XIII
Tämän tuskallisen mielialan vallassa Apu ja minä elimme päivästä päivään. Tajukin oli siitä huolissaan ja arveli, että komennus Santahaminaan voisi tulla Avulle koska tahansa, ehkä hänelle itselleenkin.
Eräänä aamuna oli kärsimykseni seestynyt kuin selvänäköisyydeksi. Näin unen, sen saman, joka jo kahdesti ennen oli antanut minun tuntea lohdutonta ikävöimistä. Ja kummallakin kerralla, niinkuin nytkin, se oli kohdistunut poikaani — nuorukaiseen, jonka äänen kuulin kutsuvan: — Äiti, äiti!'
Se oli minulle omainen, rakas ääni, enkä kuitenkaan käsittänyt sitä
Avun enkä Tajun ääneksi.
Se soi kuin lähellä ja tuli kaukaa, avaruuden ääristä, ja sen kaiku paisui kaikkeuden täytteiseksi.
Kaipuu poltti rintaani ja nosti minut korkealle kuin pilven liepeelle, kiidättäen sinne tänne maisista esteistä vapaana.
Ääni kutsui yhä: — "Äiti, äiti!"
Se oli kuin hukkuvan ääntä, kuin kuolemassa ikävöivän kutsua.
Käteni ojentuivat häntä tavoittamaan, ja minua poltti halu saada nähdä hänet, koskettaa!
Kaipauksen huuto pusertui rinnastani.
Heräsin siihen. Mutta tuskaa jatkui yhä, en päässyt siitä irti. Se oli iskenyt minua raatelemaan herkeämättömänä, yltyvänä epätoivoisuutena.
Nousin, pukeuduin, herätin perheen jäsenet, olin kuin mieletön kärsimyksessäni, joka kidutti minua hetkeksikään hellittämättä.
Voi, olinko menettänyt järkeni? Ei, ei, olinhan siitä ehdottomasti varma. Ajatukseni riipoivat minua entiseen ja nykyiseen, kysymykseni lensivät vaanivina, vertailevina ja nostattivat aavistuksen, sitten selvän tajunnan. Tämä oli merkinanto, huuto, varoitus — onnettomuus uhkasi, joku tuhon isku oli lähellä! Puhuin siitä Heikille. Tuskallinen vaitiolo ja epätoivoinen torjuminen, taistelu näkymättömien voimien kanssa oli meille nyt yhteinen.
Tunsimme kohtalon raskaan käden painuvan hitaasti meitä kohti, ja sen käyristetyt sormet uhkasivat otteellaan.
Heikki mutisi:
— Rauhoitu, eihän ole mitään vaaraa!
Ja kuitenkin hänen kalpeutensa ja kangertavat sanansa ilmaisivat että kolkko aavistus yhä piti häntäkin vankinaan.
Päivä oli jo kulunut puolilleen ja mielentilani vaimennut raskaaksi surumielisyydeksi. Heikki oli lohdutellut, todistellut ja moittinut minua mielettömistä arveluistani.
Mutta kaikki ulkonainen luisui ohitseni koskematta tai liikuttamatta minua. Oli vain yksi ja varma olemassa — aavistukseni.
Apu tuli tapansa mukaan kotiin. Näin heti hänen ilmeestään, että hänen mielensä oli keventynyt.
— Tänään sinä näytät iloisemmalta, sanoin.
— Nyt minä olen keksinyt pääsyn tästä pulmasta.
— Oletko? Ja kuinka? kysyin jännitettynä.
— Lähden Vienan-Karjalaan. Sinne menee meitä paljon!
Sanoma tuli niin äkkiä, yllätyksenä, en käsittänyt mitään. Se riipaisi minut avuttomana tapausten uuteen pyörteeseen.
— Luultavasti ei siellä tule mitään taistelua. Tutustumme maahan ja voitamme heidät hyvällä Suomen puolelle, ja sitten aivan läheisessä tulevaisuudessa on Vienakin liitettävä emämaahan! puhui hän vakuutettuna.
— Oletko jo varmasti päättänyt?
— Ilmoitin liittyväni retkeen tänä aamuna varhain, vastasi Apu.
— Tämä tulee yllätyksenä, ja minulla on ollut raskas hetki. Tiedätkö, lapsi, minä pelkään sinun puolestasi… Voi, Heikki, kerro sinä, minä en voi. Puhu, se on välttämätöntä. Minä näen Jumalan sormen!
— Äiti on ollut hyvin järkytetty tänä aamuna, emmekä me ole toistemme tuomitsijoita, emme saa sanoa sitä mielettömyydeksi. Tiedäthän sinä niinkuin Tajukin, että äiti toisinaan vaistonsa avulla voi aavistaa vaaran, puhui Heikki.
— Mistä vaarasta te nyt puhutte? Eihän siinä matkassa voi mitään vaaraa olla. Tulee kaunis kesä ja retkeily ihanassa, suuressa luonnossa huuhtelee minusta pois tämän talven tympeän maun. Ole huoletta, äiti!
Hän oli niin varma ja tyyni. Hänen hellä huolenpitonsa ja hilpeä vakuuttelunsa oli parantavaa lääkettä järkytetylle mielelleni.
— Nyt saan lomaa ja jään viikoksi kotiin valmistelemaan matkaani ja lepäämään, lisäsi hän.
— Vihdoinkin. Sinä tarvitsetkin lepoa ja sitten keskustelemme, menetkö vai etkö mene, sanoin.
— Minä olen jo ilmoittautunut, toisti hän kuin sivumennen ja naurahti. — Pitäisihän sinun olla tyytyväinen, kun vältetään se yksi vaara, joka on todellinen.
— Scylla ja Charybdis. Kun toisen vältät, niin toiseen syöksyt. Se Viena on sellainen tarumainen, etäinen jokin. Ja se peloittaa minua avuttomuudessaan, — eristetyssä asemassaan. Onko siellä kulkuneuvoja?
— Niitähän meidän pitäisi sinne loihtia, tehdä teitä, sanoi hän.
— Kuka sitten aseita käyttää?
— Ne joutavat lepäämään. Ei siellä erämaissa armeijat liiku, selitti
Apu tyynesti ja varmasti.
— Minulla on kuitenkin se käsitys, että te menette aseellisina.
— Tietenkin. Kuka nyt kulkisi virstaakaan ilman kivääriä! huudahti hän.
Taju tuli kotiin, ja neuvottelu alkoi uudelleen.
— Sano sinäkin. Taju, että on vaarallista mennä sellaiselle hämärälle retkelle, pyysin levottomuuden vallassa yhä vieläkin.
— Vaarallista … hm, vaara on nyt kaikkialla. Luoti voi lentää meihin vaikka täällä mamman portaissa, sanoi Taju. — Jos minäkin joudun siihen uhkaan, että Santahamina on edessä, niin kuka tietää, vaikka lähtisin mukaan.
— Turha on teidän uskotella minulle, ettei siellä voisi sotaa syttyä, kun kerran aseissa sinne menette ja siellä päin liikkuu vihollisia, ainakin punaisia, sanoin.
— Onhan sitten edes mies miestä vastaan ja ase kummallakin, ettei tarvitse ampua heitä aseettomina! tiuskaisi Apu.
Se oli kuin äärimmäisen tuskan huudahdus ja herätti minussa vastakaiun.
— Voit tulla yhtä hyvin itse ammutuksi, sanoin.
— Tietenkin.
— Tai vangiksi, mikä siellä kaukana heidän käsissään olisi hirvittävää, yritin säikyttää.
— Siltäkin varalta on keino keksitty, vastasi hän oudosti hymyillen.
— Keino? Ei ole mitään turvaa sellaisessa asemassa, väitin.
— Meillä on kaikilla aina revolveri mukana. Siellä ei kukaan meistä jää elävänä heidän käsiinsä, sanoi hän.
Tämä keskustelu oli kuin jatkoa tuskalliselle unelleni, ja outo, kumottava kammo muuttui tästä lähin ainaiseksi seuralaisekseni.
Mennen tullen, yöt ja päivät, seurasi minua outo tyhjyyden tunne. En löytänyt missään varmaa pohjaa jalalleni, en lepoa ajatukselleni. Ainoa lohtuni oli neuloa hänelle siroa sotilastakkia, joka hyvin muistutti upseerin pukua.
Apu iloitsi siitä lapsellisesti ja sovitteli sitä yllensä suuren kuvastimen edessä.
— Otathan sinä kaiketi siviilipukusi myös mukaan, ehdotin hänelle.
— En, tulee vain kuljettamista. Syksyllähän palaan muuttolintujen kanssa, ja tämä sinun ompelemasi saa seurata minua myötä- ja vastoinkäymisissä, sanoi hän hymyillen.
— Lujahan se on ja lämminkin.
— Hyvä se on.
Hän silitteli takkia, ja minusta tuntui kuin hänen luiseva kouransa olisi koskettanut poskeani kiitokseksi kaikesta.
Sellainen ei kuitenkaan ollut tapana meidän kesken.
* * * * *
Kesän aurinkoiset päivät houkuttelivat hänet luotani retkeilyille
Säteen kanssa.
He kaksi elivät omaa tarinaansa, jonka kauneus loisti heidän kasvoillaan, soi äänessä ja puhui onnesta säteilevissä silmissä.
— Eikö sinun tule ikävä Sädettäkään? kysyin.
— Ikäväkö? Mitä on ikävä? Kun pitää toisistaan niin kuin me, ei malta ikävöidä. Hauska on olla yhdessä, ja hauska erossakin ja ajatella toisiaan.
— Voisihan Säteellä olla ikävä, sanoin.
— Hän lupasi ikävöidä, nauroi Apu.
— Ja sitä sinä naurat.
— Se on niin somaa ja naisellista. Etkö sinäkin lupaa ikävöidä minua, mamma?
— Parasta on olla siitä puhumatta. Sinun lähtösi tälle retkelle on aivan toista kuin edelliset matkat. Tähän liittyy jotakin selittämätöntä, ennuksellista.
— Sinäkin siis ikävöit ja olet jo aloittanut. Säde ei vielä ole saanut aikaa. Tänä iltana me tanssimme Siiri-tädin luona, ja sinut on myös kutsuttu mukaan, mutta älä vain ennusta, se … se on niin kouristavaa. Anna minun nyt elää rennosti ja iloita nämä päivät — pitkistä ajoista. Ja kuka tietää, kuinka kauan!
— Minä lupaan, sain äkkiä sanotuksi, kun kävi häntä niin sääliksi.
Hän laitteli reppunsa hihnoja, sovitteli ja sijoitteli tavaroita, purki ne jälleen pois ja aloitti uudestaan. Se oli minun mielestäni loputonta ja toivotonta. Paljon tavaraa ja pieni reppu ja kuitenkin jo liian painava.
— Ajattelehan pitkiä — oikein pitkiä matkoja. Ethän jaksa tuota kantaa, ja sitten on vielä — kivääri. Sinä et jaksa, lapsiparka!
— Entä meidän sopimuksemme, äiti? Lupasithan, että puhuisimme vain iloisista asioista. Ei ole mitään synkkää, ei mitään mahdotonta tässä retkessä, ei saa olla mitään ikävää näinä päivinä. Tästä tulee vielä hyvä, kun keksin mukavan kiinnityksen hihnoille, puhui hän koetellen reppua selkäänsä.
Mitä tahansa sanoin tai tein, tahdoin olla hymyssä suin, vaikka kyynel kihosi silmääni. Taistelin synkkiä mielikuvia vastaan, ja me löysimme yhdessä tien lapsuudenaikaan, siihen onnelliseen, joka ollessaan oli niin kevyesti ja huomaamattamme ohi kiitänyt, mutta nyt tuntui kalliilta ja onnelliselta.
Mutta kohta kun olimme palanneet nykyhetkeen, nousi epävarma kohtalo minua ilkkumaan. Minusta tuntui kuin sen uhka olisi päivästä päivään käynyt vihamielisemmäksi. Yritin lepytellä sitä lohdullisilla asioilla, tyhjensin liian täyttä sydäntäni kyynelten virralla.
Kuinka ne polttivat, nämä avuttoman ja neuvottoman kyyneleet! Mikä oli oleva hänen osansa, mikä hänen kesänsä päätös? Voi, miksi minulla nyt oli hänestä tämä kärsimys? Miksi en ennen tuntenut samaa hänen lähtiessään?
Siihen sain vain yhden ainoan vastauksen:
Kuule vaistoasi, sitä selittämätöntä, mikä tuntemattomana voimana sielussasi elää.
Entä hänen ilonsa, onnensa — taipumattomuutensa, tuo vanha: joko — taikka? Voi, hän ei kuule, hän ei usko, ei tingi.
— Apu, etkö sinä yhtään jaksa ajatella edes minun kaipuutani ja suruani lähtiessäsi? yritin vielä kerran senkin uhalla, että hän tuskastuisi.
— Voi, äiti, minulla on vain yksi elämä. Minä en voi noudattaa sinun mielijohteitasi, joita en hyväksy, sanoi hän vakavana.
— Etkö usko, että minulla täytyy olla hyvin vakava ja varma syy, kun sinun ilosi uhalla yhä palaan tähän retkeesi?
— Uskon kyllä, äiti, sinun tunteesi, mutta älä vetoa niihin. Se olisi väärin. Tiedäthän, että kärsin siitä. Minä olen päättänyt.
— Tällä kertaa tahtoisin olla melkein armotonkin, kun se koskee sinun kohtaloasi, ja sälyttää osan kärsimystäni sinulle. Ehkä se horjuttaisi päätöstäsi.
— Kiitoksia paljon anteliaisuudesta, mutta tällä kertaa pysyn omillani. Älä yritä kautta rantainkaan, se ei auta. Menenhän minä, mamma, mitä siitä kiistelemme. Eihän hätä ole tämän näköinen!
— Minä huomaan jo — sinä olet joutunut pois minun ulottuvistani.
— Ei, ei ole koskaan syytä siihen pelkoon. Ei ole toista sellaista mammaa kuin minulla on! sanoi hän nauraen ja kujeillen.
— Tarkoitan sitä sanatonta, itsestään selvää toistemme tajuamista.
— En ole enää lapsi. Sinä unohdat sen yhä, sanoi hän.
Se oli minulle ylivoimaista. Hänen äänensä sävy ja katseensa torjui luotaan. Hän oli jo niin kaukana, etten häneen enää ulottunut.
Yksinäisyys oli ainoa turvani ja rukous, jossa vetosin Suureen
Tuntemattomaan.
Rukouksessani en ollut enää pelkkä itseni, en yksi ihminen. Ajan tuska painoi ylivoimaisena, ja ankara kohtalo elävöittyi hirviöksi.
Se oli mielestäni sama uneni peikko, joka kerran ennen oli tavoittanut pienokaista poveltani. Se sama, jonka kanssa taistelin Tajun sairaana ollessa. Se sama, joka oli minua kuljettanut kuoleman portilla ja ensi kerran antanut unessa aavistaa poikaani uhkaavan kohtalon. Nyt tunsin, että se jo oli ottanut minulta Avun. Ja se oli viekas ja väkevä — minä voimaton, kahleissa. Vaikka kuinkakin kirkkaasti näin, mitä oli tulossa, en voinut auttaa, en mitään tehdä!