NELJÄS NÄYTÖS.
Rouvan vastaanottohuone Lumialalla, sisustettu nykyaikaiseen tapaan. Perällä on ovet lasiparvekkeelle, josta portaat vievät koskenrantaan. Kahden puolen ovea akkunat parvekkeelle. Oikealla kirjoituspöytä ja tuoleja. Oikealla sivuseinällä, taka-alalla ovi, joka johtaa keittiöön ja etualalla makuuhuoneeseen vievä ovi. Vasemmalla ovi Lumialan työhuoneeseen, pöytä, sohva ja tuoleja. Kalusto ja huoneen sisustus komea.
Anna ja Suska seisovat keskellä lattiaa.
ANNA. Te otitte Orvokin kiinni kadulta!
SUSKA. Tyttöhupakko olisi mennyt suoraa päätä poliisille ilmoittamaan. Olivat riitaantuneet keskenään. Tyttö oli ihan villissä. Vanhat syyt, vanhat syyt. Kyllä me ne ymmärrämme. Aijai, tällaisten asiain kanssa ei ole leikkimistä. Nuori herra joutuisi heti lukkojen taakse.
ANNA. Vankilaan, tarkoitatte!
SUSKA. Ei nyt rouvan vielä tarvitse pelätä. On niitä keinoja, kun vaan saisi Oraan taipumaan.
ANNA. Voisiko välttää, sanokaa!
SUSKA. Pitäisi saada ensin Oras suostumaan minun pyyntööni.
ANNA. Kutsunko Oraan tänne?
SUSKA. Se olisi hyvä.
ANNA (soittaa pöytätelefoonia). Sataviisi, olkaa hyvä — Onko herra Oras saapuvilla? — Kiitos, odotan! — Oras, äitisi! Voitko tulla nyt heti luokseni? — Isoista portaista. Olisi kiireellistä asiaa. Ei mitään pahaa. Minä odotan, hyvästi! (Soitto.)
SUSKA. Hyvä rouva, minulla on sellainen tuskankouristus täällä rintani alla. Se tietää pahaa. Minun ruumiini puhuu aina totta, ja se tietää usein enemmän kuin sieluni.
ANNA. Niin, niin, mitä te aiotte tehdä?
SUSKA. Minua epäillään. Poliisi pitää minua silmällä. Olen eksyttänyt heitä ja vaihtanut kultarahoja. Niitähän lippaassa oli.
ANNA. Entä sitten?
SUSKA. Orvokilta sain Oraan taittuneen veitsen. Veitsen päässä on Oraan nimi, mutta toverini voivat laittaa uuden pään veitseen. Minä olisin syypää, ymmärrättekös?
ANNA. Ottaisitteko te syyn itsellenne?
SUSKA. Ettekös te, rouva, ottaisi sen lapsen syytä itsellenne, jonka kovaan kohtaloon olisitte osallinen?
ANNA. Ehkä oman lapseni.
SUSKA. Minulla ei ole enää omia. Minä olen ne hukannut. Heidän muistonsa vaatii minulta uhria!
ANNA. Minä olen tuominnut teitä väärin.
SUSKA. Se on ihmisen tuomio. No, niin, minä tarvitsen rahaa, täytyy ostaa todistajat. Sehän tässä onkin vaikeinta. Olen selittänyt heille tuolla, (viittaa rannalle) mitä heidän pitää todistaa. Heille se on mieleen, saavathan he rahaa.
ANNA. Mutta oikeus!
SUSKA. Oikeus, ihmisten oikeus! Pojassanne on elävä elämä. Sitä ei saa hukata. (Antaa paperin Annalle.) Toverini vaativat minulta oikein velkakirjaa ja osa on maksettava heti.
ANNA. Rahoista kyllä sovimme.
SILJA (tulee kiireesti ulkoa). Isä tulee pankista kotiin ja käski minun sanomaan sinulle, että hän tahtoo puhua kanssasi heti.
SUSKA. Minä menen keittiöön odottamaan. (Menee.)
(Silja menee portaille ja siirtyy sieltä vähitellen alas.)
LUMIALA (tulee vasemmalta. He katsovat toisiinsa). Sinä aiot matkustaa!
(Anna säpsähtää hiukan ja kääntyy pois.) Sain tämän kirjeen pankkiin.
Siinä mainitaan, että aikomus oli jo ehkä tänä aamuna…
ANNA (ottaa Lumialan ojentaman kirjeen). Nimetön. (Tuskissaan.) Eihän minulla ole muuta keinoa. Minä kiusaan sinua pelkällä läsnäolollani. Oras ei voi olla täällä. Hänen pitää päästä uusiin oloihin, toisiin ihmisiin, nyt kun hänen uusi elämänsä alkaa. Ja minun asiani on auttaa häntä ja seurata häntä.
LUMIALA. Sinä et näytä muistavan, mitä eilen tästä sanoin. Minulla lienee tässä kuitenkin sananvaltaa.
ANNA. Muistan kyllä. Minä ymmärrän sinun vaatimuksesi. Onhan sinulla oikeus pidättää minut aina kattosi alla. Sinulla on laki puolellasi. Meillä on kahdeksantoista vuoden yhteiselämä, joka sitoo. Kaikki on Orasta ja minua vastaan täällä. Ja kuitenkin on olemassa ylivoimainen pakko, joka huutaa: — Mene, mene hänen kanssaan!
LUMIALA (astuu kiivaasti Annan eteen). Minä en tunne sinua enää. Tänä yhtenä yönä olet muuttunut kummallisesti. Oletko sinä järjiltäsi? Olet valmis jättämään kotisi, lapsesi, minutkin tuon kunnottoman pojan tähden, josta tuskin mitään tiedät. Minun tuskani, minun häpeäni ovat sinulle olemattomia asioita. Tule järkiisi, Anna! (He istuvat.)
ANNA. Minä olen sinua palvellut, sinua jumaloinut. Kun luulin poikaani kuolleeksi, tahdoin hänen muistolleen uhrata kaikki omat onnenpyyteeni elämästä. En ole koskaan ollut onnellinen. Kaikki on ollut minusta niin yhdentekevää. Ainoa pyrkimykseni on ollut tehdä sinut ja Silja onnelliseksi.
LUMIALA. Sinä et aavista, Anna, kuinka köyhäksi minut nyt teet. Sinä riistät entisyydeltänikin kaiken viehätyksen. Minä olen siis saanut sinulta pelkkiä almuja. Sinä et ole ollut onnellinen, et ole koskaan antanut itseäsi!
ANNA. Ehken.
LUMIALA. Sinä olet pettänyt minut moninkertaisesti, olet näytellyt erinomaisesti. Vain harvoin olen naamarin takaa voinut nähdä vilaukselta oikeat kasvosi, oikean mielialasi. Silloin se on aina tuottanut minulle outoa tuskaa. Nyt sinä kerrankin riisut naamarisi ja huudat minulle: — Sinä narri, houkka, katso, kuinka olet pettynyt, minä olenkin ollut sinusta kaukana!
ANNA. Ei niin, ei niin, August!
LUMIALA. Millä sinä voit sen toiseksi todistaa? Rakkaus on naisella niinkuin miehelläkin itsekästä pyydettä. Luonto ei uhraa mitään, se ottaa omansa. Minä en nyt puhu jaloista ajatuksista ja sielullisista uhrauksista, jotka voivat sitoa ihmisiä omalla tavallaan. Minä puhun siitä ruumiillisesta rakkaudesta, jota ilman sielujen rakkaus on narripeliä. Sen pohjan sinä olet minulta turmellut!
ANNA. Minun ei olisi pitänyt suostua sinun vaimoksesi.
LUMIALA. Ei, sinun ei olisi pitänyt valehtelijana, teeskennellen rakkautta, omistaa itsellesi minun täyttä rakkauttani. Jokaista syleilyäni sinä olet voinut mielessäsi ilkkua, katsella minua kylmällä järjelläsi, alentaa minua ajatuksissasi, verrata minua johonkin toiseen! Ymmärrätkö sinä, miten minä kärsin?
ANNA. Ei niin, ei niin, August! Kaikki meidän välillämme on ollut minulle pyhää, kaunista ja puhdasta. Minä en milloinkaan sinua ole ajatuksissani vieronut taikka ilkkunut. Minä en vain itse ole voinut pitää itseäni kyllin hyvänä sinulle, niin miehekäs ja hyvä olet sinä minulle ollut. Minun sydämeni on aina ollut täynnä tuskaa meidän onnenhetkinämme, vaan ei sinun vuoksesi. Minä vaikenin, pidin tuskani salassa. En tahtonut häiritä sinun onneasi.
LUMIALA. Nyt et sinä kuitenkaan voi uhrata minulle typerää aikomustasi. Sinä tahdot seurata poikaasi — tuota lurjusta, joka ehkä selkäsi takana nauraa sinulle.
ANNA. Älä sano niin! Minun täytyy saada sovittaa. (Silja on tullut ulkoa rannalta.) Aivan varmaan minä voisin tehdä kaikki vielä hyväksi, jos te luottaisitte minuun. Ajattele, että sinulta nyt riistettäisiin Silja eikä hän olisi terve, ei voisi vastata itsestään, olisi onnettomuuksille altis joka hetki. Ajattele, että olisit itse ollut syypää hänen sairauteensa, tietäisit voivasi auttaa etkä saisi auttaa!
LUMIALA. Jos hän apua tarvitsee, on se nyt jo myöhäistä.
ANNA. Minä rukoilen teiltä suvaitsevaisuutta ja uskoa voimiini. Minä tahdon tehdä kaikki hyväksi jälleen. Antakaa minun olla hänen kanssaan niin kauan kuin hän minua tarvitsee!
LUMIALA. En tahdo estää sinua. Silja ja minä matkustamme vielä tänä iltana. Meidän eromme olkoon ihmisille tuntematon. Sehän koskee vain sinua ja minua. Kun minä tulen kotiin, saat sinä lähteä hänen kanssaan. Tyydytkö tähän?
ANNA (ojentaa kättään Lumialalle. Lumiala poistuu). Kiitän sinua,
August.
SILJA. Äiti, tahtooko isä eroa? (Anna nyökkää ja istuu uupuneena
tuolille.) Ja sinä, äiti, jätätkö meidät sitten kokonaan Oraan kanssa?
Se olisi väärin tehty meitä kohtaan. Oras voisi kyllä mennä merille.
Sinnehän kaikki pahat pojat… Minä tarkoitan, sellaiset kuin Oras…!
ANNA. Minä teen sen, mitä minun omantuntoni mukaan täytyy tehdä. (Katsoo Siljaan.) Mene, lapsi kulta, sinulla on paljon matkavalmistuksia. (Soittaa ja palvelija tulee sisään.) Pyydä sitä vaimoa tulemaan sisään.
PALVELIJA. Siellä on lastenkodin Orvokki myöskin. Hän tahtoo tavata rouvaa.
ANNA. Jaa, jaa, anna heidän tulla. (Silja poistuu portailta.)
ORVOKKI (tulee oikealta ja menee suoraan Annan luo). Missä on Oras?
ANNA. Asunnossaan kaupungilla.
ORVOKKI. Te matkustatte pois, kauas Oraan kanssa, ettekä tule takaisin.
ANNA. Kuka teille sellaista on kertonut?
ORVOKKI. Kuulin keskustelunne Oraan kanssa (viittaa oikealle) tuolla huoneessa.
ANNA. Entä sitten, mitä teillä on siihen sanomista?
ORVOKKI. Oras ei saa jättää minua. Te olette kyllä hänen äitinsä, mutta minä olen vielä paljoa läheisempi hänelle. Hän uhkasi lähteä ilman minua. Siilon minä suutuin ja…
ANNA (on antanut Suskalle Lumialan tuoman kirjeen). Tunnetteko tätä käsialaa? (Suska katsoo Orvokkiin.)
ORVOKKI. Minä kirjoitin sen ja lähetin pankkiin. Olisi tehnyt mitä tahansa estääkseni Orasta matkustamasta.
ANNA. Me emme matkusta.
ORAS (tulee perältä): Te kutsuitte minua tänne. Sanoitte olevan rehellistä asiaa. Voinhan minä odottaa ulkona, siksi kuin nuo ovat menneet.
ANNA. Ei, Oras, meidän täytyy neuvotella heidän kanssaan. Sinä tiedät kyllä kuinka vaarallinen sinun tilasi on.
ORAS. Arvasin kyllä. Minä olen siis se haaska, jota he vaanivat. Hän tuossa on minulle vastikään koukkujansa tarjonnut. Sanon sen teille vielä kerran, että inhoon teitä kuin ruttoa. Ja sinä, Orvokki, älä tule lähelle. Sormeni syhyvät. Sinä olet loukannut minua, purrut sydäntäni myrkkyhampailla. Sinä olet sanonut hirveitä asioita noista kummastakin tuossa. Kun minä näen teidät kaikki yhdessä, kuohuu hulluus veressäni, ja minä tahtoisin kuristaa teidät ja nauraa, nauraa!
ANNA (pelästyneenä). Lapsi kulta, rauhoitu! Meidän täytyy nyt olla järkeviä. Minä en ymmärrä, miksi sinä meitä näin kohtelet.
ORAS. Kysykää nokkoselta, miksi se polttaa.
ANNA. Se on nokkosen luonto. Sinä olet ihminen ja voit vapaasti tehdä mitä tahdot.
ORAS. Olen se, miksi minut on tehty.
ANNA. Sinä olet nuori ja ymmärtämätön. Meidän vanhempien asia on poistaa onnettomuudet tieltänne. Minä tiedän…
ORAS. Minä en salli kenenkään sekaantumista minun asioihini.
ANNA. Itsesi ja minunkin vuokseni. (Ottaa rahalippaan laatikosta ja laskee sen pöydälle.) Susiska odottaa sinun malttuvan. Hän on tehnyt jalon tarjouksen ja selittänyt syynsä. Sinun pitäisi siihen suostua.
ORAS (on ottanut paperin pöydältä ja katsellut sitä). Kauppaa, kauppaa! Äiti, eikö tämä elävästi muistuta teitä eräästä toisesta kaupasta, kun te jätitte minut tuon hyeenan käsiin, myitte ruumiini? Nyt myisitte hänelle minun sieluni. Mikä lienee ruumiin hinta ollut, sielu ei ole kovin kallis.
ANNA. Oras, Oras!
ORAS (ivalla). Ennen muinoin kun sielu pirulle myytiin, siitä sai tynnyrittäin kultaa ja kunniaa kukkurana. Ja piru itse oli sentään paljoa hupaisempi kauppatuttava kuin tuo vankilan komeroissa homehtunut akka. Huonot ajat. Pirutkin kulkevat köyhinä ja kaviottomina, häntä koipien välissä, hameiden alla.
ANNA. Voi, Oras, mitä sinä puhut!
ORAS. Noo, miksette ottanut henkeä minusta, kun kerran palkan saitte? Se ei ollut rehellistä kauppaa. Tässä minä nyt olen ja vaadin teidät tilille, te piruuden pettäjä!
ORVOKKI. Rakas Oras, sinä näytät samanlaiselta kuin aamulla, älä puhu enää!
ORAS. Te näyttelitte minulle katuvaista sieluanne ja pikkupirujenne naamoja (ravistaa paperia kädessään) rahan edestä, rahan edestä! Mainiota! Te kuulutte paholaisen köyhälistöön, sillä teidän epäjumalanne on raha! (Ottaa lippaan pöydältä ja heittää sen lattialle, niin että metallirahaa räiskyy pitkin lattiaa.) - Tuossa on teille rahaa, rahaa! Ole nyt kerrankin rehellinen piru ja usuta verikoirat minun kintereilleni! (Repii paperin palasiksi.) Tuossa on kauppakirja. Minun sieluni on liian tuore teidän haisevien käsienne saastutettavaksi. Nyt ulos, ulos!
SUSKA (tuskissaan Annalle). Voi teitä, rouva, voi minua! Me emme voi mitään. Hänen silmissään palaa hulluus. Me emme voi mitään, emme mitään! (Poistuu.)
ANNA (katsoo kauhistuneena Orasta, mutta rauhoittuu jälleen). Ei, ei, katkeruutesi sokaisee sinut. Etkö sinä ymmärrä, että nyt on pelastettava sinun kunniasi!
ORAS. Ja minua varten te loisitte ihanan petosten taivaan, jossa minun pitäisi olla pääenkelinä.
ANNA. Sinun pitäisi alistua minunkin vuokseni.
ORAS (hervahtaa istumaan ja jännitys laukee). Minun olisi nyt vaikea näytellä osaani oikein, puhuisin sekaisin ja silloin te joutuisitte kärsimään, äiti. Minä en tahdo mitata samalla mitalla teille kuin te olette mitannut minulle.
ANNA. Sinä olet katkera. Onhan sinulla syytäkin. Minä tunnen kyllä syyllisyyteni painon.
ORAS. Voitte keventää sitä. (Ottaa Annaa kädestä ja vie Orvokkia kohti.) Orvokki on minulle hyvin läheinen. Kun kerran olen poissa, turvatkaa häntä.
ORVOKKI. Sinä et ole suuttunut minuun. Sinä muistat minuakin ja tunnustat…
ORAS. Älä tule lähelle. Minä inhoon sinua. Minua polttaa kummallinen vihan tuli. Tahtoisin kiduttaa ja kuristaa sinut, sillä sinä olet päässyt minun veriini!
ORVOKKI. Sinä olet sairas. Katsokaa, hän on sairas. Auttakaa häntä, rouva, teitä hän kuulee, teitä hän sietää. Minä luovun kaikesta, minä en tahdo häntä sitoa. Minä annan itseni ilmi ja sanon, että yksin sen tein. Oras, sinä olet sairas, anna minulle anteeksi, että niin syvästi sinua loukkasin. Minä tein sen rakkaudesta sinuun, mustasukkaisuudesta äitiisi. Älä minua vihaa, minä rakastan sinua enemmän kuin omaa elämääni! (Nyyhkii.)
ANNA (ottaa Orvokin syliinsä ja vie toiseen huoneeseen). Lapsi parka!
(Palaa takaisin ja katselee Orasta, joka istuu eteensä tuijottaen.)
Mitä sinä nyt ajattelet?
ORAS. Parempi teille, ettette minun ajatuksiani tietäisi.
ANNA. Ajattele, ehkä olemme viimeisiä hetkiä yhdessä — vapaina.
ORAS. Minä en ole koskaan ollut vapaa. Salaiset vaistot vievät minut tahtomattani rikokseen. Huomaan sen sitten vasta kun kaikki on tehty. Olen verrannut itseäni muihin ihmisiin. (Nousee tuskaisena.) Ne ovat toisenlaisia. Minä tiedän, se on minun veressäni ja sen voima kasvaa yhä. Minulla ei ole pelastusta!
ANNA. Sinä luulottelet, uskot pahempaa kuin onkaan.
ORAS. Nyt minä olen aivan varma. Se tulee äkkisuuttumuksena ja siinä samassa minun täytyy lyödä, kiduttaa, kuristaa… Muut ihmiset eivät ole sellaisia. Minä rukoilen, äiti, anna minulle selvyyttä! Olemme ehkä viimeisiä hetkiä yhdessä. Ehket koskaan enää voi minua auttaa, ellet nyt puhu totta.
ANNA (jännittyneenä ja tuskissaan). Minä en ymmärrä…!
ORAS. Oliko isäni väkivaltainen?
ANNA. Oi ei, sitä sinä et saa uskoa. Hän oli hyvä ihminen, vaikka olikin intohimoinen.
ORAS. Muistele entisiä, etkö löydä mitään selitystä. Minä tunnen sen, se on minun veressäni enkä minä voi sitä hallita.
ANNA (taistellen jotakin käsittämätöntä ajatusta vastaan, katsellen kauhistuneena ympärilleen). Oras, minä en ole koskaan tullut sitä ajatelleeksi. Sinun sanasi ja sinun pyyntösi, sinun kummallinen tunnustuksesi… ne — ne kauhistavat minua! Minä en voi, en voi siitä puhua! (Istuu.)
ORAS. Äiti, sinun täytyy!
ANNA (tukehtuneella äänellä). Minä olen ehkä ajatuksillani tappanut sinussa hyvät voimat.
ORAS. Olisit kernaammin voinut kuristaa minut käsilläsi.
ANNA. Minä tein sen ajatuksillani, ennenkuin sinä synnyit. Minä toivoin joka hetki, aina, aina, ettei sinua olisi, että sinä tukehtuisit — kuolisit kohdussa, syntyisit ennen aikojaan. Minä kuristin ruumistani, rasitin ja kidutin itseäni. Usein menetin tajuntani tuskasta, sillä vaatteeni olivat niin kireät… Kun sinä synnyit, en uskaltanut katsoa sinua, luulin raajarikoksi. (Anna on peittänyt kasvonsa.)
(Vaitiolo.)
(Oras menee ovelle ja katselee koskelle päin, nyökkää ja nostaa kätensä kuin näkisi jotakin kamalaa ja peittää silmänsä. Anna katselee häntä levottomana ymmärtäen tarkoituksen.)
ANNA. Oras, lapsi kulta, tule tänne istumaan. Puhutaan valoisemmista asioista. Kuule, jos me nyt kuitenkin lähtisimme pienelle matkalle, sinä ja minä kahden. Merellä tuntee olevansa kuin uudesti syntynyt. Eihän tämä nyt oikeastaan ole niin vakavaa…
ORAS (ärjäisee luonnottomasti). Äiti!
ANNA (painuu jälleen kauhistuneena istumaan ja Oras katselee koskelle). Voi, Oras, eihän sinun mielialassasi ole mitään outoa. Kaikilla ihmisillä on halu lyödä ja hävittää ja…
ORAS (kääntyy pois, puhuu kuin itsekseen). Silloin kaikkien ihmisten pitää kuolla! Äiti, oletko sinä nainen, oletko sinä ihminen? Sinulla ei ollut sääliä itseäsi eikä minua kohtaan. Eikö silloin kauhu puristanut sydäntäsi? Etkö sinä nytkään pelkää minua? Etkö sinä näe…!
ANNA (parkaisee ja juoksee ovelle. Samassa tulee Lumiala häntä vastaan ja katselee kummastellen heitä. Anna lähenee ja kuiskaa). Lähetä hakemaan lääkäriä. Oras on mielisairas!
LUMIALA. Anna, mitä nyt? Sinähän vapiset. Kuulkaa nyt, nuori mies, mitä täällä on tekeillä?
ORAS (rauhallisemmin). Lopputili.
ANNA. Mitä sinä tarkoitat?
ORAS. Te sanotte herra Lumialalle olevani mielisairas. Se ei ole totta. Tunnen kyllä kummallisia haluja itsessäni, mutta nyt minä tiedän, mistä ne olen saanut ja mitä minun on tekeminen.
ANNA. Sano, mitä sinä aiot?
LUMIALA. Kas niin, Anna, rauhoitu nyt. Te ette saa kiihottaa toisianne. Ettekö näe, että vaimoni on aivan onneton teidän tähtenne? Miksi te täällä pelottelette? Eikö teitä täällä ole kohdeltu paremmin kuin ansaitsettekaan. Kaikki on järjestetty teidän hyväänne varten.
ORAS (ivalla). Saattaa olla. Teillä on täällä teatterikappale valmis, mutta minulle tahdotaan antaa väärä osa. Minähän olen syntynyt demooniksi, mutta nyt tahdotaan minua näyttelemään enkelin osaa. Katsokaa minua tarkkaan. Enkö minä ole aivan luonnollinen riivattu? En tarvitse naamaria ollenkaan.
LUMIALA. Puhutte arvoituksia.
ORAS. En, hän, jota sanon äidikseni, näkee sen kyllä ja tuntee minut niinkuin kukin tuntee oman työnsä.
LUMIALA. Mielettömyyksiä!
ORAS (kuin sattuisi mieleen). Malttakaa. Joku on luvattomasti anastanut kalliin aarteen. Hän on vaarassa tulla ilmi. Silloin hän kätkee sen, turmelee, taikka tekee sen vaaralliseksi, ettei kukaan voisi sitä käyttää, taikka — hän heittää sen hukkaan. Mikä näistä nyt olisi paras keino, ettei varas tulisi ilmi eikä aarre ketään vahingoittaisi?
LUMIALA. Aarre on hävitettävä!
ORAS. Tepä sen sanoitte. Minä olen se aarre. Minulla on kolme ehtoa: vankila, hulluinhuone taikka… (viittaa koskelle ja astuu ovelle.)
ANNA (juoksee hänen eteensä). Oras!
ORAS (kolkosti). Minä sanoin olevan kolme ehtoa. Minulla on tilini ihmisten kanssa tekemättä. Odotan heitä!
LUMIALA (hiljaa Annalle). Minä soitan lääkärille ja poliisille. Minulta kysyttiin äsken juuri, oliko Oras täällä. Kysymyksessä kuuluu olevan eräs varkausjuttu. (Menee.)
ANNA. He tietävät sen. Kaikki on hukassa!
MARIA (tulee perältä). Onko Orvokki täällä?
ANNA. On kyllä. Mitä on tapahtunut?
MARIA. Suskan toverit ovat ilmoittaneet poliisille oikean syyllisen, sanovat katselleensa akkunasta, kuinka kaikki tapahtui. Suska on nyt meillä poliisien kuulusteltavana. Hän raivoo epätoivoisena oikeuden vääryydestä ja julmuudesta. Tietääkö Oras, tietääkö Orvokki tästä? He tulevat kohta tänne.
(Anna painuu sohvalle.)
ORAS. Nytkö he tulevat?
MARIA. He ovat täällä ihan kohta!
ORAS. Minä en ole vielä valmis. (Painuu tuolille epätoivoisena.) On niin kolkkoa, pimeätä ja raskasta! Tyhjyys taikka vankikomero! Rintaani painaa! Minä en jaksa, minä en jaksa! Maria neiti, antakaa minulle valoa, puhukaa minulle toisesta maailmasta. Minulle on kaikki niin pimeää!
MARIA (ottaa Oraan käden hänen otsaltaan). Olette sairas!
ORAS. Olen kuolemansairas. En saa elää, en saa elää!
MARIA. Rangaistus on syyn sovitus. Se ei saa murtaa teitä. Nouskaa yläpuolelle tätä elämää. Ajatelkaa, kuinka ääretön itse elämä on. Silloin oma itse, se ja se työ, hyvä ja paha, kärsimys ja ilo käy pieneksi.
ORAS (nousee). Minä en tiedä onko se suurta vai pientä. Tuska on minussa enkä minä näe mitään muuta!
MARIA. Ajatelkaa äitiänne.
ORAS. Äitiäni…!
MARIA. Ja hänen tuskaansa teidän tähtenne.
ORAS. Minun tähteni.
MARIA. Se on suurempi teidän tuskaanne.
ORAS (katsoo pitkään Mariaan ja sitten Annaan). Äiti, jos sinä olisit minua helmassasi pidellyt ja käsilläsi kantanut, jos sinä olisit ennen syntymääni minulle kauniit, ihanat ajatuksesi lahjoittanut, toivonut minun syntymistäni, sitä ikävöiden odottanut ja sitten ylpeänä käsillesi korottanut ja sanonut koko maailmalle: Tämä on minun poikani! Silloin, äiti, en minä nyt menehtyisi etkä sinä!
ANNA (nousee). Puhu sinä hänelle. Minuun hän ei enää luota. (Poistuu vasemmalle.)
MARIA. Toivoton ei ole kukaan, ystäväiseni, rauhoittukaa!
ORAS (n nojautunut pöytään). Minulla ei ole uskoa, sanokaa, uskotteko tulevaan elämään? Antakaa minulle toivon kipinä. Kuolema tulee ryöstäjänä!
MARIA. Ei kuolema tule kutsuen. Kaikki, jotka tahtovat elää, he elävät. He nousevat ylös joka päivä uskossa tulevaisiin ja niin he rakentavat itseään ikuista elämää varten. Nuori ystävä, sinua odottaa ikuinen pyrkimys kauemmaksi valoisille kentille. Siellä ei ole pakkoa, ei kärsimystä, ei kuolemaa. Siellä on vain tahto päästä ikuisen voiman yhteyteen, rakkaus Häneen, joka on aina uusi elämä. Uhraa sinä itsesi Hänelle, yhdy Häneen ja sinä elät ijankaikkisesti.
ORAS. Uhraan itseni hänelle! (Menee ovelle ja kääntyy koskelle päin.
Hetken kuluttua hän herää todellisuuteen.) Orvokki!
(Orvokki on tullut sivuhuoneesta, jossa hän on istunut
ja kiinteästi seurannut Orasta katsein.)
Sinä jäät nyt kuitenkin yksin. Sinun pitää jäädä lapsemme vuoksi. Se on minun. Minä rakastan sitä sinussa. Ole hellä sille, ole puhdas. Nyt minä ensi kerran sinua rakastan. Minä siirryn pois, kauas pois teistä, mutta rakkauteni säilyy sinussa, lapsessamme. Kiitän sinua, että olit minua lähellä. Nyt on helpompi erota… (Orvokki vaipuu itkien hänen jalkainsa juureen.) Nouse ylös. Älä tee minua heikoksi! (Auttaa häntä ylös ja kääntyy itse akkunaan. Ääniä kuuluu vasemmalta Lumialan huoneesta. Oraan kasvot vääntyvät tuskasta ja hän katsoo ympärilleen kuin apua etsien ja aikeessa paeta.)
He ovat tulleet. Kuulkaa, kuulkaa… Raudat kilisevät! Vankila, vankila! Kurjin luontokappale on minua onnellisempi. Se on vapaa! Oikeus rääkkää kauhulla, eikä kukaan, ei kukaan voi minua auttaa! (Anna on tullut sivuhuoneesta vasemmalta.) Äiti, sinä olet kalpea kuin kuolema. Tunnetko sinä kuinka elämäni raudalla kuristetaan?
ANNA. He eivät saa sinua viedä! Se on väärin, se on julmaa. Minä yksin olen syypää. Minä huudan sen julki…!
(Aikoo mennä sivuhuoneeseen vasemmalle.)
LUMIALA (tullen sieltä estää häntä). Sinä et voi muuttaa oikeutta!
ORAS (on ollut yhä epätoivoisessa mielialassa). Miksi isäni kielsi minut ennen syntymääni? Miksi äitini kirosi elottomana, turvatonna turmeli oman elämänsä jatkajan? Sivistys minua armahtaa, kapaloitsee kahleilla, turvaa itsensä! Pois, pois pimeään omat piilomat. Katso kuinka siellä irvistää hulluus, tylsyys, viha, ja raivo. Menehdy, tukehdu pimeässä. Ulkona on ihana päivä, ilo ja elämä. Muutu eläimeksi, mitä sinusta sivistyksen piilomasta! (Salapoliisi tulee vasemmalta käsiraudat kädessä.) Kuristakaa oma lapsenne, sitokaa, lyökää, kiduttakaa, käärikää rautakapaloihin! (Ottaa käsiraudat salapoliisilta.) Äiti, nämä ovat sinun kapaloitasi!
(Heittää raudat raivoissaan Annan eteen ja juoksee ulos. Poliisit, tullen sivuhuoneesta, rientävät häntä tavoittamaan ja Lumiala seuraa heitä ulos.)
ORVOKKI (juoksee portaille). Hän kääntyy sillalle!
ANNA. Sillalle! (Juoksee ovelle ja parkaisee).
ORVOKKI. Nyt hän nousee kaarelle. Katsokaa, hän astuu nopeasti kädet levällään. Nyt hän seisoo ylhäällä, katsoo tänne… Oras, Oras…! (Parkaisee peittäen kasvonsa. Hiljaisuus).
LUMIALA (tulee ulkoa). Kenties tämä oli kuitenkin parempi hänelle kuin elämä.
ORVOKKI. Minä rakastin häntä, minä vaihdokas, ihmisten hylkimä niinkuin hänkin. Minä rakastin häntä ja ajoin kuitenkin kuolemaan! Oi, auttakaa minua, te hänen äitinsä! (Heittäytyy polvilleen Annan eteen.)
ANNA (on vaipunut oven pieleen tuolille ja tuijottaa eteensä, elpyy ja nostaa kätensä Orvokin päälaelle). Sinä rakastit häntä, rakastit poikaani! (Liittää kätensä yhteen ja huutaa tuskassa ja sielullisessa jännityksessä.) Sovitusta, sovitusta!
ORVOKKI. Meidän lapsellemme!
ANNA (katsoo Orvokkia silmiin). Teidän lapsellenne…? Minä tahdon sovittaa hänen lapsellensa!
Loppu.