INGMARINPOJAT
I
Oli kesäaamu, ja nuori mies kulki auran jäljessä kesantoa kyntäen. Päivä paistaa helotti, ruohossa tuntui aamukaste, ja ilman raikkaus oli sanoin kuvaamaton. Hevoset aamuaurinko teki raisuiksi, ja kuin leikiten ne kiskoivat auraa. Niiden käynti oli paljon rivakampaa kuin muulloin, mies sai vähän väliä ottaa juoksuaskelen, ettei jäisi jälkeen.
Auran kääntämä maa loisti tuoreutta ja voimaa, ja kyntömiehen mielessä väikkyi ilo siitä, että pian tuohon pääsi ruista kylvämään. Hän huomasi miettivänsä näin: "Miksi minua toisinaan painavat niin raskaat huolet ja elämä tuntuu vaikealta? Mitä muuta tarvitsee kuin auringonpaistetta ja kaunista ilmaa ollakseen yhtä huoleton kuin Jumalan lapset taivaassa?"
Se oli pitkä, leveä laakso, ja siinä oli sarakkeen muotoisina tilkkuina keltaisia ja keltaisen vihreitä laihoja, niitettyjä apilapeltoja, kukkivia perunamaita ja pieniä, sinikukkaisia pellavasarkoja, joiden yllä leijaili suunnaton joukko valkoisia perhoja. Ja tämän kaiken sitoi eheäksi kokonaisuudeksi laakson keskeltä kohoava jykevä, iäkäs maalaistalo, jossa oli kihermä harmaita ulkosuojia ja niiden keskellä kookas, punaiseksi maalattu asuinrakennus. Sen päätyseinän suojassa seisoi pari korkeata, omin valloin kasvanutta päärynäpuuta, porttia vartioi kaksi nuorta koivua, suuria halkopinoja oli vihreällä pihamaalla ja tarhassa muhkeita olkiaumoja. Se näytti yhtä kauniilta siinä tasaisten peltojen keskellä kuin iso purjelaiva, joka korkeine mastoineen ylenee aavan meren pinnasta.
"Ja kuinka hyvä onkaan sinun talosi!" jatkuivat kyntömiehen ajatukset. "Siinä on monta vankkatekoista huonetta, on kaunis karja ja rivakoita hevosia, ja palvelusväki on uskollista kuin kulta. Ei koko kihlakunnassa ole sinua rikkaampaa, eikä sinulla koskaan ole köyhyydestä pelkoa.
"Mutta enhän minä köyhyyttä pelkääkään", hän jatkoi kuin oman ajatuksensa vastaukseksi. "Eikä mieltäni painaisi mikään muukaan, kun vain olisin yhtä miesten mies kuin olivat isäni ja isoisäni.
"Suotta minä sentään aloin tätä ajatella", hän sanoi, "sillä äsken olin niin hyvällä tuulella. Mutta mietinpä nyt sen loppuun asti. Isä oli aikanaan kaikkien naapurien esikuva; kun hän alkoi heinäntekonsa, alkoivat hekin, ja samana päivänä kuin meillä Ingmarilassa alettiin kesannon kyntö, painoivat koko laakson talot auransa ketoon. Mutta nyt minä olen tässä kyntänyt jo pari tuntia, eikä missään ole alettu edes auranvannasta teroittaa.
"Luulen hallinneeni taloa yhtä hyvin kuin kuka tahansa muu Ingmar Ingmarinpoika", hän tuumi. "Heinäkaupoissa minä olen hyötynyt enemmän kuin isä, ja minun teettämäni pellonojat eivät kasva ruohoa niinkuin hänen. Ja toden sanoakseni minä en tärvele metsääkään kaskea kaatamalla, niinkuin hän.
"Usein kyllä mieli tahtoo painua apeaksi", oli mies puhelevinaan, "ei aina tunnu yhtä kevyeltä kuin tänään. Isän ja isoisän aikana sanottiin, että Ingmarien suku on niin vanhaa, että he tietävät, millaiseksi Luoja maailmansa aikoi, ja silloin heitä vallan pyytämällä pyydettiin olemaan pitäjän valtiaina. He asettivat papit ja lukkarit, he määräsivät milloin joki oli perattava ja mihin laitettava koulu. Mutta minulta ei kysy neuvoa kukaan, minulla ei ole mitään sananvaltaa.
"Omituista sentään, kuinka huolet ovat helppoja kestää näin aamuisin; nytkin tuo kaikki minua melkein naurattaa. Ja kuitenkin minä pelkään, että syksyllä käy pahemmin kuin koskaan ennen. Jos teen sen, mitä nyt aion, ei rovasti eikä tuomari vastedes tule kirkkomäellä lyömään kättä kanssani, niinkuin he tähän asti vielä ovat tehneet. Ei minua valita edes köyhäinhoitohallitukseen, ja saan aivan heittää mielestäni toivon, että minusta tehtäisiin kirkonisäntä."
Mietiskely ei milloinkaan suju niin helposti kuin tuolla lailla astellessa yhtä auran kyntämää vakoa toisen jälkeen. On yksin, ei muuta ajankuluksi katseltavaa kuin varikset, jotka kävelevät kynnöksellä nokkimassa matoja. Miehestä tuntuivat ajatukset syntyvän niin vaivatta, kuin jos joku olisi kuiskaillut niitä hänen korvaansa. Ja hän iloitsi ja elpyi siitä, sillä hyvin harvoin hän tunsi päänsä niin selväksi ja sukkelaksi. Huolet alkoivat näyttää turhilta, hän lohduttautui sillä, että eihän kukaan vaadikaan häntä syöksymään onnettomuuteen.
Jospa isä olisi elossa, voisi pyytää hänen neuvoaan nyt, niinkuin aina ennenkin tukalissa tiloissa. Hän kävi tuskaiseksi, melkein kuin lapsi, kun ei ole isä likellä, jolta saisi kysyä.
"Kun vain osaisin hänen luokseen", hän sanoi ja myhähti jo sitä ajatellessaan, "niin varmaan lähtisin. Mitähän ihmettä Suur-Ingmar sanoisikaan, kun minä kerran ilman aikojani kävelisin hänen luokseen. Tuntuu kuin hänen pitäisi asua suuressa kartanossa, missä on laajat pellot ja niityt ja isot rakennukset ja lukuisa ruskea karja ilman yhtään mustaa tai kirjavaa, niinkuin hän täällä maan päällä halusi. Kun minä sitten astun väentupaan…"
Kyntömies seisahtui yht'äkkiä keskelle peltoa, ojensihe pystyyn ja naurahti. Hän iloitsi sanomattomasti noista mielikuvista, ne juoksivat kuin kilpasilla hänen kanssaan, niin että hän tuskin tiesi, seisoiko enää maassa. Oli kuin hän siinä tuokiossa olisi kohonnut isänsä luo taivaaseen.
"Kun minä sitten astun väentupaan", hän jatkoi, "istuu siellä lavitsat täynnä talonpoikaisukkoja, kaikilla harmaanpunertava tukka ja valkoiset kulmakarvat ja hieman riippuva alahuuli, ja kaikki niin isän näköisiä kuin marja on toisensa näköinen. Kun tupa on noin täynnä väkeä, kainostuttaa minua vähäisen ja minä seisahdun ovensuuhun. Mutta kun isä minut näkee, lausuu hän paikaltaan pöydän päästä: — 'Terve tultuasi, Pikku-Ingmar Ingmarinpoika!' Ja sitten isä tulee luokseni. — 'Tahtoisin puhua kanssanne pari sanaa, isä', minä sanon, 'mutta tässä on sellainen joukko vieraita läsnä.' — 'Ei se mitään, ne ovat kaikki omaa heimoa', isä sanoo, 'nämä ovat joka mies asuneet Ingmarilassa, vanhin heistä jo pakanuuden aikaan.' — 'Niinkö; mutta minä tahtoisin kuitenkin puhua asiani kahden kesken.'
"Isä käänteleikse sitten vähäisen ja miettii, mentäisiinkö oikein peräkamariin, mutta kun vieras ei ole sen parempi kuin minä, menee hän keittiöön. Siellä hän istahtaa uuninpankolle ja minä hakkuutukille. — 'Teillähän on täällä oiva talo, isä', minä sanon. — 'Onhan se', isä sanoo. 'Kuinkas kotona Ingmarilassa jaksetaan?' — 'Hyvin', minä sanon, 'viimekin vuonna saatiin kaksitoista taaleria heinäkippunnasta' [kippunta = 20 leiviskää]. — 'Onko se mahdollista?' isä sanoo. 'Ethän vain ole tullut tänne hullutuksia uskottelemaan, Pikku-Ingmar?'
"'Mutta minun itseni laita on huonosti', jatkan minä. 'Alati kuulen kehuttavan, kuinka viisas te, isä, olitte, mutta minusta ei välitä kukaan.' — 'Eivätkö ole valinneet sinua kunnallislautakuntaan?' kysyy nyt isäukko. — 'Ei koulu- eikä kirkkoneuvostoon, saati sitten lautakuntaan.' — 'Mitä pahaa sinä sitten olet tehnyt, Pikku-Ingmar?' — 'Enpähän mitään, mutta sanovat että sen, jolle annetaan hoidettavaksi muiden ihmisten asioita, pitää ensin osata järjestää omansa.'
"Sitten isä-ukko varmaan painaa silmänsä lattiaan ja miettii itsekseen. — 'Sinun pitää mennä naimisiin ja etsiä itsellesi hyvä vaimo', hän sanoo kotvasen kuluttua. — 'Mutta juuri sitäpä minä en voi, isä', minä vastaan. 'Ei koko pitäjässä ole niin köyhää talollista, joka antaisi minulle tyttärensä.' — 'Kerro nyt järjestään, miten tämän kaiken laita oikein on', isä sanoo, ja hänen äänessään on leppeämpi sointu.
"'Niin, nähkääs isä, kun neljä vuotta sitten talo jäi minun haltuuni, kosin minä Bergskogin Briittaa.' — 'Odotas', sanoo isä, 'ovatko bergskogilaiset sukua meille?' Hän näyttää vieraantuneen näistä meidän oloistamme. — 'Ei, mutta ne ovat muuten varakasta väkeä, ja muistattehan, isä, että Briitan isä on valtiopäivämies.' — 'Niin niin, niinpä kyllä, mutta sinun olisi pitänyt naida omasta suvusta, jotta olisit saanut vaimon, joka tuntee suvun tavat.' — 'Totta puhut, isä, sen minä kyllä sainkin kokea.'
"Istumme nyt isä ja minä hetken ääneti, mutta sitten isä alkaa: — 'Tyttö oli kai kauniin näköinen?' — 'Oli kyllä', sanon minä, 'hänellä oli musta tukka ja siniset silmät ja raikkaanpunaiset posket. Mutta muutenkin hän oli kelpo ihminen, ja äiti oli mielissään siitä, että minä hänet ottaisin. Kaikki olisi kyllä ollut hyvin, mutta, nähkääs, hän ei olisi huolinut minusta.' — 'Onhan jotenkin ykskaikkista, mitä sellainen tytönletukka tahtoo.' — 'Vanhemmat hänet taisivatkin pakottaa suostumaan.' — 'Mistä tiedät, että häntä pakotettiin? Iloissaan hänen olisi pitänyt olla päästessään niin rikkaaseen taloon kuin sinun, Pikku-Ingmar Ingmarinpoika.'
"'E-ei, iloissaan hän ei ollut, mutta meidät kuitenkin kuulutettiin ja hääpäivä määrättiin, ja Briitta muutti Ingmarilaan jo ennen häitä äidin avuksi, sillä äiti-muori alkaa jo käydä vanhaksi ja huonovoimaiseksi.' — 'Ei minusta tuossa kaikessa ole mitään pahaa, Pikku-Ingmar', sanoo isä ikäänkuin rohkaistakseen minua.
"'Mutta sinä vuonna eivät pellot tahtoneet kasvaa mitään, perunoista tuli kato ja lehmät sairastelivat, niin että äiti ja minä pidimme parhaana lykätä häät toiseen vuoteen. Minusta nähkääs ei vihkimisellä ollut niin kovaa kiirettä, kun jo kuulutuksissa oltiin, mutta se taisi olla tapana vain vanhan kansan aikaan.' — 'Olisit ottanut jonkun meidän suvustamme, niin hän kyllä olisi malttanut odottaa', isä sanoo. — 'Minä kyllä näin', minä vastaan, 'ettei Briitta siitä lykkäyksestä pitänyt, mutta niinkuin sanoin, minusta meillä ei ollut muuta neuvoa. Hautajaisetkin olivat olleet keväällä, eikä olisi tahdottu ottaa rahoja pois pankista.' — 'Niin, oikeinhan se sitten oli että odotit', isä sanoo. — 'Mutta minä yhä pelkäsin, että ehkä Briitta pahastuu, jos saa pitää ristiäiset ennen häitä.' — 'Ennen kaikkea on tietenkin katsottava, että on varaa.'
"'Mutta Briitta kävi päivä päivältä hiljaisemmaksi ja kummallisemmaksi, ja minä usein ihmettelin, mikä häneen oli mennyt. Luultiin, että hänellä oli ikävä omaisiaan, sillä hän oli aina ollut kotirakas ja pitänyt vanhemmistaan. Kyllä hän siitä tasaantuu, minä ajattelin, kunhan perehtyy taloon. Vielä hän tulee pitämäänkin olostaan Ingmarilassa. Minä maltoin mieltäni jonkin aikaa, mutta sitten kysyin äidiltä, miten Briitta oli käynyt niin kalpeaksi ja oudon näköiseksi. Äiti selitti, että hän oli raskaana, mutta että hän kyllä tulee ennalleen, kun se on ohi. Minä kyllä itsekseni aavistin, että Briitta pahoitteli sitä häiden lykkäystä, mutta en tullut siitä kysyneeksi. Olitte aina sanonut, isä, muistattehan, että sinä vuonna, jona minä viettäisin hääni, oli huoneetkin maalattava. Ja siihen talon maalaamiseen eivät varat sinä vuonna mitenkään riittäneet. Kun päästään ensi vuoteen, niin kaikki kyllä käy hyvin, ajattelin.'"
Kyntömies käveli, ja hänen huulensa liikkuivat. Hän oli niin ajatuksissaan, että oli aivan selvästi näkevinään edessään isänsä kasvot. Parasta on selittää isälle kaikki juurta jaksain, hän ajatteli, jotta hän voi antaa hyvän neuvon.
"'Niin meni talvi, ja minä mietin usein, että jos Briitta yhä vain pitkittää tuota murehtimistaan, olisin mieluummin tahtonut luopua hänestä tykkänään ja lähettää hänet kotiinsa Bergskogiin, mutta nyt se oli jo myöhäistä sekin. Kunnes sitten eräänä toukokuun iltana huomattiin hänen lähteneen kotoa sanomatta kenellekään mitään. Etsimme häntä oikein etsimällä koko yön, ja aamulla hänet muuan palvelustyttö löysi.'
"Tähän päästyäni minä olen hetken ääneti, sillä minun on vaikea jatkaa, ja sitten isä kysyy: — 'Eihän toki, Herran tähden, hengetönnä?' — 'Ei, ei hän', minä sanon, ja isä kuulee miten ääneni värisee. — 'Oliko lapsi syntynyt?' kysyy isä. — 'Oli', minä vastaan, 'ja hän oli kuristanut sen. Se makasi kuoliaana hänen vieressään.' — 'Mutta eihän hän sitten ollut täydessä järjessään, koko ihminen.' — 'Kyllä hän oli', sanon minä. 'Hän teki sen tekonsa kostaakseen minulle siitä, että olin hänelle väkisin työntäytynyt. Ei hän sitä sentään olisi tehnyt, jos olisimme olleet naimisissa, mutta nyt hän sanoi ajatelleensa, että kun minä en tahdo lasta kunniallisesti omistaa, en minä sitä saakaan.' Isän painaa murhe aivan äänettömäksi. — 'Olisitko sinä mielelläsi pitänyt lapsen, Pikku-Ingmar?' hän lopulta kysyy. — 'Olisin', vastaan minä. — 'Sääli sinua, joka jouduit kehnon naisen pariin.'
"'Hän kai istuu linnassa nyt?' sanoo isä. — 'Niin, hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi.' — 'Ja senkö takia sinulle ei kukaan anna tytärtään?' — 'Niinpä kai, mutta en minä ole ketään kysynytkään.' — 'Ja senkö vuoksi sinulle ei ole annettu kunnassakaan sananvaltaa?' — 'Ollaan sitä mieltä, ettei Briitan olisi tarvinnut käydä niin huonosti. Jos minä olisin ollut yhtä viisas kuin te, sanotaan, niin minä olisin neuvottelemalla saanut häneltä selvän siitä, mitä hän pahoitteli.' — 'Ei ole, ei ole helppo miehen ottaa selvää sisukkaasta naisesta.' — 'Ei niin isä', minä sanon, 'ei Briitta ollut sisukas, mutta ylpeä hän oli.' — 'No, se on melkein sitä samaa', vastaa isä.
"Kun nyt huomaan, että isä alkaa kallistua puolelleni, sanon: — 'Monen mielestä minun olisi pitänyt peittää koko asia ja selittää, että lapsi oli kuollut syntyessään.' — 'Miksei hänen sitten olisi pitänyt kärsiä rangaistustaan?' sanoo isä. — 'Sanotaan, että jos tuo olisi tapahtunut teidän aikaanne, olisitte te kyllä saanut sen palvelustytön, joka hänet löysi, pitämään suunsa kiinni, niin että kaikki olisi pysynyt salassa.' — 'Ja olisitko sinä sitten nainut hänet?' — 'En, siinä tapauksessa minun ei olisi sitä tarvinnut. Olisin parin viikon kuluttua lähettänyt hänet kotiinsa ja saanut kuulutuksen peruutetuksi sillä syyllä, ettei hän viihtynyt.' — 'Voi olla niin, mutta eihän voi vaatia, että sinä, nuori mies, voisit menetellä yhtä viisaasti kuin vanha.'
"'Koko pitäjä on sitä mieltä, että minä menettelin huonosti Briittaa kohtaan.' — 'Itse kai hän teki vielä huonommin saattaessaan häpeää kunniallisille ihmisille.' — 'Niin, mutta minähän hänelle työntäysin.' — 'Siitä hän olisi päinvastoin saanut olla iloissaan', sanoo isä.
"'Eikö hän teidän mielestänne joutunut linnaan minun tähteni?' — 'Minusta hän teki itse minkä teki.' — Silloin minä nousen paikaltani ja sanon hitaasti: 'Teidän mielestänne, isä, minun sitten ei tarvitse tehdä mitään hänen hyväkseen, kun hän nyt syksyllä pääsee vapaalle jalalle?' — 'Ja mitäs sinä tekisit, naisitko hänet?' — 'Niin kai minun pitäisi tehdä.' — Isä vilkaisee minuun kulmainsa alta ja kysyy: — 'Pidätkös hänestä?' — 'En, rakkauden hän lopetti minusta tykkänään.' Isän silmäluomet painuvat puoliumpeen, ja hän alkaa mietiskellä sanomatta sanaakaan.
"'Nähkääs, isä, siitä minä en mihinkään pääse, että onnettomuus on minun syyni', minä sanon. Isäukko istuu paikallaan ääntä päästämättä. — 'Kun käräjillä hänet viimeksi näin, oli hän niin lauhtunut, että itki aivan itkemistään sitä, ettei hänellä enää ollut lasta. — Minusta hän ei sanonut yhtään pahaa sanaa, vaan otti kaikki omaksi syykseen. Monet itkivät, ja vähällä piti, etteivät tuomarinkin silmät kostuneet. Eikä hän hänelle tuominnutkaan kuin kolme vuotta.'
"Mutta isältä ei kuulu sanaakaan.
"'Vaikeaksi hänelle käy nyt syksystä lähtien elämä kotonaan. Ei hänelle tule monta ilonpäivää Bergskogissa. Vanhempien mielestä hän on tuottanut heille häpeätä, eikä ole sanottu, etteivätkö he siitä häntä nuhtelekin. Saa istua kotona päivät päästään, tuskin on lähtemistä kirkkoonkaan. Raskaaksi sellainen elämä käy kaikin puolin.'
"Mutta isä ei vastaa.
"'Paha tosin minunkin on hänen kanssaan naimisiin mennä', minä sanon. 'Ei ole hauskaa niinkin isoon taloon kuin meidän ottaa emäntää, jota rengit ja piiat ylenkatsovat. Äiti ei liioin siitä pitäisi. Enkä luule, että sen koommin voisimme kutsua herrasväkeä vieraisille, enempää häihin kuin hautajaisiinkaan!'
"Isä on yhä vain vaiti.
"'Käräjillä minä häntä auttaakseni tulin sanoneeksi tuomarille, että syy oli minun, kun minä olin hänet vasten tahtoaan ottanut. Sanoin vielä pitäväni häntä niin viattomana, että heti paikalla kun vain hänen mielensä minua kohtaan muuttuisi, veisin hänet vihille. Sen sanoin sitä varten, että hän saisi helpomman tuomion. Mutta vaikka hän sen jälkeen on kirjoittanut minulle kaksi kirjettä, ei niistä ollenkaan näy, että hän olisi muuttanut mieltään. Ymmärrättehän siis, isä, ettei se sana minua sido menemään naimisiin hänen kanssaan.'
"Ja isä istuu vain ajatuksissaan ja on ihan vaiti.
"'Tiedän kyllä, että minä nyt puhun ihmismielen mukaan ja että me
Ingmarit aina olemme tahtoneet pyrkiä tekemään niinkuin Jumala tahtoo.
Mutta toisinaan tulee mieleen ajatus, että kenties Jumala ei salli
sellaista murhaajan korottamista.'
"Ja isä on yhä vain ääneti.
"'Olettehan kokenut, isä', sanon minä, 'kuinka vaikeata on olla, kun antaa toisen kärsiä koettamatta auttaa. Varmaankin tulevat kaikki pitäjäläiset sanomaan minulle, että teen väärin, mutta näinä vuosina on elämäni ollut niin raskasta, etten voi olla tekemättä jotakin hänen hyväkseen, kun hän pääsee linnasta.'
"Isä ei liikahdakaan.
"Silloin melkein nousee itku kurkkuuni, ja minä sanon: 'Niin, isä, olen vielä nuori ja menetän paljon, jos hänet otan. Ennen jo sanottiin minun menetelleen hullusti, mitä sitten tästä sanottaneenkaan.'
"Mutta isää minä en saa virkkamaan sanaakaan.
"'Olen minä ajatellut sitäkin, että ihmeellistä on, kuinka me Ingmarit olemme pysyneet tilallamme monta sataa vuotta, kun kaikki muut tilat ovat vaihtaneet omistajaa. Ja siihen minusta näyttää syynä olevan se, että Ingmarit aina ovat koettaneet käydä Jumalan teitä. Meidän Ingmarien ei tarvitse pelätä ihmisiä, kun vain pysymme Jumalan teillä.'
"Silloin isäukko nostaa silmänsä ja sanoo: 'Ei ole helppo kysymykseesi vastata, Ingmar. Parasta on ehkä käydä kysymässä toisten Ingmarinpoikain mieltä.' Sitten hän lähteekin väentupaan, ja minä jään istumaan. Ja kotvan minä saankin istua ja odottaa, eikä isää vain kuulu. Istuttuani sillä lailla monta tuntia minä kyllästyn odottamiseen ja lähden isän luo. 'Malta nyt istua siellä hieman aikaa, Pikku-Ingmar', sanoo isä, 'tämä on vaikea kysymys.' Ja minä näen, kuinka kaikki vanhukset istuvat ja mietiskelevät, silmät ummessa. Ja minä odotan odottamistani, ja sitä kai minä odotan vielä nytkin."
Hän käveli hymysuin auran jäljessä, joka nyt eteni vallan hiljaa, sillä hevoset näyttivät haluavan levähtää. Päästyään pientaren laitaan hän kiristi ohjia ja pysäytti hevoset. Hän oli nyt taas aivan vakava.
"On ihmeellistä, että kun kysyy toiselta neuvoa, silloin itse jo kysyessään huomaa, mikä on oikein; silloin tuossa tuokiossa selviää, mitä ennen ei keksinyt koko kolmessa vuodessa. Nyt käyköön niinkuin Jumala tahtoo."
Hän tunsi, että hänen oli pakko se tehdä, ja samalla se tuntui niin vaikealta, että hänen rohkeutensa aivan luhistui kokoon sitä ajatellessa. "Jumala minua auttakoon", hän sanoi. — —
Ingmar Ingmarinpoika ei sentään ollut yksin ulkona tänä varhaisena aamuhetkenä. Peltojen välistä polkua pitkin käveli vanha äijä. Hänen ammattinsa oli helppo huomata, sillä olalla riippui punamaalisuti ja koko miehen puku lakista kengänkärkeen oli täynnä maalitahroja. Kiertelevien punamaalarien tavoin hänkin käveli katselemassa, mikä talo olisi maalaamaton tai mikä kaipaisi uutta maalaamista. Hän luuli näkevänsä milloin yhden, milloin toisen, joka olisi sopinut, mutta paha oli päättää, mikä niistä olisi paras. Vihdoin hän nousi pienelle mäentöyräälle, mistä näkyi Ingmarila suurena ja uhkeana tasaisen laakson pohjalla. "Mutta siinäpä talo!" hän huudahti ääneensä ja pysähtyi iloissaan siihen paikkaan. "Asuinrakennusta ei ole maalattu sataan vuoteen, sehän on vallan mustunut, ja ulkohuoneita ei ole maalattu ilmoisna ikänä. Ja sitä rakennusten paljoutta", hän huudahti, "tässä minulle riittää työtä syksyyn asti."
Käveltyään vähän matkaa hän huomasi pellolla kyntömiehen. Siinähän on tämän puolen mies, joka tuntee paikkakunnan, ajatteli punamaalari, häneltä minä saan tuosta talosta tiedot, joita tarvitsen. Hän poikkesi tieltä kesannolle ja kysyi Ingmarilta, mikä tuon suuren talon nimi oli ja luuliko hän, että se annettaisiin maalata.
Ingmar Ingmarinpoika säpsähti ja katsoi mieheen kuin aaveeseen. Herran nimessä, sehän on talonpunaaja, hän ajatteli, ja tulee juuri nyt. Hän aivan tyrmistyi eikä saanut sanaa suustaan.
Hänen mieleensä muistui ihan selvästi, että joka kerta, kun joku oli sanonut hänen isälleen: "Teidän, Ingmar-isä, pitäisi maalauttaa suuri talonne, se on jo niin ränstyneen näköinen", ukko oli vastannut, että hän tekee sen sinä vuonna, jona Ingmar viettää häitään.
Punamaalari kysyi uudestaan ja vieläkin uudestaan, mutta Ingmar oli vaiti, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt.
"Onko taivaassa nyt tehty asiastani päätös?" hän kysyi itseltään. "Tuoko tämä nyt isän vastauksen, että minun on tänä vuonna mentävä naimisiin."
Se ajatus koski häneen niin, että hän oitis otti miehen taloonsa työhön.
Sitten hän astui auransa jäljessä hyvin liikuttuneena, melkein onnellisena. "Saat nähdä, ettei sen tekeminen tästä lähtien tunnu niin vaikealta, kun kerran olet selvillä siitä, että isä sitä tahtoo", hän sanoi.
II
Pari viikkoa myöhemmin Ingmar seisoi pihalla kiilloittamassa hevosen valjaita. Hän näytti olevan huonolla tuulella, ja työ kävi häneltä hitaasti. Kunpa minä olisin Jumala, hän ajatteli, hieroi pari kertaa ja alkoi taas alusta. Jos minä olisin Jumala, järjestäisin niin, että samana hetkenä, kun päätän jonkin asian, se tulisi tehdyksikin. Minä en sallisi ihmisten kuluttaa aikaa arveluun ja epäröintiin ja jos jonkinlaisten esteiden mietiskelemiseen. Minä en viitsisi antaa heidän niin pitkää aikaa kiilloittaa ajokaluja ja maalata kirkkorattaita, vaan ottaisin heidät suoraan kyntöpellolta.
Hän kuuli kujalta rattaiden ratinaa, katsahti sinne ja tunsi heti hevosen ja ajopelit. "Bergskogin valtiopäivämies tulee meille", hän huusi keittiöön, jossa hänen äitinsä puuhaili. Heti sen jälkeen hän kuuli äitinsä panevan puita pesään ja alkavan jauhaa kahvia.
Valtiopäivämies ajoi pihamaalle, mutta pysähtyi siihen nousematta rattailta. — "Ei, en nyt käy sisään", hän sanoi, "minulla on vain pari sanaa puhuttavana sinulle, Ingmar. Aika on niin täpärällä, on mentävä kunnantuvalle kunnan kokoukseen." — "Äidillä on juuri kahvi tulella", sanoi Ingmar. — "Kiitoksia, mutta nyt ei aika anna myöten." — "Ette ole pitkään aikaan poikennut taloon, valtiopäivämies", sanoi Ingmar, päästämättä vierasta niin vähällä. Äiti tuli ulos häntä auttamaan. — "Ei suinkaan valtiopäivämies nyt lähde talosta käymättä kahvilla." Ingmar aukaisi polvipeitteen, ja valtiopäivämies alkoi nousta rattailta. — "No niin, kun Martta emäntä itse käskee, niin täytyy kai totella", hän sanoi.
Hän oli iso, pulska mies, liikkui kevyesti ja näytti olevan aivan toista rotua kuin Ingmar ja hänen äitinsä, jotka olivat rumia, unisen näköisiä ja kömpelöitä. Mutta hän kunnioitti suuresti Ingmarilan vanhoja haltijoita ja olisi mielellään vaihtanut kauniin muotonsa ollakseen Ingmarien näköinen ja kuuluakseen Ingmarinpoikain sukuun. Hän oli aina ollut Ingmarien puolella tytärtään vastaan, ja hänen mielensä oikein keveni näin hyvästä vastaanotosta.
Hetken perästä, Martta emännän tarjotessa kahvia, hän alkoi esittää asiaansa. — "Ajattelin", hän sanoi ja rykäisi, "ajattelin puhua siitä, mitä sille Briitalle olisi tehtävä." Martta emännän kahvikuppi tutisi hiukan, niin että teelusikka tärisi lautasella, ja sitten tuli ahdistava hiljaisuus. — "Meillä on ajateltu, että paras olisi lähettää hänet Amerikkaan." Hän jäi vieläkin odottamaan, mutta toiset istuivat ääntä päästämättä. Hän huokasi, nämä itseensä sulkeutuneet ihmiset säälittivät häntä. "Olemme jo ostaneet hänelle matkalipunkin." — "Kai hän ensin kuitenkin käy kotonaan", sanoi Ingmar. — "Ei, mitä hänellä olisi kotona tekemistä?"
Ingmar pysyi taas äänettömänä. Hän istui silmät puoliummessa ja liikahtamatta kuin nukkuva. Hänen sijastaan alkoi Martta emäntä kysellä. — "Tarvitseehan hän vaatetta ja muuta?" — "Ne on kaikki jo varattu, matkakirstu on jo kauppias Löfbergillä, missä me aina kaupunkimatkoilla asumme." — "Eikös valtiopäivämiehen emäntä käy kaupungissa häntä tapaamassa?" — "Kyllä hän sitä tahtoi, mutta minä sanoin, että on parempi olla tapaamatta." — "Voipi olla niinkin." — "Löfbergille jätettiin matkalippu ja rahat, niin että sieltä hän saa kaikki mitä tarvitsee."
"Ajattelin, että on hyvä antaa Ingmarille tästä tieto, ettei hänen enää tarvitse pitää sitä mielessään", sanoi valtiopäivämies. Nyt ei Martta emäntäkään enää sanonut mitään, vaan istui hiljakseen, huivi valahtaneena niskaan, ja katseli esiliinaansa. Kumpikin oli vaiti kuin seinä. "Martta emäntä tarvitsee apulaista suuren talouden hoidossa. Ingmarin on pidettävä huoli, että emäntä saa rauhassa viettää vanhuutensa päivät." Valtiopäivämieskin herkesi hetkeksi puheestaan ja ajatteli ihmeissään, että tokko ne edes kuulivat mitä hän sanoi. "Minä ja vaimoni tahdomme kyllä sovittaa kaiken hyväksi jälleen", hän lopetti.
Tätä kuunnellessaan Ingmar tunsi suuren ilon lainehtivan läpi koko ruumiinsa. Briitta lähetetään Amerikkaan, hänen ei tarvitse mennä naimisiin tämän kanssa! Ingmarilassa ei tule murhaaja emännöimään! Hän oli vaiti sen vuoksi, ettei hänestä ollut säädyllistä heti näyttää tyytyväisyyttään, mutta nyt hänestä jo alkoi tuntua sopivalta sanoa ajatuksensa.
Valtiopäivämieskin istui nyt ääneti, hän tiesi että nämä vanhan kansan ihmiset tarvitsivat aikaa arvellakseen. Sitten Ingmarin äiti sanoikin: "Niin, nyt siis Briitta on rangaistusaikansa palvellut, ja nyt tulee meidän muiden vuoro." Martta emäntä tarkoitti sillä, että jos valtiopäivämies toivoi Ingmareilta jotakin apua palkkioksi siitä, mitä oli heidän avukseen tehnyt, eivät he suinkaan epäisi, mutta Ingmar käsitti hänen sanansa toisin, ja hän riuhtaisihe kuin unesta herätäkseen. Mitä isä tästä sanoisi, hän ajatteli. Jos minä nyt kerron tämän aikeen hänelle, niin mitä hän siitä sanoo? "Älä sinä usko, että voit pitää Jumalan vanhurskautta pilkkanasi", sanoo isä silloin. "Älä luule, että hän jättää sinut rankaisematta, jos heität koko syyn Briitan niskoille. Vaikka hänen oma isänsä tahtoisikin hylätä hänet, tehdäkseen sinun mieliksesi ja saadakseen vastedes lainata sinulta rahaa, niin ainakin sinun, Pikku-Ingmar Ingmarinpoika, pitää käydä Jumalan teitä."
Nyt minä uskon, että isäukko valvoo, miten minä tässä asiassa menettelen, ajatteli Ingmar; hän varmaan nytkin lähetti tänne Briitan isän näyttääkseen minulle, kuinka häijyä on jättää koko syy tuon raukan kärsittäväksi. Ehkäpä hän on huomannut, etten minä näinä viime päivinä ole ollut oikein halukas lähtemään matkalle.
Ingmar nousi, kaatoi konjakkia kahviin ja kohotti kuppiaan. "Kiitoksia nyt valtiopäivämiehelle siitä, että tulitte tänään tänne", hän sanoi ja kilisti kuppia hänen kanssaan.
III
Ingmar oli koko aamupuolen puuhaillut porttikoivujen parissa. Ensin hän laittoi telineet, sitten hän koetti taivuttaa koivujen latvoja yhteen, niin että ne näyttäisivät holvikaarelta. Puut eivät tahtoneet pysyä niinkuin hän tahtoi, vaan ponnahtivat aina vähän päästä erilleen ja nousivat pystyyn kuin seipäät. "Mitä siitä tuosta tulee?" kysyi Martta emäntä. — "Ajattelin vain, että saavat nyt kasvaa tällä lailla jonkin aikaa", sanoi Ingmar.
Päivälliskello soi, väki tuli ruoalle ja paneutui syötyään pihamaalle nukkumaan. Ingmar Ingmarinpoika nukkui myöskin, mutta hän makasi peräkamarin leveässä sängyssä. Emäntä yksinään oli valveilla, hän istui sukkaa kutoen tuvan penkillä.
Eteisen ovi aukeni vähin äänin ja sisään astui eukko, joka niskan yli käyvässä kannikkeessa kuljetti kahta suurta vasua. Hän sanoi hyvänpäivän perin hiljaisesti, istui ovensuupenkille ja raotti mitään puhumatta vasujen kansia. Toinen oli täynnä kuivattuja korppuja ja rinkeleitä, toinen vastaleivottuja, kiiltäviä vehnäleipiä. Martta emäntä tuli heti kauppoja tekemään. Kaikessa muussa hän kyllä oli tarkka, mutta ilman maukasta kahvileipää hän ei voinut olla.
Valikoidessaan vehnäsiä hän rupesi juttelemaan eukon kanssa, jolta puhe sujui helposti, niinkuin se sujuu useimmilta, jotka talosta taloon käydessään tulevat paljon tekemisiin ihmisten kanssa. — "Te Kaisa olette viisas ihminen, ja teihin voi luottaa", sanoi vanhaemäntä. "Niin on oltavakin", toinen sanoi, "jollen minä älyäisi pitää salassa mitä kuulen, joutuisivat kyllä monet tukkanuottasille." — "Mutta joskus te Kaisa salaatte ihan liian paljon." — Eukko vilkaisi emäntään ja ymmärsi hänen tarkoituksensa. "Jumala minua armahtakoon", hän sanoi kyyneleet silmissä. "Minähän puhuin Bergskogin valtiopäivämiehen emännälle, kun olisi pitänyt tulla puhumaan teille." — "Vai niin, että te puhuitte valtiopäivämiehen emännälle?" Martta sanoi tuon pitkän sanan äärettömän ylenkatseellisella äänellä.
Ingmar Ingmarinpoika kavahti unestaan, kun peräkamarin ovi hiukan narahtaen aukeni. Ei ketään tullut sisään, mutta ovi jäi raolleen. Hän ei tiennyt, oliko se auennut itsestään vai kävikö joku sitä aukaisemassa. Unimielisenä hän jäi vielä pitkäkseen ja kuuli silloin puhetta tuvasta.
"Kertokaa nyt minulle, Kaisa, mistä huomasitte, ettei Briitta pitänyt Ingmarista?" sanoi emäntä. — "Jo alusta pitäenhän sen kuuli, kuinka pitäjällä kerrottiin vanhempien häntä pakottaneen", sanoi eukko vältellen. — "Puhukaa nyt asia suoraan, Kaisa, sillä kun minä kysyn, ei teidän tarvitse totuutta kainostella. Kyllä minä luulen korvieni sietävän kuulla mitä teillä sanottavaa on." —
"Sen minä vain tiedän, että joka kerta kun siihen aikaan kävin Bergskogissa, hän oli minusta itkettyneen näköinen. Kerran, kun olimme kahden kesken Bergskogin keittiössä, sanoin hänelle: 'Sinä Briittahan kuulut menevän komeihin naimisiin!' — Hän silmäsi minuun aivan kuin olisi luullut minun puhuneen piloillani. Ja sitten hän sanoi: 'Totta se on, Kaisa. Komeihin kylläkin.' Hän sanoi sen sillä lailla, että olin näkevinäni silmäini edessä Ingmar Ingmarinpojan, eikähän hän kaunis ole, vaikka en ollut sitä tullut ennen ajatelleeksi, kun minä aina olin pitänyt Ingmareja niin suuressa arvossa. Mutta nyt minä en voinut olla hiukan naurahtamatta. Silloin Briitta katsoi vielä kerran minuun ja sanoi: 'Niin, komeihin kylläkin', ja sitten hän yht'äkkiä ryntäsi minun luotani kamariin ja kuului sitten siellä itkeä nyyhkivän.
"Mutta poislähtiessäni minä ajattelin itsekseni: Kyllä siitä tulee hyvä sentään tuostakin; kaikkihan Ingmareille hyvin käy. Vanhempia minä en ihmetellyt; jos minulla olisi ollut tytär, jota Ingmar Ingmarinpoika olisi kosinut, en minä olisi suonut itselleni lepoa, ennen kuin hän olisi myöntynyt."
Ingmar makasi valveillaan ja kuunteli. "Tuon tekee äiti tahallaan", hän ajatteli. "Hän on alkanut kummastella minun huomista kaupunkimatkaani. Äiti luulee minun menevän noutamaan kotiin Briittaa eikä tiedä, että minä olen sellainen raukka etten voi."
"Kun sitten toisen kerran näin Briitan", eukko jatkoi, "oli hän jo muuttanut tänne Ingmarilaan. En voinut paikalla kysyä häneltä, mitenkä hän viihtyi, sillä tupa oli väkeä täynnä, mutta kun lähdin pois ja olin kulkenut hakapolkua kappaleen matkaa, tuli hän jäljessäni. — 'Kaisa', hän sanoi, 'oletko käynyt nyt hiljan Bergskogissa?' — 'Olin siellä toissapäivänä', minä sanoin. 'Herran tähden, toissapäivänäkö olit siellä, ja minusta kun tuntuu, että minä olen ollut jo vuosikausia kotoa poissa!' — Siihen ei ollut helppo mitään vastata. Briitta ei näyttänyt voivan sietää mitään, hän oli valmis purskahtamaan itkuun, sanoipa hänelle mitä tahansa. — 'Voithan joskus käydä katsomassa', minä sanoin. — 'Ei, en minä taida käydä siellä enää milloinkaan.' — 'No, ka miks'et, käy vain', sanoin minä siihen, 'siellä on kaunista tähän aikaan, koko metsä on marjoja täynnä, ahot aivan punaisinaan puoloja.' — 'Kaisa kulta, mitä sanot', hän huudahti, ja hänen silmänsä suurenivat, 'ovatko puolukat jo kypsiä?' — 'Ovat kyllä, ja pääsethän sinä täältä jonakin päivänä käymään kotonasi, niin että saat syödä kylliksesi marjoja.' — 'En minä sittenkään taida lähteä', hän sanoi. 'Jos kävisin kotona, olisi vain sitä vaikeampi palata tänne.'
"'Minä olen aina kuullut, että Ingmarien kotona on hyvä olla', minä sanoin. 'He ovat kelpo väkeä.' — 'Niin', hän vastasi, 'kyllä he ovat.' — 'Se on paras suku koko pitäjässä', minä sanoin. 'Niin kelpo ihmisiä ei monesti tapaa.' — 'Niin, eihän sitä vääränä pidetä, että väkipakolla ottaa itselleen vaimon.' — 'Viisasta väkeä he ovat myöskin.' — 'Voivat olla, mutta he kätkevät itseensä sen, minkä tietävät.' — 'Eivätkö he koskaan puhele mitään?' — 'Eivät enempää kuin mikä on aivan pakollista.'
"Nyt minun jo piti lähteä, mutta silloin tulin sanoneeksi: 'Pidetäänkö häät täällä vai sinun kotonasi?' — 'Pidämme ne täällä, kun täällä on enemmän tilaa.' — 'Pidä sitten sinä huoli siitä, etteivät lykkää niitä liian kauaksi', minä sanoin. — 'Me menemme naimisiin kuukauden kuluttua', hän sanoi.
"Mutta juuri kun olin lähtemäisilläni Briitan luota, johtui mieleeni, että Ingmareille oli tullut huono viljavuosi, ja sanoin etten luullut heidän rupeavan häitä laittamaan sinä vuonna. — 'Jolleivät laita, niin minä menen järveen', sanoi Briitta.
"Kuukauden kuluttua minä sitten kuulin, että häät oli lykätty tuonnemmaksi, ja kun minä jo silloin aavistin, ettei tästä hyvä seuraa, poikkesin Bergskogiin puhumaan valtiopäivämiehen emännän kanssa. 'Eiväthän ne vain tehne tyhmyyksiä siellä Ingmarilassa', minä sanoin. — 'Kyllä meidän on oltava tyytyväisiä siihen, mitä he tekevät', hän sanoi. 'Jumalan kiitos, että saimme tyttäremme niin hyvään paikkaan.'"
Ei äidin tarvitsisi nähdä noin paljon vaivaa, ajatteli Ingmar Ingmarinpoika, sillä kukapa tästä talosta lähtisi Briittaa tapaamaan! Sitä juhlaporttia ei hänen tarvitse pelätä, sillä semmoisia laitellaan vain sitä varten, että voitaisiin Jumalalle osoittaa hyvää tahtoa. Näkeehän siitä, että aikeissa kyllä oltiin. Mutta toista on todenperästä ryhtyä toimeen.
"Viimeksi minä näin Briitan keskitalvella, syvän lumen aikana", Kaisa jatkoi. "Kävelin kapeata ajotietä keskellä saloa, ja siellä oli huonoa liikkuminen, sillä lumi oli suojailmalla käynyt sohjoksi ja livetti jalkaa. Silloin näin jonkun istuvan tiensyrjässä, ja likemmäksi tultuani huomasin, että se istuja olikin Briitta. — 'Mitä sinä näin yksinäsi teet keskellä saloa?' kysyin häneltä. — 'Kävelemässä minä vain olen.' Seisahduin katsomaan häntä, enkä ymmärtänyt mikä hänen oikein oli. — 'Lähdin katselemaan, onko täällä missään jyrkkiä mäkiä', Briitta sanoi. — 'Herranen aika, sitäkö varten, että heittäytyisit nurinniskoin alas?' minä sanoin, sillä hän näytti semmoiselta, joka on kyllästynyt elämäänsä.
"'Niin', hän sanoi, 'heittäytyisin kylläkin, kun vain löytäisin mäen, joka olisi oikein korkea ja jyrkkä.' — 'Saisit jo hävetä, sinä, jolla ei pitäisi olla mitään puutetta.' — 'Niin, pahahan minä olen, Kaisa.' — 'Sen minä kyllä uskon.' — 'Joka tapauksessa minä vielä teen jotakin pahaa, niin että parempi minun olisi kuolla.' — 'Tuo on paljasta lasten lorua.' — 'Siitä asti minä olen ollut ilkeä, kun sinne muutin!' Sitten hän astui aivan eteeni, ja silmät leimusivat, kun hän sanoi: — 'Ne eivät ajattelekaan muuta kuin kiusata minua, ja minä ajattelen vain, kuinka kiusaisin puolestani heitä.' — 'Älä turhia puhu, Briitta, he ovat hyviä ihmisiä.' — 'Ei, he vain tahtovat saattaa minut häpeään.' — 'Oletko puhunut heille itselleen tuosta?' — 'Minä en puhu heidän kanssaan mitään. Enkä ajattele muuta kuin panna kiusan kiusaa vastaan.'
"'Olen ajatellut sytyttää tuleen hänen talonsa, sillä se on hänen paras tavaransa. Tai olen ajatellut syöttää myrkkyä hänen lehmilleen, ne ovat vanhoja ja rumia ja niillä on valkoiset renkaat silmien ympärillä, ihan kuin olisivat hänen sukuaan.' — 'Ei haukkuva koira pure', minä sanoin. — 'Jotakin minun täytyy hänelle tehdä, muuten en saa mielenrauhaa.' — 'Sinä et tiedä mitä puhut', minä sanoin, 'tuolla laillahan sinä juuri mielenrauhasi hävität.'
"Silloin hän yht'äkkiä muuttui ja purskahti itkuun. Hän lauhtui kokonaan ja valitti, että hänen on niin paha olla, kun pahat ajatukset häntä vaivaavat. Minä saatoin hänet kotiin, ja erotessa hän lupasi olla tekemättä mitään pahaa, kun vain en puhuisi kenellekään.
"Kauan minä sitten mietin, kenelle tuosta kertoisin", sanoi Kaisa, "mutta oli niin vaikeata tulla puhumaan niin isoisten ihmisten kuin teidän kanssanne."
Ruokakello tallin päädyssä soi työhön, ja väki heräsi päivällisunestaan. Martta emännälle tuli kiire keskeyttämään Kaisan puheet. "Kuulkaas, Kaisa, luuletteko Ingmarin ja Briitan välien vielä voivan parantua?" — "Mitenkä niin?" sanoi eukko aivan ällistyneenä. — "Tarkoitan sitä, että jollei Briitta lähtisikään Amerikkaan, luulisitteko, että heistä vielä voisi tulla pari?" — "En ikipäivänä minä sitä usko. Ei, siitä ei tule kerrassa mitään." — "Briitta ei varmaan hänestä huolisi?" — "Varmasti hän pysyy erossa."
Ingmar nousi istualleen sängynlaidalle. "Saitkos kylliksesi, Ingmar, jokos nyt lähdet huomenna matkalle?" hän sanoi ja iski nyrkillään sängynlaitaan. "Luuleeko äiti tosiaankin sillä saavansa minut jäämään kotiin, että näyttää minulle, kuinka Briitta minua vihaa." Hän iskeä jyhmi vähän väliä sängynlaitaan, aivan kuin olisi ajatuksissaan kaatanut jotakin, joka teki kovaa vastarintaa. "Nytpä minä otankin ja yritän uudestaan. Me Ingmarit emme jätä yhteen yritykseen, kun jokin käy hullusti. — Miehinen mies ei semmoisen vuoksi jätä hankettaan kesken, että joku nainen häneen mielettömästi vihastuu."
Vasta nyt hänelle perin pohjin selvisi tappion koko suuruus, ja hänen mielensä paloi saamaan hyvitystä.
"Vielä minä, tuhannen tulimmaista, saan Briitan viihtymäänkin
Ingmarilassa", hän sanoi.
Hän iskeä jysäytti vielä viimeisen kerran sängynlaitaan, ennen kuin nousi lähteäkseen työhön.
"Niin totta kuin minä uskon, että Suur-Ingmar Kaisan tänne lähetti, jotta minä saisin sisua tehdäkseni tuon kaupunkimatkan!"
IV
Ingmar Ingmarinpoika oli saapunut kaupunkiin ja nousi hitain askelin pitkin loivasti viettävää puistokujaa lääninvankilaan päin, joka sijaitsi kauniilla ja laajalle näkyvällä paikalla. Päätä kääntämättä ja silmäluomet puoliummessa hän kävellä laahusti tarmottomasti kuin vanhus. Hän oli päivän kunniaksi vaihtanut kauniin maalaispukunsa mustiin verkavaatteisiin ja tärkkipaitaan. Hänestä tuntui hyvin juhlalliselta, mutta yhä vielä hän arkaili ja kulki kuin vasten tahtoaan.
Ingmar astui vankilan edessä olevalle hiekoitetulle pihalle ja kysyi vartijalta, tänäänkö se Briitta Eerikintytär pääsee vapaaksi. — "Taitavat ne laskea tänään yhden irti", vartija sanoi. — "Se on muuan, joka on ollut kiinni lapsenmurhasta", selitti Ingmar. — "Juuri se sama; hän pääsee vapaaksi nyt aamupäivällä."
Ingmar ei mennyt edemmäs, vaan jäi siihen odottamaan, nojaten selkäänsä puuta vasten ja kääntämättä katsettaan ovesta. "Onpa yksi ja toinenkin tainnut käydä tuosta ovesta sisään ilman suuria iloja", hän ajatteli. "En huoli liioitella", hän jatkoi, "mutta eiköhän moni siitä sisään mennessään liene ollut kevyemmällä mielellä kuin minä, vaikka seisonkin ulkopuolella.
"Olkoon vaikka niinkin, mutta nyt on Suur-Ingmar tuonut minut tänne noutamaan morsiantani vankilasta", hän sanoi sitten. "Mutta sitä en Pikku-Ingmarista voi sanoa, että hän olisi oikein hyvillänsä; mieluisempaa hänestä olisi, että morsian astuisi kunniaportista ja että hänen äitinsä seisoisi vieressä jättämässä hänet sulhaselle. Ja sitten he ajaisivat kirkkoon suuressa saatossa. Ja morsian istuisi koreassa morsiuspuvussa hänen rinnallaan ja hymyilisi hänelle kruununsa alta."
Ulko-ovi avautui useita kertoja, kerran siitä tuli pappi, toisen kerran vankilanjohtajan rouva ja neidit, jotka lähtivät kaupungille. Vihdoin tuli Briittakin. Kun ovi aukeni, tunsi Ingmar sydämensä vavahtavan. Nyt se on hän, hän ajatteli. Hänen silmänsä painuivat kiinni, hän kävi aivan hervottomaksi eikä voinut liikahduttaa jäsentäkään. Kun hän viimein rohkaisihe ja nosti silmänsä, seisoi Briitta rappusilla oven ulkopuolella.
Ingmar näki, kuinka hän siihen hetkiseksi seisahti. Hän työnsi huivinsa otsaltaan ja katseli kirkkain, avoimin silmin edessään avautuvaa näköalaa. Vankilan paikka oli pienellä kummulla, siitä hän näki koko kaupungin ja metsäiset mäet aina kotiseudun siintäviin vuoriin asti.
Sitten Ingmar näki hänen vapisevan ja pään painuvan kuin näkymättömän voiman edessä. Hän peitti käsillään kasvonsa ja istui kivirapuille. Sinne asti, missä Ingmar seisoi, kuului hänen nyyhkytyksensä.
Ingmar astui nyt pihan poikki, jäi seisomaan lähelle häntä ja odotti. Briitta itki niin, ettei kuullut mitään, ja Ingmar sai odottaa kauan. — "Älä nyt noin itke, Briitta", sanoi hän viimein. Briitta nosti silmänsä. — "Taivaan Jumala, sinäkö olet täällä!" hän huudahti. Samassa hetkessä muistui hänen mieleensä kaikki, mitä hän oli Ingmarin kiusalla tehnyt ja kuinka raskasta tuon hänen tänne tulonsa oli täytynyt olla. Hän aivan huudahti ilosta, tuli ja kävi Ingmarin kaulaan ja purskahti uudelleen itkuun.
"Kun sinä tietäisit, kuinka minä ikävöin sinua tänne!" hän sanoi. — Ingmarin sydän alkoi sykkiä siitä ilosta, että Briitta oli niin riemastunut hänen tulostaan. — "Mitä sanot, Briitta, tosiaanko ikävöit?" hän sanoi liikuttuneena. — "Pitihän minun edes pyytää sinulta anteeksi."
Ingmar ojentui suoraksi ja kylmeni aivan kivipatsaaksi. — "Siihen on vielä kyllin aikaa", hän sanoi, "mutta tässä me emme voi seista kauempaa." — "Eihän tällaiseen paikkaan tee mieli jäädä", sanoi Briitta nöyrästi. — "Minä jätin hevosen kauppias Löfbergille", sanoi Ingmar, kun he kävelivät puistotietä alaspäin. — "Siellä on minunkin matka-arkkuni." — "Kyllä minä sen näin", sanoi Ingmar, "mutta se on niin iso, ettei se mahdu näille rattaille; parasta on jättää se tänne, kunnes on vastedes asiaa." — Briitta seisahtui ja katsoi kummastunein silmin Ingmariin. Nuo olivat hänen suustaan ensimmäiset sanat, jotka ilmaisivat, että hän aikoi viedä Briitan kotiinsa. — "Sain tänään kotoa kirjeen, jossa isä sanoo, että sinunkin mielestäsi minun on paras lähteä Amerikkaan." — "Ajattelin, että eihän ole haitaksi, kun on valitsemisen varaa. Ei ollut niin varmaa, että sinä minun mukaani lähtisit." Briitta kyllä huomasi, ettei hän sanonut sitä toivovansa, mutta saattoihan siihen olla syynä se, ettei Ingmar tahtonut nyt uudelleen väkisin houkutella häntä. Hän tunsi epäröivänsä. Ei kai ole hauska viedä hänenlaistaan emännäksi Ingmarilaan. "Sano hänelle, että lähdet Amerikkaan, se on ainoa hyvä työ, minkä voit hänelle tehdä", — sanoi hän itselleen. "Sano se hänelle, sano se hänelle", yllytti hän itseään. Hänen parhaillaan sitä ajatellessaan kuuluivat hänen korviinsa kuin vieraan sanat: — "Minua pelottaa se Amerikan matka. Siellä pitää kuulemma tehdä ylenmäärin työtä, ja minä olen niin heikko." — "Niinhän sanotaan", vastasi Ingmar aivan hiljaa. Briittaa hävetti; hän muisti aamulla sanoneensa papille, että hän nyt lähtee maailmaan uutena, parempana ihmisenä. Hän paheksui itseään, astui kotvan aikaa mitään puhumatta ja mietti päänsä ympäri, kuinka saisi peruutetuksi sanansa. Mutta aina kun hän aikoi puhua siihen suuntaan, pidätti häntä ajatus, että jos Ingmar hänestä hyvinkin pitää, olisi pahinta kiittämättömyyttä nyt uudelleen työntää hänet luotaan. Voi voi, kun saisin selville hänen ajatuksensa, hän huokasi itsekseen.
Jonkin matkaa kuljettua Ingmar näki Briitan pysähtyvän ja jäävän nojaamaan seinää vasten. — "Päätäni huimaa tämä melu ja ihmisvilinä." Ingmar ojensi hänelle kätensä, hän tarttui siihen, ja sitten he kävelivät käsitysten katua pitkin. Nyt me näytämme ihan kihlatuilta, ajatteli Ingmar, mutta samalla hänen mielessään pyöri se, minkälaiseksi elämä kotona muodostuu, kuinka hän saa tehdyksi selon äidille ja kaikille muille.
Tultuaan Löfbergin pihaan Ingmar sanoi, että hänen hevosensa oli levännyt tarpeeksi, niin että jollei Briitalla ollut estettä, he voisivat ajaa ensimmäiset kyytivälit jo samana päivänä. Nyt, Briitta ajatteli, sinun on sanottava, ettet tahdo. Sano nyt vain kiitokset kaikesta ja selitä, että et tahdo. Siinä seistessään hän oikein rukoili Jumalalta selvyyttä, oliko Ingmar tullut vain säälistä. Sillä välin Ingmar veti rattaat esille katoksen alta. Rattaat olivat vastamaalatut, nahkainen polvipeite kiilsi, ja istuintyynyissä oli uudet päälliset. Edessä olevaan likasuojukseen oli kiinnitetty kimppu puolikuihtuneita tienvarsikukkia. Briitta jäi mietteissään niitä katselemaan, ja sillä aikaa Ingmar ehti mennä talliin, panna valjaat hevosen selkään ja tuoda sen ulos. Briitta näki sen länkien päässä samanlaisen puolikuihtuneen kukkavihkon, rupesi uudelleen uskomaan, että Ingmar oli iloinnut häntä ajatellessaan, ja piti parhaana olla puhumatta. Muutoin Ingmar voisi ajatella, että hän on kiittämätön eikä ymmärrä hänen tarjouksensa suuruutta.
He lähtivät ajamaan. Briitta koetti saada aikaan keskustelua kyselemällä yhtä ja toista kotiseudun oloista. Jokaisesta hänen kysymyksestään muistui Ingmarin mieleen joku henkilö, jonka arvostelua hän pelkäsi. Kuinkahan se ja sekin ihmettelee, hän ajatteli, kuinkahan se ja sekin ilkkuu! Hän vastaili vain yksikantaan, ja vähän väliä leimahti Briitan mieleen, että hänen pitäisi pyytää kääntymään takaisin. Hän ei välitä minusta, minä en miellytä häntä ensinkään. Hän tekee tämän vain säälistä.
Pian hän jätti kyselynsä, ja he ajoivat peninkulmittain eteenpäin vaihtamatta sanaakaan. Mutta eräässä majatalossa oli heitä vartomassa vehnäskahvit, ja tarjottimella oli taas kukkia. Hän arvasi, että Ingmar eilen tästä ajaessaan oli käskenyt niin laittaa. Oliko hän senkin tehnyt vain hyvänhyvyyttään ja säälistä? Oliko hän eilen iloinen? Ja tänäänkö vasta hän uudelleen pahoittui, nähdessään hänen tulevan vankilasta? Huomiseksi hän varmaan lauhtuu, kun se ennättää haihtua hänen mielestään.
Briitta oli nyt hyvin katuvainen ja nöyrtynyt. Hän ei tahtonut tuottaa uutta surua. Kuka tiesi, eikö Ingmar sentään sittenkin — —.
He olivat yötä eräässä majatalossa, mutta lähtivät jo hyvissä ajoin matkalle, niin että jo kello kymmenen aikaan ennättivät kotipitäjän kirkolle. Kun he nousivat kirkkomäkeä, oli tie väkeä täynnä ja kellot soivat. — "Herra Jumala, nythän on sunnuntai", sanoi Briitta ja pani huomaamattaan kätensä ristiin. Kaikki muu unohtui häneltä sen ajatuksen tieltä, että nyt hän menee kirkkoon Jumalaa kiittämään. Hän tahtoi pyhittää tämän uuden elämänsä jumalanpalveluksella vanhassa kirkossa.
"Minä menisin mielelläni kirkkoon", hän sanoi Ingmarille. Hän ei sinä hetkenä tullut ollenkaan ajatelleeksi, että Ingmarin saattoi olla vaikea näyttäytyä siellä hänen kanssaan, tunsi vain mielessään hartautta ja kiitollisuutta. — Ingmar oli vähällä jyrkästi kieltää; hän ei luullut rohkenevansa kestää noita teräviä silmäyksiä ja kärkkäitä kieliä. Mutta kerran se sittenkin on tehtävä, hän ajatteli ja käänsi hevosen kirkkotielle. Samantekevä, milloin se tapahtuu.
Kun he ajoivat kirkkomäelle, istui sen kiviaidalla joukko ihmisiä odottaen jumalanpalveluksen alkamista ja tarkastellen tulijoita. Nähdessään Ingmarin ja Briitan he alkoivat kuiskia, nykiä toisiaan ja viittoa. Ingmar katsahti Briittaan, mutta tämä istui kädet ristissä eikä näyttänyt tietävän mistään. Hän ei edes huomannut ihmisiä, mutta Ingmar näki ne sitä paremmin; joitakuita juoksikin rattaiden jäljessä. Hän ei yhtään kummastellut, että he juoksivat ja kurkistelivat. He varmaan eivät tahtoneet uskoa silmiään. Heistä kaiketi oli ihmettä nähdä hänen ajavan Jumalan huonetta kohden lapsenmurhaajan kanssa. Tuo on jo liikaa, hän ajatteli. Tätä minä en enää kestä.
"Eiköhän ole parasta, että sinä menet jo edeltäpäin kirkkoon", hän sanoi auttaessaan Briittaa rattailta. — "Niin onkin", sanoi Briitta, sillä kirkkoon mennäkseen hän oli tullutkin eikä ihmisiä katselemaan. Ingmar viivytteli jotenkin kauan riisuessaan hevosta ja antaessaan sille rehua. Monet seurasivat häntä silmillään, mutta yksikään ei tullut puheille. Kun hän viimein kävi sisään, istuivat useimmat jo paikoillaan ja alkuvirttä veisattiin paraikaa. Astuessaan pitkin keskikäytävää Ingmar näki, että naisväen puolella olivat kaikki muut penkit täynnä paitsi yksi, jossa ei istunut kuin yksi ainoa. Hän näki heti, että se oli Briitta, ja arvasi, ettei kukaan ollut tahtonut istua hänen kanssaan. Ingmar astui vielä pari askelta, mutta kääntyi sitten naisten puolelle, kävi penkkiin ja istui Briitan rinnalle. Hänen tullessaan Briitta nosti päänsä penkistä ja kummastui suuresti. Hän ei ollut sitä ennen huomannut mitään, nyt vasta hän näki istuneensa yksinään. Samassa hävisi hänen suuri pyhätunnelmansa ja sen sijalle nousi syvä murhe. Mitähän tästäkin tulee, mitähän tästäkin tulee? Ei hänen olisi pitänyt lähteä Ingmarin mukaan.
Kyynelet työntyivät hänen silmiinsä, ja välttääkseen itkua hän otti edestään penkkihyllyltä vanhan virsikirjan ja alkoi lukea sitä. Hän selaili sekä virret että evankeliumit näkemättä yhtään sanaa, sillä hän ei voinut pidättää kyyneleitänsä. Silloin yht'äkkiä välähti sivujen välistä jotakin punaista, kirjanmerkki, johon oli painettu punainen sydän. Hän otti sen ja työnsi Ingmarin eteen.
Hän näki kuinka Ingmar peitti sen suurella kädellään ja salaa vilkaisi sitä. Heti sen jälkeen se putosi lattialle. Mitähän meistä tulee, mitähän meistä tulee, humisi Briitan päässä, ja hän itki kumartuneena virsikirjan yli.
He lähtivät kirkosta heti, kun pappi laskeutui saarnastuolista. Ingmar valjasti kiireesti hevosen, ja Briitta oli apuna. Kun kirkkoväki herransiunauksen ja loppuvirren jälkeen alkoi virrata ulos, olivat he jo lähteneet. Kumpikin mietti matkalla melkein samaa. Se, joka on tehnyt niin suuren rikoksen, ei voi elää muiden ihmisten parissa. Molemmat tunsivat istuneensa häpeäpenkissä. Ei tätä jaksa kumpikaan kestää, he ajattelivat.
Kesken Briitan syvää murhetta leimahtivat hänen silmiensä eteen Ingmarilan hohtavan punaiset rakennukset, joita hän tuskin oli tuntea. Hän muisti, kuinka oli monesti ollut puhetta siitä, että talo oli maalattava sinä vuonna, jona Ingmar viettää häitään. Viime kerrallahan häät oli lykätty juuri sen tähden, ettei Ingmarin kannattanut maalauttaa. Briitta ymmärsi, että hän nyt oli aikonut tehdä kaikki oikein perin pohjin, mutta että se lopulta oli käynyt hänelle liian vaikeaksi.
Kun he ajoivat pihaan, istui väki päivällispöydässä. "Isäntä näkyy tulevan", sanoi muuan renki katsoessaan ikkunasta. Martta emäntä tuskin ennätti avata unisia silmiään, kun jo oli pystyssä. "Pysykää kaikki täällä sisällä", hän sanoi. "Ei kenenkään tarvitse nousta pöydästä."
Eukko astui raskain askelin lattian poikki, ja väki, joka katseli hänen menoaan, huomasi, että hän saadakseen arvonsa näkyviin oli pannut päällensä pyhäpuvun, hartioillensa silkkisaalin ja päähänsä silkkihuivin. Hän seisoi jo rappusilla, kun hevonen pysähtyi pihaan.
Ingmar hyppäsi heti rattailta, mutta Briitta jäi istumaan. Ingmar kiersi hänen puolelleen ja aukaisi polvipeitteen. "Etkö nouse jo pois rattailta?" — "En minä nousekaan." — Briitta oli purskahtanut itkuun ja peitti käsin kasvojaan. — "Minun ei olisi ensinkään pitänyt tulla takaisin", hän sanoi nyyhkyttäen. — "No, mutta nouse nyt pois", sanoi Ingmar. — "Päästä minut palaamaan kaupunkiin, minä en ole sinulle kyllin hyvä." — Ingmar taisi ajatella, että Briitta oli oikeassa, eikä vastannut mitään, seisoi vain liikahtamatta paikallaan ja odotti. — "Mitä se sanoo?" kysyi Martta emäntä rappusilta. — "Hän sanoo, ettei hän ole kyllin hyvä minulle", selitti Ingmar, sillä Briitta ei itkultaan saanut ääntänsä kuulumaan. — "Ja mitä se itkee?" emäntä kysyi. — "Sitä, että minä olen niin suuri syntinen", sanoi Briitta, puristaen käsin sydäntään, joka tuntui olevan pakahtumaisillaan. — "Mitä se sanoi?" kysyi eukko taas. — "Että hän on niin suuri syntinen", vastasi Ingmar.
Kun Briitta kuuli Ingmarin noin kylmästi ja välinpitämättömästi toistavan hänen sanansa, välähti totuus yht'äkkiä hänen mieleensä. Aivan mahdotonta oli, että Ingmar olisi tuolla tavalla toistanut äidilleen hänen sanojansa, jos hän olisi hänestä pitänyt, jos hänen sydämessään olisi ollut hiukkasenkaan rakkautta. Nyt oli Ingmarin mieliala hänelle selvinnyt, sen enempää hänen ei tarvinnut tietää.
"Miks'ei hän nouse pois rattailta?" kysyi emäntä. Briitta sai itkunsa hillityksi ja vastasi itse kuuluvasti: "Siksi, etten minä tahdo tehdä Ingmaria onnettomaksi." — "Oikeassa hän taitaa siinä ollakin", sanoi emäntä. "Päästä hänet lähtemään, Pikku-Ingmar. Sen saat ainakin tietää, että muuten lähden minä, sillä minä en nuku yhtäkään yötä tuollaisen kanssa saman katon alla."
"Lähdetään Jumalan tähden", sanoi Briitta tuskissaan. Ingmar käänsi sadatellen hevosensa ja hyppäsi rattaille. Häntä kyllästytti kaikki tyynni, hän ei viitsinyt ponnistella enempää.
Maantiellä tuli vähän väliä kirkkoväkeä heitä vastaan. Ingmar kiusaantui siitä yhä enemmän, ja viimein hän yht'äkkiä käänsi kapealle metsätielle, joka ennen oli ollut maantienä. Se oli täynnä kiviä ja kuoppia, mutta yhdellä hevosella sitä sentään voi ajaa.
Juuri kun he poikkesivat tieltä kuului joku huutavan Ingmaria. Hän katsoi taakseen ja näki postimiehen, jolla oli hänelle kirje. Ingmar pisti sen taskuunsa ja ajoi eteenpäin.
Päästyään niin kauas metsään, ettei heitä näkynyt maantieltä, hän seisahdutti hevosen ja otti kirjeensä esiin. Samassa Briitta tarttui hänen käsivarteensa. "Älä lue sitä", hän pyysi. — "Miks'en minä sitä lukisi?" — "Ei, älä lue, ei siinä ole mitään." — "Mistä sinä sen tietäisit?" — "Se on minun lähettämäni, se kirje." — "Kerro sitten itse, mitä siinä on." — "En, en minä voi."
Ingmar vilkaisi häneen. Briitta oli niin punastunut, että luuli veren tipahtavan hänen kasvoistaan, ja silmissä paloi tuska. — "Mutta minäpä luen sen kirjeen sittenkin", sanoi Ingmar. Kun hän alkoi avata sitä, yritti Briitta riistää sen hänen käsistään. Ingmar torjui hänet luotaan ja sai kuoren auki. — "Voi hyvä Jumala", vaikeroi Briitta, "eivätkö minun kärsimykseni koskaan lopu?"
"Kuule Ingmar", hän pyysi, "lue se vasta parin päivän kuluttua, sitten kun minä jo olen matkalla." Ingmar piti kirjettä jo levällään edessään ja alkoi sitä silmäillä. Briitta peitti sen kädellään. "Ingmar, kuule nyt, vankilan pappi minut sai sen kirjoittamaan, ja hän lupasi panna sen postiin vasta sitten, kun minä jo olisin merellä. Nyt hän on lähettänyt sen liian aikaisin. Sinulla ei ole oikeutta lukea sitä. Päästä minut vain ensin matkalle, Ingmar, ennen kuin sen luet."
Ingmar katsoa tuijotti häneen vihaisesti, hyppäsi alas rattailta saadakseen olla rauhassa ja asettui lukemaan kirjettä. Briitan mieli oli yhtä kuohuksissa kuin aina ennenkin, milloin hänen tahtoaan ei noudatettu. — "Se ei ole totta, mitä siinä sanotaan. Pappi minut viekoitteli sillä lailla kirjoittamaan. Minä en sinusta pidä, Ingmar." Ingmar katsoi kesken lukemistaan häneen suurin, ihmettelevin silmin. Silloin Briitta vaikeni, vankilassa opittu nöyryys täytti hänen mielensä ja hillitsi sen. Hän tunsi täydellisesti ansainneensa tämän häpeän.
Ingmar koetti parastansa saadakseen kirjeestä selvää. Yht'äkkiä hän rutisti sen kouraansa ja hänen kurkustaan pääsi melkein korahtava ääni. "En minä saa siitä tolkkua", hän sanoi polkien jalkaansa maahan. "Kirjaimet pyörivät silmissäni." Hän kiersi Briitan puolelle rattaita ja pusersi hänen käsivarttaan. "Sanotaanko siinä kirjeessä tosiaankin, että sinä pidät minusta?" Hänen äänensä kähisi ja hän oli hirveän näköinen. Briitta ei vastannut. "Sanotaanko siinä kirjeessä, että sinä pidät minusta?" kysyi Ingmar uudelleen, melkein kiljahtaen. — "Sanotaan", vastasi Briitta soinnuttomalla äänellä.
Ingmar riuhtoili hänen kättään ja singahdutti sen pois luotansa. — "Voi sinun valheitasi", hän sanoi, "voi voi sinun valheitasi!" Hän nauroi ääneensä ja raa'asti ja hänen kasvonsa vääntyivät rumiksi. — "Jumala sen tietää", Briitta sanoi, "että minä joka päivä rukoilin saadakseni nähdä sinut ennen kuin lähden matkalle." — "Mihinkäs sinä sitten matkustat?" — "Kyllä kai minä lähden Amerikkaan." — "Mutta sinä et lähde, lempo vie."
Ingmar oli aivan suunniltaan, hän käydä hoipersi pari askelta metsään päin, heittäytyi suulleen maata vasten, ja nyt hän vuorostaan itki. Briitta tuli jäljestä ja istui hänen viereensä, hän oli niin riemuissaan, että suupielet vältä väkisin tahtoivat vetäytyä nauruun. — "Ingmar, Pikku-Ingmar", hän sanoi, kutsuen häntä hyväilynimellä. — "Sinähän pidät minua niin rumana." — "Niin minä pidänkin." — Ingmar sysäsi pois päänsä päältä hänen kätensä. — "Annas nyt minun selittää se asia sinulle." — "Puhu pois vaan." — "Muistatko, mitä sinä sanoit kolme vuotta sitten käräjillä?" — "Muistan." — "Että me menisimme naimisiin, jos minun mieleni muuttuisi." — "Kyllä muistan." — "Sen jälkeen minä aloin sinusta pitää, sillä en koskaan minä olisi uskonut, että ihminen voi sellaista sanoa. Se oli yli ihmisvoimain mitä sinä minulle sanoit, Ingmar, sen jälkeen mitä minä olin tehnyt sinulle. Kun minä silloin katsoin sinuun, näytit sinä kauniimmalta kuin kukaan niistä muista, sinä olit viisain heistä kaikista ja ainoa, jonka kanssa olisi ollut hyvä elää. Minä ihan mielettömästi rakastuin sinuun, ja minusta tuntui, että sinä kuuluit minulle ja minä sinulle. Ja ensin minusta olikin aivan luonnollinen asia, että sinä tulisit minua noutamaan, mutta sitten en enää uskaltanut siihen luottaa."
Ingmar kohottausi istumaan. "Miks'et sitten kirjoittanut?" — "Kirjoitinhan minä." — "Ja pyysit minulta anteeksi; mitä kirjoittamista siinä oli!" — "Mistäs minun olisi pitänyt kirjoittaa?" — "Siitä toisesta asiasta." — "Enhän minä mitenkään tohtinut siitä kirjoittaa." — "Nyt oli vähällä, etten olisi tullutkaan." — "Mutta Ingmar, mahdotontahan minun oli kirjoittaa sinulle kosintakirjeitä sellaisten tekojeni jälkeen. Silloin viime päivää vankilassa ollessani minä sinulle kirjoitin, kun pappi sanoi, että minun täytyi. Hän lupasi toimittaa kirjeen sinulle sitten, kun minä olisin matkalla. Ja nyt hän sen jo lähetti."
Ingmar tarttui hänen käteensä, ojensi sen sormet maata vasten ja löi niitä. — "Minun tekisi mieleni lyödä sinua", hän sanoi. — "Tee minulle mitä tahdot, Ingmar." Ingmar katsoi hänen silmiinsä ja huomasi, että hän oli kärsimyksissä kaunistunut. Hän kiersi molemmat kätensä hänen kaulaansa ja jäi siihen riipuksiin aivan kuin lapsi. — "Nyt minä hyvin vähällä olin antaa sinun lähteä." — "Et sinä sentään voinut olla tulematta." — "Mutta tiedätkö, että minä en pitänyt sinusta!" — "Sen minä hyvin ymmärrän."
"Minä tulin niin hyvälle mielelle, kun kuulin sinun lähtevän Amerikkaan." — "Niinhän isä kirjoitti, että sinä olit hyvilläsi." — "Kun vain katselin äitiä, tuntui minusta, etten voisi tuoda hänelle sellaista miniää kuin sinä." — "En minä siksi kelpaakaan." — "Minulla oli paljon harmia sinun tähtesi, kukaan ei tahtonut kääntää päätänsäkään minuun päin, kun minä muka olin menetellyt niin huonosti sinun kanssasi." — "Tee nyt niin kuin äsken sanoit", sanoi Briitta, "ja lyö minua." — "Ei sitä ihmisäly saata käsittää, kuinka vihainen minä olen sinulle."
Briitta istui vaiti. "Kun minun mieleeni muistuvat kaikki nämä päivät ja viikot", alkoi Ingmar taas. — "Voi, älä puhu siitä, Ingmar." — "En minä siitä olekaan vihoissani, mutta minähän olin aivan päästämäisilläni sinut lähtemään." — "Etkö sinä pitänyt minusta, Ingmar?" — "En." — "Etkö koko matkalla?" — "En hetkeäkään. Olin vain kiukuissani koko ajan." — "Milloinkas sinun mielesi muuttui?" — "Kun sain tuon kirjeen." — "Minä näin kyllä, että sinulta oli kaikki rakkaus loppunut, ja sen tähden minua niin hävetti tunnustaa, että minun rakkauteni nyt vasta alkoi."
Ingmar nauraa hyrähteli itsekseen. "Mitä sinä naurat, Ingmar?" — "Sitä minä vain ajattelen, kuinka me lähdimme pakoon kirkosta ja kuinka meidät ajettiin kotoa pois." — "Eihän se ole mikään naurun asia." — "Eikös ole? Mehän joudumme elämään kuin maantiekulkurit. Kunpa isä sen näkisi." — "Tänään se sinua naurattaa, mutta ei se sillä lailla käy, Ingmar, ja minun on syyni." — "Minustapa se käy", sanoi Ingmar, "sillä nyt minä en välitä tuon taivaallista muusta kuin sinusta."
Murhe melkein tukahdutti Briitan äänen, mutta Ingmar antoi hänen yhä vain uudelleen kertoa, kuinka hän oli häntä ajatellut ja kaivannut. Ingmar rauhoittui vähitellen, niinkuin lapsi kehtolaulua kuunnellessaan. Kaikki tämä oli aivan toista kuin Briitta oli odottanut. Hän oli ajatellut, että jos hän vankilasta päästessään tapaisi Ingmarin, hän heti kertoisi, kuinka rikos häntä ahdistaa ja kuinka paha hän tuntee olevansa. Hän olisi sanonut Ingmarille tai hänen äidilleen tai kenelle tahansa, jonka olisi kohdannut, että hän tietää olevansa paljoa huonompi heitä ja ettei hän edes pyrikään heidän rinnalleen. Mutta tästä hän ei ensinkään päässyt puhumaan Ingmarille.
Silloin Ingmar keskeytti hänet ja sanoi hyvin hiljaa: —"Sinulla taitaa olla jotain muutakin sanomista." — "Niin minulla on." — "Jota olet ajatellut koko ajan." — "Yöt ja päivät." — "Ja joka ahdistaa mieltäsi lakkaamatta." — "Niin se tekee." — "Puhu se nyt minulle, niin saamme kantaa sen yhteisesti." Hän katsoi Briittaa silmiin ja näki niissä arkuutta ja mieletöntä tuskaa. Hänen puhuessaan niihin tuli rauhallisempi ilme. — "Nyt sinun on parempi olla", sanoi Ingmar, kun Briitta pääsi loppuun. — "Tuntuu aivan kuin siitä olisi vapautunut", sanoi Briitta. — "Sillä nyt se on meidän yhteisenä tietonamme. Et sinä nyt enää taida pyrkiä matkalle?" — "Voi, kyllä minä niin mielelläni jäisin", sanoi Briitta, ja hänen kätensä kävivät ristiin.
"Sitten me lähdemme kotiin", sanoi Ingmar, nousten seisaalleen. — "Ei, minä en uskalla", sanoi Briitta. — "Äitiä ei tarvitse pelätä", Ingmar sanoi, "kun hän huomaa, että minä teen oman pääni mukaan." — "Mutta missään tapauksessa hänen ei pidä minun tähteni lähteä kotoaan. En minä näy voivan muuta tehdä kuin sittenkin lähteä Amerikkaan." — "Kuules, kun minä sanon", Ingmar hymyili salaperäisesti, "älä pelkää suotta. Meillä on yksi auttaja." — "Kuka se on?" — "Isä. Hän pitää kyllä kaikesta huolen."
Metsätiellä tuli joku. Se oli Kaisa, vaikka hän nyt käydä lippasi ilman vehnäsvasujaan, niin että he eivät olleet häntä tuntea. — "Päivää, päivää", sanoivat he, ja eukko tuli luokse ja tervehti kädestä pitäen. — "Täälläkös te istutte, sillä aikaa kun kaikki talon rengit ovat teitä etsimässä?"
"Lähditte kirkosta sellaisella kiireellä", eukko jatkoi, "etten päässyt tapaamaan teitä siellä, mutta minun teki niin mieleni tervehtiä Briittaa, että päätä pahkaa lähdin Ingmarilaan. Rovasti ajoi sinne samaan aikaan ja astui sisälle väentupaan jo ennen kuin ennätin tervehtiäkään. Heti ovesta tultuaan, ehtimättä edes kättelemäänkään, hän huusi Martta emännälle: 'Nyt te Martta emäntä saatte iloa Ingmaristanne, nyt hän on näyttänyt olevansa vanhaa juurta, ja tästä lähtien kutsukaa häntä Suur-Ingmariksi!' — Martta emäntä on luonnostaankin harvasanainen ja nyt hän vain seisoi ja solmeili huiviaan. — 'Mitä rovasti sanoo?' tuli häneltä viimein. — 'Hän on käynyt noutamassa Briitan', sanoi rovasti, 'ja uskokaa minun sanani, Martta emäntä, siitä hän saa kunniaa niin kauan kuin elää.' — 'Jokohan nyt!' sanoo emäntä. — 'Minä aivan hölmistyin, kun näin heidät kirkossa, se saarna oli parempi kuin mitä minä voin pitää. Ingmarista tulee meidän kaikkien esikuvamme, samanlainen kuin hänen isänsä oli.' — 'Aimo uutisiapa rovasti kertoo', sanoi Martta emäntä. — 'Eikös hän itse vielä ole tullut?' — 'Ei hän ole kotona, mutta ehkä he ensiksi ovat ajaneet Bergskogiin.'"
"Niinkö äiti sanoi?" Ingmar huudahti. — "Niin sanoi, ja tällä välin hän jo on lähettänyt viestin toisensa jälkeen teitä etsimään."
Kaisalla riitti puhetta, mutta Ingmar ei kuunnellut, hänen ajatuksensa olivat etäällä. — "Sitten minä astun väentupaan", hän ajatteli, "missä isä istuu kaikkien entisten Ingmarien kanssa. — 'Terve tulemaasi, sinä Suur-Ingmar Ingmarinpoika', — sanoo isä ja käy minua kohti. — 'Jumal'antakoon, isä, ja kiitoksia avustanne.' — 'Niin, nythän sinä joudut hyviin naimisiin', isä sanoo, 'nyt tulee kaikki muukin ihan itsestään.' — 'En minä omin voimin olisi saanut sitä tehdyksi, jollette te olisi ollut apuna', minä sanon. — 'Ei siinä ollut mitään kummaa', sanoo isä. 'Meidän Ingmarien ei tarvitse muuta kuin käydä Jumalan teitä!'"