KÖYHYYDEN PÄIVINÄ
Kun Ingmar Ingmarinpoika oli pari kuukautta oleskellut Jerusalemissa, sattui hän eräänä päivänä seisomaan Jaffan portin läheisyydessä. Ilma oli harvinaisen kaunis, väkeä oli paljon liikkeellä, ja Ingmar oli seisahtunut huvikseen katselemaan kirjavaa ihmisvirtaa, joka työntäytyi portista sisään ja ulos.
Mutta hänen seisottuaan siinä hetken aikaa alkoi kaikki tämä vallan unohtua häneltä. Hän rupesi ajatuksissaan tutkimaan kysymystä, joka ei yhtenäkään päivänä jättänyt häntä rauhaan. Jokin keino minun olisi keksittävä, miten saisin Gertrudin lähtemään pois siirtokunnasta, mutta se näyttää melkein mahdottomalta.
Sen verran Ingmar jo oli selvillä, ettei hän voinut jättää Gertrudia Jerusalemiin, vaan että hänen täytyi viedä hänet kotiin, jos joskus tahtoi saada sielulleen rauhan. Voi, kunpa hänet saisin kotiinsa vanhaan koulutaloon, hän ajatteli, kunpa saisin hänet pois tästä katalasta maasta, jossa on niin paljon julmia ihmisiä ja niin paljon vaarallisia tauteja ja niin paljon mielettömiä päähänpistoja ja haaveiluja. Gertrud on tosiaankin vietävä Taalainmaahan, ja siihen minun on miten tahansa keino keksittävä. Se asia ei nyt ollenkaan minuun kuulu, pidänkö minä hänestä tai pitääkö hän minusta; minä en saa nyt huolia muusta kuin koettaa viedä hänet kotiin iäkästen vanhempiensa luo.
Eivät siirtokunnan olotkaan ole niin hyvällä kannalla kuin tullessani, Ingmar ajatteli. Siellä on kovat ajat, ja jo senkin takia minun täytyy saada Gertrud sieltä pois. En ymmärrä, mitenkä siirtokuntalaiset ovat niin köyhtyneet, he näyttävät olevan vallan rahattomia. Kukaan heistä ei enää tohdi hankkia itselleen uutta takkia tai hametta, ei kukaan tohdi ostaa appelsiinia hedelmäkojusta, ja minä luulen, että tuskin heillä mielestään on varaa syödä aterialla kylläksensä.
Viime aikoina Ingmarista oli alkanut näyttää, että Gertrud oli ruvennut pitämään Boosta, ja hän otaksui, että he ehkä tahtoisivat mennä naimisiin toistensa kanssa, jos vain pääsisivät kotiin. Ingmar puolestaan olisi nyt pitänyt sitä hänelle itselleen mitä suurimpana onnena. Tiedän kyllä, etten minä koskaan voi saada Barbroota takaisin, hän ajatteli, mutta mieleeni olisikin, ettei tarvitsisi mennä naimisiin kenenkään muun kanssa, vaan saisin tästä lähtien elää yksikseni. Mutta nämä ajatukset hän oli aina hyvin kiireesti karkottanut mielestään. Hän soimasi itseään hyvin ankarasti. Älä sinä ajattele sitä äläkä tätä, ja heitä sinä mielestäsi tuollaiset kuvittelut, sillä nyt sinun ei ole huolittava muusta kuin että tavalla tai toisella saat Gertrudin viedyksi kotiin.
Kun Ingmar parhaillaan mietti jotakin sellaista keinoa, näki hän erään Gordonin siirtokuntalaisen lähtevän lähellä olevasta Amerikan konsulinvirastosta. Konsuli oli hänen seurassaan. Ingmaria tämä ihmetytti. Hän oli nyt siksi perehtynyt siirtokunnan asioihin, että vallan hyvin tiesi konsulin metkut, joilla hän koetti siirtokuntaa ahdistella. Tavallisesti kaikki siirtokuntalaiset olivat pitäneet häntä pahimpana vihamiehenään.
Konsulin luota tuleva mies oli muuan Clifford-niminen amerikkalainen. Heidän kadulle tultuaan konsuli sanoi miehelle hyvästit, joista päättäen he olivat vallan hyvissä väleissä. "No niin, huomenna sinä sitten sitä yrität", sanoi konsuli. "Niin aion," mies vastasi, "parasta on koettaa saada se selville mrs Gordonin poissaollessa." — "Ei sinun tarvitse yhtään hätäillä", sanoi konsuli, "kävi miten tahansa, niin minä kyllä annan sinulle kannatusta."
Sitä sanoessaan konsuli sattui huomaamaan Ingmarin. "Eikö tuokin kuulu teidän joukkoonne?" hän kysyi ääntään hiljentäen. Clifford katsahti säikähtyneenä taakseen, mutta rauhoittui heti tunnettuaan Ingmarin. — "Ka, sehän on tuo mies, joka näyttää seisoallaan torkkuvan kaiken päivää", hän sanoi viitsimättä hänen takiaan edes puhua hiljemmin kuin ennen. "Hän on niin vasta tullut, etten minä usko hänen ymmärtävän englanninkielistä puhetta."
Konsulikin tyyntyi sen kuultuaan, ja Cliffordista erotessaan hän sanoi: "Huomenna me siis vihoviimeinkin pääsemme koko tuosta joukkiosta." — "Niin", sanoi Clifford, mutta nyt hän näytti alkavan hiukan epäröidä. Hän jäi vähäksi aikaa katsomaan konsulin jälkeen, ja Ingmarista näytti, että hän vapisi ja hänen muotonsa muuttui tuhkanharmaaksi. Vihdoin hän lähti. Ingmar ei vielä pitkään aikaan liikahtanut paikaltaan. Hän oli kuitenkin käynyt hyvin levottomaksi siitä, mitä oli miesten puheista kuullut.
Niin, oikeaan hän kyllä osasi siinä, etten minä erikoisen hyvin osaa englantia, Ingmar sanoi, mutta sen verran minä kuitenkin käsitin, että hän aikoo ruveta yrittämään siirtokunnassa joitakin konnankoukkuja juuri nyt, kun mrs Gordon on matkustanut Jaffaan. Mitä ihmettä hänellä oikeastaan lienee mielessään! Konsuli oli niin iloisen näköinen kuin olisi jo saanut koko siirtokunnan häviöön.
Tuo mies onkin kauan ollut tyytymätön siirtokunnan järjestykseen, Ingmar ajatteli edelleen. Hän oli kuulemma ensin tullessaan kaikkein kiihkeimpiä, mutta nyt viime aikoina se into on tainnut jäähtyä. Niin, kukaties hänellä on täällä joku mielitietty, jota hän ei muulla tavoin voi saada lähtemään mukaansa, ja tietysti hän myöskin ajattelee, ettei siirtokunnasta näin köyhtyneenä enää ole mihinkään, vaan että sen vallan helposti saattaa hajoittaa, mitä pikemmin, sen parempi. Niin, ymmärtäähän sen, kun asiaa oikein ajattelee, että köyhtyminen varsinkin hänet on niin kyllästyttänyt. Pitkät ajat hän jo onkin salavihkaa koettanut yllyttää toisia tyytymättömiksi. Kerran minä kuulin hänen huomauttavan, että miss Young muka oli hienommin pukeutunut kuin muut nuoret tytöt, ja toisen kerran hän väitti, että mrs Gordonin pöydässä pidettiin parempaa ruokaa kuin yleensä muissa.
Varjele hyvä Jumala! sanoi Ingmar lähtien paikaltaan liikkeelle. Tuo on kai vaarallinen mies. Parasta on kaikin voimin rientää kotiin kertomaan, mitä olen kuullut.
Mutta hetkisen perästä Ingmar jo oli pysähtynyt äskeiselle paikalleen portinpieleen. Mikäs pakko juuri sinun, Ingmar, on kiiruhtaa sitä siirtokuntalaisille kertomaan!
Anna vain miehen olla alallaan, niin vähemmällä itse pääset. Etkös juuri äsken miettinyt keinoa, kuinka voisit saada Gertrudin eroamaan siirtokunnasta! Nythän se käy ihan itsestään. Olivathan konsuli ja Clifford ihan selvästi sitä mieltä, että kohta ei ainoatakaan gordonilaista olisi Jerusalemissa.
Niin, olisipa tosiaan onni, jos siirtokunta hajoaisi. Silloin kaiketi
Gertrud ilomielin matkustaisi kotiin Ruotsiin.
Samassa kun tuo ajatus, että pian pääsisi matkustamaan kotiin, johtui Ingmarin mieleen, alkoi hän tuntea, kuinka hänen oli ikävä. Niin se on; kun rupean ajattelemaan, että minun näin helmikuussa oikeastaan pitäisi olla salolla talvitöissä, silloin käsivarsissani tuntuu kuin suonenveto ja sormiani oikein särkee halu puristua kirvesvarren ympärille. Tuskin voin käsittää, kuinka ruotsalaiset täällä niin kauan tulevat toimeen pääsemättä tekemään metsä- ja maatyötä. Ja nyt minä uskon, että jos sellainen mies kuin Timmin Halvor olisi saanut olla sysimiilua katsomassa tai peltoa kyntämässä, olisi hän pysynyt hengissä tähän päivään asti.
Ingmar ei innoltaan ja ikävältään enää voinut pysyä yhdessä kohti. Hän lähti kulkemaan portista ulos Hinnomin laakson poikki vievää tietä. Vähän väliä ja joka kerralla yhä varmempana palasi se ajatus, että kun he vain olisivat kotona, silloin Gertrud menisi Boon kanssa naimisiin ja hän itse saisi elää yksikseen. Ehkäpä Katri myös tahtoisi kotiin ja ruveta Ingmarilassa emännöimään, hän ajatteli. Se sopisi kaikkein parhaiten, ja silloin Katrin poika kenties voisi hänen jälkeensä periä talon.
Vaikka Barbroo muuttaisikin kotiin isänsä pitäjään, eihän hän siellä olisi niin kaukana, etten minä välistä pääsisi häntä näkemään. Sellaisia suunnitelmia hän vielä jatkoi. Jos tahdon, voin joka pyhä käydä hänen kirkossaan, ja tapaammehan me joskus toisiamme joissakin häissä tai hautajaisissa. Ja pääsenhän minä vieraisilla ollessani istumaan hänen viereensä ja puhumaan hänen kanssaan. Mitään vihamiehiä me emme ole, vaikka meidän on täytynytkin erota.
Kerran Ingmar rupesi epäilemään, oliko oikein olla iloissaan siitä, että siirtokunta kenties joutuu hajoamaan. Mutta hän puolusti itseään hyvin kiihkeästi tätä epäilystä vastaan. Kun on näin kauan oleskellut siirtokuntalaisten parissa, näkee tietysti, että he ovat ihmisinä erinomaisia, hän ajatteli, mutta ei kukaan silti voi toivoa, että tällaista tulisi jatkumaan. Kuinka moni heistä jo onkaan haudassa, ja kuinka monella lailla heitä onkaan vainottu, ja kuinka surkeaan köyhyyteen he nytkin ovat joutuneet! Niin, kyllä minunkin järkeni mukaan, varsinkin juuri nyt, kun köyhyys rupeaa ahdistamaan, täytyy oikein toivoa, että siirtokunta niin pian kuin suinkin hajoaisi.
Tätä ajatellen Ingmar oli yhä jatkanut käyntiään. Hän oli kulkenut Hinnomin laakson poikki, josta tie vie Pahan neuvon vuorelle. Sen huipulla oli taajaan rakennettuina uusia palatsimaisia rakennuksia ammonaikaisten raunioiden seassa. Ingmar oli jatkanut matkaansa näiden välitse tuskin ajatellen, mihin joutui; väliin hän seisoi paikallaan, väliin taas käveli, kaiken aikaa ajatellen suuria kysymyksiä.
Viimein Ingmar oli jäänyt ison puun alle seisomaan. Hän oli viipynyt siinä kotvan aikaa, ennen kuin tuli sitä tarkastaneeksi. Puu oli aika korkea, ja se oli siitä omituinen, ettei sen rungossa kasvanut oksia kuin yhdellä puolen. Eikä ainoakaan sen oksista kohonnut ylöspäin, vaan kaikki olivat kihertyneet vanukkeiseksi tukoksi, joka viittasi suoraan itään päin.
Kun Ingmar viimein tunsi puun, ei hän voinut mitään sille, että säpsähti, aivan kuin olisi ruvennut pelkäämään. Sehän on Juudaan puu, hän ajatteli, tähänhän se pettäjä hirttäytyi. Ihmeellistä, miten minä tulin kulkeneeksi juuri tännepäin.
Hän ei mennyt edemmäs, vaan jäi seisomaan ja katselemaan puuta.
Mitä tämä nyt oikein merkitsee, Jumalako minut tähän ohjasi, ja tahtooko hän siten osoittaa, että minä olen petturi siirtokuntalaisia kohtaan?
Sitten hän taas seisoi vähän aikaa kuunnellen sisäistä ääntään. Tahtookohan sitten Jumala itse, että tämän siirtokunnan on oltava olemassa? hän sanoi.
Ajatteleminen kävi nyt Ingmarilta hitaasti ja vaivalloisesti. Ja hänen kovalla ponnistuksella saamansa ajatukset olivat katkeria ja tuskallisia.
Puolustele sinä itseäsi miten tahansa, mutta väärin kumminkin teet, jollet varoita siirtokuntalaisia, kun näet, mitä juonia heitä vastaan on vireillä.
Näyttää siltä kuin et uskoisi Jumalan olleen omista aikeistaan selvillä, kun hän ohjasi lähimmät omaisesi tähän vieraaseen maahan. Mutta jollet kykenisikään hänen aikomustaan käsittämään, niin siitä kuitenkin voit olla varma, ettei hän tarkoittanut tätä ainoastaan pari vuotta kestäväksi.
Kenties Jumala silloin oli katsellut Jerusalemia ja kaikkia sen muurien sisällä raivoavia riitoja ja niitä nähdessään ajatellut: Katso, minä tahdon tännekin laittaa turvapaikan, jossa yhteishenki asuu, ja sovulle ja rauhalle minä tahdon tänne rakentaa asunnon.
Ingmar seisoi yhä paikallaan ja antoi ajatusten otella keskenään. Ne seisoivat vastatusten ikään kuin kaksi vankkaa soturia ja mittelivät voimiaan.
Lujasti oli Ingmar kiintynyt siihen toiveeseensa, että saisi matkustaa kotiin. Hän ponnisteli kauan saadakseen sen säilyttää. Aurinko laski, ja ilma pimeni nopeasti, mutta yhä vielä Ingmar seisoi samalla paikalla pilkkopimeässä taistellen itsekseen.
Vihdoin hän pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa. "Nyt minä rukoilen sinua, Jumala, että antaisit minun kulkea sinun teitäsi", hän sanoi.
Jo näitä sanoja lausuessaan Ingmar alkoi tuntea mielessään omituista rauhaa. Mutta samalla hänen oma tahtonsa kokonaan herpaantui, ja hän alkoi toimia tahdon mukaan, joka ei ollut hänen omansa, vaan jonkun toisen. Hän huomasi sen niin selvästi, kuin jos se olisi ottanut häntä kädestä kiinni ja ruvennut taluttamaan. "Nyt minä olen Jumalan ohjattavana", hän ajatteli.
Hän laskeutui takaisin Pahan neuvon vuorelta, kulki Hinnomin laakson poikki ja Jerusalemin sivuitse. Koko ajan hän oli siinä mielessä, että hän menee kertomaan siirtokunnan johtajille havaintonsa. Mutta tultuaan tienhaaraan, josta Jaffan tie erosi, hän kuuli takaapäin hevosen kavioiden kopsetta. Hän kääntyi ympäri. Sieltä tuli muuan siirtokunnan töissä usein käytetty ajuri, kuljettaen kahta hevosta. Toisella hän ratsasti ja toista ohjasi suitsista.
"Minne matka?" Ingmar kysyi pidättäen ajajaa, kun tämä tuli kohdalle. — "Jaffaan olen menossa", mies sanoi. — "Jaffaan minäkin tahtoisin", ehätti Ingmar sanomaan. Hänen päähänsä oli yht'äkkiä pistänyt, että kun näin hyvä tilaisuus sattui, hänen pitäisi mieluimmin lähteä suoraan mrs Gordonin puheille eikä ensin ollenkaan käydä siirtokunnan talossa.
Pian oli sovittu siitä, että Ingmar saa nousta joutohevosen selkään ajaakseen mukana Jaffaan. Hevonen oli hyvä, ja Ingmar oli oivallisesta mielijohteestansa hyvillään. Kaiketi minä vielä tänä yönä ennätän ajaa tuon seitsemän peninkulman matkan Jaffaan, hän ajatteli. Sillä lailla mrs Gordon voi ehtiä kotiin ennen huomisiltaa. Mutta tuskin tunnin ajettuaan Ingmar huomasi, että hänen hevosensa alkoi ontua. Hän hyppäsi pois sen selästä ja näki, että hevosen jalasta oli kenkä pudonnut. "Mitä tälle nyt tehdään?" Ingmar sanoi vieressään ratsastavalle ajurille. — "Ei siinä muu auta", mies sanoi, "kuin että minä käännyn Jerusalemiin ja vien sen kengitettäväksi."
Siihen Ingmar nyt jäi yksinään keskelle tietä eikä oikein tiennyt, mihin ryhtyä. Mutta yht'äkkiä hän päätti lähteä jalkaisin jatkamaan matkaansa Jaffaan. Hän ei tiennyt, oliko se viisainta vai ei, mutta se vieras voima, jonka vallassa hän oli, yllytti häntä kiiruhtamaan. Hän ei saanut siltä rauhaa kääntyäkseen takaisin.
Ingmar kulki siis pitkin askelin eteenpäin, ja hän mennä huhkikin aika vauhtia. Vähän matkaa astuttuaan hän kuitenkin kävi levottomaksi. Millä ihmeellä minä Jaffassa saan selvän mrs Gordonin asunnosta? Toista oli silloin, kun ajuri oli mukanani. Nyt minun kaiketikin täytyy kulkea talosta taloon kyselemässä häntä. Mutta vaikka hänen levottomuuteensa siis kyllä oli syytä, hän kuitenkin yhä jatkoi matkaansa.
Maantie oli leveä ja hyvässä kunnossa. Sitä ei olisi ollut hankala kulkea, vaikka yö olisi ollut pimeäkin. Mutta kahdeksan tienoista alkoi vielä kirkas kuutamo. Koko laaja kukkula-alue, jonka poikki tie kiemurteli, näkyi selvästi pitkien matkojen päähän.
Tie kiipeili mäkeä ylös, toista alas. Aina yhdelle mäenhuipulle päästyä jo toinen näkyi kaukana odottamassa. Ingmaria väsytti joskus kovasti, mutta tuo vieras voima häntä yhä kuljetti eteenpäin. Hän ei malttanut pysähtyä edes minuutiksikaan lepäämään.
Tällä lailla Ingmar kulki eteenpäin tunnin toisensa jälkeen. Kuinka kauan hän jo oli kävellyt, sitä hän ei tiennyt, mutta kukkuloista ei vieläkään tullut loppua. Aina jonkin kukkulan huipulle saavuttuaan hän ajatteli nyt vihdoinkin olevansa niin etäällä, että siltä jo näkisi Saaronin laakson ja sen takana avautuvan meren. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin kukkulajonoja, jotka työntyivät esille toinen toisensa takaa.
Ingmar veti kelloaan. Kuunpaiste oli niin kirkas, että hän vallan
selvästi erotti numerot ja viisarit. Kello oli yhdentoista tienoilla.
Voi, niinkö paljon se jo on, hän ajatteli. Ja minä kun olen vielä
Juudan vuoristossa!
Yhä kiihkeämpi hätä valtasi hänet. Hän ei enää voinut käydä, hänen täytyi lähteä juoksuun. Hän huohotti, veri jyskytti ohimoissa, ja sydän reutoi. Minä menen vallan turmiolle, tätä tällaista menoa minä en kestä, hän sanoi, mutta sittenkin hän juoksi.
Hän juoksi kovaa vauhtia pitkää mäen vierua alas. Tie oli kuutamoisilla kohdilla tasainen ja sileä, eikä hän pelännyt mitään vaaraa. Mutta laakson pohjassa hän joutui yht'äkkiä pilkkopimeään varjoon. Siellä hän ei nähnyt yhtä selvästi eteensä, mutta juoksi siitä huolimatta. Silloin hän iski jalkansa kiveen ja kompastui.
Hän hypähti paikalla pystyyn, mutta tunsi heti satuttaneensa polveensa niin pahasti, että vain vaivoin pääsi käymään. Hän meni kontaten tienviereen istumaan. Kyllä kai se pian paranee, hän ajatteli, mutta nyt minun ensinnä täytyy levähtää vähän aikaa.
Yhdellä paikalla istuminen hänestä kuitenkin oli melkein mahdotonta.
Tuskin hän malttoi odottaa edes hengityksensä asettumista.
Kyllä minä huomaan, etten ole omassa vallassani, hän sanoi. Tuntuu ikään kuin joku minua kädestä pitäen vetäisi Jaffaa kohti.
Hän nousi taas seisoalleen. Polvessa tuntui kovia tuskia, mutta siitä hän ei välittänyt, kun vain matka edistyi. Hänen vähän kuljettuaan polvi kerrassaan herpaantui, ja hän jäi keskelle tietä makaamaan.
"Nyt minun voimani on lopussa", hän kaatuessaan sanoi, puhutellen sitä voimaa, joka oli häntä kiiruhtanut. "Keksi nyt sinä Jumalan nimeen jokin keino minun avukseni."
Tätä sanoessaan Ingmar kuuli hyvin etäältä pyörivien rattaiden jyryä. Se lähestyi tavatonta vauhtia häntä kohti. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuin hän sitä kuuli, se jo ehti aivan hänen likelleen. Hän kuuli kavioiden paukkeesta, että hevonen lasketti hurjaa neliä mäkiä alas. Ylinnä kuuluivat ruoskan lakkaamattomat läjähdykset ja ajomiehen huudot, joilla hän hoputti hevostaan.
Ingmarin täytyi kiireesti nousta pois tieltä, jolla hän makasi pitkänään, ja mennä tiepuoleen, jottei jäisi hevosen jalkoihin.
Vihdoin mies kuului ajaa karauttavan sitä pitkää mäenrinnettä, jota Ingmar vähän aikaa sitten oli juossut. Siellä hän jo näkyikin olevan tulossa. Ajoneuvoina olivat tavalliset vihreäksi maalatut talonpoikaisrattaat, sellaiset kuin Länsi-Taalaissa käytetään. Kas tuota, Ingmar heti sanoi, nyt ei varmaankaan ole oikein asiat. Eihän täällä Palestiinassa tuollaisia rattaita käytetä. Ajomieskin näytti hänestä yhä kummemmalta. Hänkin oli kotiseutulaisia, sen huomasi pienestä mustasta takista ja taalalaistapaan pyöristetystä tukasta. Vielä paremmaksi varmuudeksi hän oli heittänyt pois takkinsa ja istui ajolaudalla vihreissä liiveissä, joissa oli punaiset hihat. Tuo vaatekappale oli Taalaista, siitä ei kukaan voinut erehtyä. Hevonenkin oli kumman näköinen. Se oli jalokasvuinen, suuri ja voimakas eläin. Se oli mustanvärinen, niin hyvästi hoidettu ja sileäpintainen että välkkyi. Ajomies ei ollut vallan istuallaan, vaan etukumarassa hevosen yli, ja läiskytti piiskaansa sen pään päällä hoputtaakseen sitä vauhtiin. Mutta hevonen ei näyttänyt lyöntejä tuntevan, eikä pöyristyttävä vauhti sitä rasittanut, se kiidätti vain eteenpäin ikään kuin leikillä.
Ingmarin kohdalle tultuaan ajomies seisautti hevosen yhdellä riuhtaisulla. "Jos tahdot, niin saat ajaa minun mukanani", hän sanoi. Vaikka Ingmarilla olikin kiire mielessä, ei hän kuitenkaan ollut erittäin halukas tähän tarjoukseen. Sillä paitsi että hän hyvin tiesi tämän kaiken olevan jotakin lemmon vehkeitä ja kummitteluja, oli tuolla miehellä ilkeännäköiset kasvot, täynnä arpia, niinkuin pahimmilla tappelupukareilla. Näkyipä toisessa silmäkulmassa ihan vasta saatu puukonisku. "Minulta tosin saat tavallista kovemman kyydin", hän sanoi, "mutta luulin, että sinulla on kiire." — "Onko hevosesi varma?" Ingmar kysyi. — "Se on sokea, mutta varma se kyllä on." Ingmar alkoi vavista kiireestä kantapäähän asti. Mies kumartui rattailtaan häneen päin ja katsoi häntä suoraan silmiin. — "Tule vaan mukaan ihan turvassa", hän sanoi, "kyllähän jo arvaat, kuka minut lähetti." Nämä sanat kuultuaan Ingmar tunsi saavansa takaisin koko rohkeutensa. Hän nousi rattaille, ja sitten he vimmattua vauhtia laskettivat Saaronin tasangolle.
* * * * *
Mrs Gordon oli matkustanut Jaffaan hoitamaan erästä hyvää ystäväänsä, joka oli sairastunut. Se oli erään lähetyssaarnaajan vaimo, jonka mies oli ollut ystävällinen siirtokuntalaisille ja auttanut heitä monessa kohden.
Se yö oli nyt kulumassa, jona Ingmar Ingmarinpoika oli menossa Jaffaan. Mrs Gordon oli istunut valveilla sairaan ääressä aamuyöhön asti, mutta nyt oli toinen tullut hänen sijaansa. Astuessaan ulos sairaan huoneesta hän näki, että yö oli valoisa ja sellaisen kauniin hopeanvalkoisen kuutamon kirkastama, jota ei muualla näe kuin meren rannikolla. Hän meni ulos parvekkeelle seisomaan ja katseli sieltä suuria appelsiinipuutarhoja, katseli vanhaa kaupunkia, joka kohosi jyrkän kallion rinteiltä, ja rajatonta, kimmeltävää merta.
Mrs Gordon ei nyt ollut itse Jaffan kaupungissa, vaan saksalaisen siirtokunnan talossa, jonka paikka oli pienellä kukkulalla kaupungin vieressä. Aivan hänen parvekkeensa alapuolella oli leveä maantie, joka kulkee suoraan siirtokunnan halki. Kuun valoisassa paisteessa saattoi silmin seurata sitä pitkän matkaa talojen ja puutarhojen keskellä.
Mrs Gordon näki nyt tiellä erään miehen, joka käveli hyvin hiljaa ja epätietoisena. Se oli iso mies, ja kuutamo häntä vielä pitensi niin, että hän mrs Gordonista näytti oikealta jättiläiseltä. Aina jonkin talon ohitse mennessään hän seisahtui ja katseli sitä hyvin tarkkaan. Mrs Gordonin mieleen tavalla tai toisella johtui, että tuon miehen liikkeissä oli jotakin aaveen tapaista, aivan kuin hän olisi ollut jokin kummitus, joka kuljeksii tutkimassa, mihin taloon voisi tunkeutua säikyttääkseen ihmisparat kuoliaiksi.
Viimein mies saapui sen talon kohdalle, jonka parvekkeella mrs Gordon seisoi. Sitä hän tarkasteli kauemman aikaa kuin muita ja kiersi sen ympäri, ja mrs Gordon kuuli hänen koputtavan ikkunaluukkuihin ja koettavan vääntää ovenlukkoa auki. Mrs Gordon kurottautui kaiteen yli nähdäkseen miehen aikeita, ja siitä asennosta mies hänet huomasi.
"Mrs Gordon", hän sanoi hiljaa ja varovaisesti, "minulla olisi teille pari sanaa puhuttavana."
Sitä sanoessaan hän kallisti päätään taaksepäin nähdäkseen yläkertaan, ja silloin mrs Gordon tunsi hänet Ingmar Ingmarinpojaksi.
"Mrs Gordon", Ingmar sanoi, "ensiksi minun on sanottava, että minä olen omin päin, kenenkään veljen tietämättä, lähtenyt tänne teitä tapaamaan." — "Ovatko kotona asiat huonosti?" mrs Gordon kysyi. — "Eipä nyt juuri huonostikaan", Ingmar sanoi, "mutta hyvä kumminkin olisi, jos tahtoisitte matkustaa kotiin." — "Huomenna minä kyllä tulen", mrs Gordon sanoi. Ingmar mietti ensin vähän aikaa ja sanoi sitten niin sävyisällä äänellä kuin suinkin: "Parasta teidän sentään olisi lähteä jo tänä yönä."
Mrs Gordon hiukan menetti malttiansa ajatellessaan, kuinka hankalaa olisi yösydännä herättää koko talonväkeä, ja sitä paitsi hänen mielestään tietysti tuon talonpojan sanoihin ei ollut varsin paljon luottamista. Kun edes olisi tietoa, mikä siellä on hätänä. Ja hän alkoi kysellä, oliko kukaan kipeänä vai oliko siirtokunta joutunut rahapulaan. Ingmar ei ruvennut vastaamaan, lähti vain käymään äskeistä tietään takaisin. "Menettekö nyt?" mrs Gordon kysyi. — "Olettehan tiedon saanut, nyt voitte tehdä oman tahtonne mukaan", sanoi Ingmar taaksensa katsomatta. Mrs Gordon alkoi ymmärtää, että varmaan nyt oli tosihätä tarjona. Hän teki heti kohta päätöksensä. — "Jos vähän aikaa odotatte, pääsette mukaan minun hevosellani", hän huusi Ingmarin jäljestä. — "Kiitos, en tarvitse", Ingmar vastasi, "ette voi minulle parempaa kyytiä tarjota kuin minulla on itselläni."
Mrs Gordon sai isännältään mainiot hevoset. Hän ajoi kuin lentämällä
Saaronin sileän tasangon poikki ja sitten mäkeä alas, toista ylös
Juudan vuoristossa.
Juuri päivänsarastuksen aikaan hän ajoi yhtä niitä pitkiä ylämäkiä, joiden juurella oli entisinä aikoina ollut Abu Goshin rosvonpesä. Hän oli silloin hyvin tyytymätön itseensä, kun oli niin helposti suostunut tuon miehen houkutteluista kotiin lähtemään. Ja vielä sellaisen miehen puheisiin hän oli uskonut, joka ei lainkaan tuntenut siirtokunnan oloja. Yhä uudestaan hän ajatteli, että hänen tosiaankin pitäisi jättää matkan jatkaminen sikseen ja kääntyä Jaffaan takaisin.
Hän oli jo ajanut monenmonituisten mäkien yli, kun hän erään notkon pohjalla tapasi miehen tienvieressä istumassa. Mies nojasi päätään käsien varaan ja näytti nukkuvan. Vaunujen ajaessa ohi hän kuitenkin katsahti ylös, ja mrs Gordon tunsi hänet Ingmar Ingmarinpojaksi.
Kuinka on mahdollista, että hän on jo näin kauas ennättänyt? hän ajatteli. Hän pysäytti vaunut ja huusi Ingmarille. Kuullessaan hänen äänensä Ingmar ilahtui sanomattomasti. Hän nousi heti seisoalleen. "Oletteko paluumatkalla siirtokuntaan, mrs Gordon?" hän sanoi. — "Olen", kuului vastaus. — "Tiedättekös, että minä juuri olin menossa teitä noutamaan, mutta sitten kaaduin ja loukkasin polveni, ja nyt minä olen istunut tässä koko yön."
Mrs Gordon näytti vallan ällistyneeltä. "Ettekös te. Ingmar Ingmarinpoika, ollut tänä yönä Jaffassa?" hän sanoi. — "En", sanoi Ingmar, "en ole ollut muuten kuin unissani. Joka kerta, kun unta hiukkasenkaan on tullut silmääni, olen ollut kulkevinani pitkin Jaffan katuja teitä hakemassa." Mrs Gordon tuli ihan hajamieliseksi eikä osannut sanoa sitä eikä tätä. Ingmar hymyili hieman hämillään, kun mrs Gordon tuli niin sanattomaksi. — "Voisittekohan te, mrs Gordon, ottaa minutkin mukaan vaunuihin?" hän sanoi. "En oikein voi käydä omin neuvoin." Mrs Gordon hypähti viipymättä alas vaunuista ja auttoi Ingmaria niihin nousemaan. Mutta sitten hän seisahtui keskelle tietä jäykkänä kuin kuva. — "Tätä minä en kykene käsittämään", sanoi hän hiljaa. Ingmarin täytyi vielä kerran ikään kuin herättää hänet tajuntaan. — "Älkää pahastuko, kun huomautan, mutta parasta olisi lähteä kotiin niin pian kuin suinkin."
Mrs Gordon nousi vaunuihin. Uudelleen hän istui ääneti, sekavin miettein, ja Ingmarin täytyi taaskin häiritä häntä. "Anteeksi, mutta minulla olisi teille hiukkasen puhuttavaa. Ettehän ole saanut tuolta Cliffordilta minkäänlaisia tietoja?" — "En", mrs Gordon sanoi. — "Satuin eilen kuulemaan, kun hän jutteli teidän konsulinne kanssa. Hän hommaa joitakin konnankoukkuja täksi päiväksi, kun te olette poissa." — "Mitä sanotte!" mrs Gordon puhkesi sanomaan. — "Hän aikoo varsin hajoittaa siirtokunnan."
Nyt mrs Gordon vihdoinkin sai ajatuksensa kokoon. Hän kääntyi istumaan Ingmariin päin ja rupesi tarkasti kyselemään häneltä, mitä hän oli kuullut.
Sen jälkeen hän taas vaipui vähäksi aikaa mietteihinsä, kunnes viimein vallan äkkiarvaamatta sanoi Ingmarille: "On hauskaa nähdä, Ingmar Ingmarinpoika, että te jo olette niin kiintynyt siirtokuntaamme." Ingmar punastui otsaansa myöten. Hän kysyi, mistä mrs Gordon voi tietää hänet siirtokunnan ystäväksi. "Tiedän sen siitä, kun te tänä yönä olitte Jaffassa ja käskitte minua lähtemään kotiin", mrs Gordon sanoi.
Hän kertoi nyt Ingmarille, mitä oli yöllä nähnyt ja mitä Ingmar silloin oli sanonut. Kun hän oli sen kaiken kertonut, sanoi Ingmar, että se oli ihmeellisin tapaus koko hänen elämässään.
"Jollei vain kaikki petä, niin me ennen iltaa vielä näemme suurempiakin ihmeitä", virkkoi mrs Gordon, "sillä nyt minä varmasti tunnen Jumalan olevan puolellamme."
Sen jälkeen hän pysyi tyynenä ja hyvillä mielin ja jutteli Ingmarille aivan kuin ei vaaraa olisi ollut tiedossakaan.
"Kertokaas, Ingmar Ingmarinpoika, nyt minulle, onko minun poissaollessani tapahtunut kotona mitään erikoista."
Ingmar arveli ensin. Sitten hän esteli sillä syyllä, ettei muka osannut kieltä. "Mitäs, kyllähän minä ymmärrän", mrs Gordon sanoi. — "Tasaista menoa siellä on enimmäkseen eletty", Ingmar viimein sanoi. — "Jotakin kerrottavaa sinulla varmaan on", virkkoi mrs Gordon. — "Tokko te vielä lienette kuullut Baram pashan myllyn asiaa", sanoi Ingmar. — "En ole, mitäs siitä tiedät?" mrs Gordon kysyi. "En ole edes kuullut, että Baram pashalla myllyä onkaan."
"Kyllä on", Ingmar sanoi, "kerrotaan, että Baram pasha ollessaan ensi vuosia täällä maaherrana oli huomannut, että tämän puolen ihmiset yhä vielä jauhaa jyräsivät viljaansa vain käsikivillä. Heitä auttaakseen hän silloin rakennutti höyrymyllyn johonkin suureen laaksoon tänne lähelle. Mutta eipä ole ihme, ettette ole koko myllystä mitään kuullut, sillä se ei ole paljon koskaan ollut käynnissä. Baram pashalla ei ole ollut onnea sen käyttäjäin valinnassa, joten se on aina ollut rempallaan. No, nyt pari päivää sitten Baram pasha laittoi kysymään, osaisikohan joku gordonilaisista panna myllyn käyntikuntoon. Ja sitten meitä joitakuita kävi täällä sitä korjaamassa."
"Sepä oli hyvä uutinen", mrs Gordon sanoi, "on oikein mieleni hyvä, kun Baram pashalla on meistä jotakin hyötyä." — "Baram pasha oli myös niin hyvillään", Ingmar sanoi, "että tarjosi myllyn kokonaan siirtokuntalaisten huostaan. Hän tarjosi sen heille, vaatimatta siitä mitään vuokraa. 'Saatte pitää sen tulot ominanne', hän sanoi, 'kun vain pidätte huolen siitä, että se on käynnissä.'"
Mrs Gordon käännähti kokonaan Ingmariin päin. "No", hän sanoi, "mitäs he siihen vastasivat?" — "Ei siihen ollut vaikeatakaan vastata", Ingmar sanoi, "kun oli ihan luonnollista, että he kyllä ottavat myllyn hoitaakseen, mutta eivät huoli mitään tuloja työstään." — "Niin, sehän oli aivan oikein", virkkoi mrs Gordon. — "Enpä tiedä, kuinka oikein se oli", Ingmar sanoi, "sillä nytpä Baram pasha ei suostukaan antamaan myllyä heille. Hän ei sano voivansa luovuttaa myllyään, jos he rupeavat tekemään ilmaista työtä. Hän sanoo, ettei kansaa pidä totuttaa saamaan kaikki tarpeensa ilmaiseksi. Hän sanoo vielä, että kaikki muut jauhonkauppiaat ja myllynomistajat kantelisivat siitä sulttaanille."
Mrs Gordon istui ääneti.
"Koko myllyhanke siis raukesi tyhjiin", Ingmar sanoi. "Te puolestanne olisitte siitä saaneet leipää kotitarpeeksi asti, ja entä mitä siunausta siitä olisi ollut koko paikkakunnalle! Mutta sitä nyt ei kannattanut ajatella."
Mrs Gordon ei vastannut tähänkään. "Eikös mitään muuta ole tapahtunut?" hän sanoi ikään kuin kääntääkseen Ingmarin toiseen aiheeseen.
"On toinenkin asia", Ingmar sanoi, "se on se miss Youngin ja koulun asia. Ettekö ole siitäkään mitään kuullut?" — "En", sanoi mrs Gordon. — "Niin", Ingmar alkoi, "Ahmed efendi, joka on Jerusalemin kaikkien muhamettilaiskoulujen ylihoitaja, tuli pari päivää sitten meille ja sanoi: 'Täällä Jerusalemissa on suuri tyttöjen kansakoulu, jossa monta sataa lasta käy pelkästään kirkumassa ja tappelemassa. Sen ohi kulkiessa sieltä kuuluu pahempaa ryskettä ja pauhua kuin länsituulella Jaffan satamasta. En tiedä, osaavatko opettajat lukea ja kirjoittaa, mutta sen tiedän, etteivät he lapsille mitään opeta. Enkä minä voi mennä sinne itse enkä lähettää sinne ketään miestä järjestystä pitämään, kun uskonto kieltää meitä miehiä astumasta sisään tuollaiseen tyttöjen kouluun. Yksi ainoa keino enää olisi saada koulu hyvään kuntoon', Ahmed efendi sanoi, 'se nimittäin, että miss Young tahtoisi ottaa sen haltuunsa. Tiedän, että hän on oppinut ja tiedän, että hän osaa puhua arabiaa. Enkä minä palkasta kitsaile, vaikka hän mitä pyytäisi, kunhan hän vain ottaa koulun haltuunsa.'"
"No, kuinka sitten siinä asiassa kävi?" mrs Gordon sanoi. — "Samalla lailla siinä kävi kuin myllyjutussa", sanoi Ingmar. "Miss Young sanoi olevansa halukas koulua hoitamaan, mutta ei tahtonut ottaa työstään mitään palkkaa. Ahmed efendi silloin vastasi: 'Minä olen tottunut aina maksamaan palkan teettämästäni työstä. En ole koskaan oppinut ottamaan armolahjoja vastaan.' Miss Young piti oman päänsä, ja Ahmed efendin täytyi lähteä pois tyhjin toimin. Hän oli suutuksissaan ja sanoi, että vastatkoon miss Young niistä kaikista köyhäin ihmisten lapsista, joiden nyt oli jäätävä opetusta ja hoitoa vaille."
Mrs Gordon oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten: "Nyt minä huomaan, että teidän mielestänne, Ingmar Ingmarinpoika, me kaikki olemme näissä kohdin menetelleet väärin. On aina hyvä kuulla järkevän miehen ajatusta, ja siitä syystä minä nyt pyytäisin teitä sanomaan, onko teillä ehkä muutakin muistutettavaa meidän elintavastamme."
Ingmar istui kauan aikaa mietiskellen. Mrs Gordonin koko käytöstavassa tuntui olevan niin paljon arvokkuutta, ettei hänen ollut helppo ruveta muistutuksia tekemään.
"No niin", Ingmar sanoi, "minusta teidän ei pitäisi asettaa elämäänne sille kannalle, että joudutte näin kovaan köyhyyteen." — "Mitenkäs luulisitte meidän voivan sitä välttää?" sanoi mrs Gordon hiukan hymähtäen. Ingmar viivytteli vastaustaan vielä kauemmin kuin äsken. — "Jos te antaisitte väkenne tehdä työtä palkasta", hän sanoi, "ei teidän tarvitsisi olla näin puutteenalaisessa tilassa." Mrs Gordon kääntyi kiivaasti häneen päin. — "Olen kuusitoista vuotta johtanut tätä siirtokuntaa noudattaen yhteishengen ja rakkauden käskyä, ja minun mielestäni ei sellaisen vastatulleen kuin te olette pitäisi ruveta täällä muutoksia esittelemään." — "Nyt te suututte minuun, vaikka itsehän te houkuttelitte minua puhumaan", sanoi Ingmar. — "Ymmärrän kyllä teidän hyvän tarkoituksenne", mrs Gordon sanoi. "Ja sitä paitsi voin teille ilmoittaa, että meillä vielä on paljon rahaa, mutta viime aikoina kuka lienee lähettänyt meistä vääriä tietoja pankkiireillemme Amerikkaan, jotka siitä syystä eivät ole tahtoneet mitään lähettää. Nyt minä kuitenkin tiedän, että rahoja on tulossa." — "Tuo, mitä nyt sanotte, on minustakin hauskaa kuulla", sanoi Ingmar. "Mutta meidän puolella Ruotsissa ollaan sitä mieltä, että parempi on luottaa omaan työhön kuin säästörahoihin." Mrs Gordon ei vastannut mitään, ja Ingmar huomasi viisaammaksi olla vaiti.
Mrs Gordon saapui siirtokunnan talolle jo aikaisin. Kello ei voinut olla puolta yhdeksää. Viimeisen puolen tuntia hän oli ollut levoton ajatellessaan, mitä ihmettä hän perille tullessaan tapaakaan. Saavuttuaan viimein talon läheisyyteen ja huomatessaan, että sen ympäristössä oli vallan rauhallista, hän huoahti helpotuksesta. Melkein hän oli tuntunut odottavan, että joku sellainen henki, joista Itämaan saduissa niin paljon kerrotaan, olisi kaapannut koko talon selkäänsä ja vienyt sen tipotielleen.
Tultuaan likelle taloa he kuulivat sieltä virrenveisuuta. "Tuntuuhan täällä vielä tähän asti kaikki olevan alallaan", sanoi mrs Gordon, kun vaunut pysähtyivät portille. "Nytkin kuuluvat siellä paraikaa pitävän aamurukousta."
Hänellä oli oma avaimensa yhteen ulko-oveen, ja hän avasi sillä, jott'ei häiritsisi. Ingmarin oli vaikea käydä, kun polvi oli vallan turtana. Mrs Gordon kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja auttoi häntä talon sisäpihalle. Ingmar meni heti penkille istumaan. "Lähtekää te, mrs Gordon, nyt ottamaan selvää, mitä täällä siirtokunnan kesken on tekeillä", hän sanoi. — "Ensin minä kuitenkin panen kääreen teidän polveenne", mrs Gordon sanoi. "Vielä sinne hyvästi ehtii. Kuulettehan te, että siellä paraikaa pidetään aamurukousta." — "Ei, ei", sanoi Ingmar, "tällä kertaa teidän on toteltava minua. Menkää nyt aivan heti ottamaan selvää, onko täällä mitään tapahtunut."
Ingmar jäi nyt istumaan ja katselemaan mrs Gordonia hänen astuessaan portaita ylös ja leveän eteishallin poikki kokoussaliin päin. Oven auetessa hän kuuli jonkun siellä sisällä puhuvan kovalla äänellä, mutta puhe katkesi heti. Sitten ovi sulkeutui, eikä mitään enää kuulunut.
Tuskin viittä minuuttia Ingmar oli istunut odottamassa, ennen kuin kokoussalin ovi melkein vihaisesti työnnettiin auki. Siitä tuli näkyviin neljä miestä, jotka kantoivat viidettä keskessään. He kulkivat ääneti portaissa ja pihan poikki ja menivät aivan Ingmarin ohitse. Ingmar kurottautui paikaltaan nähdäkseen sen miehen kasvoja, jota kannettiin. Se oli Clifford.
"Minnekä te häntä kannatte?" hän kysyi.
Miehet seisahtuivat. "Viemme häntä alakertaan ruumishuoneeseemme. Hän on kuollut." Ingmar nousi säikähtyneenä ylös. — "Mitenkä hän kuoli?" hän kysyi. — "Ei häneen mikään ihmiskäsi ole kajonnut", sanoi Ljungo Björn. — "Mitenkä hän on kuollut?" Ingmar kysyi uudelleen.
"No minä kerron, miten se tapahtui", sanoi Ljungo Björn. "Oli pidetty aamurukous, kun tämä Clifford nousi puhumaan. Hän sanoi tahtovansa kertoa meille erään tiedon, joka meitä ilahduttaisi. Pitemmälle hän ei ehtinyt, kun ovi aukeni ja mrs Gordon astui sisään. Clifford tuskin ennätti vilkaista häneen, kun jo vaikeni ja kävi muodoltaan tuhkanharmaaksi. Ensin hän jäi paikalleen, mutta mrs Gordon kulki keskeltä huonetta perälle päin, ja hänen yhä lähestyessään mies peräytyi pari askelta ja peitti kasvonsa käsiinsä. Tämä näytti meistä muista niin kummalliselta, että kaikki yht'aikaa nousimme seisomaan, ja silloin Clifford näytti tointuvan. Hän puristi lujasti nyrkkiään ja läähätti kovasti, ikään kuin olisi kohdannut jonkin hirmun, ja astui mrs Gordonia vastaan. 'Miten te olette tänne tullut?' hän sanoi hänelle. Silloin mrs Gordon hiljaa ja vakavasti katsoi häneen ja sanoi: 'Jumala on minua auttanut.' — 'Kyllä sen näen', Clifford sanoi, ja silmät olivat kauhusta melkein pudota hänen päästään. 'Näen myöskin, kuka teitä saattaa.' — 'Minä myöskin näen, kuka sinua saattaa', mrs Gordon silloin sanoi. 'Se on Saatana.'
"Silloin mies ei enää näkynyt jaksavan hänen katsettaan kestää, vaan väistyi uudelleen taaksepäin kädet silmillä. Ja mrs Gordon kulki hänen jäljessään ja piti kättään koholla häneen päin, mutta ei koskenut häneen sormenpäälläkään. 'Minä näen Saatanan seisovan takanasi', hän sanoi vielä kerran, ja nyt hän puhui väkevällä ja hirvittävällä äänellä.
"Silloin me kaikki olimme näkevinämme Saatanan Cliffordin takana, ja me ojensimme kätemme ja viitoimme sitä kohti. Ja kaikki yht'aikaa me huusimme: Saatana! Saatana!
"Mutta Clifford puikki silloin meidän riviemme ohitse, ja vaikk'ei kukaan meistä liikahtanutkaan, hän kuitenkin ulisi aivan kuin olisimme häntä ampuneet tai pieksäneet. Sillä lailla hän kyyrysillään pujotteli ja ehti ovelle asti. Mutta kun hän koetti sitä avata, silloin me kaikki vielä kerran huusimme: Saatana! Saatana! Ja silloin näimme hänen kaatua lysähtävän lattiaan ja jäävän siihen pitkäkseen. Ja kun me yritimme häntä siitä liikuttaa, oli hän kuollut."
"Hän oli petturi", sanoi Ingmar, "hän ansaitsi rangaistuksensa." —
"Niin", toisetkin sanoivat, "hän ansaitsi rangaistuksensa."
"Mutta mitä hän sitten meille oikeastaan aikoi?" kysyi muuan. — "Ei sitä nyt kukaan tiedä", sanoi toinen. — "Hän olisi kai tahtonut tuhota meidät." — "Niin, mutta millä lailla?" — "Sitä ei kukaan tiedä." — "Ei tiedä, eikä suinkaan tule tietämäänkään."
"Hyvä on, että hän kuoli", sanoi Ingmar. — "Niin, hyvä on, että hän kuoli."
Siirtokuntalaiset olivat koko sen päivän kovin kuohuksissaan. Ei tiedetty, mitä Clifford oli heille aikonut, eikä sitäkään, oliko vaara nyt hänen kuolemansa avulla torjuttu. He viettivät tuntikausia rukoillen ja veisaten kokoushuoneessa. Se tunne, että Jumala oli taistellut heidän puolestaan, se ikään kuin kohotti heidät tästä maailmasta erilleen.
Pitkin päivää he moneen kertaan huomasivat taloa ympäröivillä kangasmailla joukoittain Jerusalemin kaikkein kehnointa roskaväkeä tyhjin toimin katselemassa taloon päin. He pelkäsivät, että Clifford ehkä oli suunnitellut meteleitä ja että nuo hurjat laumat tulevat karkottamaan heidät kodistaan. Mutta sitten nuo ihmiset taas katosivat, eikä koko päivänä mitään erityistä tapahtunut.
Illalla mrs Gordon tuli katsomaan Ingmar Ingmarinpoikaa, joka istui vuoteellaan polvi kääreissä. Mrs Gordon kiitti häntä lämpimästi hänen avustaan ja osoitti suurta ystävyyttä häntä kohtaan.
"Ingmar Ingmarinpoika", hän muun muassa virkkoi, "tahdon nyt teille sanoa, että jos minä voin korvaukseksi teitä jossakin asiassa auttaa, tekisin sen varsin mielelläni. Ettekö kertoisi minulle, mikä teidän sydäntänne painaa; kenties minä voin teitä auttaa."
Mrs Gordon tiesi vallan hyvin, mitä varten Ingmar Jerusalemissa oleskeli. Milloinkaan muulloin hän ei olisi luvannut auttaa Ingmaria sellaisessa asiassa, mutta tänään kaikki siirtokuntalaiset olivat ikään kuin hurmiossa. Mrs Gordonin mielestä oli hänen kaikkein ensimmäinen velvollisuutensa tehdä Ingmar onnelliseksi, kun hän kerran oli heille kaikille tehnyt niin suuren hyvän työn.
Heti kun mrs Gordon oli lausunut tarjouksensa, painoi Ingmar kiireesti silmäluomensa umpeen. Hän mietti ensin asiaa kauan aikaa, ennen kuin vastasi.
"Siinä tapauksessa teidän on luvattava, ettette pahastu minun pyynnöstäni." Mrs Gordon vastasi, että kyllä hän nyt tahtoi malttaa mieltänsä. — "Näyttää näet siltä", Ingmar sanoi, "etten minä saakaan niin hevin selväksi sitä asiaa, jota varten minä täällä olen, ja sitä vartoessa tämä elämä käy ikäväksi, kun ei voi saada sopivaa työtä." Tuon mrs Gordon kyllä käsitti. "Jos te, mrs Gordon, siis tahdotte tehdä jotakin minun hyväkseni", Ingmar jatkoi, "niin mieluimmin minä toivoisin, että koettaisitte hankkia Baram pashan myllyn minun huostaani. Tiedättehän, etten minä ole teidän muiden lailla kieltäytynyt rahaa ansaitsemasta, ja siitä minä samalla saisin luonnolleni sopivaa työtä."
Mrs Gordon katsoi terävästi Ingmariin, mutta tämä istui melkein ummessa silmin, eikä hänen kasvoissaan ollut vähintäkään mielenilmausta. Kovin kummaa oli, ettei hän ollut mitään muuta pyytänyt, mutta samalla mrs Gordon sentään oli hyvin mielissään siitä. "Mitäpäs syytä minulla olisi kieltäytyä siinä teitä auttamasta", hän sanoi. "Ettehän te siinä mitenkään väärin menettele. Hyvä on sekin, että me näin voimme täyttää Baram pashan pyynnön." — "Niin, minäkin odotin, että te suostutte minua auttamaan", sanoi Ingmar. Hän kiitti mrs Gordonia, ja he olivat erotessaan kumpikin hyvin tyytyväisiä toisiinsa.