti kuin ennen onnellisina aikoina, jolloin tyttäret olivat ottaneet ensimmäiset askeleensa ja sitten tupsahtaneet nurin kaatuen isän käsivarsille. Hajamielisenä hän sipaisi kasvojaan kädellä ja laski sen sitten kirjalle.

— Niin, ellei tämä olisi elämän järeää totuutta, olisi teidän aatteenne oikea. Sen pahempi, tämä kirja puhuu varmaa, koeteltua, raudanlujaa totuutta, se on oikeassa ja te olette erehtynyt.

— Minulla on aatteeni totuus myöskin varmaa ja oikeata järjen ja moraalin hyväksymänä. Se voi kansan nostaa aineenkin haltijaksi.

Virva poistui jälleen huomatessaan keskustelun yhä jatkuvan. Isän katse seurasi häntä ja näytti hapuilevan kuin apua etsien ja siirtyi taaskin paksuun kirjaan pöydällä.

— Eivätkö nämä numerot puhu teille kyllin vakuuttavaa kieltä?

— Ne huikaisevat, eivät vakuuta. Minun uskoni kuuluu minuun kuin käteni ja jalkani, en voi siitä luopua.

Vanha mies huokasi.

— Minulla ei ole siis mitään toivoa vastaisen varalta?

— En luule olevan siinä asiassa. Pankinjohtaja tahtoi vielä koettaa toista keinoaan, vaikka pelko esti häntä käyttämästä niin vakuuttavaa kieltä kuin olisi tahtonut.

— Te myönnätte kaiketi, että minun uskoni on yhtä luja kuin teidän.

— Teidän suuren työnne menestys on sen todistanut.

— Myönnätte siis, etten voi luopua aseistani!

— Luonnollisesti!

— Hm, ovatko miljoonat teille niin vähän arvoisia? Minä melkein epäilen teidän afäärineroanne.

— Siinä teette oikein, herra pankinjohtaja. Minä en tahdo tehdä afääriä, ainoa päämääräni on tehdä ja teettää työtä kohtuullisella palkalla.

Pankinjohtajan kasvoille levisi ivallinen hymy ja silmien kiiltävään viivaan mahtui aika määrä halveksumista ja pettymystä. Hän putosi varpailta kantapäille ja astui jälleen koko jalallaan. Tuo nuori mies tuossa oli vain nuori mies, rakastettava, lahjakas, luja omassa uskossaan, mutta vaarallinen — ei hänelle, rahamiehelle!

— Vai niin, vai niin, sanoi hän huojuttaen ruumistaan kädet housuntaskuissa ja tuttavallisuuskin hävisi hymyn mukana. — Oletteko aivan varma, että tyttäreni tulee aina olemaan samaa mieltä kuin tekin näissä asioissa?

— Mitä te tarkotatte, herra pankinjohtaja?

— Tarkotan vain, ettei tulevaisuus ehkä tyydyttäisi häntä tuon kohtuullisen palkan puitteissa.

— Silloin hän on vapaa tekemään niinkuin hän itse tahtoo, yhtä vapaa kuin nytkin.

Vanha mies seisoi jälleen neuvottomana.

— Kenties hän silloin on niin sidottu, ettei voi vaikka tahtoisi — voi olla lapsia, ja äitinä hän saattaa tahtoa toisin kuin nyt. Oletteko sitä ajatellut?

— En, herra pankinjohtaja, sanoi nuori mies hämillään.

Nyt oli hänen vuoronsa joutua pulaan, rakastetun luona, hänen läheisyydessään, oli hän salaperäisen huumauksen vallassa. Täällä kaikki kuiski hänestä, ilmakin oli kuin lumottua ja tämä keskustelu tarkotti kaikki häntä, voi vahingoittaa, panna alttiiksi hänen tulevaisuutensa. Pouta unohti itsensä ja horjui päätöksessään tuon vaativan ja armottoman isän edessä. — En, en ole voinut ajatella kaikkia mahdollisuuksia.

— Niin, hymähti Auer, — se on sentään vaikeampaa kuin luulette.

— On, on, sanoi Pouta hetkeksi painaen sormensa silmilleen.

Samassa astui Virva jälleen sisään ja Pouta ojensi hänelle kätensä kuin apua pyytäen.

Virvan tarkka silmä huomasi heti käänteen tapahtuneen. Isän jäykkyys ja Poudan neuvottomuus huolestutti häntä.

— Olkaa hyvät, sanoi hän tarttuen sulhasensa käsivarteen, ja isän jäljestä he astuivat saliin ja sieltä ruokahuoneeseen.

Airi seisoi pöydän ääressä odottamassa hiljaisempana tavallista. Hän
oli kyllä arvaillut jotakin, mutta varmuus oli sittenkin yllätys.
Hän ojensi kätensä Poudalle ja sanoi jäykällä kohteliaisuudella: —
Onnittelen!

Pouta vastasi samaan tapaan kaikkein juhlallisimmalla kumarruksellaan. Pöydässä ei paljon puhuttu eikä kenellekään tuntunut ruoka maistuvan. Pankinjohtaja oli hajamielinen ja näytti hyvin väsyneeltä eikä kumpikaan tyttäristä päässyt vapautumaan väkinäisyyden tunteesta. Vähitellen Pouta kuitenkin rauhottui, sillä Virvan sädehtivät silmät puhuivat onnesta.

Poistuessaan viittasi isä Virvaa seuraamaan itseään.

Kun Virva hetken kuluttua astui isänsä työhuoneeseen ja näki hänet masentuneena ja uupuneena istuvan pöydän ääressä huomaamatta tyttären tuloa, tunsi Virva voimiensa pettävän. Olihan yleisesti tunnettua, kuinka pankinjohtaja oli säilynyt ryhdikkäänä ja vuosi vuodelta yhä pontevampana kantanut suunnatonta työtaakkaa, ja nyt — poissa oli hänen murtumattomaksi uskottu ryhtinsä, hartiat painuneet ja kasvoilla suru, silmissä eloton ilme. Hän oli vanha mies.

Virvan oli vaikea pidättyä heittäytymästä polvilleen hänen eteensä saadakseen lohduttaa ja vakuuttaa, mutta vanha tottumus aina lapsuudesta saakka hillitsemään kaikki tunteensa kahlehti häntä. Olihan sellainen heille kahdelle vasten luontoa. Samalla välähti Virvan mieleen, että hän hiljan oli ollut niin lähellä isää, ja mihin se oli vienyt? Hän katsoi melkein säikähtyneenä ympärilleen. Jokin outo tunne, että hän oli täällä aivan vieras, ei kuulunut isään mitään, että hän tunsi, eli, ajatteli toisin, vaivasi häntä niin, ettei voinut seistä paikallaan lähellä isän työpöytää, ja hän väistyi akkunan ääreen.

— Milloin sinä voisit matkustaa? kysyi isä.

— En ole vielä ennättänyt puhua siitä Antun kanssa, sanoi Virva hiljaa.

— Se ei ole tarpeellista. Hän ei vielä ole sinun määrääjäsi.

— On, isä.

Isä käännähti tuolillaan ja jotakin kiilsi hänen siristetyssä katseessaan, mutta hän vaipui jälleen nojaamaan pöytään huoaten syvään kuin olisi alistunut johonkin uuteen iskuun.

— Jos niin on, ei taida matka soveltua.

— Kyllä, voisimmehan lähteä yhdessä, sanoi Virva nyppien nenäliinaansa ja pidättäen henkeään, sillä sydän löi rajusti, vaikkei ääni värähtänytkään. Jos isä olisi nähnyt tyttären katseen, ei hänen masentumisensa olisi ollut niin valtava kuin nyt uskoessaan tyttären levollisuuden merkitsevän järkkymätöntä päätöstä.

Pankinjohtaja oli aina perustanut elämänsä ja sen työn varmoille, koetuksen kestäneille tosiasioille. Hän ei nytkään epäillyt tyttärensä päätöksen lujuutta, otti sen sellaisena kuin se oli, vaikka se oli hänelle katkera ja suunnaton tappio.

— No niin, viettäkää häänne, matkustakaa, tulkaa takaisin — vain yksi ehto, lisäsi hän nopeaan, taaskin kääntyen tuolillaan. — Pyydän sinua suostuttamaan hänet kumppanikseni! Oletko ymmärtänyt? lisäsi hän nähdessään tyttärensä hämmästyneen ilmeen.

— Voisihan isä esittää tämän asian hänelle itselleen! huudahti
Virva, joka vaistomaisesti tajusi, mistä oli kysymys.

— Olen sitäkin yrittänyt, ehkä sinä onnistuisit paremmin.

— Luulisiko isä hänen siihen sopivan?

— Hän on oikea mies, sellaista kykyä ja tarmoa minä juuri kaipaan — ei taida kestää kovinkaan kauaa, kunnes minä olen liiaksi väsynyt — no, jaa, ehkä sinä onnistut.

— Kielsikö hän?

— Kielsi tällä kertaa.

— Selittikö hän syynsä.

— Selitti.

— Silloin en minä mitään voi — taikka minä uskon hänen olevan oikeassa.

— Tunnetko sinä hänen periaatteensa?

— Tunnen ja uskon hänen olevan oikeassa.

— Olenko minä sitten väärässä? kysyi isä nöyränä ja hiukan nuhtelevana.

— Sitä minä en tarkottanut, te olette niin erilaiset, sanoi Virva ja hänen oli mahdoton jatkaa, mahdoton arvostella omaa isää.

— Ja kuitenkin nouset minua vastaan, menethän heidän puolelleen, noiden…!

Tumma puna levisi juovaiselle otsalle ja sanomaton tuska ahdisti häntä. Itsensähillitsemiskyky näytti ehtyneen vanhuuden yllättämästä miehestä.

Virva katseli häntä lapsen tyynellä säälillä ymmärtämättä isän raskasta surua.

— Eikö isä voi meitä ymmärtää? kysyi hän suoraan itsetietoisena kohottaen päätään.

Isän katse mittasi häntä pitkään ja ankarana, ja samalla hävisivät hänen olemuksestaan ulkonaisen heikkouden merkit.

— Nyt näen selvästi, että olet mennyt virran mukana ensimmäisen ottajan saaliina!

Virva aikoi keskeyttää, mutta isän ääni kiihtyi.

— Enkö minä ymmärrä teitä? Ymmärrän kylläkin. Minun työni, vanha, koeteltu pohja, jolle olen rakentanut kohta neljäkymmentä vuotta, ei merkitse sinun epäjumalallesi mitään. Hän ei suvaitse siihen liittyä, miljoonat eivät kelpaa hänelle. No niin, menkää ilman niitä, mutta menkää minun ja kaikkien ystävieni tietämättä ja olkaa meille tuntemattomat!

Kauan pidätetty mielenkuohu ja puhuessa yhä kiihtynyt viha muutti mahtavan miehen muodon pelottavaksi ja sanat löivät armottomasti.

— Tee niinkuin tahdot, mutta teoistasi vastaat tästä lähtien itse. Minä en ole enää sinun takanasi. Sinä et minua tarvitse — enkä tarvitse minä teitä kumpaakaan!

Virva tuijotti isään jäykistyneenä, silmät pystyssä ja kysyvinä, kuin joku hirveä arvotus elämän ja kuoleman uhalla olisi heitetty hänen ratkaistavakseen juuri sillä hetkellä.

Kun hän pääsi tajuamaan isän vihaa syöksevän katseen, jonka kammottavuus poisti heidän väliltään luonnolliset siteet, kulki nuori tyttö kuin unessa ovea kohti, avasi sen taakseen katsomatta ja sulki hiljaa kuin unissakävijä näkemättä ketään, tajuamatta mitään muuta kuin: pois, pois kauas!

Pouta oli odottanut salissa ja riensi vastaan levottomana Virvan oudosta tilasta.

— Virva rakas, sanoi hän hiljaa ja hellästi kuin sairaalle, otti hänen kätensä ja talutti salin poikki samaan huoneeseen, jossa heidän liittonsa oli vahvistuksen saanut. Virva vaipui nojatuoliin jäykkänä tuijottaen eteensä, ei kyyneltä, ei väräystäkään kalpeilla kasvoilla. Tämä kammottava jäykkyys hyydytti nuoren miehen veren ja pienestä kylmästä kädestä hänen kädessään johtui jäytävä tuska, epätoivoinen halu poistaa armaalta suru ja sen syyt, ja samalla ahdistava tunto siitä, ettei mitään voinut.

Äkkiä Virva alkoi vavista ja tavottaen niskaansa hiljaa voihkia: —
Koskee, koskee!

Hän hervahti kasaan ja lepäsi syvään hengittäen, rakastettuunsa nojaten. Hetken kuluttua, tunsi Pouta, kuinka hän hiljaa nyyhki ja kyyneleet valuivat virtana punertuville poskille. Nuoruuden tenho lievensi surun raskautta ja sen voimat poistivat jäätävän kylmyyden suoden vallan lämmölle ja suloudelle.

— Nyt minä olen sinun, kokonaan sinun, yksin sinun! olivat hänen ensimmäiset sanansa pitkän kamppailun jälkeen. Ja hetken kuluttua hän jatkoi kiivaammin kuin estääkseen tuskaa palaamasta: — Vie minut pois täältä niin pian kuin voit! Tänään, huomenna, nyt kohta!

— Kallis, armas, kaikki minä teen, mitä sinä tahdot! Olemmeko siis kahden ikuisiksi ajoiksi?

Virva rauhottui vähitellen ja jännitys laukesi raskaaksi surunvoittoisuudeksi. Hänen hymynsä pusersi nuoren miehen silmistä kyyneliä eikä mikään hellyys voinut tyttöraukkaa auttaa. Tunnit kuluivat heidän yhä kahden istuessa kuunnellen toistensa sanattomia tunteita ja ajatuksia, unohtuen ajasta ja ympäristöstä.

Airi oli saanut sanan lakkokomitean kokouksesta eikä voinut antaa heidän jäädä kotiin. Olihan Pouta puheenjohtaja ja kokouksessa kysyttäisiin häntä varmasti. Mitä hän sanoisi?

Pouta tuli saliin hänen kutsustaan yhä liikkuen hiljaa ja varovasti kuin karttaen herättämästä kestettyä kärsimystä.

— Kuinka Virva jaksaa? kysyi Airi, sillä hän oli myöskin nähnyt sisarensa mielentilan isän luota tullessa.

— Ei hyvin, mutta hiukan paremmin. Jääkää hoitamaan häntä, minä pyydän. Palaan kyllä pian ja sitten neuvottelemme asioista.

Airi oli hetkessä muuttunut nuoreksi naiseksi ja osotti ihmeteltävää tyyneyttä ja neuvokkaisuutta auttaessaan sisartaan hänen surussaan ja järjestäessään kotia sekä hoidellessaan kaikkia sisarelle kuuluvia tehtäviä, joten eivät palvelijat eivätkä kutkaan vieraat enempää kuin isäkään huomanneet mitään erityistä tapahtuneen.

— Menen nyt viimeisen kerran täällä kokoukseen ja samalla järjestän hiukan asioitani ja sanon hyvästit työtovereilleni, sitten palaan ja olen luonasi niin kauan kuin tahdot, koko päivän, hymyili Pouta lohdutellen.

— Koko päivän, huokasi Virva nojaten väsynyttä päätään hänen rinnallaan ja kyyneleet tulvivat uudestaan.

— Itke armaani, itke surut pois. Kas noin, pää pystyyn vain.
Tulevaisuus on meidän ja onni ja rakkaus ja kaikki suutelot!

— Ja surut!

— Surut ovat onnea sinun kanssasi!

— Minusta tuntuu kuin me olisimme kahden maailmassa, emmekä välitä kenestäkään, emme kenestäkään!

— Emme kenestäkään, rakkaani, myönsi Pouta sydämensä pohjasta.

— Nyt sinun pitää mennä, sanoi Virva hätäisenä muistaen äkkiä, että siitä oli ollut puhe.

— Ole nyt järkevä sillä aikaa ja puuhaa jotakin Airin kanssa.

— Kuinka sinä osaat minusta huolehtia, kuin olisimme olleet jo sata vuotta naimisissa!

— Näkemiin!