INGMARILAN KATRI
Oli aamupäivä syystalvella. Koulu oli käynnissä, mutta lapsilla oli aamuloma. Koulumestari tuli Gertrudin kanssa keittiöön, he istuivat pöytään ja Stiina emäntä kaatoi kahvia.
Ennen kuin he olivat juoneet kuppinsa pohjaan, tuli heille vieras.
Tulija oli Halvor Halvorinpoika, nuori talollinen, joka oli ruvennut kauppamieheksi kirkonkylään. Talonsa mukaan häntä yleensä sanottiin Timmin Halvoriksi. Hän oli pitkä, pulska mies, mutta alakuloisen näköinen. Stiina emäntä käski hänetkin kahville, ja hän istui pöytään ja alkoi jutella kuulumisia koulumestarin kanssa.
Emäntä istui sukkaa kutoen vaarnasohvassa ikkunan alla. Siitä paikaltaan hän näki keitä ulkona maantiellä liikkui. Yht'äkkiä nousi puna hänen kasvoilleen ja hän painautui lähemmä ruutua nähdäkseen tarkemmin. Mutta hän koetti heti peittää hämminkiänsä ja sanoi aivan tyynellä äänellä: "Näyttääpä tänään olevan isontalonväkeä liikkeellä." Kauppamies kuuli äänestä, että hän oli nähnyt jotakin oudompaa, ja nousi hänkin katsomaan. Siellä näkyi pitkä, vähän kumarassa käyvä nainen keskenkasvuisen pojan kanssa nousevan koulutörmää ylös.
"Jolleivät silmäni petä, on se Ingmarilan Katri", sanoi Stiina emäntä. "Katrihan tuo näkyy olevan", vakuutti kauppamies. Enempää hän ei sanonutkaan, vaan kääntyi ikkunasta poispäin silmäten ympäri huoneen, aivan kuin piilopaikkaa etsien. Mutta sitten hän heti tyyntyi ja istui äskeiselle paikalleen.
Tämä Halvor oli viime kesänä, Suur-Ingmarin vielä eläessä, kosiskellut Ingmarilan Katria. Sitä kosintaa oli kestänyt kauan ja monta mutkaa siinä oli ollut. Vanhukset eivät olleet päässeet oikein selville, oliko hän kyllin hyvä. Ei varallisuuden puolesta, sillä olihan Halvor rikas, mutta kun hänen isänsä oli ollut viinaan menevä. Voihan sattua, että se menisi perintönä. Lopulta kuitenkin oli päätetty antaa Katri hänelle.
Hääpäivä oli jo määrätty ja kuulutuksilla käyty, mutta ensimmäisenä kuulutussunnuntaina matkustivat Katri ja Halvor kaupunkiin vihkisormuksen ja virsikirjan ostoksille. He olivat matkalla kolme päivää, ja kotiin palattuaan Katri sanoi isälleen, ettei hän huoli Halvorista. Hänellä ei kuitenkaan ollut muuta moitteen syytä kuin että Halvor oli matkalla kerran juonut itsensä humalaan. Katri pelkäsi nyt, että hänestä tulisi isänsä kaltainen. Suur-Ingmar ei sanonut tahtovansa pakottaa häntä, ja niin Katrista ja Halvorista tuli ero.
Halvor pani sen kovin pahakseen. "Sinä teet minulle sellaisen häpeän", hän sanoi Katrille, "etten jaksa sitä kestää. Mitä minusta nyt sanotaankaan, kun sinä tuolla lailla minut hylkäät? Ei miehen kunniaa saa niin kevyesti käsitellä."
Mutta Katri ei taipunut, ja siitä lähtien oli Halvorin mieli ollut onneton ja synkkä. Hän ei voinut unohtaa Ingmareilta kärsimäänsä loukkausta.
Ja siellä nyt oli Katri tulossa, ja miten käy, kun hän ja Halvor täällä sattuvat yksiin?
Ainakin oli varmaa, ettei mitään sovintoa voinut syntyä. Katri oli syksystä alkaen ollut naimisissa Eljas Erkinpojan kanssa. Tämä oli muuttanut Ingmarilaan kotivävyksi ja oli isännöinyt siellä siitä saakka kun Suur-Ingmar keväällä oli kuollut. Suur-Ingmarilta oli jäänyt viisi tytärtä ja yksi poika, mutta pojasta ei vielä ollut isännäksi, hän kun oli alaikäinen.
Katri tuli sisään keittiöön. Hän oli vasta vähän yli kahdenkymmenen, mutta tuskinpa hän koskaan oli ollut oikein nuoren näköinen. Monet muut olisivat pitäneet häntä rumana, sillä hänessä oli sukunsa tuntomerkit, raskaat silmäluomet, punertava tukka ja suunpiirteissä hiukan tyly vivahdus. Mutta koulumestarin ja hänen vaimonsa mielestä se juuri oli hyvä, että hän oli vanhojen Ingmarien näköinen.
Katrin kasvot eivät vähääkään värähtäneet, kun hän täällä tapasi
Halvorin, ja hän tervehti hitaasti ja tyynesti vuoron perään kutakin.
Kun hän tarjosi kättä Halvorille, ojensi tämäkin omaansa sen verran,
että juuri ja juuri sormenpäät koskivat toisiinsa.
Katri kävi aina hiukan kumarassa. Halvorin edessä seisoessaan hän näytti painuvan tavallistakin syvempään, mutta Halvor puolestaan oikaisihe vielä suoremmaksi kuin muulloin.
"Vai on Katrikin lähtenyt tänään kävelemään", sanoi Stiina emäntä työntäessään rovastintuolia hänen istuakseen. — "Niin lähdin", Katri sanoi, "ja keveästi nyt jalka nouseekin, kun on routa maassa." — "Niin, viime yönä pakasti", huomautti koulumestari.
Mutta siihen puhelu keskeytyi, sillä kellään ei ollut enempää sanomista. Parin minuutin ajan kukin tuijotti eteensä. Silloin Halvor nousi paikaltaan ja toiset kavahtivat ihan kuin syvästä unesta.
"Jos minä nyt lähtisin katsomaan puotiani", hän sanoi. — "Mikäs kiire teillä, Halvor, vielä pois on?" puheli emäntä. — "Ettehän vain lähtene kylästä minun tuloni takia?" sanoi Katri, ja sitä sanoessaan hän katsoi Halvoriin hyvin nöyrästi.
Heti Halvorin mentyä pääsivät toiset kuin jostakin lumeesta ja koulumestarilla oli heti puheenaihe valmiina. Hän katseli tuota poikaa, jonka Katri oli tuonut mukanaan ja josta ei siihen asti kukaan ollut välittänyt. Poika oli vielä keskenkasvuinen, tuskin Gertrudia vanhempi, hentoihoinen ja kirkassilmäinen kuten muutkin lapset, mutta näytti jo varhain vanhentuneelta, ja hänessä saattoi nyt jo selvästi huomata suvun kasvonpiirteet.
"Taidatte, Katri, tuoda minulle koululaista", sanoi Storm. — "Se on veljeni", Katri vastasi, "hän nyt on vuoroonsa Ingmar Ingmarinpoika." — "Onpa vielä vähäinen sennimiseksi", huomautti koulumestari leikillään. — "Niin, kun isälle tuli hengenlähtö liian aikaisin." — "Se on tosi se", sanoivat koulumestari ja hänen vaimonsa yhteen ääneen.
"Hän on käynyt Falunissa isoakoulua", sanoi Katri. "Sen vuoksi ei ole tullut ennen lähetetyksi häntä tänne koulumestarin eteen." — "No eikö sovi panna häntä sinne täksikin vuodeksi?" Katrin silmät painuivat maahan ja hän huokasi väsyneesti, mutta tuohon kysymykseen hän ei vastannut. — "Koulussa häntä kyllä kiitettiin hyväpäiseksi", hän sanoi. — "Minä vain pelkään, ettei hän minulta enää voi mitään oppia. Eikö hän liene jo yhtä oppinut kuin olen itsekin." — "Mitä vielä, onhan toki koulumestarilla enemmän tietoja kuin tuollaisella pikku pojalla."
Sitten ei taas virketty mitään, kunnes Katri alkoi uudelleen. — "Olisi minulla muutakin asiaa kuin se pojan koulunkäynti. Aioin kysyä, että ottaisitteko te, koulumestari ja Stiina emäntä, hänet tänne teille asumaan."
Koulumestari ja hänen vaimonsa katsoivat toisiinsa aivan hämillään, eikä kumpikaan tiennyt mitä vastata. — "Onhan täällä meillä vähän ahdasta", sanoi Storm viimein. — "Ajattelin, että voisimme ehkä lähettää maksuksi voita ja maitoa ja kananmunia." — "Ei sen puolesta…" — "Kyllä se olisi meille suuri hyvätyö", sanoi tämä rikas talonemäntä.
Mutta Stiina emäntä ymmärsi, ettei suinkaan Katri olisi niin omituista pyyntöä esittänyt, jollei hän todella olisi ollut avun tarpeessa. Hän teki enempää arvelematta päätöksensä.
"Ei teidän, Katri, tarvitse sellaista kauempaa pyytää", hän sanoi.
"Ingmarien puolesta me kyllä teemme kaiken mitä voimme."
"Kiitoksia", sanoi Katri.
Stiina emäntä jäi Katrin kanssa kahden neuvottelemaan Ingmarin olosta heillä, mutta Storm otti pojan mukaansa kouluhuoneeseen. Siellä hänet pantiin istumaan Gertrudin viereen. Koko päivänä hän ei puhunut sanaakaan.
Timmin Halvor ei viikkokauteen käynyt koululla, ikäänkuin olisi vieläkin vältellyt Katrin tapaamista. Mutta yhtenä aamuna, kun ulkona sataa ropisi eikä puotiin tarvinnut ketään odottaakaan, valtasi hänet ikävä aivan sydänpohjia myöten. Ei minusta enää ole mihinkään, ei kukaan pidä minua missään arvossa; sellaisilla ajatuksilla hän taas kiusasi itseään, niinkuin oli tehnyt siitä asti, kun Katri hänet hylkäsi. Viimein hän päätti lähteä käymään Stiina emännän luona, saadakseen edes puhella ystävällisen ihmisen kanssa.
Hän pani puodin oven lukkoon, nosti päällystakkinsa kauluksen pystyyn ja käveli koululle kylmässä syyssateessa pitkin rapaista tietä.
Halvorista oli niin mieluista istua hauskassa koulun keittiössä, ettei tullut lähteneeksi pois vielä silloinkaan, kun soitettiin aamiaislomalle ja Storm Gertrudin ja Ingmarin kanssa astui keittiöön saamaan kahvia.
Kaikki kolme tulivat kättelemään. Halvor nousi seisaalleen koulumestarin edessä, mutta kun Ingmar tarjosi kättään, oli hän jo istuutunut ja puheli niin hartaasti Stiina emännän kanssa, ettei näyttänyt poikaa huomaavankaan. Ingmar odotti vähän aikaa mitään virkkamatta ja meni sitten istumaan pöydän ääreen. Hän huokasi useita kertoja samalla tavalla kuin Katri oli tehnyt täällä käydessään.
"Halvor on näyttämässä uutta kelloaan", sanoi Stiina emäntä. Halvor veti liivinsä taskusta esille uuden hopeakellon ja antoi sen katseltavaksi. Se oli hyvin kaunis, ihan pikkuinen, kuoressa kullanvärinen kukkakoriste. Koulumestari avasi sen, kävi kouluhuoneesta hakemassa suurennuslasinsa ja tarkasteli kellon sisustaa. Hän suorastaan ihastui ja katseli pitkän aikaa mielihyvikseen, kuinka oivallisesti rattaat sopivat toisiinsa. Hän sanoi, ettei ollut koskaan ennen nähnyt niin hyvää työtä. Viimein hän antoi kellon takaisin Halvorille, joka pisti sen taskuunsa näyttämättä kasvoissaan vähintäkään ylpeyttä tai iloa, niinkuin muut ihmiset kuullessaan kapineitaan kehuttavan.
Ingmar istui ääneti paikallaan ja joi kahvinsa loppuun, mutta sitten hän kysyi Stormilta, ymmärsikö hän kellon laitoksia. — "Kyllä", vastasi koulumestari, "tiedäthän, että minä ymmärrän vähän joka asiaa."
Ingmarkin veti silloin kellonsa liivintaskusta. Se oli iso ja pyöreä kuin nauris. Nyt varsinkin se näytti rumalta möhkäleeltä, kun oli juuri katseltu Halvorin kelloa. Ketjut olivat yhtä rumat ja kömpelötekoiset. Kuoressa ei ollut mitään koristetta, vaan sen sijaan suuri kuhmu. Sillä kellolla ei ollut paljon virkaa. Taulustakin oli väri hankautunut, ja lasi oli tiessään.
"Se ei käy", sanoi Storm painaen sitä korvaansa vasten. — "Niin, se on viallinen", sanoi poika, "mutta luulisitteko, koulumestari, että sen saisi korjatuksi?" Storm aukaisi kuorta kynnellään ja kuuli samalla sen sisästä semmoista ääntä, kuin kaikki rattaat olisivat olleet irrallaan. — "Olet tainnut käyttää kelloasi vasarana; se on niin pilalla, etten minä sille mitään voi." — "Tokkohan Kello-Erkkikään saisi sitä ehjäksi?" — "Ei sen paremmin kuin minäkään. Parasta on, että lähetät sen Faluniin ja teetät siihen uudet sisustat." — "Sitä minäkin olen ajatellut", sanoi Ingmar ottaessaan pois kellonsa.
"Mutta mitä ihmettä sinä sille olet tehnyt?" kysyi koulumestari. Poika istui hetkisen sen näköisenä kuin olisi niellyt kyyneliä. — "Se oli isän kello", hän sanoi, "ja vioittui niin pahaksi silloin, kun tukki iski häntä rintaan." Nyt olivat kaikki yht'äkkiä pelkkänä korvana, ja Ingmar kertoi edelleen, vaikka hänen oli vaikea puhua niin pitkältä yhtä mittaa.
"Meillä oli pääsiäislupa, niin että minä olin kotona, kun se tapahtui, ja minä ehdin ennen muita isän luokse rantaan. Isä makasi siinä mihin oli kaatunut, ja hänellä oli kello kädessään. 'Tämä on minun loppuni, Ingmar', hän sanoi, 'minua pahoittaa, että kello meni rikki, sillä sinun pitää viedä se eräälle ihmiselle, jolle minä olen tehnyt pahaa, ja sanoa terveisiä minulta.' Sitten hän sanoi kenelle minun piti se viedä. Hän pyysi minua korjauttamaan sen Falunin kellosepällä, ennen kuin antaisin sen sille, jolle se kuuluu. Mutta kun minä en sitten enää päässytkään Faluniin, en nyt tiedä, mitä sille tekisin."
Koulumestari alkoi heti muistella, kenellä hänen tuttavistaan olisi nyt piakkoin asiaa Faluniin, mutta Stiina emäntä keskeytti hänet melkein heti.
"Kenelle, Ingmar, isäsi käski sinun antaa kellon?" — "En tiedä, onko sitä lupa sanoa", vastasi poika. — "Eikö se ollut tämä Timmin Halvor?" — "Oli, tämä se oli", sanoi poika melkein kuiskaten. — "Anna sitten Halvorille kello sellaisenaan", sanoi Stiina emäntä, "siitä hän on enimmän hyvillään." Ingmar totteli, nousi, otti kellon taskustaan ja hankasi sitä takkinsa hihalla, saadakseen sen niin siistiksi kuin suinkin. Sitten hän kävi pitkin askelin lattian poikki. — "Terveisiä isältä, ja hän käski antaa teille tämän", hän sanoi tarjotessaan kelloa.
Halvor oli koko ajan istua jurottanut äänettömänä, ja nyt kun poika ojensi hänelle kelloa, peitti hän kädellään silmänsä ollakseen häntä näkemättä. Ingmar piti kotvan aikaa kelloa hänen edessään tarjolla. Viimein hän kääntyi emäntään päin ja näytti silmillään pyytävän apua. — "Autuaat ovat rauhantekijät", sanoi tämä silloin. Halvor heilautti toista kättään osoitukseksi, ettei hän huolinut kellosta. Silloin koulumestarikin tuli apuun. "Minusta se on kaikkein paras hyvitys mitä voisittekaan saada, Halvor", hän sanoi. "Olen aina sanonutkin, että jos Ingmar Ingmarinpoika olisi elossa, ei hän jättäisi hyvittämättä välejään Halvorin kanssa."
He näkivät nyt, kuinka Halvor ojensi toisen kätensä ja pitäen toista yhä silmiensä päällä melkein vastentahtoisesti otti Ingmarilta kellon. Sitten hän samaa kyytiä aukaisi sekä takkinsa että liivinsä ja pisti kellon sen sisätaskuun.
"No, sitä kelloa ei maar häneltä viedä", nauroi koulumestari nähdessään, kuinka huolellisesti Halvor taas pani takkinsa nappiin. Halvor naurahti itsekin, nousi, oikaisihe suoraksi ja veti syvään henkeään. Veri punersi taas hänen poskiaan. Hän silmäili ympärilleen iloisin ja avoimin katsein. — "Taitaapa Halvorista tuntua aivan kuin olisi uusi ihminen", sanoi koulumestarin vaimo.
Halvor veti nyt takkinsa alta esiin oman uuden kellonsa. Hän astui lattian poikki Ingmarin luo, joka uudestaan oli istuutunut pöydän ääreen. — "Kun minä nyt otin sinulta isäsi kellon, saat sinä sen sijaan minulta tämän", hän sanoi.
Samassa hän pani kellonsa pöydälle ja lähti ulos sanomatta kenellekään hyvästiä. Koko sen päivän hän kuljeskeli teitä ja kierteli polkuja ilman mitään määrää. Pari Vestgårdin talonpoikaa olisi tullut hänen puotiinsa ostoksille. He odottivat häntä puodin ulkopuolella seisten päivällisiltä iltaan asti, mutta Timmin Halvoria ei vain kuulunut.
* * * * *
Eljas Olli Erkinpoika oli kotoisin Eljaalasta, mutta naituaan Ingmarin Katrin hän oli muuttanut Ingmarilaan kotivävyksi. Hänellä oli ollut saita ja ilkeä isä. Poikaa oli pienenä kohdeltu kovasti, ei annettu edes ruokaakaan riittämään asti, ja samalla lailla isä sorti häntä vielä täysi-ikäisenäkin. Ukko oli lakkaamatta patistanut häntä työhön, häntä ei koskaan laskettu nuorten huveihin eikä hänen edes pyhänä annettu olla jouten. Naituaankaan hän ei päässyt omaksi isännäkseen, vaan sai muuttaa Ingmarilaan appiukon käskettäväksi. Ja siellä ei sen paremmin ollut tarjona muuta kuin työntekoa ja säästämistä. Mutta Ingmar Ingmarinpojan eläessä Eljas näytti olevan aivan tyytyväinen, tehdä myhki työtä eikä niskoitellut. Kyläläiset sanoivat, että saivatpa nyt Ingmarit mieleisensä vävyn, sillä Eljas Erkinpoika ei näyttänyt tietävän maailmassa muuta olevankaan kuin työtä.
Mutta heti kun Suur-Ingmarista aika jätti, alkoi vävy juoda ja huvitella. Hän kokosi pariinsa kaikki pitäjän joutilaat nuoret miehet, kutsui heidät kotiinsa Ingmarilaan tai renttuili heidän kanssaan tanssituvissa ja majataloissa. Hän heitti kerrassaan työnteon ja oli humalassa jok'ikinen päivä. Parissa kuukaudessa hänestä tuli oikea juoppolalli.
Kun Katri ensi kerran näki miehensä juovuksissa, säikähti hän pahanpäiväisesti. "Tämä on Jumalan rangaistus siitä, että minä tein väärin Halvorille", hän heti ajatteli.
Miehelleen hän ei sanonut monta varoituksen sanaa. Hän näki heti, että Eljas oli kuin sisästä lahoava puu, joka kohta ei enää kelpaisi hänelle varaksi eikä varjoksi.
Mutta Katrin sisaret eivät olleet yhtä viisaita kuin hän. Heitä hävetti tuo hurja elämä ja juopuneiden remu ja hoilotus, kun se kuului Ingmarilasta maantielle asti. He vuoroin pilkkasivat, vuoroin uhkailivat, ja vaikka vävy olikin luonnostaan hyvänsävyinen mies, kiukustui hän sentään toisinaan. Ja usein vallitsi talossa riita ja tora.
Katrin ainoana ajatuksena oli sitten saada sisarensa pois kotoa näkemästä sitä surkeutta, mihin hän itse oli sidottu. Samana kesänä hän jo toimitti heistä kaksi vanhinta naimisiin ja lähetti molemmat nuoremmat Amerikkaan, missä heillä oli toimeentulevia sukulaisia.
Kaikille näille sisarille maksettiin perintöosat, kaksikymmentätuhatta kruunua kullekin. Katri sai pitää talon siihen asti, kunnes Ingmar tulisi täysi-ikäiseksi, jolloin hänen oli lunastettava se itselleen ja Katrin ja Eljaksen muutettava muualle.
Kummallista oli, mistä tuo hitaan ja toimettoman näköinen Katri sai voiman varustaa niin monta linnunpoikaa lentokuntoon, hankkia heille miehet ja talouden alkutarvikkeet ja matkaliput. Sen kaiken hän puuhasi omin voimin. Mieheltään hän ei saanut pienintäkään apua.
Mutta enemmän huolta tuotti Katrille hänen veljensä, tuo nykyinen Ingmar Ingmarinpoika. Tämä riiteli hänen miestänsä vastaan pahemmin kuin muut sisarukset. Hän ei osoittanut ynseyttään sanoissa, vaan teoissa. Kerran hän kaatoi pellolle Eljaksen viinat, ja toisen kerran Eljas yllätti hänet vedellä miedontamassa hänen väkeviään.
Kun syksy tuli, tahtoi Katri että poika saisi tänä vuonna niinkuin edellisinäkin lähteä suurtenkouluun, mutta mies, joka oli pojan holhooja, ei suvainnut siitä puhuttavankaan.
"Ingmarista tehdään talonpoika, samanlainen kuin minä ja hänen isänsä ja minun isäni. Ensi talveksi me kahden rakennamme salolle sysimiiluja. Sen parempaa opinkäyntiä hän ei tarvitse. Hänen ikäisenään minäkin sain viettää koko talvet miilusaunassa."
Katri koetti sekä hyvällä että pahalla saada häntä taipumaan, mutta lopulta hänen täytyi jättää Ingmar kotosalle.
Tästä lähtien Eljas koetti kaikin mokomin voittaa Ingmaria puolelleen. Varsinkin hän mielellään otti hänet mukaansa ajeluretkilleen. Poika itse ei olisi tahtonut lähteä. Hän ei halunnut olla mukana vävyn juomakemuissa. Silloin tämä vannomalla vakuutti ajavansa vain kirkolle tai kauppiaalle, mutta saatuaan Ingmarin rattailleen hän ajoikin kauemmas, Bergsån rautaruukille tai Karmsundin majataloon.
Se oli Katrin mieleen, että Eljas piti poikaa mukanaan. Olihan edes jonkin verran takeita, ettei mies jäisi makaamaan maantienojaan eikä ajaisi hevosta kuoliaaksi.
Kerran, kun Eljas tuli kotiin kahdeksan aikaan aamulla, istui Ingmar nukuksissa hänen vieressään rattailla.
"Tule auttamaan häntä rattailta ja kantamaan sisään!" huusi Eljas Katrille. "Poikapaha on saanut päänsä täyteen. Ei hänestä ole omin jaloin kulkijaksi."
Katri säikähti niin, että polvet olivat pettää. Sydän lyödä jyskytti niin kovasti, että hänen täytyi istahtaa rappusille ennen kuin jaksoi mennä kantamaan Ingmaria sisään.
Nostaessaan veljeään rattailta hän huomasi, ettei Ingmar nukkunut, vaan oli kylmä ja tajuton kuin kuollut. Katri kantoi hänet sylissään peräkamariin. Sitten hän sulki oven ja koetti saada poikaa hereille.
Hetken päästä hän tuli väentupaan, jossa Eljas parhaillaan söi aamiaista. Katri meni suoraan hänen luokseen ja laski kätensä hänen olalleen. — "Parasta on, että syöt nyt kylliksesi", hän sanoi, "sillä jos olet juottanut veljeni kuoliaaksi, ei sinulle kohta tarjotakaan sellaisia herkkuja kuin täällä Ingmarilassa." — "Mitä siinä lörpöttelet", sanoi mies, "kuka nyt tuupertuisi yhdestä viinan tilkasta." — "Mutta niin nyt kuitenkin on kuin sanoin", vastasi Katri puristaen kovilla, laihoilla sormillaan miehen olkapäitä. "Jos hän tähän kuolee, niin kaksikymmentä vuotta saat syödä kruunun leipää, ole siitä varma."
Kun Katri palasi pojan luo, oli tämä jo tointunut, mutta päätä pakotti kovasti ja kaikki jäsenet olivat tunnottomina. "Luuletko, että minä tähän kuolen?" kysyi hän Katrilta. — "Ethän nyt toki", sanoi tämä ja istui hänen viereensä. — "Minä en tiennyt, mitä he minulle tarjosivat", sanoi Ingmar. — "Jumalan kiitos, ettet tiennyt", sanoi Katri vakavasti. — "Kirjoita siitä siskoillekin, jos minä kuolen", sanoi poika. "Sano, että minä en ollenkaan tiennyt siinä olevan väkeviä." — "Kyllä kirjoitan", sanoi Katri. — "Minä vannon, etten tiennyt."
Ingmar makasi kuumeen houreissa koko päivän. "Älä vain kerro sitä isälle", varoitti hän sisartaan. — "Ei siitä isälle kukaan kerro", sanoi Katri. — "Mutta jos minä nyt kuolen, saa isä sen tietää, ja minua hävettää." — "Eihän se ollut sinun oma syysi", sanoi Katri. — "Mutta ehkä isä sanoo, että minun olisi pitänyt varoa kaikkea, mitä Eljas minulle antoi."
"Tietääköhän nyt jo koko pitäjä, että minä olin juovuksissa?" hän jatkoi. "Mitä rengit sanovat ja mitä sanoo Liisa-muori ja Vahva-Ingmar?" — "Tuskinpa he mitään sanovat", vastasi Katri. — "Kerro sinä heille, miten se oikein kävi. Katsos, me olimme Karmsundin majatalossa, ja he olivat juoneet siellä koko yön. Sill'aikaa minä torkuin istuallani nurkkapenkillä. Silloin Eljas tuli herättämään minua ja sanoi oikein ystävällisesti: 'Nous' ylös, Ingmar, niin saat jotakin lämpimiksesi. Ryyppää tämä, se on vain vettä ja sokeria!' Minua värisytti herätessäni, ja sitten minä maistoin mitä hän tarjosi enkä tuntenut siinä muuta kuin lämmintä ja makeata. Mutta hän oli pannut jotakin väkevää siihen sekaan. Ja mitä nyt isä tästä sanoo?"
Katri aukaisi oven. Saattoi olla hyvä, että Eljaskin, joka vielä istui siellä sisällä, saisi kuulla Ingmarin puheet.
"Katri, kuulehan, olisipa isä elossa, oi jospa hän olisi elossa!" — "Niin mitä sitten, Ingmar?" — "Etkö sinäkin usko, että isä iskisi hänet kuoliaaksi?" Eljas purskahti nauraa hohottamaan, ja poika säikähti siitä niin, että Katri kiireen kautta sulki oven.
Tämän jälkeen Eljas kuitenkin sen verran talttui, että hän estelemättä salli Katrin viedä Ingmarin koulutalolle.
* * * * *
Siitä lähtien kun Halvor oli saanut kellon, oli puodissa pitkän aikaa vilkas liike. Kuka pitäjäläinen vain kirkolle tulikin, hänen täytyi keksiä jokin asian tapainen poiketakseen Halvorin myymälään ja saadakseen tältä kuulla kertomuksen Suur-Ingmarin kellosta. Valkoturkkisia talonpoikia seisoa jonotti tuntikausia tiskin nojalla, totiset, ryppyiset kasvot Halvoriin päin, kun tämä kertoi. Lopuksi Halvor aina veti kellon esille ja näytti sen rikkinäistä kellotaulua ja kuoressa olevaa kuhmua. — "Vai tuohon paikkaan se isku sattui?" sanoivat talonpojat ja olivat näkevinään koko tapahtuman.
"Niin, Halvor, sen kellon omistaminen on jo sinänsä suuri asia."
Antaessaan kellon katseltavaksi Halvor ei koskaan päästänyt sitä kokonaan irti, vaan piti aina ketjuista kiinni. Hän ei hetkeksikään luovuttanut sitä kenenkään toisen haltuun.
Eräänä päivänä Halvor seisoi tuolla lailla talonpoikajoukon keskellä. Hän kertoi kertomistaan ja otti lopulta kellon esille. Heti levisi harras hiljaisuus, kellon kiertäessä yhdeltä toiselle.
Silloin sattui Eljas astumaan sisään, mutta hänen tuloaan ei huomattu, sillä kukaan ei hennonut kääntää silmiään kellosta. Eljas arvasi heti mihin miehet niin hartaasti tuijottivat, sillä hänkin oli kuullut, miten Halvor oli saanut hänen appi-isänsä kellon. Ei hänen kateekseen käynyt, mutta hänestä oli hassua aikamiesten tuolla lailla katsoa silmät päästään vanhaan kellorämään.
Eljas hiipi varpaisillaan niiden taakse, jotka tiskiin nojasivat, ojensi äkkiä kätensä ja riipaisi kellon sen pitelijältä. Sen hän teki vain piloillaan, härnätäkseen hiukkasen Halvoria, eikä missään ryöstön aikeessa.
Halvor koetti temmata kelloaan takaisin, mutta Eljas peräytyi edemmäksi ja riiputteli sitä ilmassa, niinkuin sokerinpalasta koiralle. Halvor otti vauhtia ja hyppäsi käsivarassa tiskin yli. Hän näytti niin vihastuneelta, että Eljas säikähti ja syöksyi ovelle sen sijaan, että olisi jäänyt paikalleen ja antanut kellon pois.
Oven ulkopuolella oli lahonneet portaat. Niissä nyt Eljaksen jalka sattui loveen ja hän kompastui pitkäkseen maahan. Halvor heittäytyi hänen päälleen, repäisi ensin kellon hänen kädestään ja potki häntä sitten vähän aikaa kengän korolla.
"Suotta sinä niin kovasti isket", sanoi Eljas. "Paremmin tekisit, kun katsoisit miten minun selkäni kävi."
Halvor ei lyönyt sen enempää, mutta Eljas makasi yhä paikallaan yrittämättäkään nousta. — "Auta minua ylös", hän pyysi. — "Etköhän tuosta päässe ominkin voimin, kunhan pääsi selviää." — "En minä ole humalassa", Eljas sanoi, "mutta kun hyppäsin portaista, välähti silmissäni ihan kuin Suur-Ingmar olisi ollut vastassani ottaakseen minulta kellon, ja sen vuoksi minä niin pahasti kaaduin."
Halvor kumartui nostamaan kainaloista miespahaa pystyyn. Sitten oli Eljas vietävä kotiinsa makuulla kärryjen päällä. Hänen selkärankansa oli taittunut, eikä hänestä ikipäivinä enää voinut tulla omin jaloin kävelijää.
Eljas oli sitten alati vuoteen omana, hän ei kyennyt omin voimin kääntymäänkään. Mutta puhua hän jaksoi, ja päivät päästään hän kärtti viinaa.
Lääkäri oli kovasti kieltänyt Katria antamasta miehelleen väkijuomia, sillä hän joisi pian itsensä kuoliaaksi. Eljas koetti silloin väkisin saada mitä mieli teki ja ärjyi ja metelöi, varsinkin öisin. Hän käyttäytyi kuin mieletön, häiriten koko talon rauhaa.
Tämä vuosi oli vaikein mitä Katri oli elänyt. Mies kiusasi häntä juonillaan usein niin, että hän tunsi voimiensa loppuvan. Eljas syyti suustaan roskapuheita ja manauksia niin suunnattomasti, että talo tuntui kuohuvan myrkkyä kuin helvetti.
Katri pyysi koulumestarin emännältä, että Ingmar saisi jäädä heille. Hän ei antanut veljensä tulla kotiin päiväksikään, ei edes joulun pyhiksi.
Kaikki Ingmarilan palkolliset olivat etäistä sukua isäntäväelle ja eläneet talossa pienestä pitäen. Jolleivät he siten olisi melkein kuin kasvaneet sukuun, niin tuskin heistä kukaan olisi jaksanut kauempaa pysyä palveluksessa.
Harva se yö Eljas häiritsi heidän yöuntaan. Ja lakkaamatta hän keksi uusia keinoja kiusatakseen heitä ja Katria, että he viimein pakostakin suostuisivat hänen pyyntöönsä.
Sellaisessa surkeudessa Katri eli sen talven ja kesän ja sitä seuraavan talven.
* * * * *
Ingmarilan Katrilla oli muuan mielipaikka, jonne hän meni aina, kun tahtoi yksin mietiskellä onnettomuuttaan. Pienen humaliston takana hänellä oli kapea penkki, jolla hän usein istui pää käsien varassa tuijottaen eteensä, mitään näkemättä. Siitä hänen istumapaikaltaan oli muuten laaja näköala. Pellot avautuivat siitä yli aukean tasangon metsäharjuihin ja Klack-vuoreen saakka.
Eräänäkin huhtikuun iltana Katri istui siinä. Hän tunsi omituista elämään väsähtämistä ja rauhattomuutta, niinkuin tuntee keväällä, lumenlähdön aikana, jolloin maassa vielä siellä täällä on likaisenharmaita pälviä, joita eivät kevätsateet ole ennättäneet huuhtoa. Aurinko kyllä lämmitti, mutta pohjatuuli liehtoi yhä Katrin ympärillä, eikä humalisto vielä ollut nostanut päätään talvellisen havukatoksensa alta. Tuuli oli jotenkin vinha ja lennätteli ylt'ympäriinsä vaateresuja ja paperinpalasia ja kuivia heinänkorsia. Kaukana vuorien yllä leijaili lumen sulamisesta syntynyt auer, koivunlatvat alkoivat ruskettua, mutta metsän pohjoisenpuoleisessa reunassa oli vielä hangensyrjä korkealla. Pian toki kevät jo oli tuleva täydellä todella, ja sitä ajatellessaan Katri masentui yhä enemmän. Kuinka hän jaksaisi elää vielä yhden kesän loppuun entiseen tapaan?
Hän ajatteli kevättöitä, jotka oli saatava pois toinen toisensa tieltä, touon tekoa ja heinän kylvöä, kevätpesuja ja -leipomisia, kankaiden kutomista ja neulomatöitä. Ihan mahdotonta hänen on kestää sitä työn paljoutta.
"Eikähän minua mikään kiinnitä tähän elämään", hän sanoi hiljaa. "Minkä muun vuoksi minä oikeastaan elän, kuin estääkseni Eijasta juomasta itseään kuoliaaksi?"
Samassa hän kohotti katseensa maasta, aivan kuin olisi kuullut itseään kutsuttavan. Hänen edessään, aitaa vasten nojallaan seisoi Halvor Halvorinpoika ja katseli häntä.
Katri ei ollut kuullut hänen tuloaan. Halvor oli tainnut seistä siinä jo kotvan aikaa.
"Tiesinpä tapaavani sinut täältä", sanoi Halvor. — "Ka, mistä sen tiesit?" — "Muistin entuudesta, että tänne sinä hiivit joutohetkinäsi tuolla lailla allapäin surujasi miettimään." — "Eipä minulla siihen aikaan paljon surtavaa ollut." — "Mitä ei ollut itselläsi, sen sinä muualta hakemalla hait."
Katsoessaan nyt Halvoria tuntui Katrista, että kyllä hän varmaan Halvorin mielestä oli tyhmä, kun ei häntä ottanut, noin komeata ja reipasta miestä. "No naurakoon nyt niin paljon kuin mielensä tekee", hän sanoi itsekseen, "ja nyt hänellä onkin siihen hyvä syy."
"Tulen juuri sisältä Eljaksen luota", sanoi Halvor. "Häntä minä oikeastaan tulinkin tapaamaan."
Katri istui äänettömänä, selkä suorana, silmät melkein ummessa ja kädet päälletysten polvilla, odottaen vain Halvorin pilkkapuheita.
"Sanoin hänelle", Halvor jatkoi, "että kun tuo hänen tapaturmansa sattui minun kotonani, pidän minä myös itseäni syypäänä hänen onnettomuuteensa." Halvor pysähtyi hetkiseksi, ikään kuin odottaen Katrilta merkkiä, oliko hän samaa mieltä vai ei, mutta Katri oli yhä ääneti. "Kysyin sen vuoksi häneltä", Halvor jatkoi, "eikö hän tahtoisi muuttaa nyt joksikin ajaksi minun luokseni. Se voisi olla vaihteeksi hupaistakin, kun siellä aina tapaa enemmän ihmisiä."
Nyt Katri jo avasi silmänsä, mutta ei vieläkään liikahtanut.
"Sovittiin sillä tavalla", jatkoi Halvor, "että sinä huomenna lähetät hänet hevosella minun luokseni. Minä tiedän, että Eljas lähtee mukaani, sillä hän luulee siellä meillä saavansa hankituksi väkeviä. Mutta ole huoleti, Katri, siinä hän ei onnistu. Ei sen paremmin minun luonani kuin sinunkaan. No, se on siis sovittu, että hän tulee. Hän saa huoneekseen puodin vieruskamarin, ja olkoon vaikka vielä ovi aina auki, jotta hän saa nähdä ihmisiä."
Halvorin ensi sanat kuullessaan Katri vielä epäili, että kenties hän oli tuon tahallaan keksinyt häntä pilkatakseen, mutta sitten hän vähitellen vakuuttui, että Halvor tarkoitti täyttä totta.
Katri oli näet aina siihen asti luullut Halvorin kosineen häntä vain sen vuoksi, että hän oli rikas ja hyvää sukua. Hän ei ollut koskaan uskonut, että hän itse Halvoria miellyttäisi. Hän tiesi kyllä itse, ettei hän ollut sellainen tyttö, josta miehet pitävät. Eikä hän sitä paitsi itsekään silloin ollut rakastunut enempää Halvoriin kuin Eljakseenkaan.
Mutta kun nyt Halvor hyvän hyvyyttään tarjoutui auttamaan häntä raskaan kuorman kantamisessa, putosi peite hänen silmiltään ja hän näki selvästi tuon tarjouksen suuruuden. Kuinka oli mahdollista, että Halvor saattoi olla hänelle niin hyvä?
Aivan varmasti Halvor piti hänestä, ei hän mitenkään muuten olisi sillä tavalla tullut apuaan tarjoamaan.
Katrin sydän alkoi lyödä niin kovasti, että häntä vapisutti. Hänessä heräsi jotakin, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Ensin se oli hänestä outoa, kunnes hänelle yht'äkkiä selvisi, että Halvorin hyvyys oli lämmittänyt hänen paleltuneen mielensä, niin että rakkaus saattoi siinä piankin leimahtaa ilmiliekkiin.
Halvor selitteli edelleen aiettaan, saadakseen jo ennakolta kaikki vastaväitteet kumotuiksi. "Säälihän on Eljas poloistakin", hän sanoi, "hänkin tarvitsee vaihtelua. Ja sillä tavalla kuin hän sinua kohtaan on käyttäytynyt ei hän voi käyttäytyä meillä. Toistahan on olla miehisen isännän vallan alla."
Katri tuskin tohti liikahtaa paikaltaan tai sanoa yhtään sanaa, sillä hän pelkäsi Halvorin hänen kasvojensa värähdyksistä tai liikkeittensä rauhattomuudesta heti huomaavan, että hän oli häneen rakastunut. Mutta jotakin hänelle kuitenkin piti vastata.
Halvor oli nyt sanonut sanottavansa ja katsoi tyynesti häneen.
Silloin Katri nousi melkein kuin vasten tahtoaan, meni Halvorin luokse ja hiveli hiljaa hänen kädenselkäänsä.
"Jumala sinua, Halvor, siunatkoon", hän sanoi värähtelevin huulin.
"Jumala sinua siunatkoon."
Vaikka hän kuinka koetti peittää tunteitaan, oli Halvor varmaan jotakin huomannut, koska hän äkisti tarttui hänen ranteisiinsa ja veti häntä puoleensa. — "Ei, ei, päästä minut", huudahti Katri säikähtyneenä, ponnistihe irti ja riensi pois.
* * * * *
Eljas muutti nyt Halvorin luokse ja asui puodin vieruskamarissa koko sen kesän. Halvorin vastuksina hän ei kuitenkaan kauan ollut, sillä jo syksyllä hän kuoli.
Jonkin ajan kuluttua sen jälkeen sanoi Stiina emäntä Halvorille: — "Kuulkaas, Halvor, lupaatteko minulle, mitä nyt pyydän?" — Halvor säpsähti ja kääntyi kuuntelemaan. — "Muistakaa malttaa mielenne ja odottaa mitä Katri nyt tekee." — "Tietysti minä maltankin", vastasi Halvor kummastellen. — "Niin, onhan Katri sen arvoinen voitto, että häntä kannattaa odottaa vaikka seitsemän vuotta."
Mutta vaikeaksi Halvorin kävi pysyä malttavaisena, sillä pian alkoi kuulua, että Katrilla kävi kosijoita toinen toisensa jäljestä. Ensimmäiset tulivat jo kolmannella viikolla Eljaksen hautajaisten jälkeen.
Halvor istui eräänä pyhäiltana portaillaan katsellen kylänraitilla kävelijöitä. Pian hän oli huomaavinaan, että harvinaisen paljon vastamaalattuja rattaita tänään ajoi siitä ohitse Ingmarilaan päin. Ensimmäisessä istui eräs Bergsån ruukin isäntä, vähän jäljempänä ajoi Karmsundin majatalonpitäjän poika ja viimeisenä Birger Sven Petterinpoika, kartanonomistaja lähipitäjästä. Häntä pidettiin Länsi-Taalain rikkaimpana talollisena ja muutenkin viisautensa puolesta suuressa arvossa. Mutta nuori hän ei enää ollut. Hän oli ollut jo kaksissa naimisissa ja oli nyt taas leskenä.
Kun Birger Sven Petterinpoika ajoi Halvorin ohi, ei tämä enää voinut pysyä paikallaan. Hän lähti kävelemään raittia pitkin, meni sillan yli ja huomasi tulleensa sille puolelle jokea, missä Ingmarila oli. Tahtoisinpa ottaa selvän, minne nuo kaikki kuormalliset ajoivat, hän sanoi. Hän kulki pyörän jälkiä pitkin ja kiihdytti yhä kävelyään. Kun hänen mieleensä muistui Stiina emännän varoitus, nousi hiki hänen otsaansa ja hän huudahti, että "kyllähän minä tiedän tekeväni tyhmyyksiä", mutta kiirehti kuitenkin eteenpäin. "En mene edemmäs kuin veräjälle, siitähän jo näkee, mitä he siellä hommaavat."
Birger Sven Petterinpoika istui parin muun miehen kanssa Ingmarilan väentuvassa. Ingmar Ingmarinpoika oli tullut koulusta kotiinsa pyhää viettämään. Hän istui isäntänä pöydän päässä ja juotti vieraille kahvia, sillä Katri ei ollut sanonut joutavansa pois keittiötöistä, kun kaikki palvelustytöt olivat menneet rukoushuoneelle kuulemaan koulumestarin saarnaa.
Ikävä ahdisti tuvassa istujia. Kaikki joivat kahviaan virkkamatta mitään. Kosijat tuskin tunsivat toisiaan, ja jokainen heistä odotti sopivaa tilaisuutta päästäkseen keittiöön puhumaan asiansa Katrille kahden kesken.
Silloin ovi aukeni ja sisään astui vielä uusi vieras. Ingmar meni häntä tervehtimään ja johdatti hänet tuvan perälle. "Tämä on Timmin Halvor Halvorinpoika", hän esitteli Birger Sven Petterinpojalle. Sven Petterinpoika ei noussut paikaltaan, tervehti vain kättään hiukan heilauttamalla ja sanoi, suu pienessä ivahymyssä: "Onpa hauska tavata niin maineikasta miestä." Ingmar Ingmarinpoika työnsi tuolin Halvorin eteen, kolisuttaen sitä niin, ettei Halvorin vastaus olisi kuulunutkaan.
Siitä hetkestä lähtien, kun Halvor tuli, kävivät kaikki kosijat puheliaiksi ja suurisuisiksi. He alkoivat kehua toinen toistaan, aivan kuin olisivat sopineet, että ensi työkseen yksissä neuvoin karkottavat Halvorin kiistapaikalta. "Teillä oli kovin kaunis hevonen tänne ajaessanne, herastuomari", alkoi isännöitsijä. Birger Sven Petterinpoika huomasi tarkoituksen ja kehui puolestaan isännöitsijän menneentalvista karhuntappoa. Sitten he kohottivat Karmsundin pojan omalle tasalleen kiittelemällä hänen isänsä teettämää uutta asuinrakennusta. Viimein kaikki yltyivät kehumaan Birger Sven Petterinpojan rikkauksia. He kävivät vallan kaunopuheisiksi, ja jokainen heidän sanansa merkitsi Halvorille sitä, että moukka sinä olet meidän rinnallemme pyrkimään. Halvor tunsi vähäpätöisyytensä ja katui katkerasti, että oli tullutkaan.
Katri tuli sisään tarjoamaan toista kuppia kahvia. Nähdessään Halvorin hän ensi hetkessä ihastui, mutta sitten hän heti ajatteli, kuinka pahoja puheita siitä voi syntyä, että Halvor kävi hänen luonaan kohta Eljaksen kuoleman jälkeen. Jos hän niin hätäili, saattoivat ihmiset pian sanoa, että hän oli hoitanut Eijasta huonommin kuin olisi voinut, päästäkseen hänestä mitä pikimmin ja saadakseen Katrin.
Katrista olisi ollut parasta, että hän olisi odottanut pari kolme vuotta; silloin jokainen olisi ymmärtänyt, ettei hän ollut malttamattomuudesta Eljakselle mitään tehnyt. Ja mikä kiire hänellä olikaan, Katri ajatteli. Pitäisihän hänen tietää, etten minä tule ottamaan ketään muuta kuin hänet.
Katrin tullessa puhelu katkesi uudelleen, kaikkien silmät vilkuivat vain näkemään, miten hän ja Halvor tervehtivät toisiaan. Mutta töin tuskin heidän sormenpäänsä sattuivat yhteen. Kun herastuomari sen näki, pääsi häneltä ilomielinen lyhyt vihellys, mutta isännöitsijä röhähti nauruun. Halvor kääntyi hyvin tyynesti katsomaan häneen. "Mikä isännöitsijää naurattaa?" hän kysyi. Isännöitsijä ei siinä kiireessä keksinyt vastausta. Hän ei tahtonut Katrin läsnäollessa sanoa mitään loukkaavaa. — "Hän vain ajattelee metsäkoiraa, joka ajaa jäniksen liikkeelle, mutta jättää sen toisen ammuttavaksi", sanoi majatalon poika silmää iskien.
Katrin poskilla sävähtelivät veret, mutta hän kääntyi kaatamaan kahvia ja sanoi talon puolustukseksi: "Birger Sven Petterinpoika ja te muut saatte nyt tyytyä paljaaseen kahviin, sillä väkeviä ei meillä enää tarjota." — "Eipä niitä tarjota minunkaan talossani", sanoi herastuomari. Isännöitsijä ja majatalonpoika eivät puhuneet mitään, vaan käsittivät, että niillä sanoillaan Sven Petterinpoika pääsi heistä paljon edelle. Herastuomari alkoi heti jatkaa puhetta raittiusasiasta ja sen hyödystä. Katri seisahtui kuuntelemaan ja oli kaikessa samaa mieltä. Älykäs talonpoika huomasi heti, että sillä tavalla hänet oli helpoin voittaa, ja rupesi pitkältä jaarittelemaan viinasta ja juoppoudesta. Katrin mieleen johtuivat toinen toisensa jälkeen ne ajatukset, joita hän viime vuosina oli itsekseen mietiskellyt, ja hän iloitsi huomatessaan, että niin mahtava ja viisas mies oli hänen kanssaan yhtä mieltä.
Kesken puheensa herastuomari vilkaisi olkansa yli Halvoriin. Tämä istua jurotti äkeänä paikallaan, koskematta kuppiinsa. Niin, taitaapa hänen mielensä olla mustana, ajatteli Sven Petterinpoika, vallankin jos on totta mitä sanotaan, että hän hieman kiirehti Eljaksen lähtöä. Vaikka hyvähän oikeastaan oli vapauttaa Katri tuosta ihmishirmusta. Ja kun hän omasta mielestään jo oli melkein voitolla, tahtoi hän lausua Halvorillekin jonkin hyvän sanan. Hän otti kuppinsa, kilahdutti sitä Halvorin kupin laitaan ja sanoi: "No terve, Halvor! Varmaan sinä olit Katrille hyvänä apuna tuon miesheittiön hoitamisessa." Halvor ei vastannut, tuijotti vain häneen silmästä silmään, ihmetellen mitä tuo nyt merkitsi. Mutta isännöitsijä purskahti taas nauruun. — "Niin kyllä, hyvänä apuna", hän nauroi, "oikeinkin hyvänä apuna." — Majatalonpoikakin sanoi nauraa virnottaen: "Niin, niin, kerrassaan hyvänä apuna."
Ennen kuin he tointuivat naurustaan, oli Katri livahtanut keittiöön.
Hän seisahtui sinne niin lähelle ovea, että siitä kuuli joka sanan mitä tuvassa puhuttiin. Häntä harmitti ja tuskastutti tuo, että Halvor tuli näin liian aikaisin. Oma syynsä, jos ei Katri koskaan enää voi hänelle mennä. Johan se paha huuto nyt kuului olevan liikkeellä. Ja miten minä sen kestän, jos hänet menetän, hän ajatteli painellen kädellään sydänalaansa.
Aluksi ei tuvasta kuulunut hiiskahdustakaan, mutta sitten kuului joku tuoliaan kolisuttaen nousevan pöydästä. "Joko te nyt lähdette, Halvor?" kysyi nuori Ingmar. — "Jo", vastasi Halvor, "en voi olla kauempaa, sano sinä minulta terveiset Katri Ingmarintyttärelle!" — "Keittiössä hän on, menkää vain itse sinne hyvästille, Halvor." — "En mene", kuului Halvorin vastaus, "meidän kesken ei ole enää mitään puhumista."
Katrin sydän löi, ja ajatukset riensivät kuin tuulessa. Nyt Halvor oli suuttunut häneen, eikä ihmekään. Tuskin hän oli rohjennut hänelle kättä ojentaa, ja kun nuo toiset Halvoria häpäisivät, pakeni hän pois sanomatta sanaakaan hänen puolestaan.
Nyt Halvor tietysti uskoi, ettei hän hänestä pitänyt, ja jos hän nyt pääsee lähtemään, ei hän koskaan enää palaa.
Ei, kuinka hän olikaan voinut niin tylysti menetellä, vaikka hän niin kovasti Halvorista piti?
Ja samassa hän löysi muististaan isänsä vanhan sanan, ettei Ingmarien tarvitse huolia ihmisten puheista, kun he vain käyvät Jumalan teitä.
Katri tempaisi oven auki ja ehätti Halvorin tielle, juuri kun tämä oli lähtemässä.
"Ethän vielä mene, Halvor? Ajattelin, että jäisit tänne illalliselle." Halvor vain katsoa tuijotti häneen. Katri oli aivan kuin toinen ihminen, puna poskilla, silmissä kostea loiste ja kaikissa ilmeissä liikuttava hellyys ja lämpö. — "Kyllä minä sentään lähden, enkä taida enää tulla", sanoi Halvor, tajuamatta mitä Katrilla oli mielessä. — "Mitä vielä, tule nyt juomaan kahvisi loppuun", sanoi Katri.
Hän talutti kädestä pitäen Halvorin pöydän ääreen. Tuvan poikki astuessaan hän vuoroin punastui ja vaaleni, monesti hän oli lannistua, mutta kesti kuitenkin, vaikka pilkka ja ylenkatse hänestä oli katkerinta mitä ihminen voi joutua kärsimään. Nyt Halvor ainakin näkee, että minä tahdon kantaa osani hänen taakastaan, hän ajatteli.
"Birger Sven Petterinpoika ja te muut", sanoi Katri, "Halvor ja minä emme ole vielä ennättäneet puhua siitä asiasta, kun minä vasta niin hiljan jäin leskeksi, mutta nyt minusta on parasta sanoa kaikkien kuullen, että minä mieluummin menen Halvorille kuin kenellekään muulle." Hän pysähtyi, sillä hänen äänensä vapisi. "Puhukoot ihmiset mitä tahansa, mutta Halvor ja minä emme ole tehneet mitään pahaa."
Sen sanottuaan Katri painautui lähemmäs Halvoria, ikään kuin turvautuakseen häneen toisten parjauksilta.
Kaikki olivat hetken vaiti, katsellen ihmeissään Katri Ingmarintytärtä, jossa nyt oli enemmän nuoren tytön suloutta kuin ikinä ennen.
Sitten Halvor sanoi värähtelevin äänin: "Kun minä sain isävainajasi kellon, en uskonut koskaan saavani kokea sen vertaista. Mutta tämä sinun tekosi, Katri, on suurempaa kuin mikään muu."
Mutta Katri odotti ennemmin muiden puhetta kuin Halvorin, eikä hänen tuskansa ollut asettua.
Silloin nousi Birger Sven Petterinpoika, joka monessa kohden oli kelpo mies. — "Sitten me kaikki vain onnittelemme teitä, Katri ja Halvor", hän sanoi ystävällisesti, "sillä kaikkihan sen tietävät, että kenet Katri Ingmarintytär valitsee, se on moitteeton ja puhdas."