TOINEN NÄYTÖS.
Huone Lumialalla. Perällä on kaksi leveää ovea. Vasen ovi johtaa suoraan matalain portaiden kautta puutarhaan, johon on ripustettu puiden ja pensaiden oksille kirjavia paperilyhtyjä. Taustalla nähdään kirkas kosken pinta ja kosken yli käy korkea kaarisilta. Kaaret ovat hiukan kuperat ja niin leveät, että ihminen voi jalasta jalkaa astua niitä myöten ylös ja alas.
Oikeanpuoleinen ovi vie saliin ja siellä nähdään tanssivia pareja ja soittoa kuuluu. Tanssijat ovat melkein lapsi-ijässä olevaa nuorisoa. Ovien välissä seinällä on korkea peili. Oikealla seinällä on ovi etualalla. Keskellä lattiaa on pöytä ja sen ympärillä tuoleja. Pöydällä hedelmiä ja kukkia. Vasemmalla sohva ja pöytä. Siinä virvoitusjuomia. Huonetta valaisee kynttiläkruunu ja pari seinälamppua.
Rakennus on vanhaa tyyliä, viime vuosisadan keskivaiheilta, sisustus uusittua noudattaen alkuperäisyyttä. Tauluja ei ole, eikä muutenkaan yksilöllistä leimaa.
Nuoret tulevat salista.
SILJA (seitsentoistavuotias, vaalea, herttainen tyttö, hemmoteltu onnenlapsi). Tulkaa, tulkaa, hyvät ystävät! Huh, kuinka on kuuma! (Löyhyttelee viuhkalla.) Nyt maistuu hedelmät. Olkaa hyvät! (Antaa lautasia vierailleen.)
AAPO (eräs nuorukainen, Siljan vieraita). Kuulkaa, nyt olen saanut näytelmän ensi tanssiaisiimme.
AINA (Siljan ikäinen tyttö, myöskin vieraita). Sen hän on itse kirjoittanut. Mainiota, mainiota!
TYTÖT. Itse kirjoittanut kappaleen. (Taputtavat käsiään.)
AAPO. Aina panettelee minua. Luuletteko, (pyörittää sormeaan otsansa edessä) että pääni olisi mennyt hiukan pyörälle?
AINA. Niin mutta kun se ei ole painettu etkä sinä sano kuka sen on kirjoittanut. Vaikka samahan tuo on, kuka on ollut (pyörittää sormeaan otsansa edessä) näin. Se on hyvin hauska kappale. Siinä on eräs mainio kohta, jossa sankarittarella on syvä suru. Hän on ihan mustissa, kiireestä kantapäähän, ja pitkä huntu ulottuu maahan saakka ja pitkässä hameessa on pitkä laahustin, ja hän — — halveksii elämää!
AAPO. Kuulkaa, Aina lupaa näytellä.
KAIKKI. Hyvä, hyvä!
HANNES (eräs vieraista pojista). No, silloinhan Aapo sopisi rakastajaksi.
KAIKKI. Mainiota, mainiota!
SILJA (on katsellut ovesta sillalle päin). Isä ajaa sillalla, tulee kotiin pankin kokouksesta. Kohta hevoset pysähtyvät isojen portaiden eteen. Minä olen voittanut vedon!
TYTÖT (akkunassa). Missä, missä on hevoset?
SILJA. Nyt kääntyvät sillalle. Isä ja minä olemme lyöneet vetoa. Jos isä nyt tulee pankinjohtajaksi, niin äiti ja minä pääsemme ulkomaille. (Anna ja Maria ovat tulleet oikealta Siljan puhuessa.)
ANNA. Sehän oli edeltäpäin päätetty asia. Tuskin siitä nyt mitään tulee.
SILJA. Kuinka sinä, äiti, niin sanot? Onhan passit jo kunnossa ja minun uusi matkapukuni tuli juuri tänään. Tiedänhän minä isän. Minäpä puhun isälle. Jos isä sanoo: ei! niin minä sanon: juuuu! Ja katson näin. (Katsoo veitikkamaisesti Mariaan.) Silloin isä nauraa ja suostuu.
ANNA. Isäsi nyt antaa sinulle vaikka silmän päästään.
SILJA. Isä on kaikkein paras isä koko maailmassa. Minä olen ylpeä isästäni!
MARIA. Isäsi on harvinaisen kyvykäs mies. Koko kaupunki on ylpeä hänestä. (Silittää Siljan päätä.) Livertele sinä vain isällesi. Hän tarvitsee päivänpaistetta ainaisessa työn paljoudessa.
SILJA. Minä menen noutamaan isää. (Juoksee oikealle, mutta samassa
Lumiala tuleekin.) Vihdoinkin, isä, sinä olet kovin myöhäinen!
LUMIALA (noin neljänkymmenen, valpas, teräväkatseinen liikemies, tottunut esiintymään julkisesti kunnan luottamustoimissa ja rahamiehenä ollut paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja oppinut punnitsemaan ihmisarvoa). Hyvää iltaa! (Tervehtii Mariaa ja lähellä olevia. Palaa Marian luokse ja laskee kätensä Siljan hartioille puhuessaan.) Hyvää iltaa! No, se on oikein, että neitikin tulee nuorten joukkoon. Te kuulutte muuten niihin, jotka eivät koskaan vanhene.
MARIA. Vanhakin nuortuu tässä joukossa. Minäkin muistan kerran olleeni seitsentoistavuotias, niinkuin Silja nyt.
LUMIALA. No, Silja, miltä sinä näytät seitsentoista vanhana?
SILJA. Voitinko vedon? Minkä näköinen on pankinjohtaja?
LUMIALA. Voitit kuin voititkin. Senhän sinä veitikka tiesit jo edeltäpäin.
SILJA. Kuulitko, äiti, me matkustamme! (Juttelee vieraiden kanssa.)
MARIA. Aina vaan lisää työtä. Toivotan menestystä uudessa toimessanne!
(Soitto on alkanut salissa ja nuoret menneet tanssimaan.)
LUMIALA. Hieron juuri kauppoja, myyn vanhan liikkeeni, muutan kaikki rahaksi. Sen vuoksi suostuin kiinnittämään itseäni tähän pankinkonttorin johtoon.
MARIA. Parempaa vaalia eivät olisi voineet tehdä. Tehän tunnette varallisuussuhteet ja liike-elämän täällä perinpohjin ja osaatte pitää pankin puolta.
LUMIALA. Sehän se lienee tarkoituskin. Kun kukin pitää omaa puoltaan, niin silloinhan kaikkia puolletaan. Minä aion nyt pitää laiskuuteni puolta ja ruveta nauttimaan elämästä. Anna ja minä olemmekin aina vain raataneet. Ennenkuin tästä aivan uupumus tulee, pitää katsoa vähän ympärilleen kuinka muualla maailmassa eletään.
SILJA. Isä, sinä tulet äidin ja minun kanssani matkalle!
ANNA. Silja, vieraasi ovat liian kauan yksin.
SILJA (tanssii takaperoa saliin). Se on isän syy, herra pankinjohtajan syy. Isä, isä, tule sinäkin katsomaan kuinka me tanssimme! (Vetää Lumialaa kädestä saliin.)
MARIA. Kuinka sinä nyt oikein jaksat? En ole joutanut tänne moneen päivään. Suska on ollut kovin onneton, kun tuli hulluilla puheillaan pelottaneeksi sinua. Hän on toisinaan ihan mahdoton, kun se pää tulee. Sinun ei pitäisi ottaa sitä täydestä todesta.
ANNA. Minä olen ajatellut hänen sanojaan, olen tarkannut Orasta. Olen hänestä niin sanomattoman levoton. Tahtoisin aina nähdä hänet, muuten en saa hetken rauhaa. (On katsellut väliin akkunasta ja liikkuu levottomasti.)
MARIA. Oletko puhunut miehellesi?
ANNA. Tule istumaan, niin kerron. (Istuvat.) August on ollut pari viikkoa matkalla. Minä kirjoitin hänelle Oraasta ja sain luvan ottaa hänet työhön. Me tarvitsemme uutta apulaista nyt, kun inventeeraus on juuri tekeillä.
MARIA. Oletko ilmoittanut Oraalle mitään?
ANNA. En ole voinut. Kun August oppisi ensin pitämään Oraasta, olisi kaikki sitten helppoa.
MARIA. En ole puhunut sinulle mitään oikeasta syystä, miksi en tullut tapaamaan sinua moneen päivään. Minulla on ollut kova tekeminen Orvokin kanssa. Hän on ihan turmiolla. Hänessä on herännyt äidin veri. Äitihän oli katunainen. Minä olen hänelle puhunut, vaatinut pysymään kotona, teljennyt lukkojen taakse, hakenut kaupungilta kerta kerran perästä. Eilenkin hän pakeni huoneestaan käsittämättömällä tavalla.
ANNA. Sinulla on erinomainen kärsivällisyys vieraan lapseen.
MARIA. Kaikkein kauheinta on, että minun kassalippaastani on hävinnyt rahaa.
ANNA. Luuletko sinä, että Orvokki olisi ottanut rahaa?
MARIA. Oras ja Orvokki ovat yksissä. Siitä olen varma.
ANNA (nousee säikähtyneenä). Oletko ilmoittanut poliisille?
MARIA. Ilmoitin heti, kun huomasin rahojen olevan poissa. Enhän minä silloin voinut aavistaa, että lapset olisivat voineet olla missään tekemisissä rahojen kanssa.
ANNA. Oras ei ole voinut — — ei, ei, joku muu on syypää! Sydämeeni koskee, en jaksa… (Painaa sydäntään ja istuu.)
LUMIALA (tulee salista). Sitä riemua, sitä riemua. Vanhankin sydän hypähtää ja jalat rupeavat viemään kuin vanhaa sirkkuskonia, kun se kuulee musiikkia.
MARIA. Kunhan teillä vain olisi useampia lapsia, silloin riittäisi riemua ainaisesti. Meitä oli minun kodissani kaksitoista. Kun ihmiset surkuttelivat äitiäni paljosta työstä, sanoi hän aina: — Niinhän minä olen kuin häissä joka päivä.
LUMIALA. Ha, ha, kuule, Anna, kaksitoista!
ANNA. Tahdotko illallista, August?
LUMIALA. En, kiitos, olen jo syönyt.
MARIA. Pitäähän minunkin nähdä tanssia. (Menee säliin.)
LUMIALA. Sinä kirjoitit minulle Oraasta ja annoinhan minä luvan ottaa hänet kauppaan. Otaksuin sinun tunteneen pojan. Nyt tarvittaisiin apua, mutta hänestä ei ole apua.
ANNA. Hän on ollut vähän poissa.
LUMIALA. Hän on aivan mahdoton.
ANNA (pelästyneenä). Onko hän tehnyt jotakin sopimatonta, jotakin väärin?
LUMIALA. Hän on muutamassa päivässä toimittanut liikkeeseen paljon sekaannusta ja suututtanut mieheni. He ovat nyt kaikki ilmiriidassa keskenään.
ANNA. Eihän se vielä niin vaarallista ollut. Hän on vähän kiivas, niinkuin nuoret ovat.
LUMIALA. Sinä suosit häntä erikoisesti. Se on minusta vallan outoa.
ANNA. Mitä me nyt tästä kiistelemme. Sinun ei pitäisi samentaa onnellista päivääsi ikävillä asioilla.
(Maria tulee salista.)
Eikö totta, Maria, tänäänhän on Augustin ja Siljan juhlapäivä.
MARIA. Kun vain katsoo tuonne saliin, niin uskoo, ettei koko maailmassa ole parempaa ja kauniimpaa tehtävää kuin tanssiminen. Se nuoruus, se nuoruus!
(Tanssijat tulevat käsi kädessä, pitkässä jonossa, ja sulkevat piiriinsä Annan, Lumialan ja Marian pyörien kunnes soitto lakkaa. Silloin he lyövät käsiinsä ja pysähtyvät.)
LUMIALA. No, nyt vanhojen sirkkuskonienkin täytyy tanssia!
AAPO. Terve isäntäväelle! Minua on pyydetty lausumaan hartaat kiitokset näistä onnistuneista kemuista. Sen teen hiki otsassa suitsuvalla sydämellä. Ja koska nyt olemme hyvään alkuun päässeet, tahdomme jatkaa omasta kohdasta. Minulla on kunnia pyytää teitä, arvoisa rouva, meidän nuorten tanssiaisiin suojeluspyhäksi. Olemme kovin häälyväisiksi katsottavia. On siis soveliasta, että meillä on tukeva — tuota noin — — vakava förkkeli. Eläköön rouva ja herra Lumiala!
(Kaikki huutavat: eläköön!)
LUMIALA. No, Anna, nosta nyt nokkasi sinäkin, kun noin kunnioitetaan.
(Oras on tullut puutarhasta ja Anna menee häntä vastaan. Lumiala jäykistyy ja seuraa katsein Annaa ja Orasta. Silja seisoo sivulla ja katsoo levottomana vuoroin äitiään, vuoroin isäänsä.)
ANNA (esittää). Meidän kauppa-apulaisemme herra Oras.
AAPO. Terve mieheen! Olemmehan vanhoja kansakoulutovereita. Muistatko vielä?
ORAS. Kyllähän minä muistan.
LUMIALA (lähenee Aapoa johtaakseen huomion pois Oraasta). Milloinka ne teidän tanssiaisenne pidetään?
AAPO. Heti kun vain näytelmä saadaan harjoitetuksi. Aina on rakastajatar ja minä olen rakastaja, puuttuu vielä kappaleen demooni.
AINA. Herra Oras sopisi mainiosti. Ei tarvitsisi naamioida ollenkaan.
Hänestä tulisi aivan todellinen ja välitön demooni. Suostuttehan?
ORAS. Ei minusta ole sellaiseen. (Salissa soitetaan ja nuoret menevät parittain tanssimaan.)
AAPO. On vainenkin. Oras oli mainio kertomaan juttuja ennen kansakoulussa. Ne olivat vietävän jännittäviä.
AINA (Oraalle). Tanssitteko?
ORAS (ihastuneena). Kyllä minä olen tanssinut. (Kumartaa Ainalle ja he menevät saliin.)
(Anna ja Lumiala jäävät kahden.)
LUMIALA. Sinä olet kutsunut Oraan tänne. Nyt en ymmärrä. Tämähän on aivan mahdotonta. Meillä on monta kunnon poikaa apulaisena eikä sinun ole koskaan juolahtanut mieleesi kutsua heitä tänne Siljan kemuihin.
SILJA (tulee salista). Isä!
LUMIALA. No…?
SILJA. Miksi Oras on tullut tänne? Eihän apulaiset koskaan ole olleet minun tanssiaisissani.
LUMIALA. Kysy äidiltä.
SILJA. Äiti, kantelenko isälle? Äiti pitää Oraasta, on antanut huoneen tässä rakennuksessa. Oras on syönyt suurusta äidin kanssa. Äiti ei tule enää illoin sanomaan minulle hyvää yötä. Äiti ei tahdo tulla minun kanssani ulkomaille. Äiti pitää vain Oraasta!
LUMIALA (katsoo Annaan ja silittää Siljan päätä). Pidänhän minä sinusta, eikö se riitä?
SILJA. Pidätkö sinäkin Oraasta, isä?
LUMIALA (jyrkästi). En, sillä pojalla on paha nahassa!
AAPO (tulee salista). Sinä veitikka, tännekö pakoon? Näkisit kuinka Oras tanssii! (Salista kuuluu naurua ja iloista melua.) Tytöt ovat ihan hurmaantuneita häneen.
AINA (juoksee sisään ja vetää Siljaa kädestä). Tule pian, nyt alkaa juuri uusi tanssi. Oras tanssii jumalallisesti. On kuin ilmalaivassa lentäisi, kun tanssii hänen kanssaan. Oo, oo, se on hurjaa! (Nuoret menevät. Anna aikoo mennä saliin.)
LUMIALA. Sinä olet antanut hänelle huoneen tässä rakennuksessa. Minulle ei siis suoda rauhaa omassa kodissani.
ANNA. Älä kiivastu. Enhän ole vielä ennättänyt selittää sinulle mitään.
LUMIALA. Asia on hyvin yksinkertainen. Ei se kaipaa selityksiä.
ANNA (istuu pöydän ääreen ja pitelee laseja). Ei aivan yksinkertainen. Katsos, sinä olet aina matkoilla, työssä, kiinni suurissa asioissasi. Minun ahdas näköpiirini ei ulotu niin kauas, että edes ymmärtäisin, mitä sinä milloinkin teet. Minä kuljen täällä niinkuin tyhjä laiva suurissa huoneissa. Jotakinhan minullakin pitää olla. Minä tahdoin auttaa nuorta miestä, joka ei ole oikein onnistunut maailmassa, on omituinen ja avuton. Tahdoin seurustella hänen kanssaan ja vaikuttaa häneen hyvää.
LUMIALA. Yhä merkillisempää. Sinäkö kasvattaisit nuorta miestä? Et ole vielä kyllin vanhakaan sellaiseen.
ANNA. Joutavia, August!
LUMIALA. Jaa, jaa, tiedäthän sinä, että minussa on aina ollut sellainen epäilyksen kauna. Sinä et ole sitä koskaan voinut poistaa. Sinun pitäisi olla varovainen.
ANNA. Kuinka me nyt olemme tähän joutuneet viattomasta asiasta? Sinä sanoit tässä, että meidän olisi aika nauttia elämästä. Minä puolestani tahtoisin tehdä jotakin hyvää persoonallisesti.
LUMIALA (nauraa). Ei, Anna, me olemme vereviä porvareita, ei meidän asia ole tunteilla leikkiä. Pelatkoon niillä hengenihmiset. He voivat elää vaikka lasikaapissa ja levittää sydämensä kaikkien nähtäväksi ja tehdä kummallisia kuperkeikkoja. He näyttävät ihmisille kuinka hyve tehdään paheeksi ja kuinka pahe on heidän oman elämänsä hyve. Ja vaikka he kuinka tällä nuorallaan hyppelisivät, putoovat he aina kuin kissa jaloilleen. Yritäppäs sinä, niin taitat niskasi.
ANNA. Minä tahtoisin vain tehdä velvollisuuteni.
LUMIALA (epäilevänä). Tässä on jotakin outoa takana. Näin heti tänään, kun käväisit liikkeessä, että sinulle oli tapahtunut jotakin erikoista.
ANNA. Voi, miksi sinä kidutat itseäsi?
LUMIALA. Sinä peität jotakin. Minä olen vain kerran ennen nähnyt sinut sellaisena. Se oli, muistathan, häämatkallamme, ja silloin sinun kummallinen levottomuutesi ja välttelysi jätti minuun oudon epäluulon.
ANNA (nousee). August kulta, heitä nyt tuo!
LUMIALA. Hyvä Jumala, enhän minä varmasti voi sanoa, mitä se oli silloin. Se on kuitenkin heittänyt mustan varjon mieleeni. Muistatko sinä häämatkaamme?
ANNA (painaa päänsä alas). Muistan.
LUMIALA. Sinä olit siihen aikaan hurmaava. Sinussa oli kypsyyden polttavaa kiihotusta. Sinä välttelit minua, nauroit ja riehuit, kiusasit minua! Tahdoit ravintolaan, ostit huumaavia viinejä. Minun piti humaltua. Minä olin humaltunut vain sinusta, en voinut juoda. Olithan sinä minun ainoani, en ollut naisista ennen tiennyt. Sano, Anna, miksi sinä silloin välttelit minua, et suonut minulle syleilyäsi?
ANNA (peittelee tuskaansa). Tämähän on aivan käsittämätöntä. Sinä olet kuin humalassa. Minä en tahdo vastata sellaiseen kysymykseen.
LUMIALA. Minä olen ennenkin kysynyt tätä ja sinä olet aina jäänyt vastauksen velkaa.
ANNA. Mitä sinä epäilet? Minä voin aavistaa… August, älä sano!
LUMIALA. Katso minuun, sano, olinko minä sinun ensimäinen rakkautesi?
ANNA (istuvat sivupöydän ääreen). Minä en voi siitä puhua. Tahtoisin olla varma, että luotat minuun, rakastat minua niin paljon, ettei mikään voi meitä erottaa. Sinä et saa kärsiä minun vuokseni. Sinulla ei saa olla surun syytä, vaikka minä olisin jotakin — jotakin outoa tehnyt. Sinä et saa murtua, älä anna sen koskea itseesi. Sinä olet järkevä, hyvä, sinä voit erottaa minut menneistä, voit ymmärtää, että olin aivan toinen ihminen silloin, toinen nyt.
LUMIALA. Nyt sinä tunnustat peitetyllä puheellasi syyllisyytesi.
ANNA (nousee). Minä en tiedä mitä sanon. August, ole kärsivällinen. Minun täytyy pian sanoa sinulle kaikki. Voi, sinä saat nähdä, sinä kyllä ymmärrät, että minulla on ollut syytä vaieta, vaieta meidän kummankin vuoksi.
LUMIALA. Meidän välillämme ei saa olla mitään vaikenemisen syytä. Sinä et voi olla tekemisessä vieraan miehen kanssa minun selkäni takana. (Hillitsee itseään, mutta kiihtyy uudestaan ja puhuu matalalla äänellä.) Sinä olet merkillisen taitavasti osannut peittää minulta totuuden. Sinä olit…
ANNA. Säästä itseäsi ja minua, August!
LUMIALA. Nyt sinä luulet uskaltavasi uudestaan!
ANNA. Sinä olet väärässä. Nyt minun täytyy tehdä sinulle tili, sen näen. Odota, onhan talo täynnä vieraita, myöhemmin illalla. Se voi yhdistää meidät, niin ettemme koskaan ole niin läheisiä olleet. Se voi erottaakin. August, sinusta se riippuu, anna Oraan olla täällä. Hän on minulle hyvin läheinen!
LUMIALA (tarttuu hänen hartioihinsa). Pidätkö sinä minua narrinasi?
(Nuoret tulevat salista meluten ja puhuen kaikki yhtaikaa.
Kuuluu huudahduksia: Huh, minä sulan — — Hirvittävän lystiä
— — Täällä saa hengittää!)
AINA. Mikähän siihen on syynä, että täällä Lumialalla tanssituttaa aina niin kauheasti? Kun vaan astuu tuonne saliin, niin heti pitää ruveta hyppimään.
AAPO. Vanhat henget. Tässä talossa on tanssittu puoli sataa vuotta.
AINA. Henget! Hauskoja kavaljeereja.
AAPO. Katsokaa Hannesta, hän näyttää siltä kuin olisi tanssinut hengettärien kanssa.
HANNES. Herra Oras villitsi meidät kaikki.
(Maria on tullut salista ja istuu Annan viereen sohvaan. Oras seisoo tuolin takana etualalla. Lumiala istuu toiselle puolelle huonetta vastapäätä Annaa ja sytyttää sikarin.)
AAPO. Ettekö aio rakentaa uudestaan tätä taloa?
LUMIALA. Minä en vanhaa revi. Tämän talon arvo on sen vanhuudessa. Muuan Saarman-suku on sen rakentanut. He olivat täällä pormestareina monta sukupolvea. Kun pormestarin vaihto sattui, sanottiin vielä minun lapsuuteni aikoina: Kuka nyt saarmanniksi saadaan. Heistä kulkee monta merkillistä tarua. (Istuu ison pöydän ääreen. Silja seisoo hänen tuolinsa takana ja laskee kätensä Lumialan olalle.)
AINA. Kertokaa, setä!
LUMIALA. Eräällä tuomari Saarmannilla oli kaunis rouva, joka oli katsonut liian syvälle toisen miehen silmiin. (Katselee Annaa ja Orasta.)
TYTÖT. Intresanttia!
LUMIALA. Tämän talon tontut ja haltiat ovat aina olleet isäntiensä puolella.
TYTÖT. Oo…!
LUMIALA. Ne kostivat rouvalle.
AINA. Kuinka, kuinka?
LUMIALA. Rouvalla oli ihmeellinen poika. Se oli syntynyt hammas suussa ja onnenlakki päässä.
AINA. Kuin sadussa.
LUMIALA. Ja tietäjät sanoivat, että siitä pojasta tulee merkillinen mies. Hän tekee työtä enemmän kuin tuhat miestä ja on viisaampi kuin sata miestä ja hellempi kuin kymmenen hyväsydämistä naista. Hän tulee hoitamaan maan rahoja ja olemaan mahtava mies. Mutta siinä oli ehtoja.
AINA. Entä se rouva?
LUMIALA. Nyt tulee rouvan vuoro. Hän ei saanut hetkeksikään unohtaa lasta maallisten tähden eikä jättää luotaan jälkeen puoliyön.
AAPO. Mitä siitä seuraisi?
LUMIALA. Malttakaa. Rouva sulkeutui huoneeseensa lapsen kanssa. Täällä oli aina ilo soinut yöt ja päivät. Nyt vieraat hävisivät. Tuomari kulki yksin kolkoissa huoneissa. Ystävät hylkäsivät hänet.
AINA. Ne pitivät rouvasta, eivät välittäneet tuomarista.
LUMIALA. Kuinka lie ollut. Asiat huononivat.
AINA. Eikö haltiat auttaneet?
LUMIALA. Malttakaa. Tuomari laittoi taas kerran komeat pidot ja kutsui kaikki vanhat ystävät. Soitot helkkyivät ihanasti sinä iltana. Rouva kuuli riemun huoneeseensa ja ajatteli: Jos hetkeksi menisin heidän joukkoonsa, muistaisin aina poikaani ja palaisin ennen puoliyötä, ei olisi mitään pahaa tapahtunut.
AINA. Rouva parka.
LUMIALA. Hän pukeutui ja astui pitoihin tuosta ovesta. (Osoittaa oikealle.) Hän oli häikäisevän kaunis. Valot loistivat ja soitot helkkyivät ja nuori rouva tanssi salaisen lemmittynsä kanssa. Kynttilät lepattivat ja vieraiden kasvoilla näkyi jo väsymys, kun rouva äkkiä parkaisi.
AINA. Tapahtui jotakin pojalle!
LUMIALA. Hän juoksi lapsensa luo, otti sen kätkyestä ja painoi povelleen, irroitti vaippoja ja suuteli. Silloin hän tunsi ruumiissaan kummallisen iskun, heitti lapsen vuoteelle ja tuijotti sitä — — lapsi oli suuripäinen, kurttuotsainen, ilkkusilmäinen ja iho oli karvainen.
KAIKKI. Vaihdokas!
LUMIALA. Vaihdokas! Niin huusi äitikin ja ajoi tietäjän luo. Tietäjä sanoi lapsen olevan lähellä kotia, ja rouva ajoi korskat hevoset kuoliaaksi, etsi kosken rannalta. Kun aamulla etsiä alkoi, niin keskiyöllä vielä harhaili. Aamulla hänet löydettiin koskesta.
SILJA. Isä, onko se tosi juttu?
LUMIALA. Liiankin tosi. Poikaa sanottiin Saarmannin vaihdokkaaksi ja hänestä tuli tuomari. Kuuluu mainitun vääräksi tuomariksi ja kauhea mies hän lienee ollut.
(Kertomuksen aikana on Orvokki tullut portaille ja nojaa pylvääseen. Hänellä on vaalea, fantastinen puku ja tukka auki, vain kapealla nauhalla sidottu.)
AINA (nousee). Se oli oikeastaan kauhea juttu.
MARIA. Taikauskon synnyttämä. Vielä nytkin kerrotaan Saarmannin rouvan täällä kummittelevan. Hän nousee koskesta ennustaen jonkun kuolemaa.
LUMIALA (katsoo Annaa). Kenties hän etsii täältä kaltaistaan! (Menee oikealta pois.)
AINA (menee ovelle ja kiljaisee). Katsokaa kuka tuolla portailla on!
(Kaikki katsovat Orvokkia.)
MARIA. Tulitko sinä minua hakemaan? Orvokki!
ORVOKKI (on humaltunut, hoippuu hiukan ja puhuu sammaltaen). Minäkin tulin tanssimaan. (Tulee sisään.)
MARIA (kuiskaa). Eihän sinua ole kutsuttu. Mikä sinun on, oletko sairas?
ORVOKKI (tylsä hymy kasvoillaan). En minä sairas ole eikä minua ole kutsuttu. Oras ja minä — (katsoo Oraaseen) olemme onnelliset!
ANNA (hätäisesti). Käykää saliin, tanssikaa vielä! (Nuoret menevät parittain saliin ja soitto alkaa.)
ORVOKKI. Oras kyllä tanssittaa minua. Me olimme Heijassa — — oikein samppanjaheijassa. Oras rakastaa minua… (Lähenee Orasta, joka tuijottaa hurjistuneena häneen.)
(Tyttöjä tulee salista.)
AINA. Herra Oras, ettehän te tullutkaan. Kaipaamme teitä valssissa.
(Katselee Orvokkia ja siirtyy saliin.)
(Orvokki on painunut yhä lähemmäksi Orasta, kiljahtaa äkkiä
tarttuen käsivarteensa ja hoippuu sohvalle hiljaa valittaen.
Kaikki katsovat toisiinsa.)
MARIA (ottaa Orvokin syliinsä). Lapsi kulta, mikä sinun on? Sinä olet sairas! (Annalle.) Suo anteeksi tämä häiriö! Tule, Orvokki, meidän täytyy mennä nyt! Hyvästi, Anna!
ORVOKKI. Minä en tule. Koska Oras teille kelpaa, niin kelpaan minäkin.
Hän pisti minua. Kättäni särkee, niin että päähäni koskee!
ORAS. Ettekö nyt näe, että tyttö on humalassa?
ORVOKKI (katselee suurin silmin Orasta, tavoittaa hajalla olevaa tukkaansa, silittelee pukuansa ja kuiskaa häpeästä kauhistuneena). Minä olen kuin unessa. Humalassa — olenko minä humalassa? (Katselee avuttomana ympärilleen ja yrittää peittää hiuksiin kasvojaan.)
ORAS. Miksi te minua katsotte? Onko se minun syyni, että tuo tyttö on katuhempukka?
ORVOKKI (hervahtaa ja kääntyy pois). Häväiset, häväiset…!
MARIA (hiljaa Oraalle). Te olette julma, nuori mies! Olitte kuitenkin palokunnan talolla Orvokin kanssa. Minä tiedän sen. Jos tätä jatkuu, annan poliisille luvan ottaa kiinni teidät molemmat!
ORAS. Millä oikeudella?
MARIA, Me puhumme tästä vielä kahdenkesken. (Menevät ovelle.) Hyvää yötä, Anna! (Poistuvat.)
ANNA. Odota täällä hiukan, minun täytyy puhua kanssasi. Tulen heti kun olen saattanut vieraat. (Menee.)
SILJA (tulee salista). Onko isä täällä?
ORAS. Ei.
SILJA (juoksee oikealle huudellen). Isä, tulehan tänne! (Palaa kohta Lumialan kanssa.) Vieraat lähtevät, tule sanomaan hyvästi. (Silja menee saliin ja Lumiala aikoo seurata, mutta huomaa Oraan.)
LUMIALA. Teille on minun sanottava pari sanaa. Vaimoni oli ottanut teidät poissa ollessani työhön. Pahaksi onneksi emme voi käyttää teitä enää. Mutta koska näin äkillinen ero on teille rahallinen tappio, korvaan sen teille…
ORAS. Minä en ole mitään saamassa enkä ota almuja.
LUMIALA. Olettehan ollut liikkeessä viikon aikaa.
ORAS. Olen vain harjoitellut. En ole sitäpaitsi ollut säännöllisesti työssä.
LUMIALA (kohottaa hartioitaan). Olette kuitenkin ehtinyt paljon sekoittaa asioita. Firmassa oli eilen sen johdosta syntynyt ilmeinen riita miesten kesken, ja minulle koituu siitä paljon harmia ja ajan hukkaa. Sanon sen teille, sillä pelkään muuten väärin käsittävänne tämän äkillisen eron. Minä olisin vaimoni vuoksi kernaasti pitänyt teidät, mutta toisten miesteni tähden olen pakotettu…
ORAS. Ei tarvitse välittää minusta. Minä menen!
LUMIALA (katsoo häneen). Ketä te odotatte?
ORAS. Rouva Lumialalla on minulle jotakin sanottavaa. (Lumiala kumartaa hiukan ja poistuu oikealle.)
(Oras istuu kyynärpäät polvien varassa ja kasvot käsissä.
Anna tulee salista, sammuttaa valoja jättäen vain pienen
lampun palamaan, katselee Orasta ja istuu lähelle häntä.)
ANNA. Tuntuu niin pahalta, kun sinä sillä tavalla kohtelit Orvokkia.
Tyttö raukan kohtalo on surkea. Olen sinun vuoksesi hyvin levoton.
ORAS. Ei maksa vaivaa minun vuokseni. Minä menen, niinkuin olen tullutkin.
ANNA. Se ei saa tulla kysymykseen. Vaikka ethän sinä voi ymmärtää, miksi sinua pidätän.
ORAS. En.
ANNA. Onhan meillä ollut monta hyvääkin hetkeä keskenämme. Eikö sinullakin?
ORAS. On kyllä.
ANNA. Sinä sanot sen niin kylmästi. Sinua kummastuttaa minun erinomainen ystävällisyyteni.
ORAS. On se kummallista. Minä en ole tottunut sellaiseen enkä voi luottaa nytkään sen kestävyyteen.
ANNA. Sinun pitäisi tuntea, että pidän sinua hyvin rakkaana. Olemme hyvin läheisiä.
ORAS. Minä en ymmärrä mitä tarkoitatte!
ANNA. Olen ihan sairas levottomuudesta, voisi milloin tahansa tapahtua onnettomuus, joka meidät erottaisi. Kaikki näyttää nousevan meitä vastaan. Oras, me emme saa, me emme voi erota!
ORAS (nousee äkkiä). Miehenne on antanut minulle potkun, ja minä menen nyt heti. Odotin vain teitä, tahdoin kiittää ja sanoa hyvästi.
ANNA. Ei, ei, sinä et lähde. Minä sanon sinulle syyn, miksi et voi lähteä. Mieheni ei tiedä enempää kuin sinäkään. Mutta hän epäilee ja pakottaa minut puhumaan.
ORAS. Te olette varmaan sairas.
ANNA. Olen kyllä sairaskin. Sano, onko sinulla mitään tietoja vanhemmistasi?
ORAS. Eipä juuri. Äitini kerrottiin kuolleen, kun olin pieni.
ANNA. Entä sinä itse, oletko koskaan tiedustellut?
ORAS. En, eihän minunlaiseni kannata syntyperäänsä tiedustella. En tiedä mitään.
ANNA. Minäkään en ole tiennyt sinusta. Sinä katsot minuun oudoksuen. Voi, lapsi parka, olen neuvoton edessäsi. Seisomme tässä perin vieraina toisillemme, kun kaiken olisi pitänyt olla elinikäisesti yhteistä. Me olemme kuin heitetyt tähän komeuteen, johon meillä ei ole oikeutta. Minä en ymmärrä millä tavalla sinulle selittäisin, todistaisin, että olen — — äitisi!
ORAS. Äitini! Puhutte merkillisiä asioita. (Kiihtyen.) Älkää leikitelkö minun kanssani. Tällaisessa asiassa ei saa laskea leikkiä.
ANNA. Ei, ei, etkö sinä näe minun tuskaani, minun häpeääni, kun minun täytyy sinulle todistaa asioita, jotka sinun olisi aina, aina pitänyt tietää.
ORAS. Mutta kertokaa, selittäkää!
ANNA (ottaa taskustaan kaksi valokuvaa ja näyttää niitä Oraalle). Tässä on minun kuvani, tässä sinun. Eikö ne ole toistensa näköiset?
ORAS (katselee kiihkeästi kuvia ja sitten Annaa). Eikö tämä voisi olla sattuma?
ANNA. Minulla on varma tieto. Tämä yhdennäköisyys johti minua vain tiedustelemaan. En tiennyt, että olit elossa, pidin sinua kuolleena. Minun on niin vaikea puhua tästä… minä olen varma, ihan varma!
ORAS. Te olette kuitenkin outo ja vieras minulle. Minä en uskalla luottaa tähän.
ANNA. Etkö sinä tahtoisi tunnustaa minua äidiksesi? Etkö sinä ole edes hiukan onnellinen minusta?
ORAS. Minä en käsitä tätä. Se tuli niin äkkiä.
ANNA (vetää häntä käsistä tuolille. He istuvat). En minäkään tuntenut ensin mitään erityistä sinua kohtaan, mutta nyt, kun olen ollut sinun kanssasi nämä päivät, olen nähnyt sinussa oman itseni, pikkupiirteissä tuntenut omia tapojani ja oman luonteeni sinussa — nyt sinua rakastan. (Silittää hänen kumartunutta päätään.) Minä en voi sinusta enää luopua. Tahtoisin ottaa kaikki huolesi, kuulla kaikki ajatuksesi, että voisin sinua suojata ja auttaa. Jos sinulla on mielessäsi jotakin ikävää ja raskasta, kerro se minulle!
ORAS (hyppää ylös epäluuloisena). Mitä te tiedätte? Mitä minun pitäisi kertoa?
ANNA. Rauhoitu, minähän ajattelen vain sinun parastasi.
ORAS. Minä en tarvitse enkä tahdo kenenkään apua. Minulla on nyrkit, näillä minä lyön, niinkuin minua on lyöty. Minä en ketään rakasta eikä kenenkään tarvitse minusta välittää.
ANNA. Sinä olet nuori, et ymmärrä kuinka paljon ihmisten rakkaus meitä auttaa.
ORAS. Enkö minä tällaisena kelpaa pojaksenne?
ANNA (vetää häntä lempeästi kädestä tuolille istumaan). Sinä olet minulle aina rakas. (Silittää hänen otsaansa.) Sinä olet katkeroittunut. Nuorella otsallasi on juova. Jospa näkisit, kun painan sitä, niin se häviää. Sinulla on kaunis, uljas otsa. Ja sinä olet niin nuori.
ORAS (Anna seisoo hänen tuolinsa vieressä ja Oras nojaa päätään hänen syliinsä ja pitelee äitinsä kättä). Äiti, äiti, te kosketatte niin hellästi. Kätenne on niin pehmeä ja puhdas. Te hymyilette niin kauniisti. Minun on tässä niin sanomattoman hyvä olla… hyvä olla… (Ummistaa silmänsä.)
ANNA. Lapsi parka.
ORAS (nousee hetken kuluttua). Minussa on kaikki hämärää. En tiedä olenko enää oma itseni. (Pyyhkii otsaltaan ja silmiltään.) Olen aina ollut yksin — ihan yksin! Nyt nousee kuin seinä eteeni. Kaikki — entinen elämäni — ah! Äiti, äiti, minulla ei voi olla äitiä, ei saa olla äitiä! (Lyyhistyy polvilleen Annan eteen ja painaa päänsä hänen syliinsä.) Minä olen kurja raukka. Minä en tahdo, että sinä tulet onnettomaksi minun vuokseni. Anna minun mennä täältä pois, auta minua pakenemaan. Nyt tahtoisin tulla onnelliseksi, sinulle kelvolliseksi. Sitten minä tulisin takaisin ja silloin meidän olisi hyvä olla.
LUMIALA (tulee oikealta). Tuota minä epäilin. Nouse ylös, poika! Ja sinä, Anna, tämähän on inhottavaa sinun ijälläsi! (Menee uhkaavana Annan eteen.)
ORAS (nousee äkkiä ja seisoo heidän välillään). Älkää koskeko häneen.
Hän on minun äitini!
ANNA. Oras on minun poikani!
LUMIALA. Mitä sanot?
ANNA. Oras on minun lapseni!
LUMIALA. Sinun lapsesi…?
ANNA. Minun poikani.
LUMIALA. Todista se!
ANNA. Kuinka minä voisin sen tällä hetkellä sinulle todistaa. Se on kuitenkin totta!
LUMIALA. Jos tämä on totta, olet sinä kaksikymmentä vuotta minulle valehdellut. Olet peittänyt kaikki täydellisesti, valehdellut joka päivä, joka hetki!
ANNA. Olen!
LUMIALA. Jättänyt poikasi, salannut!
ANNA. Olen!
LUMIALA. Luonnollisesti olet koko ajan pitänyt hänestä huolta, tiennyt missä hän oli. Olet mestarillisesti näytellyt tietämätöntä ja viatonta. Nyt luulit olevasi asiasta varma ja uskalsit tuoda tänne tuon — tuon salattusi. Mainiosti keksitty, mainiosti. Rakastajasta tehdään äpärä.
ORAS (lähenee Lumialaa uhkaavana). Punnitkaa sananne!
ANNA. Ei, ei, August, minä en tiennyt, missä hän kasvoi. Sehän tässä onkin kauheinta.
LUMIALA. Mitä puhetta se on, sinä et olisi tiennyt pojastasi?
ANNA. Hänen hoitajansa ilmoitti hänen kuolleen kaksiviikkoisena.
LUMIALA (vetää Annaa kädestä ja puhuu matalalla äänellä). Ja kuitenkin poikasi elää. Tässä on täytynyt olla rikos takana. Olisitko sinä, Anna, olisitko sinä voinut…? Ei, ei, tämähän on tavatonta, tämä on hulluutta! Mutta se mies, sanohan, elääkö hän?
ANNA. Ei.
LUMIALA. Miksi et mennyt naimisiin hänen kanssaan?
ANNA. Anna kuolleiden levätä rauhassa.
LUMIALA. Vastaa minulle, miksi et mennyt naimisiin hänen kanssaan?
ANNA. Minä en ollut kylliksi hyvä hänestä. Hän ei tunnustanut lastaan.
LUMIALA (Oraalle). Jättäkää meidät!
ORAS. Minun paikkani on tässä ja nämä asiat koskevat minua enemmän kuin teitä.
LUMIALA. Onko niin mieluista kuulla omasta äpäryydestä, (Oras hillitsee vihansa suurella ponnistuksella) kuinka omaa äitiä on hyljätty, kuinka on piiloteltu ja salattu…
(Oras syöksyy raivoisana Lumialaa kohti. Samassa Anna heittäytyy hänen eteensä ja Lumialan torjumisisku sattuu hänen rintaansa. Anna hoippuu taaksepäin, estää epätoivoisen voimalla Orasta lähenemästä Lumialaa ja nujertuu tuolille Oraan auttamana. Silja on seisonut jonkun aikaa salin ovella ja rientää isänsä luo.)
SILJA. Äiti, isä! (Katselee heitä avuttomassa tuskassa.)
LUMIALA. Mene pois, lapsi, tämä ei ole sinun korvillesi!
SILJA. Minä olen kuullut sen, minä tiedän sen. Voi äiti, äiti!
LUMIALA. Sinulla ei ole enää äitiä. Tuo nainen tuossa on pettänyt meitä, pitänyt meitä narrinaan, häväissyt talomme, näytellyt äitiä, emäntää, puolisoa!
SILJA (heittäytyy isänsä kaulaan). Katso äitiä, hän on niin murtunut!
LUMIALA. Äitisi on tottunut valehtelemaan. Kuka tietää kuinka hän nytkin meitä mielessänsä pilkkaa.
ANNA. Isälläsi on oikeus hyljätä minut ja ajaa minut täältä pois.
ORAS (seisoo äitinsä tuolin takana). Te ette saa alentaa itseänne tuon tunnottoman miehen häväistäväksi. Me olemme ihmisiä mekin ja meillä on oikeus elää missä tahdomme!
ANNA. Tee minulle, August, mitä tahdot, kaikkeen minä tyydyn. Minä olen näiden lasten äiti, sitä ei voida toiseksi tehdä. Heihin minulla on sydämen oikeus.
LUMIALA. Noo, Silja, tunnustatko sinä niitä sydämenoikeuksia? Tahdotko sinä olla tuon maankiertäjän sisar?
SILJA. Voi, isä, isä!
LUMIALA. Minä en suostu jakamaan. Tahdotko valita, Silja?
SILJA. Minä en tiedä, minä en voi valita!
ANNA (nousee). Minä en pyydä sinua valitsemaan, lapseni. Minulla ei ole sinulle mitään tarjottavaa. Oraan kanssa menen täältä köyhänä, niinkuin olen tullutkin. Olen onnellisempi, kun tiedän että olet isäsi luona. Täällä on sinun hyvä olla. Sinulla on hyvä isä. Minä voin ajatuksissani etsiä sinua täältä. Ja jos ikävä tulee niin suureksi, etten voi sitä kestää, silloin minä ehkä saan sinut nähdä, vain nähdä!
SILJA (juoksee äitinsä syliin). Äiti, äiti!
LUMIALA (saattaa Siljan saliin ja palaa Annan luo). Sinä et mene minnekään täältä, Anna! Sinä olet katkeroittanut koko minun elämäni, mutta sinä et saa vetää lokaan minun kunniaani. Sinä et saa mennä maailman selkään seikkailemaan ja häpeäämme levittämään. Tämän katon alla on sinun elettävä loput elämääsi! (Osoittaa Orasta.) Ja tuon tuossa minä lähetän merille.
ORAS. Minua ei lähetetä. Minua ette kytke telkienne taakse. Minä en ole syntynyt kenenkään orjaksi enkä minä tahdo olla tiellänne. Minä menen omia teitäni!
ANNA. Älä puhu sillä tavalla. Me emme voi nyt erota. Olisi kaksinkertainen vääryys antaa sinun nyt yksin paeta maailmalle, kun sinut tunnen.
LUMIALA. Joutavia, Anna, turhaan sinä hänen sydämeensä vetoat. Hän on kopea ja röyhkeä. Hänellä on äpärän sydän.
ORAS (astuu Lumialan eteen vihasta huohottaen). Peruuttakaa se sana, peruuttakaa se sana!
ANNA (menee väliin). August, minä rukoilen sinua, malta mieltäsi. Hän on nuori ja tulinen. Säästä itseäsi ja meitä. Anna hänen olla! (Lumiala ja Oras katsovat jäykästi toisiansa ja Lumiala poistuu.) Oras kulta, sinä et voi nyt jättää minua. Jos sinun pitää lähteä täältä, tulen minä mukaasi. Olenhan minä velkaa sinulle kaksikymmentä vuotta. (Vetää Orasta kädestä. He istuvat.) Katso minuun, lapsi kulta! Tahtoisin kerran katsoa silmiisi. (Oras painaa päänsä alas.) Katso minuun. Se rauhoittaisi meitä kumpaakin, tulisimme lähemmäksi toisiamme, epäilykset ja vierastelu häviäisi, emme tarvitsisi sanoja, katsoisimme sielusta sieluun! Sinä saisit nähdä kuinka sinulle toivon hyvää, kuinka kallis minulle olet. Sinä oppisit luottamaan minuun!
(Oras on painanut päänsä yhä syvemmälle ja alkanut nyyhkiä, vaipuu polvilleen äidin eteen ja itkee rajusti.)
ORAS. Minä en voi katsoa sinua silmiin. Minä en saa omistaa sinua äidikseni. Se on jo liian myöhäistä. Sinun ei olisi pitänyt vetää minua tänne. He eivät siedä minua enkä minä tahdo olla heidän tiellään. Minä en ole sellainen, että heille kelpaisin — — en sinullekaan.
(Anna ottaa hänen molemmat kätensä. Oras nousee
tuskaisena epätoivossa.)
Äiti, anna minun mennä, en tahtoisi enää koskaan tulla tänne, en koskaan! Ennen menen vaikka koskeen! (Syöksyy ulos.)
ANNA. Oras, Oras! (Juoksee ovelle, mutta Lumiala tulee kiireesti oikealta ja hakee Annan takaisin.)
Väliverho.