GERTRUD
Gertrudissa oli herännyt kumma tunne, jota hän ei kyennyt hillitsemään, vaan joka yhä voimistui ja jonka valtaan hän oli kokonaan vajota.
Se oli alkanut samasta hetkestä, jona hän sai kuulla Ingmarin uskottomuudesta, ja se oli sellaista, että hän kamalasti pelkäsi nähdä Ingmaria, tavata häntä äkkiä tiellä tai kirkossa tai missä tahansa. Miksi se häntä niin pelotti, sitä hän ei ymmärtänyt, mutta hän tunsi vain itsessään, ettei voisi sitä kestää.
Gertrud olisi mieluimmin pysytellyt sisällä yöt päivät, ettei mitenkään sattuisi häntä kohtaamaan, mutta sitä ei hänenlaisensa köyhä tyttö voinut. Hänen täytyi tehdä ulkotöitä puutarhassa, monesti päivässä käydä karjahaassa asti lehmiä lypsämässä, ja usein hänet lähetettiin ostamaan sokeria ja jauhoja ja muita taloustarpeita.
Kylän raitilla kulkiessaan Gertrud painoi huivin alas otsalleen, ei koskaan nostanut katsettansa maasta ja kiiruhti aivan kuin aaveiden hätyyttämänä. Missä vain oli mahdollista, hän koetti välttää maantietä ja käydä pitkin ojanvieriä ja pellonpientareita, sillä siellä ei ollut niin suurta vaaraa kohdata Ingmaria.
Mutta lakkaamatta sydän oli pelosta arkana, sillä saattoihan hän tavata hänet missä tahansa. Jos hän souti joella, voi Ingmar olla siellä tukkejaan uittamassa, ja jos hän koetti piiloutua metsiin, voi Ingmar sielläkin tulla häntä vastaan, kirves olalla työhön menossa.
Ei mitenkään hän voisi nähdä Ingmaria; se olisi niin tuskallista, ettei hän sitä kestäisi.
Ollessansa pitkänään puutarhanpenkerellä rikkaruohoja kitkemässä hän vähän väliä nosti päätänsä, että jo etäältä näkisi Ingmarin ja ehtisi päästä pakoon, jos hän kulkisi ohitse.
Hän pahoitteli kovin sitä, että Ingmar oli heillä niin hyvä tuttu. Heidän koiransa ei hänen tullessaan hauku, eivätkä kyyhkyset lähde hänen edestään lentoon hiekkakäytävältä, että edes niiden siipienräpytys häntä varoittaisi.
Tämä Gertrudin arkuus ei vähentynyt, vaan pikemmin paheni päivä päivältä. Koko hänen suuri surunsa oli muuttunut kammoksi. Ja hänen vastustusvoimansa lamautui lamautumistaan. Kohtapuoleen minä en rohkene mennä ovesta ulos, hän ajatteli. Minä tulen varmaan omituiseksi ihmispeloksi — kun vain en menisi päästäni ihan sekaisin.
"Hyvä Jumala, päästä minut tästä kauhusta!" Gertrud rukoili. "Näen jo, etteivät isä ja äiti pidä minua oikein viisaana. Ja kaikki, joita tapaan, näkyvät ajattelevan samalla lailla. Oi Herra Jumala, auta minua!"
Siihen aikaan kun tämä kauhu oli pahimmillaan, Gertrud näki eräänä yönä merkillisen unen.
Hän oli menevinään kiulu kainalossa päivälypsylle. Lehmät olivat etäällä metsäaitauksessa, ja hän käveli sinne pitkin ojanvieriä ja pellonpientaria, joita polku noudatteli. Kävely oli olevinaan raskasta, sillä hän oli niin uuvuksissa ja heikkona, että tuskin jaksoi jalkojaan siirtää. "Mikä minun on, miksi tämä käynti on näin vaikeata?" hän unissaan kysyi. Ja hän vastasi siihen itse: "Olet väsyksissä sen suuren surusi kantamisesta."
Viimein hän sitten oli ehtivinään aitaukselle asti, mutta sinne tultuaan hän ei nähnyt lehmiä missään. Hän hätääntyi kovasti ja etsi niitä kaikista niiden entisistä katvepaikoista, mutta niitä ei löytynyt näreikön takaa eikä puron rannalta eikä koivikosta.
Hakiessaan hän huomasi aidan olevan metsän puolelta rikki. Silloin hän oli arvaavinaan, että lehmät olivat sitä tietä menneet karkuun. Sanomaton tuska valtasi hänet ja hän jäi avuttomana vääntelemään käsiään. "Voi minua poloista", hän vaikeroi, "pitääkö minun nyt näin vähin voimin kierrellä laajat salot lehmien jäljessä?"
Lähdettävä hänen kumminkin oli tiettömään metsään, missä näreenhavut ja pistelevät katajat repivät käsiä ja kasvoja.
Mutta sitten hän äkkiä huomasi kulkevansa tasaista metsäpolkua, tietämättä miten sille joutui. Polku oli pehmeä ja hieman liukas sille karisseista neulasista. Pilvenkorkuisia, suoravartisia kuusia kasvoi sen molemmin puolin, ja keltainen sammal niiden juurella välähteli päivänpaisteessa. Siellä oli niin kaunista ja mieluista, että hänen tuskansa alkoi haihtua.
Siinä kulkiessaan hän näki vanhan akan kävelevän puiden välissä. Se oli vanha Lappalais-Mari, tunnettu noita. "Voi hirveätä, vieläkö tuo ilkeä akka elää, ja pitääkö minun tavata hänet täällä metsässä!" Gertrud ajatteli. Hän koetti hiipiä ohitse niin varovasti kuin suinkin, ettei eukko häntä huomaisi.
Mutta tämä nosti silmänsä maasta juuri kun Gertrud oli pääsemäisillään ohitse.
"Odota, minä näytän sulle jotakin!" eukko huusi. Heti sen jälkeen hän oli Gertrudin edessä polvillaan. Hän piirsi etusormellaan kehän havuneulasien peittämälle polulle ja pani kehän keskelle lattean messinkivadin. Noitumaankohan tuo rupeaa, Gertrud ajatteli. Että hän tosiaankin osaa noitua!
"Katso nyt mitä vadista näet!" sanoi lappalaiseukko. Gertrud katsoi ja säpsähti, sillä hän näki sen pohjasta selvästi Ingmarin kuvan. Samassa eukko antoi pitkän neulan hänen käteensä. "Ka, ota tämä", hän sanoi, "ja puhkaise häneltä silmät. Tee se sen vuoksi, että hän sinut petti." Gertrud epäröi kotvan aikaa, mutta ihmeellisesti häntä halutti tehdä se. "Mitä syytä hänen on olla rikas ja kylläinen ja onnellinen, kun sinä kärsit?" sanoi eukko. Gertrudin valtasi jo halu totella häntä. Hän ojensi neulaa alaspäin. "Tähtääkin keskelle silmäterää", eukko sanoi. Gertrud tokaisi pari kertaa, hyvin nopeasti, suoraan Ingmaria silmiin. Mutta työntäessään neulaa hän huomasi sen painuvan syvälle, se ei tuntunut sattuvan messinkivatiin, vaan johonkin pehmeään, ja kun hän veti sen ylös, tipahti sen kärjestä veripisara.
Nähdessään neulassa verta Gertrud luuli todella puhkaisseensa Ingmarin silmät. Silloin hän hirveästi säikähti tekoaan, ja paisuva hätä tukahdutti hänen mieltään niin, että hän heräsi.
Gertrud itkeä tyrski pitkän aikaa vuoteellaan, ennen kuin täysin valveutui ja huomasi nähneensä unta. "Varjele, hyvä Jumala, ettei minun rupea tekemään mieleni kostaa hänelle!" hän nyyhkytti.
Mutta heti tyynnyttyään ja nukuttuaan uudelleen hän alkoi taas nähdä samaa unta.
Hän oli nytkin menossa kapeata polkua pitkin lehmähakaan. Lehmät olivat taaskin päässeet karkuun, ja hän lähti etsimään niitä metsästä. Sitten hän joutui tuolle kauniille tielle, missä taaskin näki päivänpaisteen vilahtelevan sammalilla. Hän muisti, mitä oli äskeisessä unessaan nähnyt. Pelotti että tuleeko tuo lappalaiseukko vielä vastaan, ja oli hyvillään kun ei sitä näkynytkään.
Mutta sitten aivan kuin maanpinta olisi auennut kahden mättään välistä keskellä tietä. Ensin siitä pisti esiin pää, ja sitten ihan pikkuruinen mieskin kömpi ylös maan sisästä. Hän hyristi ja pöristi huulillaan lakkaamatta, ja siitä Gertrud hänet heti tunsi. Sehän oli puolihöperö Hyry-Pekka. Aika-ajoin hän maleksi talosta taloon, mutta kesäkaudet hän lojui metsässä jossakin maakuopassa.
Gertrud muisti heti, että Hyry-Pekan sanottiin toisinaan auttelevan niitä, jotka tahtoivat muiden tietämättä tehdä vahinkoa vihamiehilleen. Hänen epäiltiin monesti tehneen murhapolttoja toisten yllytyksestä.
Nyt Gertrud meni miehen luokse ja kysyi häneltä ikään kuin piloillaan, eikö hän haluaisi sytyttää tuleen Ingmarilaa. "Tahtoisin sitä", Gertrud sanoi, "sen vuoksi, että Ingmar Ingmarinpoika pitää enemmän talostaan kuin minusta."
Mutta hänen kauhukseen tuo mielipuoli oli heti suostuvinaan ehdotukseen. Hän nyökytti innokkaasti päätään ja alkoi juosta kylään päin. Gertrud kiiruhti jäljestä, muttei tavoittanut häntä. Hän takertui kuusenoksiin, vajosi suohon ja kompasteli kiviin. Ehdittyään vihdoin viimein metsänreunaan hän jo näki puiden välistä liekkien loimun. Se on jo tehty, talo on tulessa, hän ajatteli ja havahtui uudelleen kammottavasta unenhoureestaan.
Gertrud nousi vuoteessa istualleen. Kyyneleitä vieri virtanaan hänen poskilleen. Hän ei enää uskaltanut ruveta nukkumaan, peläten näkevänsä samanlaisia unia.
"Varjele, hyvä Jumala, varjele, hyvä Jumala!" hän sanoi. "En ole tiennytkään, kuinka paljon pahuutta minussa on. Mutta Jumala sen tietää, etten minä ainoatakaan kertaa koko tänä aikana ole ajatellut kostoa Ingmarille. Älä hyvä Jumala anna minun joutua siihen syntiin!"
"Suru on vaarallista", hän puhkesi sanomaan, pusertaen sormiansa ristiin. "Suru on vaarallista. Suru on vaarallista."
Hän ei itsekään oikein tiennyt, mitä sillä tarkoitti, mutta hän tunsi sydänraukkansa olevan kuin hävitetyn yrttitarhan. Yrttitarhanhoitajana oli nyt suru ja se kylvi sinne ohdakkeitaan ja myrkkykukkiaan.
Koko aamupäivän Gertrudista tuntui siltä kuin hän vielä olisi uneksinut. Tuskinpa hän oli oikein valveilla. Hänen unensa oli ollut niin todellinen ja elävä, ettei hän voinut unohtaa sitä.
Muistaessaan, millaisella riemulla hän oli pistänyt neulan Ingmarin silmään, hän ajatteli: Oi hirveätä, miten kostonhimoiseksi ja huonoksi minä olen tullut. En tiedä mitä tekisin noista ajatuksista päästäkseni. Ilkeä, kadotettu ihminenhän minusta näin tulee.
Puolen päivän aikaan Gertrud otti kiulun käsivarrelleen mennäkseen lehmiä lypsämään. Tapansa mukaan hän veti huivin hyvin silmilleen ja kulki katse maahan luotuna. Hän käveli samoja pikku polkuja, joita oli unissaankin kulkenut, ja muisti jo ennen nähneensä niiden vierellä kasvavat kukat. Ja niin ihmeellisessä horrostilassa hän oli, että tuskin taisi erottaa todellisuutta mielikuvituksesta.
Hakaan tullessaan Gertrud huomasi sen kohdan toteutuvan, ettei hän löytänyt lehmiä. Hän haeskeli niitä, samoin kuin oli unissaankin tehnyt, puron rannalta, koivikosta ja näreikön takaa. Hän ei löytänyt niitä mistään, mutta hänestä tuntui siltä kuin ne olisivat siellä ja kuin hän ne kyllä näkisi, jos vain olisi oikein valveillaan.
Pian hän huomasi aidan olevan yhdestä kohden rikki ja arvasi karjan murtautuneen siitä ulos.
Gertrud lähti nyt karkulaisia etsimään. Hän seurasi niiden pehmeään metsämaahan sotkemaa uraa ja joutui sitä pitkin kulkiessaan eräälle tielle, joka vei kaukaiselle karjamökille.
"Nyt tiedän", hän huudahti, "missä ne ovat. Tänä aamunahan Lyykyläisten piti ajaa elukkansa karjamökille. Kun meidän lehmät ovat kuulleet kellon kalkatusta, ovat ne murtautuneet aitauksesta ja seuranneet toisia metsään."
Äskeinen levottomuus oli havahduttanut tytön kokonaan. Hän päätti lähteä hakemaan lehmiä karjamökiltä takaisin. Muuten ne voisivat jäädä sinne kuka tiesi kuinka kauaksi. Ja nopeasti, kiveltä kivelle hypellen hän riensi jyrkkää metsätietä ylöspäin.
Mutta hetken aikaa miltei pystysuorana kohottuaan tie teki äkkinäisen käänteen, ja nyt se avautui hänen eteensä sileänä ja tasaisena, havuneulasien peitossa.
Hän tunsi tien samaksi, jonka oli unissaan nähnyt. Päivänpaiste leikitteli sammalpeitteisessä, keltaisessa metsässä, ja korkeat kuuset hänen ympärillään humisivat aivan samoin kuin unessakin.
Tuntiessaan tien samaksi hän vaipui jälleen tuohon horrostilaan, jossa oli koko päivän ollut. Hän miltei odotti jotakin yliluonnollista tapahtuvaksi. Hän tuijotti kuusten juurille nähdäkseen, eikö sieltä ilmautuisi joku niitä ihmeolentoja, jotka metsäin pimennoissa häärivät.
Hän ei nähnyt ketään, mutta hänen sielussaan heräsi kummallisia aatoksia. Mitähän jos minä kostaisin Ingmarille? Ehkäpä minä siten pääsisin tuskastani. Ehkä en sitten tulisikaan mielipuoleksi. Tuntuisi ehkä suloiselta, kun Ingmar saisi kärsiä samoin kuin minäkin.
Kaunis havupolku oli hänestä loppumattoman pitkä. Hän kulki sitä kokonaisen tunnin ihmetellen, kun ei mitään outoa tapahtunut. Viimein hän joutui tasaiselle metsäniitylle.
Se oli pieni, mutta hyvin soma, pehmoista ruohoa kasvava, kukkainen kenttä. Sen takana kohosi äkkijyrkkä vuorenseinä. Muilta puolilta sitä taas ympäröi korkea lehtimetsä, enimmäkseen valkoterttuisia pihlajia, mutta koivuja ja leppiä myöskin. Leveähkö runsasvetinen puro laski solisten vuorenrinnettä alas, virtasi mustina häränsilminä niityn poikki ja syöksyi sitten jyrkkään putoukseen, jonka niska oli kokonaan rehevästi versoavien puiden ja pensaiden peitossa.
Gertrud pysähtyi äkkiä. Hän tunsi heti tuon paikan. Sehän oli Mustaveden puro, josta kansa tiesi ihmeellisiä tarinoita. Monet ihmiset olivat sen yli kulkiessaan nähneet kummallisia näkyjä. Eräällekin pojalle se oli kuvastanut morsiussaaton, joka samaan aikaan kaukana kylässä juuri kulki kirkkoon, ja eräälle sydenpolttajalle oli näyttänyt kuninkaan kruunu päässä ja valtikka kädessä kruunajaisiinsa ratsastamassa.
Gertrudin kohosi sydän kurkkuun. "Jumala varjelkoon, mitähän minä siinä näen!" hän huokasi.
Hänen melkein teki mieli kääntyä takaisin. "Mutta täytyyhän minun poloisen siitä yli mennä", hän sanoi valittaen. "Enhän voi olla siitä kulkematta, jos tahdon saada lehmäni takaisin."
"Hyvä Jumala", hän rukoili liittäen hädissään kätensä ristiin. "Älä anna minun nähdä mitään ilkeitä ruman elkiä. Älä saata minua mihinkään suureen kiusaukseen."
Hän tiesi niin varmasti näkevänsä jotakin, että hän tuskin uskalsi astua puron yli vieville litteille kiville.
Keskellä puroa seisoessaan hän näki jonkun liikkuvan niityn takana metsän pimennossa. Mutta ei se ollut mikään morsiussaatto, vaan yksinäinen kulkija, joka hitaasti astui niitylle.
Hän oli kookas, nuori mies, yllään pitkä musta puku. Hänellä oli soikeat, hyvin kauniit kasvot, hän oli avopäin, ja pitkät, tummat hiukset valuivat hänen hartioilleen asti.
Vieras tuli Gertrudia kohti. Hänen silmänsä olivat loistavat ja kirkkaat, niistä virtaili ikään kuin valoa, ja kun hän loi katseensa Gertrudiin, ymmärsi tämä, että vieras tiesi hänen surunsa ja hänen hätänsä vähäisistä maallisista asioista. Ja Gertrud näki vieraan surkuttelevan sitä, että hänen sydämensä oli kostonhimon saastuttama ja että surun ohdakkeet ja myrkkykukkaset olivat päässeet siihen juurtumaan.
Hänen yhä lähemmäs saapuessaan Gertrud tunsi sielunsa täyttyvän autuaallisella tyyneydellä ja päivänpaisteisella rauhalla. Ja kun mies oli kulkenut hänen ohitsensa, ei hänen sydämessään enää ollut surua eikä katkeruutta, vaan kaikki paha katosi hänestä kuin parannettu sairaus, jättäen jälkeensä terveyttä ja voimaa.
Gertrud ei liikahtanut pitkään aikaan. Näky häipyi hiljakseen, mutta hän seisoi yhä vielä paikallaan uneksivan onnellisena. Kun hän viimein silmäili ympärilleen, oli näky kokonaan kadonnut, mutta sen vaikutus pysyi hänessä yhä. Hän kohotti hurmaantuneena kätensä päänsä päälle ristiin. "Olen nähnyt Jeesuksen!" hän huudahti riemuissaan. "Olen nähnyt Jeesuksen, hän otti pois minun suruni, ja minä rakastan häntä. Nyt en voi rakastaa ketään toista tässä maailmassa."
Elämän huolet katosivat ja kävivät mitättömän pieniksi. Ja pitkät elinvuodet tuntuivat lyhyeltä hetkeltä. Ja koko maallinen onni näytti läpikuultavan matalalta, voimattomalta mukaansa tempaamaan.
Samassa Gertrudille selvisi miten hänen oli vastedes elettävä.
Vapautuakseen pimeästä tuskastaan ja pahuuden ja kostonhimon houkutteluista hän päätti muuttaa pois tältä seudulta. Hän päätti seurata hellgumilaisia Jerusalemiin. Tämä ajatus heräsi hänessä silloin, kun Jeesus kävi hänen ohitsensa. Gertrud luuli saaneensa sen häneltä.
Hänen silmistään hän oli sen lukenut.
* * * * *
Kauniina heinäkuun päivänä, jolloin Birger Sven Petterinpoika piti tyttärensä ja Ingmar Ingmarinpojan häitä, tuli eräs nuori nainen aikaisin aamulla häätaloon ja pyysi saada puhua sulhasen kanssa. Hän oli pitkä ja solakka, mutta piti huivia niin silmillään, ettei kasvoista näkynyt muuta kuin untuvanvalkoinen poski ja punaiset huulet. Käsivarrellaan hänellä oli kori, missä oli kotikutoista nauhaa pienissä kimpuissa sekä muutamia hiuksista tehtyjä kellonperiä ja rannerenkaita.
Hän puhui asiansa vanhalle palvelijattarelle, jonka pihalla tapasi, ja tämä meni sisälle kertomaan sen emännälle. Emäntä vastasi heti: "Mene sanomaan hänelle, että Ingmar Ingmarinpoika on juuri kirkkoon lähdössä, tuskinpa hän joutaa muiden kanssa puhelemaan."
Heti tämän vastauksen saatuaan vieras lähti talosta. Kukaan ei nähnyt häntä koko aamupäivään. Mutta nuodeväen palattua kirkosta hän tuli takaisin ja pyysi saada puhutella Ingmar Ingmarinpoikaa.
Tällä kertaa hän puhui asiansa nuorelle rengille, joka seisoi toimetonna tallin ovella, ja tämä meni kertomaan sen isännälle. — "Sano hänelle", isäntä vastasi, "että Ingmar Ingmarinpoika on juuri käymässä hääaterialle eikä jouda vierasten kanssa puhelemaan."
Tämän vastauksen saatuaan tyttö huokaisi ja lähti pois eikä palannut ennen kuin myöhään illalla, päivän laskiessa.
Tällä kertaa hän puhui asiansa lapselle, joka hajasäärin ratsasti aidalla, ja lapsi meni suoraan sisälle tupaan puhumaan sen morsiamelle. — "Sano hänelle", morsian vastasi, "että Ingmar Ingmarinpoika tanssii morsiustanssia; hän ei jouda puhelemaan kenenkään muun kanssa."
Kun lapsi toi tämän sanoman, hymyili vieras ja sanoi: "Nyt sinä et puhu totta, Ingmar Ingmarinpoika ei tanssi morsiamensa kanssa."
Hän ei lähtenyt pois, vaan jäi veräjälle seisomaan.
Hetken kuluttua morsian ajatteli itsekseen: Nyt minä valehtelin hääpäivänäni! Hän katui sitä, meni Ingmarin luokse ja sanoi hänelle, että kartanolla oli vieras, joka tahtoi puhutella häntä.
Ingmar meni ulos ja näki Gertrudin odottavan veräjällä.
Gertrud käveli sitten edellä tietä pitkin ja Ingmar seurasi häntä. He kulkivat äänettöminä, kunnes olivat päässeet hyvän matkaa häätalosta.
Ingmar oli miltei silmissä vanhentunut kahtena viime viikkona. Ainakin hänen kasvojensa ilme oli muuttunut entistä älykkäämmäksi ja varovammaksi. Nyt rikkaaksi tultuaan hän myöskin kulki kumarammassa ja näytti nöyremmältä kuin ennen, köyhänä ollessaan.
Hän ei varmaankaan ollut iloinen nähdessään Gertrudin. Hän oli päivät päästään koettanut mielessään vakuutella olevansa vaihtoon tyytyväinen. "Nähkääs, meistä Ingmareista on kaikkein tärkeintä päästä kyntämään ja kylvämään täällä Ingmarilassamme", hän oli mietiskellyt.
Mutta kiusallisemmalta kuin Gertrudin menettäminen oli hänestä tuntunut se, että nyt häntä saatettiin syyttää lupauksensa rikkomisesta. Käydessään nyt Gertrudin jäljessä hän ajatteli ainoastaan niitä halveksivia sanoja, joita Gertrud syystä kyllä saattoi hänelle lausua.
Gertrud istuutui kivelle tien viereen ja laski korinsa maahan. Huivinsa hän veti entistä enemmän silmilleen.
"Istuuduhan", hän sanoi Ingmarille osoittaen toista kiveä. "Minulla on paljon puhuttavaa kanssasi."
Ingmar istuutui ja oli iloinen tuntiessaan itsensä niin levolliseksi. Pahemmaksi minä tätä olisin luullut, hän ajatteli. Paljon vaikeammalta luulin tuntuvan nähdä Gertrudia ja kuulla hänen puhuvan. Luulin, että rakkaus kokonaan lannistaisi minut.
"En olisi tullut häiritsemään sinua itse hääpäivänäsi", Gertrud sanoi, "jollei olisi ollut siihen ihan pakko. Lähden nyt pian näiltä seuduilta enkä palaa enää koskaan. Olin jo aikeissa lähteä viime viikolla, mutta silloin sattui sellaista, että minun täytyi lykätä matkani tuonnemmaksi, saadakseni juuri tänään puhella kanssasi."
Ingmar ei sanonut mitään. Hän istui selkä kyyryssä, pää hartiain väliin painuneena, aivan kuin mies, joka näkee rajuilman nousevan ja odottaa rankkasadetta.
Siinä istuessaan hän mietti: Sanokoon Gertrud mitä tahansa, niin oikein minä kuitenkin tein valitessani talon. En olisi voinut tulla toimeen ilman sitä. Olisin aivan ikävääni menehtynyt, jos se olisi joutunut vieraan haltuun.
"Ingmar", Gertrud sanoi, punehtuen samassa niin, että hänen poskensa huivin alla sävähti hehkuvan punaiseksi, "muistathan, Ingmar, että minä viisi vuotta sitten aioin liittyä hellgumilaisiin. Silloin olin antanut sydämeni Kristukselle, mutta sitten otin sen häneltä takaisin antaakseni sen sinulle. Mutta siinä en varmaankaan tehnyt oikein, koska minä nyt sain tämän rangaistuksen. Samoin kuin minä itse silloin hylkäsin Kristuksen, hylkäsi minun rakastettuni nyt minut."
Ingmarin koko ruumiissa kävivät vastenmielisyyden väreet, heti kun hän käsitti, että Gertrud aikoi liittyä hellgumilaisiin. Hän harmistui vastustamattomasti. Minä en kärsi, että hän noiden Jerusalemiin vaeltajain kanssa lähtee vieraaseen maahan, hän ajatteli. Hän oli aivan yhtä vastahakoinen kuin jos olisi vielä ollut Gertrudin sulhanen.
"Älä nyt, Gertrud, ajattele sellaista! Eihän Jumala tätä miksikään rangaistukseksi aikonut."
"Ei, ei, Ingmar, ei toki rangaistukseksi, vaan ainoastaan osoittaakseen, ettei minun viimekertainen valintani ollut hyvä. Voi, ei toki rangaistukseksi! Olenhan niin onnellinen. En tunne mitään kaipuuta, kaikki suruni ovat poissa. Ymmärräthän sinä, Ingmar, sen siitä, kun sanon että Jumala itse on minut erityisesti kutsunut."
Ingmar istui ääneti, kasvot malttavasta mietiskelystä jäykistyen.
"Oletpa tyhmä", hän itseään nuhteli, "jos et päästä Gertrudia menemään.
Meriä ja maita välillänne, se teille on parasta. Meriä ja maita, meriä
ja maita."
Mutta se sisällinen tunne, joka ei olisi sallinut Gertrudin lähteä, oli kuitenkin hänessä voimakkaampi, niin että hän sanoi: "Mutta ethän sinä mitenkään saa vanhemmiltasi lupaa lähteä heidän luotaan."
"En minä sitä saakaan", Gertrud vastasi, "tiedän sen niin varmasti, etten edes rohkene sitä pyytää. Isä ei mitenkään suostuisi siihen. Luulen melkein, että hän vaikka väkisin koettaisi estää lähtöäni. Se onkin ikävintä, että täytyy lähteä salaa. Nyt he luulevat minun vain matkustelevan nauhojani myymässä, eivätkä he saa lähdöstäni tietoa ennen kuin minä Göteborgissa yhdyn Jerusalemin matkalaisiin ja olen astunut laivaan."
Ingmarin sisua kuohutti uudelleen, kun hän ajatteli minkälaisen surun Gertrud tuottaisi vanhemmilleen. Tokko hän edes itse ymmärtänee tekonsa vääryyttä? Hän oli juuri sanomaisillaan hänelle sen, mutta hillitsi sentään itseänsä. Ei toki sinun, Ingmar, sovi ruveta Gertrudin tekojen moittijaksi, hän ajatteli.
"Tiedän kyllä, että sääli on jättää isää ja äitiä", Gertrud sanoi.
"Mutta nyt minun on seurattava Jeesusta." Hän hymyili mainitessaan
Vapahtajan nimeä. "Hänhän minut pelasti pahasta ja mielensairaudesta",
hän sanoi hartaasti, liittäen kätensä ristiin.
Ja ikään kuin nyt vasta saaden siihen rohkeutta hän työnsi huivinsa päälaelleen ja katsoi Ingmaria suoraan silmiin. Ingmarista tuntui, että Gertrudin silmissä väikkyi jokin toinen kuva, johon hän häntä vertaili, ja hän tunsi itsekin olevansa halpa ja mitätön hänen mielestään.
"Isää ja äitiä minun kumminkin käy kovin sääliksi", sanoi Gertrud uudelleen. "Isä on niin vanha, että hänen jo pian täytyy erota koulumestarin toimesta, ja siten hänen toimeentulonsa käy entistäkin niukemmaksi. Ja työttömänä hän aina käy äreäksi. Äidinkin elämä käy vaikeaksi, kun he lakkaamatta jäävät kahden kesken surujaan miettimään. Eihän niin olisi tarvinnut käydä, jos minä olisin pysynyt kotona heitä ilahduttamassa."
Gertrud vaikeni, ikään kuin epäröiden, sanoisiko mitä aikoi, mutta Ingmarin rinnassa alkoi paisua itkua nyyhkyttävä liikutus. Hän ymmärsi Gertrudin tarkoituksena olevan pyytää häntä huolehtimaan hänen vanhemmistaan. Luulin hänen tulleen minua häpäisemään ja pilkkaamaan, hän ajatteli, ja päinvastoin hän osoittaakin minulle näin suurta luottamusta.
"Teen sen toki pyytämättäsikin, Gertrud", Ingmar sanoi. "En olisi niin suurta kunniaa voinut odottaakaan, sinut petettyäni. Ole varma siitä, etten minä kohtele niin huonosti iäkkäitä vanhempiasi kuin sinua."
Ingmarin ääni värähteli, ja samalla tuo suuri varovaisuuden ja älykkyyden ilme suli pois hänen kasvoiltaan. Oi, miten hyvä Gertrud on minulle, hän ajatteli. Hän ei pyydä tätä ainoastaan vanhempainsa tähden, vaan myös näyttääkseen, että hän antaa minulle anteeksi.
"Niin, arvasinhan, Ingmar, ettet sinä sitä kiellä", Gertrud sanoi. "Ja nyt minulla on sinulle vielä toinenkin asia." Hänen äänensä helähti reippaammin ja iloisemmin. "Nyt sinä saat minulta suuren lahjan."
Yht'äkkiä Ingmarin ajatukset kiintyivät siihen, kuinka kauniisti Gertrud puhui. En koskaan maailmassa, hän ajatteli, muista kuulleeni niin lempeätä ja iloista ja helkkyvää ääntä.
"Kahdeksan päivää sitten lähdin kotoa", Gertrud kertoi, "ja aioin kävellä suoraa päätä Göteborgiin, ollakseni siellä jo hellgumilaisia vastassa. Mutta ensi yötä nukuin Bergsån ruukilla Maria Bouving nimisen köyhän sotalesken luona. Paina se nimi mieleesi, Ingmar. Ja jos hän joutuu puutteeseen, auta sinä häntä!"
Ingmar nyökäytti päätään ja lupasi muistaa Maria Bouvingin nimen, mutta ajatteli vain sitä kuinka Gertrud on kaunis. Oi, kuinka kaunis hän onkaan! Miten minä voin elää saamatta nähdä häntä? Jumala minua auttakoon, mutta minä tein väärin hylätessäni hänet vanhan talon tähden. Eivät pellot eivätkä metsät ole ihmisen arvoisia. Eivät ne voi hymyillä kanssani, kun olen iloinen, enkä niiltä voi saada suruihini lohdutusta. Kun menetän ihmisen, joka minua rakastaa, menetän parhaani tässä maailmassa.
"Maria Bouving laittoi minulle yösijan pieneen kamariin, keittiönsä taa", Gertrud jatkoi. "'Saatpa nähdä, että tämän yön nukut oikein hyvin', hän sanoi minulle, 'makuuvaatteesi ovat Ingmarilan huutokaupasta'. Heti maata ruvetessani minä tunsin päänalaisessa omituisen myhkyrän. Eivätpä nämä Marian sänkyvaatteet niin erinomaisia olleetkaan, ajattelin. Mutta koko päivän kävelystä olin niin väsyksissä, että nukuin heti, Heräsin kumminkin keskellä yötä ja käänsin päänalaisen toisinpäin. Silloin huomasin, että sen päällinen oli leikattu keskeltä halki ja kurottu taas kömpelösti kiinni. Siellä sisällä oli jotakin kovaa, joka kahisi kuin paperi. Mikä pakko minun on kivillä maata, ajattelin ja koetin kiskoa sitä irti. Ja niinpä vedinkin esille huolellisesti sidotun käärön."
Gertrud vaikeni hetkeksi nähdäkseen oliko Ingmar utelias, mutta Ingmar ei ollut varsin tarkasti kuunnellut. Hän seurasi silmillään vain sitä, kuinka kauniisti Gertrud puhuessaan liikutteli kättään. Tokkopa kellään olen nähnyt niin norjia liikkeitä ja niin kevyttä jalannousua kuin Gertrudilla? Niin vanhat sanovatkin, että ihminen pitää kaikkein enimmän toisesta ihmisestä. Mutta taisin minä sittenkin tehdä oikein, sillä eihän minua tarvinnut ainoastaan talo, vaan koko pitäjä myöskin.
Mutta tuskakseen hän huomasi, ettei hän enää ollut yhtä varma kuin äsken siitä, rakastiko hän taloa todellakin enemmän kuin Gertrudia.
"Laskin käärön vuoteeni viereen", Gertrud jatkoi, "ja päätin aamulla näyttää sitä Marialle. Mutta päivän valjettua näin sinun nimesi sen käärepaperissa. Aloin tarkastella sitä lähemmin ja silloin päätin tuoda sen sinulle, hiiskumatta sanaakaan Marialle tai muille ihmisille. Tässä sen nyt saat, Ingmar. Se on sinun omaisuuttasi."
Gertrud otti korinsa pohjalta pienehkön käärön ja antoi sen Ingmarille, katsellen häntä ikään kuin odottaen, että hän sanomattomasti ihastuisi.
Ingmar otti lahjan käteensä, mutta ei siitä sen enempää välittänyt. Hän oli syvissä mietteissä, koetellen vastustaa sitä katkeraa katumuksen tunnetta, joka oli vallata hänen mielensä.
Tietäisipä Gertrud, kuinka vaarallista tuo hänen lempeytensä ja hyvyytensä on minulle. Oi, paljon helpommalta olisi tuntunut, jos hän olisi tullut minua nuhtelemaan!
Minun tulisi iloita siitä, hän ajatteli, mutta en kuitenkaan iloitse. Melkeinpä Gertrud tuntuu olevan kiitollinen minulle siitä että petin hänet. Mutta ei, ei, sitä en siedä ajatella.
"Ingmar", sanoi Gertrud sellaisella äänenpainolla, josta Ingmarin piti huomata, että hänellä oli tosiaankin tavattoman tärkeätä sanottavaa, "minä luulen, että varmaankin Eljas käytti sitä päänalaista Ingmarilassa sairastaessaan."
Samassa hän otti käärön Ingmarin kädestä ja avasi sen. Ingmar kuuli uusien, käyttämättömien setelien kahinaa. Sitten hän näki Gertrudin ottavan esille kaksikymmentä tuhannen kruunun seteliä. Hän näytteli niitä Igmarille. "Kas tässä, Ingmar, tässä on koko perintösi. Ymmärräthän, että Eljas se oli pistänyt käärön tuohon patjaan."
Ingmar kuuli hänen sanansa ja näki setelit, mutta hänestä tuntui ihan kuin he olisivat joutuneet usvan sisään. Gertrud ojensi rahat hänelle, mutta hänen käsissään ei pysynyt mitään, vaan koko tukku putosi maahan. Gertrud nosti sen ja pisti hänen taskuunsa. Ingmar tunsi hoippuvansa ikään kuin olisi ollut juovuksissa.
Yht'äkkiä hän kohotti käsivartensa, pusersi kätensä nyrkkiin ja heilutti sitä ilmassa ihan juopuneen tavoin.
"Hyvä jumala, hyvä jumala!" hän sanoi.
Hän olisi toivonut voivansa puhua sanasen Herran Jumalan kanssa, kysyä häneltä, miks'ei näitä ollut löydetty ennen. Miksi hän sai ne nyt, kun ei enää tarvinnut niitä, kun hän jo oli menettänyt Gertrudin.
Sitten hän laski raskaasti kätensä Gertrudin olkapäille.
"Sinähän olet julma kostaja, Gertrud."
"Kostoksiko sinä, Ingmar, tätä sanot?" kysyi Gertrud hämmästyen.
"Miksikäs minä sitä sanoisin? Miks'et sinä heti ne löydettyäsi tuonut noita rahoja minulle?" — "En, minä tahdoin odottaa hääpäivään asti." — "Jos olisit tullut ennen kuin minä jouduin naimisiin, olisin varmaan saanut ostaa talon Sven Petterinpojalta, ja siten olisin saanut sinut." — "Sen kyllä tiesin." — "Mutta kumminkin tulet hääpäivänä, juuri silloin kun on liian myöhäistä." — "Myöhäistä minun olisi ollut ennenkin tulla, Ingmar. Yhtä myöhäistä oli viikko sitten kuin on nyt ja kuin tulee olemaan vastakin."
Ingmar oli painunut uudelleen kivelle istumaan. Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja valitti tukahtuvalla äänellä.
"Oi, enhän minä luullut enää mitään apua mahdolliseksi. Voi, miksi niin herkästi luovuin kaikista toiveistani! Nythän näen, että apu sittenkin olisi tullut! Nyt näen, että olemme ennen aikojaan hylänneet onnemme."
"Ingmar, sinä et vielä kaikkea ymmärrä", Gertrud sanoi. "Minä kyllä heti rahat löydettyäni huomasin saman kuin sanoit, että niillä me olisimme olleet autetut, mutta minä en joutunut siihen kiusaukseen, en hetkeksikään, sillä minä olen toisen oma."
"Olisit pitänyt ne itse", Ingmar huudahti. "Nyt minun on aivan kuin susi raatelisi rintaani. Niin raskaalta ei olo tuntunut silloin, kun tiesin sen mahdottomaksi. Mutta voi minua nyt, kun tiedän, että olisin voinut saada sinut!"
"Toivoin tännetuloni ilahduttavan sinua, Ingmar."
Tällä välin oli häätalossa käyty kärsimättömiksi. Kuistille tuli väkeä huutelemaan: "Ingmar, Ingmar!"
"Niin, morsiamenikin on siellä minua odottamassa", hän sanoi tuskissaan. "Ja sinä, Gertrud, sinä olet tähän syypää! Pakosta minä sinut hylkäsin, mutta sinä tahdoit vain tehdä minut kurjaksi ja turmelit kaikki. Voi, nyt minä ymmärrän isäni tunteet, kun äiti surmasi lapsen", hän huusi.
Hän hyrskähti itkuun. "Tänä iltana vasta minä opin sinut oikein tuntemaan", hän nyyhki. "Ennen en ole pitänyt sinusta puoleksikaan niin paljon kuin nyt. Voi, en olisi luullut rakkautta näin hirmuisen katkeraksi."
Gertrud laski lempeästi kätensä hänen päänsä päälle. "En koskaan, koskaan, Ingmar, ajatellut sinulle kostoa. Mutta niin kauan kuin sydämesi on tähän maailmaan sidottuna, ei se pääse suruista vapautumaan."
Ingmar itkeä nyyhki niin kauan, että hänen viimein noustessaan Gertrud jo oli poissa. Talosta tuli väkeä juoksujalkaa hakemaan häntä.
Hän iski lujasti kätensä kiveen, jolla istui, ja sitkeän itsepintaisuuden ilme levisi hänen kasvoihinsa. "Tavannemme me Gertrudin kanssa toki kerran vielä", hän ääneensä sanoi, "ja silloin taitaa puheemme päättyä toisin kuin nyt. Sillä, kuten kansa sanoo, kun Ingmarit jotakin hartaasti ikävöivät, ei se toteutumatta jää."