Legendoja Kristuksesta

by Selma Lagerlöf

LIEKKI

I.

Monta monituista vuotta sitten, kun Firenzen kaupunki aivan vast'ikään oli muodostunut tasavallaksi, eli siellä mies nimeltä Raniero di Ranieri. Hän oli asesepän poika ja oli oppinut isänsä ammatin, vaikkei hän sitä mielellään harjoittanut.

Tämä Raniero oli kaikkein vahvimpia miehiä. Sanottiin hänen kantavan raskasta rautavarustusta yhtä helposti kuin joku muu silkkipaitaa. Hän oli vielä nuori mies, mutta hän oli jo monella tavalla osoittanut väkevyyttänsä. Kerran hän oli ollut talossa, jossa viljaa kannettiin ylisille, ja Ranieron siellä ollessa murtui yksi parvihirsistä ja koko katto oli syöksyä alas. Kaikki muut paitsi Raniero olivat kiiruhtaneet pois. Hän oli kohottanut kätensä ylös ja tukenut kattoa, kunnes väki ehti tuoda hirsiä ja seipäitä paikalle sen pönkitsemistä varten.

Sanottiin myöskin, että Raniero oli urhoollisin mies, mitä Firenzessä koskaan oli ollut, ja ettei hän koskaan voinut saada kyllikseen taisteluista. Niin pian kuin hän kuuli melua kadulta, hän hyökkäsi ulos työpajasta siinä toivossa, että jokin tappelu, johon hän saattoi ottaa osaa, oli syttynyt. Kun hän vain sai paljastaa miekkansa, hän yhtä mielellään tappeli yksinkertaisen maakansan kuin rautapukuisten ritarien kanssa. Hän taisteli kuin mieletön pitämättä lukua vastustajistaan.

Firenze ei ollut erittäin mahtava hänen aikanansa. Sen asukkaat olivat enimmäkseen villankehrääjiä ja verkakankureita, ja nämä eivät halunneet muuta kuin saada rauhassa harjoittaa työtänsä. Siellä oli paljon kelpo miehiä, mutta he eivät olleet taistelunhaluisia, vaan pitivät kunnianaan, että heidän kaupungissaan vallitsisi parempi järjestys kuin muualla. Raniero pahoitteli usein, ettei hän ollut syntynyt maassa, jossa olisi ollut kuningas, joka olisi kerännyt ympärilleen kaikki urhoolliset miehet, ja sanoi, että hän niin ollen olisi päässyt suureen kunniaan ja arvoon.

Raniero oli suulas ja kovaääninen, julma eläimille ja kova vaimolleen, eikä kenenkään ollut hyvä hänen kanssansa elellä. Hän olisi ollut kaunis mies, jollei hänellä olisi ollut kasvoissaan useita syviä arpia, jotka rumensivat häntä. Hän oli nopea tekemään päätöksiä ja hänen menettelytapansa oli usein suurenmoinen, joskin väkivaltainen.

Raniero oli nainut Francescan, joka oli Jacopo degli Ubertin, viisaan ja mahtavan miehen tytär. Jacopo ei ollut mielellään antanut tytärtänsä tuollaiselle tappelijalle kuin Ranierolle, vaan oli viimeiseen asti vastustanut naimakauppaa. Francesca oli pakottanut hänet myöntymään sanomalla hänelle, ettei hän koskaan menisi naimisiin kenenkään toisen kanssa. Kun Jacopo vihdoin antoi suostumuksensa, hän oli sanonut Ranierolle: "Luulenpa nähneeni, että sinun kaltaistesi miesten on helpompi voittaa naisen rakkaus kuin säilyttää se, ja sen vuoksi tahdon ottaa sinulta sen lupauksen, että jos tyttäreni on vaikea olla sinun luonasi ja hän tahtoisi palata minun luokseni, et estä häntä siitä." Francesca sanoi, että oli turhaa antaa sellaista lupausta, sillä Raniero oli hänelle niin rakas, ettei mikään saisi häntä tästä luopumaan. Mutta Raniero antoi heti tämän lupauksen. "Voit luottaa siihen, Jacopo", sanoi hän, "etten yritä pidättää naista, joka tahtoo paeta luotani".

Francesca muutti nyt Ranieron luo, ja kaikki oli hyvin. Kun he olivat olleet naimisissa muutamia viikkoja, pisti Ranieron päähän ruveta harjoittelemaan pilkkaanampumista. Hän ampui pari päivää pilkkaan erääseen tauluun, joka riippui seinällä. Hän saavutti pian taitavuutta ja osui oikeaan joka kerta. Lopulta hän halusi ampua johonkin vaikeampaankin maaliin. Hän etsi jotakin sopivaa kohdetta, mutta ei keksinyt muuta kuin viiriäisen, joka istui häkissään talon portin yläpuolella. Lintu oli Francescan ja hän piti siitä hyvin paljon, mutta siitä huolimatta Raniero lähetti pojan avaamaan häkkiä ja ampui viiriäisen, kun se lehahti lentämään.

Tämä oli hänen mielestään hyvä laukaus ja hän kehui sitä kaikille, jotka vain tahtoivat häntä kuunnella.

Kun Francesca sai tietää, että Raniero oli ampunut hänen lintunsa, hän kalpeni ja katsoi häneen ihmeissänsä. Hän ihmetteli, miksi Raniero oli tahtonut tehdä jotakin, jonka täytyi tuottaa hänelle surua. Mutta hän antoi sen hänelle heti anteeksi ja rakasti häntä aivan kuin ennenkin. Kaikki kävi taas hyvin jonkin aikaa. Ranieron appi, Jacopo, oli pellavakankuri. Hänellä oli suuri työpaja, jossa tehtiin paljon työtä. Raniero oli ollut huomaavinaan, että Jacopon työpajassa sekoitettiin hamppua pellavaan, eikä hän pitänyt sitä salassa, vaan puhui siitä pitkin kaupunkia. Vihdoin tuli Jacoponkin korviin tämä juorupuhe ja hän koetti heti saada sen vaimennetuksi. Hän antoi useiden muiden pellavakankurien tutkia hänen lankojaan ja kudoksiaan ja nämä huomasivat, että kaikki oli mitä hienointa pellavaa. Ainoastaan yhdessä pakassa, jota oli määrä myydä Firenzen ulkopuolella, oli hiukan sekoitusta. Jacopo sanoi silloin, että joku hänen sälleistänsä oli tehnyt petoksen hänen tietämättään ja tahtomattaan. Hän käsitti kuitenkin heti, että hänen olisi vaikea saada ihmisiä sitä uskomaan. Hän oli aina ollut rehellisen maineessa ja hänestä tuntui raskaalta, kun hänen kunniansa oli tahraantunut.

Raniero sitä vastoin ylvästeli sillä, että hänen oli onnistunut paljastaa petos, ja hän kerskaili siitä Francescankin kuullen.

Francescaa suretti suuresti ja ihmetytti samalla kertaa, aivan kuin Ranieron ampuessa hänen lintunsakin. Tätä ajatellessaan hän oli äkkiä näkevinään rakkautensa edessään, ja se oli kuin suuri kimalteleva kultakudoksinen verho. Hän saattoi nähdä, kuinka suuri se oli ja kuinka se kimalteli. Mutta yhdestä kulmasta oli palanen leikattu pois, niin ettei se enää ollut yhtä suuri ja ihana kuin alun perin.

Kuitenkin se oli niin vähän vahingoittunut, että hän ajatteli: Kyllä sitä riittää niin kauan kuin minä elän. Se oli niin suuri, ettei se koskaan voi loppua.

Jonkin aikaa hän ja Raniero olivat taas yhtä onnelliset kuin ensi alussakin.

Francescalla oli veli, jonka nimi oli Taddeo. Tämä oli käynyt Venetsiassa kauppamatkalla ja siellä hän oli ostanut itselleen silkkisiä ja samettisia vaatteita. Kun hän tuli kotiin, hän komeili niissä, mutta Firenzessä ei ollut tapana käydä niin kallisarvoisissa puvuissa, joten moni teki hänestä pilkkaa.

Eräänä yönä olivat Taddeo ja Raniero ulkona viinikrouvissa. Taddeo oli pukeutuneena vihreään, sopulin nahkalla sisustettuun vaippaan ja sinipunertavaan takkiin. Raniero viekoitteli nyt hänet juomaan niin paljon viiniä, että hän nukahti, jolloin Raniero otti häneltä hänen vaippansa ja ripusti sen linnunpelättimeen, joka oli pystytetty kaalimaalle.

Kun Francesca kuuli tämän, hän taaskin suuttui Ranieroon. Ja samassa hän näki edessään suuren kultakuteisen kankaan, joka kuvasi hänen rakkauttaan, ja hän oli näkevinään miten se hupeni Ranieron leikatessa siitä kappaleen toisensa perästä.

Tämän jälkeen vallitsi taaskin sopu jonkin aikaa heidän välillänsä, mutta Francesca ei ollut enää yhtä onnellinen kuin ennen, sillä hän pelkäsi alituisesti Ranieron tekevän jotakin, joka vahingoittaisi hänen rakkauttansa.

Ei sitä tarvinnutkaan kauan odottaa, sillä Raniero ei voinut koskaan pysyä alallaan. Hän halusi, että ihmiset aina puhuisivat hänestä ja kehuisivat hänen uljuuttansa ja uhkarohkeuttansa.

Firenzen silloisessa tuomiokirkossa, joka oli paljoa pienempi nykyistä, riippui ylhäällä, toisen päädyn päällä suuri, raskas kilpi, ja sen oli eräs Francescan esi-isistä asettanut sinne. Se lienee ollut raskain kilpi, mitä kukaan Firenzessä oli jaksanut käsitellä, ja kaikki Ubertin suvun jäsenet ylpeilivät siitä, että joku heistä oli kyennyt kiipeämään torniin ja ripustamaan sen sinne.

Mutta nytpä Raniero eräänä päivänä kiipesi sinne ylös, asetti kilven selkäänsä ja toi sen mukanaan alas.

Kun Francesca sai tästä kuulla, hän ensi kertaa sanoi Ranierolle, että tällainen häntä kiusasi, ja pyysi, ettei hän tällä tapaa koettaisi nöyryyttää sitä sukua, johon Francesca kuului. Raniero, joka oli odottanut Francescan kehuvan hänen urotyötään, suuttui kovasti. Hän vastasi jo pitemmän aikaa huomanneensa, ettei Francesca iloinnut hänen menestyksestään, vaan ajatteli ainoastaan omaa sukuansa. — "Jotakin muuta minä ajattelen", sanoi Francesca, "nimittäin rakkauttani. En tiedä miten sen käy, jos jatkat tällä tavalla."

Tämän jälkeen he usein puhuttelivat ynseästi toisiansa, sillä Raniero ryhtyi melkein aina johonkin sellaiseen, jota Francesca kaikkein vähimmin saattoi sietää.

Ranieron työpajassa oli sälli, joka oli pienikasvuinen ja ontuva. Tämä mies oli rakastanut Francescaa, ennen kuin tämä joutui naimisiin, ja rakasti häntä yhä edelleenkin. Raniero, joka tiesi tämän, teki pilkkaa hänestä, varsinkin kun he istuivat pöydässä. Sattuipa lopulta, että mies, joka ei tahtonut joutua pilkan kohteeksi varsinkaan Francescan kuullen, hyökkäsi kerran Ranieron kimppuun ja tahtoi tapella hänen kanssaan. Mutta Raniero hymyili hänelle vain pilkallisesti ja potkaisi hänet syrjään. Silloin mies raukka ei mielestään voinut enää elää, vaan lähti pois ja hirtti itsensä.

Kun tämä tapahtui, olivat Raniero ja Francesca olleet naimisissa noin vuoden ajan. Francesca näki mielestään rakkautensa yhä edessään kimaltelevana kangaspalasena, mutta sen joka laidalta oli leikelty suuria kappaleita pois, niin että sen alkuperäisestä suuruudesta oli tuskin puoltakaan jäljellä.

Hän kauhistui huomatessaan tämän ja hän ajatteli: Jos jään Ranieron luo vielä vuodeksi, hän hävittää koko rakkauteni. Tulen yhtä köyhäksi kuin tähän asti olen ollut rikas.

Silloin hän päätti lähteä Ranieron talosta ja elää isänsä luona, jotta se päivä ei koittaisi, jolloin hän vihaisi Ranieroa yhtä paljon kuin hän nyt rakasti häntä.

Jacopo degli Uberti istui kangaspuittensa ääressä ja kaikki hänen sällinsä työskentelivät hänen ympärillään, kun hän näki Francescan tulevan. Hän sanoi, että nyt oli tapahtunut se, mitä hän kauan oli odottanut, ja lausui hänet tervetulleeksi. Hän antoi kaiken väen heti lopettaa työnsä ja käski heidän aseistautua ja sulkea talon.

Sitten Jacopo meni Ranieron luo. Hän kohtasi hänet työpajassa. "Tyttäreni on tänään tullut takaisin minun luokseni ja pyytänyt jälleen saada asua kattoni alla", sanoi hän vävylleen. "Ja nyt toivon, ettet sinä pakota häntä palaamaan takaisin, vaan muistat lupaustasi, jonka minulle annoit."

Raniero ei näyttänyt suhtautuvan tähän kovin vakavasti, vaan vastasi aivan levollisesti: "Vaikken olisi sinulle lupaustani antanutkaan, en sittenkään olisi vaatinut takaisin vaimoa, joka ei tahdo olla omani."

Hän tiesi kuinka syvästi Francesca rakasti häntä ja ajatteli itsekseen: Hän palaa takaisin ennen iltaa.

Mutta häntä ei näkynyt, ei samana eikä seuraavanakaan päivänä.

Kolmantena päivänä lähti Raniero ajamaan takaa paria rosvoa, jotka kauan olivat tuottaneet levottomuutta firenzeläisille kauppiaille. Hänen onnistui voittaa heidät ja tuoda heidät vangittuina Firenzeen.

Hän pysyi alallaan pari päivää, kunnes hän saattoi olla varma, että tämä urotyö oli tunnettu koko kaupungissa. Ei käynyt kuitenkaan niinkuin hän oli toivonut, että Francesca tämän johdosta olisi palannut takaisin.

Raniero olisi nyt mielellään pakottanut hänet lain ja oikeuden tietä takaisin, mutta hän ei arvellut voivansa sitä tehdä lupauksensa vuoksi. Hänestä tuntui kuitenkin mahdottomalta elää samassa kaupungissa kuin vaimo, joka oli hänet hylännyt, ja hän lähti pois Firenzestä.

Hän rupesi ensin palkkasoturiksi, ja pian hänestä tuli vapaajoukon päällikkö. Hän oli alituisesti sodassa ja palveli monta herraa.

Hän saavutti paljon kunniaa soturina, niinkuin hän aina oli ennustanutkin. Keisari löi hänet ritariksi ja häntä pidettiin suurmiehenä.

Ennen lähtöänsä Firenzestä hän oli luvannut pyhän madonnankuvan edessä tuomiokirkossa antavansa pyhälle neitsyelle kallisarvoisinta ja parasta, mitä hän joka taistelussa voittaisi. Tuon kuvan juurella oli alituisesti kallisarvoisia lahjoja, joita Raniero oli antanut.

Raniero tiesi siis, että kaikki hänen urotyönsä olivat tunnettuja hänen syntymäkaupungissaan. Hän ihmetteli suuresti, ettei Francesca degli Uberti tullut takaisin hänen luokseen, vaikka hän oli tietoinen kaikista hänen menestyksistään.

Tähän aikaan saarnattiin ristiretkeä, jonka oli määrä vapauttaa pyhä hauta, ja Raniero otti ristinmerkin ja läksi itäiselle maalle. Osaksi hän toivoi siellä voittavansa maat ja mannut vallitakseen, osaksi hän ajatteli, että hän nyt kykenisi suorittamaan niin loistavia urotöitä, että hänen vaimonsa jälleen rakastuisi häneen ja palaisi hänen luoksensa.

II.

Yöllä sen päivän jälkeen, jolloin Jerusalem oli valloitettu, vallitsi suuri riemu ristiretkeläisten leirissä kaupungin ulkopuolella. Melkein joka teltassa pidettiin juominkeja, ja melua ja ääntä kuului kauaksi ympäristöön.

Raniero di Ranieri istui myös juomassa muutamien taistelutoverien parissa ja hänen luonaan oli melkein tavallistakin hurjempaa. Palvelijat tuskin ehtivät pikareita täyttää, ennen kuin ne uudelleen olivat tyhjinä.

Mutta Ranierolla oli täysi syy viettää suurta juhlaa, sillä hän oli päivän kuluessa saavuttanut suurempaa kunniaa kuin koskaan ennen. Aamulla kaupunkiin rynnättäessä hän ensimmäisenä Gottfrid Bouillonin jälkeen nousi muurille, ja illalla oli hänelle uljuudestansa osoitettu kunniaa koko sotajoukon edessä.

Kun ryöstäminen ja murhaaminen oli loppunut ja ristiretkeläiset olivat katumuskaavuissaan ja sytyttämättömät vahakynttilät kädessä vaeltaneet pyhän haudan kirkkoon, oli Gottfrid näet ilmoittanut hänelle, että hän ensimmäisenä saisi sytyttää kynttilänsä niistä pyhistä liekeistä, jotka palavat Kristuksen haudalla. Ranieron mielestä Gottfrid täten tahtoi osoittaa, että hän piti Ranieroa uljaimpana koko sotajoukossa, ja hän iloitsi suuresti, että hänen urotöitänsä palkittiin tällä tavalla.

Yöllä, kun Raniero ja hänen vieraansa olivat parhaimmalla tuulellansa, tuli eräs narri ja pari pelimannia, jotka olivat kulkeneet ympäri leiriä ja huvittaneet väkeä konsteillaan, Ranieron telttaan, ja narri pyysi saada kertoa lystikkään seikkailun.

Raniero tiesi, että tuo narri oli kuuluisa sukkeluudestaan ja hän lupasi kuunnella hänen kertomustaan.

"Sattuivatpa kerran", sanoi narri, "Vapahtaja ja Pyhä Pietari istumaan kokonaisen päivän paratiisin linnan ylimmässä tornissa ja katselemaan alas maailmaan. Heillä oli ollut niin paljon katseltavaa, että heillä tuskin oli ollut aikaa vaihtaa sanaakaan. Vapahtaja oli pysytellyt hiljaa koko ajan, mutta Pyhä Pietari oli vuoroin lyönyt kätensä yhteen ilosta, vuoroin kääntänyt pois kasvonsa inhon vallassa. Vuoroin hän oli riemuinnut ja hymyillyt, vuoroin itkenyt ja valittanut. Vihdoin, kun päivä kallistui loppuaan kohti ja hämäryys laskeutui paratiisiin, kääntyi Vapahtaja Pyhän Pietarin puoleen ja sanoi, että nyt tämä varmaan oli iloinen ja tyytyväinen. 'Minkä vuoksi minä olisin tyytyväinen?' kysyi silloin Pyhä Pietari kiivaasti. — 'Niin', sanoi Vapahtaja sävyisästi, 'luulin että olisit tyytyväinen sen johdosta, mitä tänään olet nähnyt'. Mutta Pyhä Pietari ei tahtonut leppyä. — 'On kyllä totta', sanoi hän, 'että monta vuotta olen valittanut, kun Jerusalem on ollut uskottomien vallassa, mutta kaiken sen jälkeen, mitä tänään on tapahtunut, minusta yhtä hyvin kaikki olisi voinut jäädä ennalleen'."

Raniero ymmärsi nyt, että narri puhui siitä, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut. Sekä hän että muut ritarit rupesivat tarkkaavaisemmin kuuntelemaan.

"Kun Pyhä Pietari oli tämän sanonut", jatkoi narri vilkaisten pahanilkisesti ritareihin, "hän nojautui tornin harjan yli ja viittasi alas maahan. Hän osoitti Vapahtajalle erästä kaupunkia, joka sijaitsi suurella, yksinäisellä kalliolla keskellä vuorilaaksoa. 'Näetkö noita ruumiskasoja?' sanoi hän, 'ja näetkö hurmetta, joka lainehtii kaduilla, ja näetkö alastomia, kurjia vankeja, jotka vaikeroivat yökylmässä, ja näetkö kaikkia noita savuavia palosijoja?' — Vapahtaja ei näyttänyt tahtovan vastata hänelle mitään, ja Pyhä Pietari jatkoi vaikeroimistaan. Hän sanoi tosin monta kertaa vihastuneensa tuohon kaupunkiin, mutta ei hän sille niin pahaa olisi suonut, kuin miltä siellä nyt näytti. Silloin vastasi Vapahtaja vihdoin koettaen väittää häntä vastaan. — 'Ethän voine kieltää, että kristityt ritarit ovat mitä suurinta uhkarohkeutta osoittaen panneet henkensä alttiiksi', sanoi hän."

Ihastushuudot keskeyttivät nyt narrin, mutta hän jatkoi kiireesti kertomustaan.

"Ei, älkää häiritkö minua!" sanoi hän. "Nyt en muista mihin jäin. Niin, tosiaankin, minun piti juuri sanoa, että Pyhä Pietari pyyhkäisi pois pari kyyneltä, jotka tunkeutuivat hänen silmiinsä ja estivät häntä näkemästä. 'En olisi koskaan luullut heitä sellaisiksi pedoiksi', sanoi hän. 'Ovathan he murhanneet ja ryöstäneet koko päivän. En lainkaan käsitä, että viitsit antaa ristiinnaulita itsesi saadaksesi tuollaisia oppisi tunnustajia'."

Ritarit eivät panneet pilaa pahakseen. He rupesivat iloisesti nauraa hohottamaan. "Kuules, narri, onko Pyhä Pietari niin suuttunut meihin?" huusi yksi heistä.

"Ole hiljaa ja annapas kuulla, eikö Vapahtaja puolusta meitä!" sanoi toinen.

"Ei, Vapahtaja oli ensin ääneti", sanoi narri. "Hän tiesi varmaan ennestään, että kun Pyhä Pietari oli päässyt oikein vauhtiin, häntä ei maksanut vaivaa vastustaa. Tämä jatkoikin vain puhettaan ja selitti, ettei Vapahtajan tarvinnut sanoa hänelle, että ritarit lopulta muistivat, mihin kaupunkiin he olivat joutuneet, ja että he astuivat paljasjaloin ja katumuspuvussa kirkkoon. Eihän tuota hartautta ollut kestänyt niin kauan, että siitä olisi kannattanut puhua. Ja sitten hän vielä kerran kumartui tornin reunan yli ja osoitti Jerusalemia kohti. Hän viittasi kristittyjen leiriin kaupungin ulkopuolella. 'Näetkö kuinka ritarisi viettävät voittoansa?' kysyi hän. Ja Vapahtaja näki, että kaikkialla koko leirissä oli juominkeja. Ritarit ja sotamiehet istuivat katsellen syyrialaisia tanssijattaria. Täytetyt pikarit kiersivät pöytää, arpaa heiteltiin sotasaaliista ja —"

"Kuunneltiin narreja, jotka kertoivat huonoja satuja", pisti Raniero puheeseen. "Eikö sekin ollut suuri synti?"

Narri nauroi ja nyökkäsi päätään Ranierolle ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: Odotahan, niin maksan sen sinulle.

"Ei, älä keskeytä minua!" pyysi hän uudelleen, "narri parka unohtaa niin helposti, mitä hän aikoo sanoa. Niin, sitähän se oli, että Pyhä Pietari kysyi Vapahtajalta ankaralla äänellä, arveliko hän saaneensa kunniaa tuosta väestä. Siihen täytyi Vapahtajan tietenkin vastata, ettei hän mielestään sitä ollut saanut. 'He olivat rosvoja ja murhamiehiä ennen kotoalähtöänsä', sanoi Pyhä Pietari, 'ja murhaajia ja rosvoja he ovat yhä tänäkin päivänä. Tämän hankkeen olisit yhtä hyvin voinut jättää tekemättömäksi. Siitä ei mitään hyvää lähde.'"

"No, no, narri!" sanoi Raniero varoittavalla äänellä.

Mutta narri näytti pitävän kunnianasianansa koettaa, miten pitkälle hän voisi mennä, ennen kuin joku hyökkäisi hänen kimppuunsa ja heittäisi hänet ulos, ja hän jatkoi pelottomasti:

"Vapahtaja taivutti vain päätänsä ikään kuin hän olisi tunnustanut saaneensa oikeudenmukaisen rangaistuksen. Mutta melkein samassa hetkessä hän kumartui innokkaasti eteenpäin ja katsoi alas entistä tarkkaavaisemmin. Pyhä Pietari katsoi myös silloin alas. 'Mitä sinä katsot?' hän ihmetteli."

Narri esitti tämän erittäin vilkkailla kasvojen eleillä. Kaikki ritarit näkivät edessään sekä Vapahtajan että Pyhän Pietarin ja he ihmettelivät, mitähän Vapahtaja oli keksinyt.

"Vapahtaja vastasi, ettei se ollut juuri mitään", sanoi narri, "mutta joka tapauksessa hän yhä katseli alas. Pyhä Pietari seurasi Vapahtajan katseen suuntaa, eikä hän voinut huomata muuta, kuin että Vapahtaja katsoi alas suureen telttaan, jonka ulkopuolelle oli pystytetty keihäiden päihin parin saraseenin päät ja johon oli kerätty koko kasa pyhästä kaupungista ryöstettyjä muhkeita mattoja, kultaisia pöytäastioita ja kallisarvoisia aseita. Tuossa teltassa oli ilo samanlaista kuin muuallakin leirissä. Siellä istui joukko ritareita tyhjentämässä pikareitansa. Ainoa erotus saattoi olla se, että siellä meluttiin ja juotiin enemmän kuin missään muualla. Pyhä Pietari ei voinut käsittää, miksi Vapahtaja oli niin mielissään katsellessaan sinne alas, että ilo aivan tuikki hänen silmistänsä. Niin useita ankaria ja kauhistuttavia kasvoja kuin siellä hän tuskin koskaan ennen oli nähnyt keräytyneenä juomapöydän ympärille. Ja kestien isäntä, joka istui ylinnä pöydässä, oli hirvittävin kaikista. Hän oli viidenneljättä vuotias mies, hirveän iso ja karkeatekoinen, kasvot punakat, täynnä arpia ja naarmuja, kourat kovat ja ääni voimakas ja meluava."

Narri pysähtyi nyt hetkeksi, ikään kuin hän olisi pelännyt jatkaa, mutta sekä Raniero että muut kuuntelivat mielellään tätä kertomusta heistä itsestänsä ja nauroivat vain hänen tungettelevaisuudelleen. "Sinä olet rohkea mies", sanoi Raniero, "annahan kuulla, mihin sinä pyrit!"

"Vihdoin Vapahtaja virkkoi pari sanaa", jatkoi narri, "ja Pyhä
Pietari ymmärsi nyt, mikä häntä ilahdutti. Hän kysyi Pyhältä
Pietarilta näkikö hän väärin, vai oliko todellakin yhdellä ritarilla
palava kynttilä vieressään."

Raniero säpsähti kuultuaan nämä sanat. Nyt vasta hän suuttui narriin ja ojensi kätensä tarttuakseen raskaaseen haarikkaan, jonka hän aikoi heittää hänelle vasten kasvoja, mutta hän hillitsi itseään saadakseen kuulla, aikoiko mies puhua hänen kunniakseen vai häpeäkseen.

"Pyhä Pietari huomasi", kertoi narri, "että vaikka telttaa muuten valaisivatkin vain tulisoihdut, yhdellä ritarilla oli tosiaankin palava vahakynttilä vieressänsä. Se oli suuri, paksu kynttilä, sellainen, joka voi palaa kokonaisen vuorokauden. Ritari, jolla ei ollut kynttiläjalkaa sitä varten, oli kerännyt koko joukon kiviä ja asettanut ne sen ympärille, jotta kynttilä pysyisi pystyssä."

Pöytäseura ratkesi kovaääniseen nauruun näiden sanojen johdosta. Kaikki osoittivat kynttilää, joka seisoi pöydällä Ranieron vieressä ja joka oli aivan sellainen, joksi narri sen oli kuvannut. Mutta veri nousi Ranieron päähän, sillä tämän saman kynttilän hän pari tuntia sitten oli saanut sytyttää pyhällä haudalla. Hän ei ollut hennonut sitä sammuttaa.

"Kun Pyhä Pietari näki tuon kynttilän", sanoi narri, "niin hänelle selvisi, minkä vuoksi Vapahtaja oli tullut iloiseksi, mutta samalla kertaa hän ei voinut olla hiukan surkuttelematta häntä. 'Vai niin', hän sanoi, 'tuo sama ritari tänä aamuna ensimmäisenä herra Bouillonin jälkeen hyppäsi muurille ja sai illalla sytyttää kynttilänsä ennen ketään muuta pyhällä haudalla.' — 'Aivan niin', sanoi Vapahtaja, 'ja kuten näet, hänen kynttilänsä palaa vielä.'"

Narri puhui nyt hyvin nopeasti, vilkaisten vähän väliä salavihkaa Ranieroon: "Pyhä Pietari ei sittenkään voinut olla hiukan surkuttelematta Vapahtajaa. 'Etkö ymmärrä, miksi hänen kynttilänsä vielä palaa?' sanoi hän. 'Sinä luulet varmaan, että hän ajattelee sinun kärsimyksiäsi ja kuolemaasi katsellessaan sitä. Mutta hän ei ajattele muuta kuin sitä kunniaa, joka tuli hänen osakseen, kun hänet tunnustettiin uljaimmaksi mieheksi Gottfridin jälkeen koko sotajoukossa'."

Nyt Ranieron kaikki vieraat purskahtivat nauruun. Raniero oli kovin suuttunut, mutta hän pakottautui nauramaan, hänkin. Hän tiesi että kaikkien mielestä olisi ollut naurettavaa, jollei hän olisi sietänyt hiukan pilaa.

"Mutta Vapahtaja vastusti Pyhää Pietaria", sanoi narri. "'Etkö näe, miten hän varoo kynttilää?' kysyi hän. 'Hän varjelee kädellään liekkiä heti kun joku nostaa teltan aukkoa, peläten, että veto sammuttaisi sen. Ja alituisesti hän karkottaa pois yöperhoset, jotka liitelevät sen ympärillä ja uhkaavat sammuttaa sen'."

Nauru yhä yltyi, sillä kaikki, mitä narri sanoi, oli aivan totta. Mutta Ranieron oli yhä vaikeampi hillitä itseänsä. Hän ei mielestään voinut sietää, että joku teki pilkkaa pyhästä liekistä.

"Pyhä Pietari epäili sittenkin", jatkoi narri. "Hän kysyi tunsiko Vapahtaja tuota ritaria. 'Eipä hän juuri ole niitä, jotka usein käyvät messussa tai kuluttavat rukousjakkaraa', sanoi hän. Mutta Vapahtajan mielipide ei järkkynyt. 'Pyhä Pietari, Pyhä Pietari!' sanoi hän juhlallisesti. 'Pidä mielessäsi, että tämän jälkeen tuo ritari muuttuu hurskaammaksi Gottfridiakin! Mistä muualta lähtisi lempeyttä ja hurskautta, jollei minun haudaltani! Saat nähdä, että hän hoitaa sairaita ja murheellisia yhtä hellästi kuin nyt tuota pyhää liekkiä.'"

Nauru kävi nyt yhä hillittömämmäksi. Kaikki, jotka tunsivat Ranieron luonteenlaadun ja elämäntavan, pitivät tätä kertomusta kovin naurettavana. Mutta hänen omasta mielestään sekä pila että nauru oli sietämätöntä. Hän hyökkäsi pystyyn ja aikoi nuhdella narria. Hän työnsi samassa niin kiivaasti pöytää, joka ei ollut muuta kuin irtonaisille jaloille asetettu ovi, että se heilahti ja kynttilä kaatui. Nytpä näkyi, kuinka innokkaasti Raniero tahtoi pitää sitä palamassa. Hän hillitsi vihansa, niin että hän malttoi nostaa sen ylös ja kohentaa liekkiä, ennen kuin hän hyökkäsi narrin kimppuun. Mutta kun hän oli saanut kynttilän kuntoon, oli narri jo kiiruhtanut pois teltasta ja Raniero ymmärsi, ettei maksaisi vaivaa seurata häntä yöpimeään. Tapaan hänet kai toisen kerran, ajatteli hän ja istahti paikoilleen.

Pöytävieraat olivat sillä välin nauraneet kyllikseen ja eräs heistä kääntyi Ranieron puoleen aikoen jatkaa pilantekoa. "Se ainakin on varmaa, Raniero, ettet tällä kertaa voi lähettää Firenzen neitsyelle kalleinta sotasaalistasi", sanoi hän.

Raniero kysyi, minkä vuoksi hän luuli, ettei hän tällä kertaa voisi seurata vanhaa tapaansa.

"Ei mistään muusta syystä", sanoi ritari, "kuin siitä, että voittamasi kallein aarre on tuo liekki, jonka koko sotajoukon nähden sait sytyttää pyhän haudan kirkossa. Ja sitäpä sinä tuskin kykenet lähettämään Firenzeen."

Taaskin muut ritarit nauroivat, mutta Raniero oli nyt sellaisella tuulella, että hän olisi voinut ryhtyä kaikkein huimapäisimpäänkin tekoon saadakseen heidän naurunsa vaikenemaan. Hän teki pikaisen päätöksen, kutsui luokseen vanhan aseenkantajansa ja sanoi hänelle: "Valmistaudu matkaan, Giovanni! Huomenna saat lähteä viemään Firenzeen tätä pyhää liekkiä!"

Mutta aseenkantaja kieltäytyi jyrkästi. "Tätä minä en ota tehdäkseni", sanoi hän. "Mitenkä voisin ratsain kuljettaa liekkiä Firenzeen? Se sammuisi, ennen kuin pääsisin leiristä ulos."

Raniero tiedusteli miehiään, toista toisensa jälkeen. Hän sai saman vastauksen kaikilta. He eivät käsittäneet hänen käskyänsä edes vakavaksi.

Tietysti muut ritarit, jotka olivat hänen vierainansa, nauroivat yhä kovemmin ja iloisemmin sitä mukaa kuin ilmeni, ettei kukaan Ranieron miehistä tahtonut täyttää hänen käskyänsä.

Raniero kiihtyi yhä enemmän. Lopulta hänen kärsivällisyytensä loppui ja hän huudahti: "Tämä liekki on sittenkin vietävä Firenzeen, ja koska ei kukaan muu tahdo ratsastaa sinne, minä lähden itse".

"Ajattelehan toki, ennen kuin sellaista lupaat!" sanoi eräs ritari.
"Sinä kadotat siten kokonaisen ruhtinaskunnan."

"Minä vannon teille, että vien tuon liekin Firenzeen!" huudahti
Raniero. "Minä teen sen, mitä kukaan muu ei ole tahtonut tehdä."

Vanha aseenkantaja puolustautui: "Herra, sinun laitasi on kerrassaan toinen. Voit ottaa mukaasi kokonaisen saattojoukon, mutta minut sinä tahdoit lähettää yksin."

Mutta Raniero oli suunniltaan eikä punninnut sanojansa. "Minä lähden myös yksin", sanoi hän.

Mutta täten oli Raniero saavuttanut tarkoituksensa. Kaikki teltassa lakkasivat nauramasta. He istuivat pelon vallassa ja tuijottivat häneen.

"Miksi ette enää naura?" kysyi Raniero. "Tämä yritys ei voine olla muuta kuin lapsenleikkiä uljaalle miehelle."

III.

Aamun sarastaessa seuraavana päivänä nousi Raniero hevosen selkään. Hän oli täysissä varusteissa, mutta rautapukunsa päälle hän oli heittänyt karhean pyhiinvaeltajankaavun, jotta se ei kovin kuumenisi auringonpaahteessa. Hänellä oli miekka ja sotanuija ja hän ratsasti hyvällä hevosella. Kädessään hän piteli palavaa kynttilää ja satulaan hän oli ripustanut pari suurta kynttiläkimppua, jotta liekin ei tarvitsisi virikkeen puutteessa sammua.

Raniero ratsasti hitaasti pitkää, tavaroita täyteen ahdettua telttakatua pitkin ja niin kauan kävi kaikki hyvin. Oli vielä niin varhaista, että sumu, joka oli kohonnut Jerusalemia ympäröivistä syvistä laaksoista, ei ollut hälvennyt, ja Raniero ratsasti aivan kuin keskellä valkoista yötä. Koko leiri nukkui ja Raniero pääsi helposti vahtien ohi. Ei kukaan häntä puhutellut, sillä paksu sumu esti heitä näkemästä häntä ja tiellä oli jalan korkeudelta tomuntapaista ainetta, joka teki hevosen askeleet kuulumattomiksi.

Raniero pääsi pian leirin ulkopuolelle ja poikkesi Joppeen vievälle tielle. Tie oli nyt parempi, mutta yhä edelleen hänen täytyi ratsastaa hitaasti liekin vuoksi. Se paloi heikosti punaisena, värähtelevänä valona paksussa sumussa. Alituisesti suuret hyönteiset hyökkäsivät siipiään läimäyttäen suoraan liekkiin. Ranierolla oli täysi työ varjellessaan sitä, mutta hän oli mitä parhaalla tuulella ja arveli yhä edelleen, että se toimi, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, oli niin helppo, että lapsenkin olisi pitänyt voida sitä hoitaa.

Hevonen väsyi kuitenkin hitaaseen kulkuun ja alkoi juosta ravia.
Silloin liekki rupesi lepattelemaan tuulessa. Ei ollut apua, vaikka
Raniero koetti varjella sitä kädellään tai kaavullaan. Hän näki, että
se oli ihan sammumaisillaan.

Mutta häntä ei haluttanut niin pian luopua yrityksestänsä. Hän pysäytti hevosensa ja istui hetken aikaa hiljaa miettien. Hän hyppäsi lopulta alas satulasta ja koetti käydä istumaan takaperin, niin että hän ruumiillaan suojeli liekkiä tuulelta ja vedolta. Täten hänen onnistui säilyttää se palavana, mutta hän huomasi nyt, että matka tulisi vaivalloisemmaksi kuin hän alussa oli luullut.

Kun hän oli päässyt Jerusalemia ympäröivien vuorten poikki, sumu hajosi. Hän ratsasti nyt aivan autiossa seudussa. Ei ollut ihmisiä eikä asuntoja, ei vihertävää puuta eikä kasvia, ainoastaan paljaita kukkuloita.

Täällä rosvot hyökkäsivät Ranieron kimppuun. He olivat irtolaisia, jotka seurasivat luvatta sotajoukkoa ja elivät ryöstöllä ja rosvoamisella. He olivat piilleet vuorenkukkulan takana ja Raniero, joka ratsasti takaperin, ei huomannut heitä, ennen kuin he olivat saartaneet hänet ja lähestyivät miekkojansa heiluttaen.

Heitä oli noin kaksitoista miestä, he näyttivät kurjilta ja ratsastivat huonoilla hevosilla. Raniero näki heti, ettei hänen olisi ollut vaikea murtautua tuon joukon läpi ja ratsastaa heitä pakoon. Mutta hän ymmärsi, ettei hän voinut sitä tehdä muuta kuin heittämällä kynttilän pois. Ja hän arveli kuitenkin, ettei hän, puhuttuaan niin kopeasti edellisenä yönä, näin helposti luopuisi yrityksestänsä.

Hän ei tiennyt muuta keinoa kuin tehdä sopimuksen rosvojen kanssa. Hän sanoi heille, että koska hänellä oli hyvät varusteet yllään ja hän ratsasti hyvällä hevosella, heidän luultavasti olisi varsin vaikea voittaa häntä, jos hän puolustautuisi. Mutta koska hän oli riippuvainen eräästä lupauksesta, hän ei tahtonut tehdä vastarintaa, vaan salli tappelutta heidän ottaa mitä he tahtoivat, kun he vain lupasivat olla sammuttamatta hänen kynttiläänsä.

Rosvot olivat valmistautuneet kovaan otteluun. He ihastuivat Ranieron ehdotukseen ja alkoivat heti ryöstää häntä. He ottivat hänen varustuksensa sekä hevosensa, aseensa ja rahansa. He antoivat hänen pitää vain karhean kaapunsa ja molemmat kynttiläkimppunsa. He pitivät myös rehellisesti lupauksensa eivätkä sammuttaneet liekkiä.

Yksi heistä oli hypännyt Ranieron hevosen selkään. Kun hän huomasi, miten hyvä se oli, hän näytti tuntevan hiukan sääliä ritaria kohtaan. Hän huusi hänelle: "Kas tuossa, me emme tahdo olla liian kovia kristitylle. Saat vanhan hevoseni ratsastaaksesi."

Se oli kurja koni. Se liikkui jäykästi ja kankeasti kuin puuhevonen.

Kun rosvot vihdoin olivat kadonneet ja Raniero yritti nousta kurjan hevosen selkään, hän sanoi itseksensä: "Tuo liekki on varmaan noitunut minut. Sen vuoksi saan nyt ratsastaa eteenpäin kuin hullu kerjäläinen."

Hän käsitti, että hänen olisi ollut viisainta kääntyä takaisin, sillä yritys oli todellakin mahdoton. Mutta hänet valtasi niin suuri into toteuttaa tuo halunsa, ettei hän voinut olla jatkamatta matkaansa.

Hän kulki siis eteenpäin. Hän näki ympärillään samat paljaat, vaaleankellertävät kukkulat.

Hetken kuluttua hän ratsasti nuoren paimenen ohi, joka paimensi neljää vuohta. Kun Raniero näki elukoiden käyvän laitumella tällä paljaalla maalla, hän ihmetteli, söivätkö ne multaa.

Tuolla paimenella oli varmaan ollut suurempikin lauma, jonka ristiretkeläiset olivat varastaneet. Kun hän näki nyt yksinäisen kristityn tulevan ratsain, hän koetti tehdä hänelle kaikkea mahdollista pahaa. Hän hyökkäsi häntä kohti ja koetti kepillään osua hänen kynttiläänsä. Kynttilä kahlehti niin kokonaan Ranieron kädet, ettei hän voinut puolustautua edes paimeneltakaan. Hän painoi kynttilän puoleensa suojellakseen sitä. Paimen yritti lyödä sitä vielä pari kertaa, mutta sitten hän jäi ihmeissään seisomaan ja lakkasi huiskimasta. Hän näki, että Ranieron kaapu oli syttynyt tuleen, mutta Raniero ei tehnyt mitään tukahduttaakseen tulta niin kauan kuin liekki oli vaarassa. Paimen näytti häpeävän. Hän seurasi kauan Ranieron jäljessä ja eräässä paikassa, missä kapean tien kummallakin puolella avautui pohjaton kuilu, hän talutti hänen hevostansa.

Raniero nauroi ja ajatteli, että paimen varmaan piti häntä pyhänä miehenä, joka oli katumusmatkallansa.

Illan suussa alkoi Raniero kohdata ihmisiä. Huhu Jerusalemin kukistumisesta oli näet levinnyt yön kuluessa rannikkoseudulle ja suuri joukko ihmisiä oli heti laittautunut matkaan. Siinä oli pyhiinvaeltajia, jotka vuosikausia olivat odottaneet tilaisuutta päästäkseen Jerusalemiin, siinä oli vastasaapuneita sotajoukkoja ja ennen kaikkea siinä oli kauppiaita, jotka kiiruhtivat sinne ruokatavarakuormineen.

Kun nämä joukot kohtasivat Ranieron, joka tuli takaperin ratsastaen, palava kynttilä kädessään, he huusivat: "Hullu, hullu!"

Enimmät olivat italialaisia ja Raniero kuuli, kuinka he huusivat hänen omalla äidinkielellänsä: pazzo, pazzo! joka merkitsee: hullu, hullu!

Raniero, joka koko päivän oli osannut hillitä niin hyvin itseänsä, kiivastui kauheasti näistä yhä uudistuvista huudoista. Äkkiä hän hyppäsi alas satulasta ja alkoi kurittaa kovilla nyrkeillänsä pilkkaajia. Kun väki huomasi, kuinka kovakourainen hän oli, he pakenivat kaikki, ja pian hän oli yksin tiellä.

Raniero tointui nyt jälleen. "He olivat tosiaankin oikeassa sanoessaan, että olin pazzo", tuumi hän etsien kynttiläänsä, sillä hän ei tiennyt minne hän sen oli laskenut. Vihdoin hän huomasi, että se oli vierinyt tieltä erääseen kuoppaan. Liekki oli sammunut, mutta hän näki tulen tuikkivan kuivassa heinämättäässä aivan lähellä ja hän ymmärsi, että onni oli ollut hänelle suotuisa, niin että liekki oli ehtinyt sytyttää heinän ennen sammumistansa.

"Tämäpä olisi voinut olla kehno loppu suurelle vaivannäölle", ajatteli hän sytyttäessään tulen ja nousi satulaan. Hän oli ihan nöyrtynyt. Hänestä ei näyttänyt luultavalta, että hänen matkansa onnistuisi.

Illan suussa Raniero tuli Ramleen ja ratsasti erääseen paikkaan, jossa karavaanit tavallisesti saivat yösijaa. Se oli suuri katettu piha. Ylt'ympärillä oli pieniä laipio-osastoja, jonne matkamiehet saivat asettaa hevosensa. Siellä ei ollut minkäänlaisia huoneita, vaan ihmiset saivat maata eläinten vieressä.

Väkeä oli siellä ahdinkoon asti, mutta isäntä hankki kuitenkin sijan Ranierolle ja hänen hevosellensa. Hän antoi myös apetta hevoselle ja ruokaa miehelle.

Kun Raniero huomasi, että häntä kohdeltiin näin hyvin, hän ajatteli: "Alanpa melkein luulla, että rosvot tekivät minulle palveluksen ryöstäessään varusteeni ja hevoseni. Varmaan pääsen helpommin taakkoineni kulkemaan halki maan, jos minua pidetään hourupäänä."

Kun Raniero oli taluttanut hevosen pilttuuseen, hän kävi istumaan olkikuvolle ja piteli kynttilää käsissänsä. Hän ei aikonut nukkua, vaan pysytellä valveilla koko yön.

Tuskin Raniero oli kuitenkaan istahtanut, kun hän jo nukahti. Hän oli hirveän väsynyt, hän ojensi nukkuessaan ruumiinsa suoraksi pitkin pituuttaan ja nukkui aina aamuun asti.

Kun hän heräsi, hän ei nähnyt liekkiä eikä kynttilääkään. Hän etsi kynttilää olkien joukosta, mutta ei löytänyt sitä mistään.

"Joku on ottanut sen minulta ja sammuttanut sen", sanoi hän. Ja hän koetti uskotella itselleen olevansa iloinen, kun kaikki oli lopussa, ettei hänen tarvinnut täyttää mahdotonta aiettansa.

Mutta samalla kun hän ajatteli näin, hän tunsi tyhjyyttä ja kaipausta. Hän ei koskaan mielestään hartaammin olisi halunnut onnistua jossakin yrityksessään.

Hän talutti ulos hevosensa, ruokkosi sitä ja asetti satulan paikoilleen.

Kun hän oli valmis, tuli karavaanimajan isäntä hänen luokseen palava kynttilä kädessään. Hän sanoi frankin kielellä: "Minun täytyi ottaa kynttiläsi eilen, kun nukahdit, mutta tässä saat sen jälleen."

Raniero ei ilmaissut tunteitaan, vaan sanoi aivan levollisesti: "Sinä teit hyvin sammuttaessasi sen."

"En minä sitä sammuttanut", sanoi mies. "Näin, että se paloi tullessasi tänne, ja minä luulin sinun pitävän tärkeänä, että se yhä edelleen palaisi. Jos katsot minkä verran se on lyhentynyt, niin huomaat, että se on palanut koko yön."

Ranieron kasvot loistivat ilosta. Hän kiitteli isäntää ja ratsasti edelleen mitä parhaimmalla mielellä.

IV.

Kun Raniero oli lähtenyt matkalle Jerusalemista, hän oli aikonut matkustaa meritse Joppesta Italiaan. Mutta hän muutti tämän päätöksensä sitten kun rosvot olivat ryöstäneet häneltä hänen rahansa, ja päätti kulkea maitse.

Se oli pitkä matka. Joppesta hän kulki pohjoiseen pitkin Syyrian rannikkoa. Sitten matka suuntautui länteen pitkin Vähän Aasian niemimaata. Sitten taas pohjoiseen aina Konstantinopoliin saakka. Ja sieltä hänellä oli vielä varsin pitkä matka Firenzeen asti.

Pitkin matkaa eli Raniero laupeuden lahjoilla. Enimmäkseen pyhiinvaeltajat, joita virtasi nyt suurin joukoin Jerusalemiin, antoivat hänelle osan omasta leivästänsä.

Vaikka Raniero melkein aina ratsasti yksin, eivät päivät sittenkään tuntuneet hänestä pitkiltä eikä yksitoikkoisilta. Hänen piti alituisesti vartioida kynttilänsä liekkiä, joka ei koskaan antanut hänelle hetkeksikään rauhaa. Tuulenpuuska, yksi ainoa sadepisarakin olisi voinut sen sammuttaa.

Ranieron ratsastaessa yksinäisillä teillä ja vain ajatellessa liekin vireillä pysymistä, juolahti hänen mieleensä, että hän kerran ennenkin oli nähnyt jotakin tämänkaltaista. Kerran ennen hän oli nähnyt ihmisen vartioivan jotakin, joka oli yhtä arkaa kuin kynttilän liekki.

Ensiksi se muistui niin epäselvänä hänen mieleensä, että hän epäili sitä vain uneksineensa.

Mutta yksin matkustellessaan hän kerran toisensa jälkeen tuli ajatelleeksi, että hän kerran ennenkin oli nähnyt jotakin samankaltaista.

"Tuntuu siltä, kuin en koko elämäni aikana olisi muusta kuullut puhuttavankaan", sanoi hän.

Muutamana iltana ratsasti Raniero erääseen kaupunkiin. Oli ilta, ja vaimot seisoivat talojen ovilla tähystelemässä miehiänsä. Raniero näki silloin erään, joka oli pitkä ja hoikka varreltansa ja jonka silmät olivat vakavat. Hän muistutti Francesca degli Ubertia.

Samassa selveni Ranierolle, mitä hän oli hautonut mielessänsä. Hän ajatteli, että Francescan mielestä varmaan hänen rakkautensa oli ollut kuin liekki, jota hän aina olisi tahtonut pitää vireillä ja jota hänen täytyi alituisesti pelätä Ranieron sammuttavan. Häntä ihmetytti tuo ajatus, mutta hän tuli yhä varmemmin vakuuttuneeksi siitä, että niin todellakin oli. Ensi kertaa hän alkoi nyt ymmärtää, miksi Francesca oli jättänyt hänet.

* * * * *

Ranieron matka venyi hyvin pitkäksi, eikä vähimmin sen vuoksi, ettei hän voinut matkustaa huonolla säällä. Hän istui silloin sisällä karavaanimajassa ja vartioi liekkiä. Ne olivat kovia päiviä.

Eräänä päivänä kulkiessaan Libanonin vuoren yli Raniero huomasi rajuilman olevan tulossa. Hän kulki silloin korkealla hirveitten rotkojen ja jyrkänteiden keskellä kaukana kaikista ihmisasunnoista. Vihdoin hän keksi kallionharjalla saraseenien pyhimyshaudan. Se oli pieni neliskulmainen ja holvikattoinen kivirakennus. Hän arveli parhaaksi paeta sinne.

Tuskin Raniero oli päässyt sisään, kun lumimyrsky nousi ja riehui kaksi kokonaista päivää. Samalla kertaa tuli niin hirmuinen pakkanen, että hän oli paleltua kuoliaaksi.

Raniero tiesi, että vuorella oli kylliksi oksia ja risuja, niin ettei hänen olisi ollut vaikea koota polttoaneita valkeaa varten. Mutta liekki, jota hän kuljetti, oli hänen mielestään siihen liian pyhä, eikä hän sillä tahtonut sytyttää muuta kuin kynttilöitä pyhän neitsyen alttarin edessä.

Rajuilma kiihtyi yhä, ja lopulta hän kuuli ukkosen äänen ja näki salaman liekehtivän.

Ja salama iski alas vuorelle aivan haudan läheisyyteen ja sytytti puun tuleen. Ja Raniero sai siten valkean sytytetyksi tarvitsematta lainata pyhää tulta.

* * * * *

Kun Raniero ratsasti aution seudun läpi Sisilian vuoristossa, loppuivat hänen kynttilänsä. Ne kynttiläkimput, jotka hän oli tuonut mukanaan Jerusalemista, olivat aikoja sitten käytetyt, mutta hän oli sittenkin tullut toimeen, sillä matkan varrella oli ollut kristillisiä seurakuntia, joilta hän oli kerjännyt uusia kynttilöitä.

Mutta nyt hänen varastonsa olivat loppuneet ja hän luuli matkansa tähän päättyvän.

Kun kynttilä oli palanut niin loppuun, että liekki poltti hänen sormiansa, hän hyppäsi hevosen selästä, keräsi oksia ja kuivaa ruohoa ja sytytti sen palamaan liekinlopulla. Mutta vuorella ei ollut paljon palavaa ja tuli tietenkin pian sammuisi.

Siinä istuessaan ja surressaan pyhän liekin sammumista Raniero kuuli laulua tien varrelta ja pyhiinvaeltajakulkue tuli saatossa polkua ylös, kantaen kynttilöitä käsissään. He olivat matkalla rotkolle, jossa eräs pyhä mies oli elänyt, ja Raniero seurasi heitä. Heidän joukossaan oli vanha vaimo, jonka oli vaikea astua, ja Raniero auttoi häntä ja vei hänet mukanaan vuorelle.

Kun tämä sitten kiitti häntä, pyysi Raniero hänen kynttiläänsä. Ja vaimo antoi sen hänelle ja useat muutkin antoivat hänelle kynttilänsä.

Hän sammutti kynttilät ja kiiruhti polkua alas ja sytytti yhden niistä sen tulen viimeisellä hehkulla, jonka hän oli saanut pyhästä liekistä.

* * * * *

Kerran keskipäivällä oli kovin kuuma, ja Raniero oli heittäytynyt nukkumaan pensaikkoon. Hän nukkui sikeästi ja kynttilä seisoi hänen vieressään parin kiven välissä. Mutta kun Raniero oli nukkunut hetken aikaa, alkoi sataa, ja sadetta kesti varsin kauan hänen heräämättään. Kun hän vihdoin hätkähti hereille, oli maa märkänä hänen ympärillään ja hän tuskin uskalsi vilkaista kynttilään pelosta, että se olisi sammunut.

Mutta kynttilä paloi rauhallisesti ja turvallisesti sateesta huolimatta ja Raniero näki, että syynä siihen oli kaksi pientä lintua, jotka lentää lekuttelivat hiukan liekin yläpuolella. Ne hyväilivät nokillaan toisiaan ja pitelivät siipiään levällään, ja siten ne olivat suojelleet liekkiä sateelta.

Raniero otti heti hatun päästään ja ripusti sen liekin yläpuolelle. Sitten hän ojensi kätensä pieniä lintuja kohti, sillä hänen teki mielensä hyväillä niitä. Eikä kumpikaan paennut häntä, vaan hän saattoi ottaa ne kiinni.

Raniero ihmetteli suuresti, etteivät linnut pelänneet häntä. Mutta hän ajatteli: Ne eivät pelkää minua siksi, että ne tietävät minun vain ajattelevan, miten voisin suojella sitä, mikä on kaikkein arinta maailmassa.

* * * * *

Raniero ratsasti Nikean lähitienoilla. Hän kohtasi silloin länsimaiden herroja, jotka johtivat apujoukkoa pyhään maahan. Tässä joukossa oli myös Robert Taillefer, kuljeskeleva ritari ja trubaduuri.

Raniero ratsasti kuluneessa kaavussaan, kynttilä kädessä, ja sotilaat alkoivat tavallisuuden mukaan huutaa: "Hullu, hullu!" Mutta Robert käski heitä vaikenemaan ja puhutteli ratsumiestä:

"Oletko ratsastanut kauan tällä tavalla?" kysyi hän häneltä.

"Olen ratsastanut tällä tavalla Jerusalemista asti", vastasi Raniero.

"Onko kynttiläsi sammunut monta kertaa matkan varrella?"

"Kynttilässäni palaa vielä sama liekki kuin Jerusalemista lähtiessäni", sanoi Raniero.

Silloin sanoi Robert Taillefer hänelle: "Minäkin olen yksi niitä, jotka kantavat liekkiä mukanansa, ja minä tahtoisin, että se palaisi ikuisesti. Mutta ehkäpä sinä, joka olet tuonut kynttiläsi Jerusalemista saakka, voisit sanoa minulle, mitä minun tulisi tehdä, jotta se ei sammuisi."

Silloin Raniero vastasi: "Herra, se on raskasta työtä, vaikka se näyttää vähäiseltä. Minä en suinkaan tahtoisi kehoittaa teitä samanlaiseen yritykseen. Sillä tämä pieni liekki vaatii, ettette ajattele enää mitään muuta. Se ei salli teidän armastella, jos teillä olisi siihen halua, ettekä myöskään liekin vuoksi uskalla istahtaa juomaseuraan. Te ette saa ajatella mitään muuta kuin juuri tuota liekkiä, eikä teillä saa olla mitään muuta iloa. Mutta kaikkein eniten varoittaisin teitä lähtemästä tälle samalle matkalle, jota minä nyt olen koettanut, erittäinkin sen vuoksi, ettette hetkeksikään voi tuntea olevanne turvassa. Vaikka olisitte kuinka monesta vaarasta pelastanut liekin, ette sittenkään hetkeäkään voi olla varma, vaan teidän täytyy olla valmistunut siihen, että jo seuraavassa silmänräpäyksessä voitte sen kadottaa."

Mutta Robert Taillefer kohotti kopeasti päätään ja virkkoi: "Mitä sinä liekillesi olet tehnyt, sen minäkin voinen tehdä omalleni."

* * * * *

Raniero oli tullut Italiaan. Hän ratsasti eräänä päivänä yksinäisillä teillä korkealla vuoristossa. Silloin tuli eräs vaimo juosten hänen jäljessään ja pyysi saada tulta hänen kynttilästään. "Tuli on sammunut kotonani", sanoi hän, "ja lapseni ovat nälissään. Lainaa minulle tulta, niin että voisin lämmittää uunia ja leipoa heille leipää!"

Hän ojensi kätensä kynttilää kohti, mutta Raniero piteli sitä syrjässä, sillä hän ei tahtonut, että liekillä sytytettäisiin mitään muuta kuin pyhän neitsyen kuvan edessä olevat kynttilät.

Silloin sanoi vaimo hänelle: "Anna minulle tulta, pyhiinvaeltaja, sillä lasteni elämä on se liekki, jota minun tulee pitää vireillä!" Ja näiden sanojen johdosta antoi Raniero hänen sytyttää lamppunsa sydämen omalla liekillänsä.

Muutamia tunteja myöhemmin ratsasti Raniero erääseen kylään. Se sijaitsi korkealla vuorella, niin että siellä vallitsi kova kylmyys. Nuori talonpoika seisoi tien varrella ja näki mies paran, joka tuli ratsain, kulunut kaapu yllään. Hän riisui reippaasti päältään lyhyen vaippansa ja heitti sen ratsastajalle. Mutta vaippa osui suoraan kynttilään ja sammutti sen.

Raniero muisti silloin vaimon, joka oli saanut häneltä tulta. Hän kääntyi takaisin hänen luoksensa ja sai kynttilänsä uudestaan sytytetyksi pyhällä tulella.

Kun hänen piti jatkaa matkaansa, hän sanoi vaimolle: "Sinä sanot, että se liekki, jota sinun tulee hoitaa, on sinun lastesi elämä. Voitko sanoa minulle, mikä se liekki on nimeltänsä, jota minä olen kuljettanut niin pitkiä matkoja?"

"Missä sinun liekkisi sytytettiin?" kysyi vaimo.

"Se sytytettiin Kristuksen haudalla", sanoi Raniero.

"Sitten sitä ei voi nimittää muuksi kuin lempeydeksi ja ihmisrakkaudeksi", sanoi hän.

Raniero nauroi tälle vastaukselle. Hän oli mielestään kummallinen apostoli senkaltaisia hyveitä edustamaan.

* * * * *

Raniero ratsasti kaunismuotoisten, sinertävien kukkuloiden keskellä.
Hän huomasi lähestyvänsä Firenzeä.

Hän ajatteli, että hän nyt pian pääsisi vapaaksi liekistänsä. Hän muisti telttaansa Jerusalemissa, jonka hän oli jättänyt täynnä sotasaalista, ja urhoollisia sotilaitansa, jotka olivat jääneet Palestiinaan ja jotka tulisivat iloitsemaan, kun hän uudelleen ryhtyisi sotatoimeensa ja johdattaisi heitä voittoihin ja valloituksiin.

Silloin Raniero huomasi, ettei hän tuntenut iloa ajatellessaan kaikkea tätä, vaan että hänen ajatuksensa suuntautuivat mieluummin muualle.

Raniero huomasi silloin ensi kertaa, ettei hän enää ollut sama mies, joka oli lähtenyt Jerusalemista matkalle. Kuljettaessaan liekkiä hänen oli täytynyt iloita kaikista, jotka olivat olleet rauhallisia ja viisaita ja laupiaita.

Hän tuli iloiseksi joka kerta ajatellessaan niitä ihmisiä, jotka työskentelivät rauhallisesti kodeissaan, ja hänen mieleensä juolahti, että hän mielellään taas asettuisi vanhaan työpajaansa Firenzessä ja valmistaisi kauniita ja taidokkaita töitä.

"Tosiaankin tämä liekki on muuttanut minut kokonaan", ajatteli hän.
"Luulenpa, että se on tehnyt minusta uuden ihmisen."

V.

Oli pääsiäisjuhla Ranieron ratsastaessa Firenzeen.

Tuskin hän oli päässyt kaupunginportista sisään, ratsastaen takaperin, hattu syvällä silmillä ja palava kynttilä kädessä, kun eräs kerjäläinen nousi pystyyn ja huusi: "Pazzo, pazzo!"

Tämän huudon johdosta hyökkäsi katupoika porttikäytävästä ja tyhjäntoimittaja, jolla ei ollut pitkään aikaan ollut muuta tehtävää kuin maata ja tähystellä taivasta, hyppäsi pystyyn. Ja molemmat alkoivat samassa huutaa: "Pazzo, pazzo!"

Kun huutajia nyt oli kolme, he pitivät aika melua herättääkseen kaikki katupojat. Nämä hyökkäsivät esiin kaikista nurkista ja koloista, ja heti kun he huomasivat Ranieron kuluneessa kaavussaan kurjan hevosen selässä, hekin huusivat: "Pazzo, pazzo!"

Mutta tähän Raniero oli ennestään tottunut. Hän ratsasti hiljalleen katua myöten välittämättä huutajista.

He eivät tyytyneet vain huutamiseen, vaan yksi hypähti korkealle ja koetti puhaltaa liekin sammuksiin.

Raniero nosti kynttilän korkeammalle. Samassa hän koetti kiiruhtaa hevosta päästäkseen poikia pakoon.

Mutta he pysyivät hänen rinnallaan ja tekivät mitä ikinä vain voivat sammuttaakseen tulta.

Mitä enemmän Raniero koetti varoa liekkiä, sitä innokkaammiksi he tulivat. He hyppäsivät toistensa selkään, pullistivat poskiansa ja puhalsivat. He heittivät hatuillaan liekkiä. Mutta he eivät saaneet sitä sammumaan siksi, että heitä oli niin monta ja että he tungeksivat toistensa tiellä.

Kadulla vallitsi kauhea melu. Ikkunoissa ihmiset nauroivat. Ei kukaan säälinyt hullua, joka tahtoi varjella liekkiänsä. Oli kirkkoaika ja monta kirkkomiestä oli matkalla messuun. He pysähtyivät myöskin ja nauroivat leikkiä.

Mutta nyt Raniero nousi satulassa pystyyn voidakseen pelastaa kynttilänsä. Hän näytti hurjalta. Hattu oli vaipunut alas otsalle ja hänen kasvonsa olivat surkastuneet ja kalpeat kuin marttyyrin. Kynttilää hän piti koholla, niin korkealla kuin mahdollista.

Koko katu oli yhtenä ainoana hälinänä. Vanhemmatkin ihmiset alkoivat ottaa osaa leikkiin. Naiset huiskuttivat päähuivejansa ja miehet heiluttivat barettejaan. Kaikki yrittivät sammuttaa tulta.

Raniero ratsasti erään talon alitse, jossa oli parveke. Siinä seisoi nainen. Hän nojautui kaiteen yli, tempasi kynttilän käteensä ja vei sen sisään.

Koko kansa ratkesi kajahtavaan nauruun ja riemuun, mutta Raniero horjahti satulassaan ja syöksyi alas kadulle.

Mutta kun hän makasi siinä tunnottomana, hävisi väki heti kadulta.

Ei kukaan tahtonut ottaa hoitoonsa kaatunutta. Hevonen yksin jäi seisomaan hänen viereensä.

Heti kun väkijoukko oli hajonnut kadulta, tuli Francesca degli Uberti ulos talostansa palava kynttilä kädessään. Hän oli vielä kaunis, hänen piirteensä olivat hempeät ja hänen silmänsä vakavat ja syvät.

Hän astui Ranieron luo ja kumartui hänen yllensä. Raniero makasi tunnottomana, mutta samassa kun kynttilän valo osui hänen kasvoihinsa, hän liikahti ja hypähti ylös. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut kokonaan liekin vallassa. Kun Francesca näki hänen heräävän tuntoihinsa, hän sanoi: "Tässä on kynttiläsi. Minä riistin sen sinulta nähdessäni, kuinka hartaasti koetit estää sitä sammumasta. En tiennyt muuta keinoa, miten sinua olisin auttanut."

Raniero oli pudonnut pahasti ja loukkaantunut. Mutta ei mikään voinut pidättää häntä. Hän kohosi hitaasti seisomaan. Hän tahtoi astua, mutta horjahti ja oli kaatua. Silloin hän koetti nousta hevosen selkään. Francesca auttoi häntä. "Minne sinä pyrit?" kysyi hän, kun Raniero taas istui satulassa. "Tuomiokirkkoon", sanoi hän. "Sitten minä seuraan sinua", sanoi Francesca, "sillä minä olen matkalla messuun." Ja hän talutti hänen hevostaan.

Francesca oli heti tuntenut Ranieron. Mutta Raniero ei nähnyt, kuka hän oli, sillä hän ei malttanut katsella häntä. Hän seurasi vain silmillään liekkiä.

He olivat aivan ääneti matkalla. Raniero ajatteli vain liekkiä ja miten hän sitä varjelisi näinä viimeisinä hetkinä. Francesca ei voinut puhua siksi, ettei hän tahtonut saada täyttä varmuutta siitä, mitä hän pelkäsi. Hän ei voinut uskoa muuta, kuin että Raniero oli tullut kotiin mielenvikaisena. Vaikka hän olikin siitä aivan varma, hän ei kuitenkaan tahtonut puhutella Ranieroa, jotta hän ei tulisi aivan varmaksi asiasta.

Hetken kuluttua kuuli Raniero jonkun itkevän vieressään. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi, että nainen, joka kulki hänen vieressään, oli Francesca degli Uberti, ja tämä itki kulkiessaan. Mutta Raniero näki hänet vain hetken aikaa eikä sanonut mitään. Hän tahtoi vain ajatella liekkiänsä.

Raniero antoi kuljettaa itsensä sakariston eteen. Siinä hän nousi hevosen selästä. Hän kiitti Francescaa avusta, mutta ei vieläkään katsonut häneen, vaan ainoastaan kynttilään. Hän astui yksin sakaristoon pappien luo.

Francesca meni kirkkoon. Oli pääsiäisiltä ja kaikki kynttilät kirkon alttareilla olivat sytyttämättä surun merkiksi. Francesca arveli, että jokainen toivon liekki hänen sydämessäänkin oli nyt sammunut.

Kirkossa vallitsi suuri juhlallisuus. Monta pappia oli alttarilla.
Tuomioherrat istuivat kuorissa ja piispa ylinnä muita.

Hetken kuluttua Francesca huomasi liikettä pappien parissa. Melkein kaikki, joiden ei ollut pakko olla läsnä messussa, nousivat ja menivät sakaristoon. Vihdoin meni piispakin sinne.

Kun messu oli lopussa, tuli pappi kuoriin ja alkoi puhua kansalle. Hän kertoi, että Raniero di Ranieri oli tullut Firenzeen tuoden mukanaan pyhää tulta Jerusalemista. Hän kertoi, mitä ritari matkalla oli kestänyt ja kärsinyt. Ja hän ylisti häntä kovin.

Ihmiset kuuntelivat ihmeissään tätä. Francesca ei ollut koskaan kokenut niin ihanaa hetkeä. "Oi Jumalani", huokasi hän, "tämä on suurempi onni kuin jaksan kantaa". Kyynelet valuivat hänen silmistään hänen kuunnellessansa.

Pappi puhui kauan ja hyvin. Lopuksi hän sanoi voimakkaalla äänellä: "Meidän mielestämme voi liekin kuljettaminen tänne Firenzeen tuntua nyt hyvin vähäpätöiseltä asialta. Mutta minä sanon teille: Rukoilkaa Jumalaa, että hän antaisi Firenzelle monta ikuisen tulen kantajaa, niin Firenzestä koituisi suuri valta ja se tulisi ylistetyksi kaikkien kaupunkien joukossa!"

Kun pappi oli lopettanut puheensa, avattiin tuomiokirkon pääovet ja juhlakulkue, sellainen kuin kiireessä oli voitu saada kokoon, vaelsi sisään. Siinä oli tuomioherroja ja munkkeja ja pappeja ja he kulkivat keskikäytävää pitkin alttaria kohti. Viimeisenä astui piispa ja hänen rinnallansa Raniero samassa kaavussa, jota hän oli käyttänyt matkallaan.

Mutta kun Raniero oli astunut kirkon kynnyksen yli, nousi vanha mies ja astui häntä kohti. Se oli Oddo, sen sällin isä, joka oli ollut Ranieron työpajassa ja joka hänen tähtensä oli hirttäytynyt.

Kun tämä mies oli tullut piispan ja Ranieron kohdalle, hän kumarsi heille. Sitten hän sanoi niin kovalla äänellä, että kaikki kirkossa-olijat sen kuulivat: "Firenzelle on suureksi kunniaksi, että Raniero on tuonut pyhää tulta Jerusalemista. Sellaista ei koskaan ennen ole kerrottu ei kuultu. Ehkäpä moni sen vuoksi voisi väittää sitä mahdottomaksi. Sen tähden pyytäisin, että kansan annettaisiin tietää, millä Raniero on todistanut, että tämä tuli todellakin on Jerusalemissa sytytetty."

Kun Raniero kuuli nämä sanat, hän sanoi: "Jumala auttakoon nyt minua!
Kuinka minulla voisi olla todisteita? Olen vaeltanut aivan yksin.
Erämaat ja korvet voivat tulla todistamaan puolestani."

"Raniero on rehellinen ritari", sanoi piispa, "ja me uskomme hänen sanaansa."

"Raniero saattoi itse arvata, että epäilyksiä voisi syntyä", sanoi Oddo. "Ei suinkaan hän ole ratsastanut yksin. Hänen paashinsa voinevat todistaa hänen puolestansa."

Silloin Francesca degli Uberti kiiruhti kansanjoukosta esille ja astui Ranieron luo. "Mitä todisteita me tarvitsemme?" hän sanoi. "Kaikki Firenzen naiset tahtovat vannoa Ranieron puhuvan totta."

Silloin Raniero hymyili ja hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi.
Mutta sitten hän käänsi taas silmänsä ja ajatuksensa liekkiin.

Kirkossa syntyi kova melske. Toiset sanoivat, ettei Raniero saanut sytyttää kynttilöitä alttarilla, ennen kuin hänen asiansa oli todistettu. Näihin yhtyivät monet hänen vanhoista vihollisistansa.

Silloin Jacopo degli Uberti nousi ja puhui Ranieron puolesta. "Luullakseni kaikki täällä tietävät, ettei minun ja vävyni välillä ole vallinnut kovin suurta ystävyyttä", sanoi hän, "mutta nyt sekä minä että minun poikani takaamme hänen puolestansa. Me uskomme, että hän on suorittanut tämän urotyön, ja me tiedämme, että se, jolle sellainen yritys on onnistunut, on viisas ja varovainen ja jalomielinen mies, jonka me ilomielin tahdomme ottaa seuraamme."

Mutta Oddo ja monet muut eivät tahtoneet antaa Ranieron nauttia sitä onnea, jota hän tavoitteli. He keräytyivät suureen joukkoon ja helposti saattoi huomata, etteivät he aikoneet luopua vaatimuksestansa.

Raniero ymmärsi, että jos nyt syntyisi taistelu, he koettaisivat päästä liekkiin käsiksi. Kiinnittäessään lujasti katseensa vastustajiinsa hän nosti kynttilän niin korkealle kuin mahdollista.

Hän näytti aivan menehtyvän väsymyksestä ja epätoivosta. Hänestä saattoi huomata, että vaikka hän tahtoi puolustautua aivan viimeiseen asti, hän sittenkin odotti vain tappiota. Mitäpä siitä, vaikka hän olisi saanut sytyttääkin kynttilät! Oddon sanat olivat olleet hänelle kuolinisku. Kun epäilys kerran oli herätetty, se leviäisi ja lisääntyisi. Hänen mielestään Oddo jo oli sammuttanut liekin ikuisiksi ajoiksi.

Pieni lintu lehahti kirkkoon suuresta avonaisesta ovesta. Se lensi suoraan Ranieron kynttilään. Hän ei ennättänyt vetää sitä syrjään, vaan lintu törmäsi siihen ja sammutti liekin.

Ranieron käsivarsi painui alas ja kyyneleet tunkeutuivat hänen silmiinsä. Mutta ensi hetkessä se tuntui helpotukselta. Pahempi, jos ihmiset sen olisivat surmanneet.

Pieni lintu lensi edelleen kirkkoon liitäen typerryksissään sinne ja tänne, niinkuin linnut tekevät joutuessaan huoneeseen.

Silloin kohosi äkkiä koko kirkosta äänekäs huuto: "Lintu palaa! Pyhä liekki on sytyttänyt sen siivet!"

Pieni lintu piipitti surkeasti. Se lensi jonkin hetken kuin lepattava liekki kuorin korkean holvin alla. Sitten se vaipui alas ja putosi kuolleena madonnan alttarille.

Mutta samassa hetkessä kun lintu putosi alttarille, seisoi Ranierokin siinä. Hän oli murtanut itselleen tien kirkon läpi, ei mikään voinut häntä pidättää. Ja liekeillä, jotka polttivat linnun siipiä, hän sytytti tulet madonnan alttarin edessä.

Silloin piispa kohotti sauvansa ja huudahti: "Se oli Jumalan tahto!
Jumala on todistanut hänen puolestaan!"

Ja kaikki väki kirkossa, sekä hänen ystävänsä että vastustajansa, lakkasivat epäilemästä ja ihmettelemästä. He huusivat kaikki, Jumalan ihmeestä ihastuneina: "Se oli Jumalan tahto! Jumala todisti hänen puolestansa!"

* * * * *

Ranierosta ei ole enää muuta sanottavaa kuin että hän sai nauttia suurta onnea kaiken ikänsä ja että hän oli viisas ja varovainen ja laupias. Mutta Firenzen kansa nimitti häntä aina Pazzo di Ranieriksi, muistoksi siitä, että häntä oli luultu hulluksi. Ja tämä muuttui hänelle kunnianimeksi. Hänestä polveutui ylimyssuku, joka omaksui nimen Pazzi ja nimittää itseään samalla tavalla vielä tänäkin päivänä.

Lisäksi sopii vielä mainita, että Firenzessä tuli tavaksi viettää joka vuosi pääsiäisiltana Ranieron kotiintulon ja hänen tuomansa pyhän tulen muistojuhlaa ja että silloin annetaan aina palavan tekolinnun lentää tuomiokirkossa. Ja tätä juhlaa varmaan on vietetty vielä tänäkin vuonna, mikäli entiset tavat ovat säilyneet.

Monet arvelevat, että ne pyhän tulen kantajat, joita Firenzessä on elänyt ja jotka ovat tehneet sen yhdeksi maailman ihanimmista kaupungeista, ovat saaneet esikuvansa Ranierosta ja sen johdosta innostuneet suuria töitä suorittamaan.

Sillä sen valon vaikutusta, joka pimeinä aikoina on virrannut
Jerusalemista, ei voida mitata eikä määrätä.

End of Project Gutenberg's Legendoja Kristuksesta, by Selma Lagerlöf