I.
Lövdalan kyökkikamarissa kuului naurun tirskunaa ja puhetta, jotta pikkupiika ei voinut saada unen päästä kiinni, vaikka hän tänä yönä nukkuikin oikeassa pienessä vuoteessa, joka häntä varten oli tuotu huoneeseen.
Mamseli Maija Liisan kasvatussisar, Anna Brogren, joka oli naimisissa Lövstedtin rovastin kanssa Ransäterissä, oli tullut vieraisille ja hänen oli määrä viipyä seuraavan päivän yli. Hänelle oli varattu makuusija yläkerroksessa päätyhuoneeseen, mutta heti kun pappi ja hänen rouvansa olivat menneet levolle, oli hän hiipinyt alas.
Hän olisi tahtonut puhua kahden kesken mamseli Maija Liisan kanssa, mutta hän pettyi pahasti nähdessään, että pikkupiika nukkui kyökkikamarissa. Yhä uudestaan hän kynttilällä valaisi hänen kasvojaan tutkiakseen nukkuiko hän. Lopulta pikkupiika puristi silmänsä kiinni ja makasi aivan liikkumatta, sillä hänestä oli ikävä olla heidän tiellään.
"Nyt hän varmaan nukkuu", sanoi ruustinna ja otti taaskin kynttilän käteensä mennäkseen katsomaan häntä.
"Ei, ei hän vielä nuku", sanoi pappilanneiti. "Kuinka sinä voit luulla, että hän olisi nukahtanut meidän puhellessamme?"
"Ehkä olisi parasta, jos olisimme hetken ääneti", ehdoitti Anna
Brogren.
Kun he olivat olleet vaiti vain pari minuuttia, oli Anna Brogren jo aivan varma asiastaan. Hän kuuli nyt, että tyttö nukkui, ja hyvä se olikin, sillä vaikka hänen olisi pitänyt valvoa koko yö, niin hän ei olisi lähtenyt Lövdalasta, ennenkuin oli saanut kuulla, miten kaikki oikeastaan oli käynyt. "Ei hän nuku, siitä olen varma", sanoi pappilanneiti. "Mutta koetetaanpa muuta keinoa. Minäpä kerron sinulle sadun odottaessamme. Sinä muistat kai monta satua, joita aikoinani olen sinulle kertonut."
"Pelkäänpä pahoin, että silloin hän vasta tulee oikein hereilleen", sanoi Anna Brogren, "mutta tee niinkuin tahdot. Minkä sadun sinä kerrot?"
"Enköhän minä kerro satua Lumikki neidosta."
"Vai senkö!" sanoi ruustinna, eikä ääni kuulostanut kovinkaan iloiselta. "Niin, onhan siitä jo pitkä aika, kun viimeksi sen kuulin."
"Oli kerran papin rouva", sanoi pappilanneiti, "joka oli kovin pahoillaan siitä, ettei hänellä ollut lapsia".
"Ei, nyt sinä erehdyt", sanoi ruustinna. "Sehän oli kuningatar."
"Minä olen aina kuullut, että hän oli papin rouva", sanoi pappilanneiti, "enkä minä osaa kertoa satua toisella tavalla".
Ja hän kertoi edelleen papin rouvasta, joka toivoi itselleen tytärtä, niin punaista kuin veri ja niin valkoista kuin lumi ja joka kuoli heti, kun hänen toiveensa oli täyttynyt.
"Kyllä me minun mielestäni voisimme puhua jostakin hauskemmasta asiasta", sanoi kasvatussisar.
"Kyllä minä tiedän, että sinä muistat tuon sadun", sanoi pappilanneiti, "ja siksi en kerrokaan, millainen Lumikki neidon lapsuus oli. Muistathan kyllä, ettei hänellä silloin ollut mitään hätää, vaikka hänen äitinsä olikin kuollut, sillä hänellä oli kiltti täti, joka hoiti hänen kotiansa, ja kiltti kasvatussisar ja kiltti veli, vaikka tämä enimmäkseen olikin poissa opintojaan harjoittamassa, sekä kiltti isoäiti. Mutta kaikkein kiltein oli sittenkin isäkulta. Hän oli Lumikki neidon paras leikkitoveri ja hänelle hän kertoi kaikki huolensa. Isäkulta ei tahtonut, että häntä kohdeltaisiin ankarasti niinkuin muita lapsia, ja siksi hän sai tehdä mitä ikänä hän halusi. Ihmiset arvelivat tietenkin, että isäkulta hemmoitteli häntä, mutta sitä tämä ei ottanut korviinsakaan."
"Ehkäpä Lumikki neito oli niin kiltti, ettei hän voinut tulla hemmoitelluksi", sanoi ruustinna ja hänen äänensä kuulosti nyt äkkiä kovin vakavalta.
"Ei kukaan koko maailmassa ollut yhtä onnellinen kuin Lumikki neito", sanoi pappilanneiti. "Varsinkin oli hän kovin tyytyväinen, kun täti muutti pois talosta ja hän sai yksin pitää huolta talosta ja hoitaa isäkultaa. En usko, että hänellä moneen vuoteen oli ollut muuta surua, kuin että hänen kasvatussisarensa meni naimisiin ja muutti toiseen pitäjään. Ja jos joku siihen aikaan olisi sanonut hänelle, että isäkulta kylmenisi häntä kohtaan, niin luulenpa, että hän olisi nauranut sille vasten kasvoja. Kuinka hän ja isäkulta voisivat joutua epäsopuun? Ei edes unissaan hän olisi voinut ajatella mitään niin hullua."
"Tuskinpa kukaan muukaan olisi uskonut, että niin voisi käydä", sanoi
Anna Brogren yhtä vakavalla äänellä kuin äskenkin.
"Eikä koskaan Lumikki neidon ajatukset olleet niin kaukana kaikista onnettomuuksista kuin eräänä kauniina aamuna viime kesänä, jolloin hän läksi isäkullan kanssa katsomaan heinänniittoa."
"Viime kesänäkö?" kysyi Anna Brogren reippaasti. "Minä luulin, että
Lumikki neito eli tuhat vuotta sitten."
"Aina minä olen kuullut sanottavan, että Lumikki neito elää yhä vieläkin", sanoi pappilanneiti, "ja sinä päivänä, jolloin hän läksi ulos isäkullan kanssa, oli hän juuri täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja isäkulta oli viidenkymmenen vuoden vanha, vaikka sitä tuskin olisi voinut uskoa hänestä. Hänellä oli peruukki päässä, röyhelys rinnassa ja suuret soljet kengissä. Lumikki neito tuumi mielessään, että hän näytti kovin hienolta. Hän itse oli vanhassa pumpulihameessaan, suuri hilkka päässään. Hän ei näyttänyt miltään isäkullan rinnalla."
"Minulle on aina kerrottu, ettei kukaan koko maailmassa ollut niin kaunis kuin Lumikki neito", sanoi ruustinna, mutta pappilanneiti jatkoi kertomustaan välittämättä keskeytyksestä.
"Hilkka oli kuitenkin hyvä olemassa, sillä se peitti kasvoja. Muuten isäkulta olisi huomannut, että hän oli pahalla tuulella. Oi, voi! Kylläpä Lumikki neidolla siihen aikaan oli varaa panna pahakseen sellaista, että hänen täytyi lähteä ulos isäkullan kanssa. Hän olisi mielemmin kutonut kangasta. Mutta kun isäkulta itse tuli kyökkikamarin ikkunan edustalle ja kutsui häntä, niin ei hän voinut kieltäytyä."
"Enpä usko, että hän olisi voinut kieltää mitään isäkullalta", sanoi kasvatussisar.
"He astuivat navetan ja vasikkahaan ohi, sillä heidän oli määrä mennä eteläpuolella olevalle niitylle, missä Pitkä-Bengt ja molemmat Vetterin pojat niittivät heinää. Eihän sinne ollut kovin pitkä kävelymatka, mutta sittenkin kului koko lailla aikaa isäkullan kanssa kävellessä.
"Hän pysähtyi katsomaan lehmiä ja hän pysähtyi juttelemaan karjapiian kanssa. Kun he saapuivat koivumäelle, seisahtui hän ja kääntyi katselemaan uutta asuinrakennusta, jonka hän itse oli rakennuttanut. Ja vähän kauempana hän pysähtyi taaskin ja tuki erästä nuorta mäntyä, joka oli potkittu nurin.
"Mutta se minun on sanottava, ettei Lumikki neito koskaan voinut olla kauan pahalla tuulella, kun hän oli isäkullan seurassa. Hänen täytyi aina ihmetellä, kuinka isäkulta saattoi olla sellainen kuin hän oli.
"Minun mielestäni oli ihmeen kaunista ja liikuttavaa, että isäkulta oli koko elämänsä ajan ollut pienen köyhän seurakunnan pappina kaukana Värmlannissa. Hän, joka oli niin oppinut ja mm suun kaunopuhuja, ja joka sitä paitsi oli niin komea ja miellyttävä, olisi varmaan voinut tulla tuomiorovastiksi tai piispaksi, jos hän vain olisi halunnut. Etkö sinäkin usko sitä?"
"Mitäpä minä voisin sanoa Lumikki neidon isästä", sanoi ruustinna, "mutta kyllä minä luulen, että hän olisi voinut saavuttaa mitä ikinä hän olisi halunnut".
"Enhän minä voi ilmaista Lumikki neidon tunteita. Mutta luulenpa melkein, että hän ajatteli itseksensä: sinä, Lumikki, joka et ole mitään etkä osaa mitään etkä ole mitään kokenut, etkö sinä häpeä olla pahalla tuulella? Ajattelehan isäkultaa, joka ei koskaan valita eikä koskaan toivo mitään itsellensä ja aina näyttää kaikille ihmisille iloista naamaa! — Lumikki neito puolusti itseään sillä, että hän kovin mielellään olisi tahtonut saada pellavakankaansa valmiiksi ennen kotoalähtöään. Sillä hänen oli pakko lähteä isoäidin kanssa Lokan kylpylaitokseen tänä kesänä. Viime talvena oli luuvalo kovasti rasittanut isoäitiä. Se oli koukistanut hänen kätensä, niin että oikein itketti. Koko kevään oli Lumikki neito kehoittanut häntä matkustamaan, mutta hän tiesi, ettei isoäiti tahtonut lähteä matkaan, jollei hän seurannut hänen mukanaan.
"Hänen mieleensä juolahti, että hänen pitäisi pyytää isäkultaa määräämään lähtöpäivän. Mutta kumma kyllä, hänen oli niin vaikea sitä tehdä! Hän tunsi, että isäkulta oli pahoillaan, kunhan viipyisi poissa kokonaista kuusi viikkoa, ja että hän tahtoi siirtää matkan niin pitkälle kuin suinkin. Lumikki neito päätti kulkiessansa, että jos niityllä olisi paljon heinää, niin että isäkulta tulisi oikein hyvälle mielelle, niin hän rohkaisisi mielensä ja puhuisi hänelle matkasta.
"Tosiaankin näytti siltä, kuin hän hyvin pian pääsisi lähtemään, sillä kun he tulivat niitylle, oli siellä kovin runsaasti heinää. Lumikki neito huomasi heti, että isäkulta oli mielissään, sillä hän alkoi laskea leikkiä Pitkän-Bengtin kanssa, joka on pisin mies koko pitäjässä, ja sanoi, että hänen pitäisi kasvaa vielä hiukan. Sillä hän oli vaan niin pitkä, että heinä juuri peitti hänet.
"Pitkä-Bengt oli heti valmis vastaamaan. Hän sanoi, että jos pastori hoiti yhä edelleen maitaan näin hyvin, niin ei hän kohta puoleen saisi ketään niittämään heinäänsä. Kova työ siinä oli, kun täytyi tällaisen vallin läpi tunkeutua. Ja molemmat Vetterin pojat olivat samaa mieltä kuin Pitkä-Bengtkin ja vakuuttivat, että he mielemmin tappelisivat kaikkien länsigötalaisten kanssa Brobyn markkinoilla kuin niittäisivät uudelleen tällaista heinää.
"Tähän täytyi isäkullan vastata yhtä kohteliaasti, ja he seisoivat kaikki ääneti piirissä hänen ympärillään ja odottivat vastausta. Ah, kylläpä luulen, että Lumikki neito muistaa aina isäkullan sellaisena kuin hän seisoi siinä, iloisena ja ystävällisenä väkensä keskellä ja oli tuumivinaan vastausta, jotta se tekisi heihin oikein hyvän vaikutuksen.
"Mutta kas vaan! He eivät saaneet koskaan kuulla isäkullan vastausta, sillä samassa tapahtui jotakin aivan odottamatonta, joka veti kaikkien huomion toisaalle.
"Mikähän tuolta tuli korkean heinän läpi heitä vastaan? Mikähän se oli, joka ei kävellyt, vaan horjahteli joka askeleella, eikä ollut hetkeäkään ääneti, vaan huusi koko ajan ja puhui ääneensä itsekseen?
"Nyt on sanottava, ettei Lumikki neito koskaan ollut nähnyt mitään niin kammottavaa. Kuinka naisihminen saattoikaan olla sellaisessa tilassa! Vaatteet riippuivat märkinä ja savisina hänen ympärillään. Hiukset olivat soljuneet alas ja riippuivat pitkinä suortuvina hartioille. Mutta kauheinta oli se, että hänen kasvonsa ja kätensä olivat veressä.
"Pitkä-Bengt ja Vetterin pojat kääntyivät pois ja sylkäsivät kolme kertaa, ikäänkuin he olisivat nähneet peikon, ja vähälläpä isäkultakin oli tehdä samoin.
"Mutta samassa Lumikki neito luuli tuntevansa hänet ja kuiskasi isäkullalle, että varmaan tuo oli neitsyt, joka hoiti kreivinnan taloutta Borgin kartanossa.
"Isäkulta myönsi hänen olevan oikeassa ja astui neitsyen luo ja kysyi mitä oli tapahtunut, koska hän näin varhain aamulla kulki hänen maillaan. Mutta neitsyt oli niin pyörällä päästään, ettei hän tuntenut isäkultaa. Hän huusi vain, ettei hän voinut tulla toimeen kreivinnan kanssa ja että hän aikoi lähteä apua etsimään pappilasta.
"He veivät hänet mukanaan kotiin, ja hetken kuluttua tointui hän sen verran, että hän saattoi kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Kreivinna oli ärsyttänyt ja kiusannut häntä, kunnes hän ei kestänyt enempää, ja kello kaksi yöllä hän oli karannut Borgista. Ja hän oli niin poissa suunniltaan, ettei hän ollut ajatellut minne mennä, ennenkuin hän oli jo maantiellä. Silloin hän oli päättänyt lähteä pappilaan, koska hän oli kuullut, että siellä oli armeliaita ihmisiä. Mutta tuo raukka oli kulkenut oikoteitä niittyjen poikki, eksynyt polulta ja tupertunut jokeen, jolloin hän oli loukannut otsansa ja pilannut vaatteensa. Tästä kaikesta hänen päänsä oli mennyt niin pyörälle, ettei hän ollut löytänyt oikeata tietä, vaan oli kaahlannut heinikossa ja viljapelloissa kaiken aamua.
"Nyt hän pyysi niin kauniisti, että hän saisi jäädä pappilaan, kunnes hänen vaatteensa kuivuisivat ja hän saisi veren pestyksi kasvoistaan ja ennättäisi tuumia hiukan, minne kääntyä.
"Tietysti hän sen sai tehdä. Ah, tokkopa kukaan olisi voinut karkoittaa luotaan niin suuressa hädässä olevaa ihmistä!
"Mutta kylläpä Lumikki neito ja isäkulta ihmettelivät kreivinnaa! Niin kaunis ja iloinen kuin hän oli, ja kuitenkin hän saattoi kohdella niin julmasti niitä, jotka olivat hänen palveluksessaan! Ensi kertaa eivät he myöskään kuulleet sellaista hänestä. Mitä minä aioinkaan sanoa? Niin, olipa se hyvä, ettei kreivinna sinä päivänä tavannut Lumikki neitoa. Sillä hän olisi varmaan kysynyt häneltä, eikö häntä yhtään hävettänyt. Tämä neitsyt — niin, miksikä minä nyt häntä kutsuisin?"
"Voithan sanoa vaikka Vabitz", ehdoitti ruustinna.
"Niin, olihan tuo neitsyt Vabitz aivan erinomainen ihminen, eikä häneltä suosituksiakaan puuttunut, siksi ei kreivinnan olisi pitänyt häntä myöskään sillä tavalla peloittaa.
"Mutta vielä samana päivänä keksi Lumikki neito jotakin, josta hän itse oli kovin mielissään. Hän aikoi pyytää, että neitsyt Vabitz jäisi pappilaan hoitamaan isäkullan taloutta siksi aikaa kuin isoäiti ja hän olivat kylpylaitoksessa. Jos asia saataisiin siten järjestetyksi, niin kaikki kävisi yhtä hyvin kuin jos hän itse olisi ollut kotona."
"Mutta rakas lapsi", sanoi kasvatussisar, "sinäkö, minä tarkoitan:
Lumikki neitoko itse sitä ehdotti?"
"Niin juuri, hän itse eikä kukaan muu, ja hän oli kovin mielissään, kun hän oli tehnyt tämän hyvän keksinnön. Hän kysyi heti neitsyeltä, tahtoisiko hän jäädä heille, eikä neitsyt kursailutkaan, vaan vastasi, että hän mielellään voisi tehdä hänelle sen palveluksen. Mutta heti, kun hän saisi paikan jossakin herraskartanossa, hän tahtoi muuttaa. Hän oli köyhä ja hänen täytyi ensi sijassa ajatella itseään.
"Mutta isäkultaa ei ollut helppo saada suostumaan. Täytyisikö hänen sietää talossaan neitsyttä kokonaista kuusi viikkoa ja istua hänen kanssaan pöydässä?
"Et voi kuvailla mielessäsi, kuinka vaikeata oli, ennenkuin Lumikki neito ja hänen isoäitinsä läksivät matkaan. Isäkulta ja neitsyt Vabitz eivät millään tavalla sopineet yhteen. Isäkultahan tahtoi leikkiä ja kujeilla kaikkien ihmisten kanssa, mutta neitsyt oli ankara ja vakava, ja koetti kaikella tavalla säilyttää arvokkaisuuttaan.
"Useimmiten asetti Lumikki neito siten, etteivät he tavanneet toisiansa muuta kuin ruoka-aikoina, mutta heti kun isäkulta istahti pöytään, alkoi hän kertoa jotakin, joka loukkasi neitsyttä. Kaikkein mieluimmin hän puhui hänen kanssaan rakkaudesta ja naimisesta.
"Hän oli kovin iloinen, sanoi isä, että hän oli saanut neitsyen taloonsa, sillä nyt hän toivoi saavansa häneltä hyvän neuvon. Hän oli jo kauan aikonut mennä uusiin naimisiin. Mitä neitsyt arvelisi Borgin kreivinnasta?
"Mutta tuskin oli isäkulta sanonut sen, niin neitsyt kivettyi aivan kauhusta. Hän laski veitsen ja kahvelin lautaselleen ja tuijotti äänetönnä häneen."
Kasvatussisar naureskeli. "Ajatteles, kuinka hauskaa se olisi ollut hänelle!" sanoi hän.
"Niin, tietysti isäkulta tuli oikein intoihinsa. Eihän hän joka päivä tavannut sellaista, joka ei ymmärtänyt hänen leikinlaskuaan. Nyt hän sanoi, ettei hän lainkaan voinut käsittää, miksi neitsyt näytti niin kauhistuvan. Luuliko hän, ettei kreivinna huolisi hänestä? Mutta hän tiesi varmaan, että hän kreivinnan mielestä oli kaunis mies. Kävihän hän joka sunnuntai kirkossakin oleskellessaan Borgissa, ja hän oli itse sanonut hänelle, ettei hän koskaan mennyt kuuntelemaan ruman papin saarnaa.
"Se oli kuitenkin liikaa! Kun Lumikin isä oli sen sanonut, niin kohosi neitsyen poskipäihin kaksi punaista täplää. Hän oli koettanut olla vaiti mm kauan kuin mahdollista, mutta nyt hänen täytyi päästää vihansa valloilleen. 'Ja tuoko on pappi ja Jumalan palvelija!' huudahti hän.
"Mutta neitsyellä oli karhea ja kova ääni. Hän oli pienikasvuinen ja hänen kasvonsa olivat pienet ja hienot ja hiukset lumivalkoiset, vaikka hän ei ollut kuin neljänkymmenen vuoden vanha. Hän näytti lempeältä kuin kyyhkynen. Mutta juuri siksi hänen äänensä tuntuikin niin peloittavalta.
"Kun nyt neitsyt oli langettanut isäkullasta tuomionsa syvällä hautaäänellään, alkoi isäkulta nauraa. Eikä neitsyt sanonut enää sanaakaan koko päivällisen aikana."
Kasvatussisar nauroi, hänkin, mutta pappilanneiti huokasi, ennenkuin hän jatkoi taas kertomustaan.
"Tuskinpa minun tarvinnee kertoa, kuinka hartaasti Lumikki neito pyysi ja rukoili isäänsä, ja kuinka pahoillaan hän oli, kun siitä ei ollut mitään apua. Hän eli alituisessa pelossa, että neitsyt karkaisi talosta, samoinkuin hän oli karannut Borgin kartanostakin."
"Kyllä minä sen uskon, että hän jäi taloon", sanoi kasvatussisar.
"Niin, hän jäi, ja siitä Lumikki neito iloitsi suuresti. Neitsyt alkoi ottaa osaa taloustoimiinkin. Hän ei tahtonut olla heillä työttömänä. Oliko se kummaa?
"Tietysti ei neitsyt tyytynyt laittamaan vaan tavallista arkiruokaa, vaan hän valmisti ranskalaisia ruokalajeja, ikäänkuin jossakin kreivin talossa. Ja isäkulta, joka monta vuotta oli ollut kotiopettajana hienoissa perheissä, eli nuoruuden aikansa uudestaan saadessaan murekkeita ja piirakoita ja väkeviä kastikkeita. Ei hänellä olisi mitään hätää Lumikki neidon poissaollessa. Hyvä oli myös nähdä, ettei isäkulta laskenut enää yhtä paljon pilaa neitsyen kanssa, kun hän oli valmistanut jonkin oikein hyvän ruokalajin.
"Hauska oli sekin, että sekä isä että neitsyt olivat kovin huvitetut puutarhanhoidosta. Isäkulta sai puhua vaikka kuinka kauan arkiaateri Linnéstä ja Hammarbystä ja Uppsalan kasvitieteellisestä puutarhasta, eikä neitsyt sittenkään kyllästynyt kuuntelemaan.
"Oi, puutarhanhoito se varmaan sai isäkullan tyytymään siihen ajatukseen, että neitsyt jäisi taloon. Muuten se ei koskaan olisi käynyt päinsä. Siksipä saattoi Lumikki neitokin olla oikein hyvällä mielellä lähtiessään kotoa. Hän miltei toivoi, että isäkulta ja neitsyt Vabitz tulisivat keskenään hyvin toimeen kunnes hän palasi takaisin.
"Mutta sittenkään ei hän ollut oikein levollinen poissaollessansa, vaan hänen ajatuksensa lensivät joka päivä isäkullan luo ja hän tuumi mielessään, tokko hän riiteli kovin pahasti Vabitz raukan kanssa.
"Kun Lumikki neito oli ollut poissa kaksi viikkoa, sai hän isäkullalta hyvin leikillisen kirjeen, jossa hän kertoi hyvin seikkaperäisesti, miten hän ja neitsyt elivät yhdessä. Eräänä iltana oli luutnantti Kristian Berg ja patruuna Julius tulleet vieraisille, ja he olivat pelanneet korttia ja laulaneet Bellmania. Seuraavana päivänä ei neitsyt tahtonut puhua hänelle sanaakaan, ja koko sen viikon oli hän päivälliseksi saanut vain veripalttua ja läskiä tai porkkanoita ja silliä. Mutta eilen oli hänelle tarjottu paistettua lohta ja kuoriaisia, jotta nyt hän oli taas päässyt armoihin.
"Lumikki neidon täytyi nauraa isäkullan hullutuksille. Mutta ei tämä kirje häntä siltä rauhoittanut. Seuraava oli kuitenkin jo parempi. Siinä isäkulta kertoi, että Pitkä-Bengt oli sanonut tahtovansa naida vanhan henttunsa, Munter-Maijan, ja neitsyt Vabitz oli saanut hänet siihen. Sillä hän oli sanonut Bengtille, miten väärin oli antaa naisen odottaa neljätoista vuotta, ja vihdoin hänen sanansa olivat tepsineet.
"Kaikesta saattoi huomata, että isäkulta oli hyvin tyytyväinen. Tässä kirjeessä hän ei kirjoittanut 'Vabitza', niinkuin hänellä oli muulloin tapana, vaan 'neitsyt Vabitz'. Se oli varma merkki siitä, että isäkulta oli nyt huomannut, mikä erinomainen ihminen hän oli. Sen jälkeen ei Lumikki neito saanut enää kirjeitä isäkullalta, ainoastaan lyhyitä kortteja, joissa hän sanoi, että hänellä oli niin paljon työtä, ettei hän ennättänyt kirjoittaa kirjeitä. Hän ei maininnut sanaakaan neitsyestä. Se merkitsi kai sitä, että hän oli jo tottunut häneen eikä ajatellut häntä sen enemmän kuin muutakaan palvelusväkeä.
"Mutta hiukan levoton oli Lumikki neito sittenkin, enkä minä yritäkään kuvailla, kuinka hyvillään hän oli, kun hän sai käydä istumaan vaunuihin ja ajaa kotiin. Hän oli kirjoittanut hyvissä ajoin isäkullalle ja sanonut, milloin hän aikoi palata takaisin, ja samalla hän lausui mielihyvänsä siitä, että isäkulta oli jaksanut niin hyvin tulla toimeen Vabitzin kanssa. Mutta tämän jälkeen hänen ei enää tarvinnut pitää vieraita talossaan, sillä hän ei aikonut enää koskaan jättää häntä."
"Vai niin, sanoiko hän senkin", sanoi kasvatussisar. "Hänestä oli varmaan hauska ajatella, että hän oli kirjoittanut sillä tavalla isälle."
"Tässä jutussa on paljon hullunkurista", sanoi pappilanneiti. "Kun vain ajattelee, kuinka iloinen Lumikki neito oli ajaessaan maantietä myöten kotiin, niin oikein tekee mieli nauraa. Hän oli niin onnellinen, että kaikki vastaantulijat muuttuivat iloisiksi nähdessään hänet. Ainakin matkan alussa. Kun hän tuli lähemmäksi kotiseutua, missä ihmiset jo kaukaa tunsivat vaunut sekä matkustajat, niin hänestä tuntui, ikäänkuin kaikki vastaantulijat äkkiä olisivat ruvenneet ajattelemaan jotakin hyvin surullista, niin että heidän kasvonsa painuivat poimuihin ja ryppyihin.
"Tiedätkö, Lumikki neito tuli kovin hämilleen. Saapuessaan viimeisiin kestikievaritaloihin, joissa isäntäväki oli hänelle tuttua, kysyi hän, miten isäkulta jaksoi, ja he vastasivat, että hän oli yhtä terve ja reipas kuin hänen lähtiessäänkin. Mutta hän kuuli sittenkin äänestä, että he tiesivät jotakin, jota he eivät tahtoneet hänelle kertoa. Eikä hänkään tahtonut kysyä. Varmaan se oli jotakin ikävää, ehkäpä neitsyt sittenkin oli karannut talosta. Mutta Lumikki neito ei tahtonut pilata iloaan ajattelemalla häntä."
"Kyllä koko tuo juttu olisi kovin hullunkurinen", sanoi kasvatussisar, "jollei se samalla olisi niin surkea".
"Viimeisellä kyytivälillä tuli Pitkä-Bengt vastaan omilla hevosilla. Eipä Lumikki neito ollut erehtynyt. Pitkä-Bengt oli myöskin kummallinen. Muulloin sai melkein ostaa joka sanan häneltä, mutta nyt hän puhui aivan lakkaamatta. Ja Lumikki neito huomasi, että hän puhui kaikesta muusta, mutta ei sanaakaan isäkullasta eikä Vabitzista. Nyt hän ei uskaltanut kysyä. Jos jotain oli hullusti, niin parasta, että isäkulta itse saisi sen kertoa."
"Ja siten hän ei tiennyt mitään ennen kotiintuloaan!" huudahti kasvatussisar.
"Niin, hän ei tiennyt mitään, ei yhtään mitään. Ja nyt minä sanon, mikä hänen mielestään oli kaikkein ikävintä. Niin, se oli ikävintä, että isäkulta arveli toimineensa kovin järkevästi ja luuli, että Lumikki neito iloitsisi hänen hommistaan. Ja miksikä hän ei sitä olisi uskonutkin. Sillä olihan Lumikki neito kehunut neitsyttä ja sanonut, että isäkullan pitäisi olla tyytyväinen, kun hänellä oli niin mainio ihminen talossaan. Ehkäpä juuri hän olikin kääntänyt isän ajatukset kaikkein ensiksi neitsyen puoleen — —
"Et voi ajatellakaan, kuinka iloinen isäkulta oli odottaessaan häntä kuistin portailla, ja kuinka iloinen Vabitz oli seisoessaan isäkullan rinnalla. Isäkulta aivan paloi halusta saadakseen kertoa tuon suuren uutisen.
"Mutta isäkullan ei tarvinnut sanoa mitään, sillä hän näki sen itsekin. Hän tiesi sen, ennenkuin hän oli astunut ulos vaunuista. Ja nyt minun täytyy kertoa, miten huonosti hänen kävi. Hän suuttui niin kovasti, ettei hän voinut hillitä itseään. Sellaista ei hän koskaan ennen ollut tuntenut. Hän ei hyökännyt heidän päälleen eikä kynsinyt eikä lyönyt heitä. Mutta oikeastaan hänen olisi tehnyt hyvinkin mielensä.
"Kieltään hän ei kuitenkaan voinut hillitä, vaan sätti heitä niin paljon kuin hän jaksoi. Vabitzia hän ei koskaan luvannut sanoa äidiksi, sen hän sanoi kaikkein ensiksi, ja sitten hän väitti, ettei neitsyt lainkaan sopinut isäkullalle, sillä Vabitz oli vain köyhän saksalaisen rummunlyöjän tytär, ja Lumikki neidon isä olisi voinut naida minkä hienon naisen tahansa. Ja sen lisäksi hän sanoi heille vielä senkin, että he aivan hyvin tiesivät tehneensä väärin, sillä muuten he eivät olisi salassa menneet naimisiin.
"Mutta nyt tuli isoäiti paikalle ja tarttui häntä ranteeseen kiinni ja käski ankarasti hänet omaan huoneeseensa. Eihän hänellä ollut mitään sitä vastaan, mutta sitä ennen hän vielä kerran kääntyi Vabitzin puoleen ja sanoi, että hän oli koettanut mielistellä isäkultaa hyvällä ruualla ja että isäkulta oli vain hienojen ruokien vuoksi nainut hänet. Nyt vasta sai isoäiti hänet mukanaan huoneeseensa."
"Sepä oli ikävä", sanoi kasvatussisar, "minun mielestäni hän olisi voinut vielä hiukan jatkaa".
"Ei, isoäiti vei hänet pois, ja heti kun hän pääsi hänen huoneeseensa, alkoi hän itkeä. Se oli jotakin uutta. Sillä hän ei ollut koskaan ennen itkenyt. Hän itki monta tuntia, ennenkuin hän rauhoittui, ja koko ajan hänestä tuntui, että jotakin vierasta, joka kaikkina näinä vuosina oli piillyt hänessä, heräsi nyt henkiin ja sai hänet valtoihinsa. Mitenkä sen selittäisin? Hänestä tuntui varmaan siltä, kuin jokin vanha lohikäärme tai hirveä peto olisi asunut hänessä. Oi, voi! Tuo tunne peloitti häntä siihen määrään, että hän unohti melkein toisen onnettomuuden. Kuinka hirveää, että jotakin hillitöntä ja vaarallista asui hänen sielussaan. Mutta eihän hän oikeastaan mahtanut sille mitään. Hän tahtoi kuitenkin koettaa salata sitä oikein tarkasti."
"Voi, kultaseni", sanoi kasvatussisar hyväilevällä äänellä, "eikö hän koskaan ennen ollut suuttunut?"
"Vihdoin hän nukahti kaikista suruistaan ja heräsi vasta seuraavana aamuna, jolloin aurinko nousi vuoren takaa ja paistoi suoraan hänen silmiinsä. Hän oli niin onneton, ettei hän tiennyt mitä tehdä.
"Mutta hänen ei tarvinnut kauan tuumia, sillä hetken kuluttua tuli sisäkkö sisään ja sanoi, että rouva pyysi häntä nousemaan kangasta kutomaan.
"Kello oli vähän vailla neljä, eikä hän koskaan ennen ollut noussut niin varhain ylös. Olihan hän ennenkin tehnyt työtä, mutta vain vapaasta tahdosta ja oman valinnan mukaan. Hän oli vähällä taaskin suuttua, mutta samassa hän tuli ajatelleeksi tuota villiyttä, joka oli hänessä, ja hän pelkäsi, että se jälleen puhkeaisi esiin.
"Kudottuaan pari tuntia ymmärsi hän jo paremmin, miten kaikki oli käynyt. Ei Vabitz ollut koettanut mielistellä isäkultaa, vaan sen sijaan hän itse juuri oli selittänyt hänelle, mikä verraton tuki Vabitz olisi sekä hänelle itselleen että hänen tyttärelleen. Kun isäkulta nyt huomasi, ettei tytär osannutkaan panna arvoa hänen erinomaiseen viisauteensa, niin hän varmaan oli kovin pahoillaan hänelle.
"Kello seitsemän kutsuttiin Lumikki neito isänsä luo saamaan varoituksia ja nuhteita, ja sehän olikin aivan luonnollista. Mutta isäkulta tuntui niin hirveän avuttomalta nuhdellessaan häntä, että Lumikki neito oli jälleen suuttua. Hän hillitsi kuitenkin itseään ja pyysi kauniisti kummaltakin anteeksi ja suuteli heitä kädelle, sekä Vabitzia että isäkultaa. Hän huomasi, kuinka iloinen isäkulta oli, kun asia siten oli järjestetty ja talossa taaskin vallitsi rauha."
"Että sellaista voi tapahtua, vaikka toinen parin peninkulman päässä ei tiedä asiaakaan!" huudahti kasvatussisar itku kurkussa. "Jospa minä olisin ollut siellä!"
"Onneksi ei kukaan yllyttänyt Lumikki neitoa", sanoi pappilanneiti. "Hän oli iloinen, että hän oli tehnyt sovinnon, sillä kun hän näki heidät molemmat yhdessä, niin hän käsitti, ettei hän itse ollutkaan onnettomin heistä. Olihan hän nuori, saattoihan hän joutua naimisiin ja saada oman kodin, mutta toista oli isäkullan laita. Hän ei voinut koskaan päästä Vabitzista erilleen, vaan sai pitää hänet luonaan elämän loppuun asti. Sellainen elämä oli kuin yhtämittaista talvea ilman kesäauringon lämpöä. Isäkultaa oli sääli, eikä häntä.
"Mutta vaikka hän olikin sovinnollinen mieleltään, niin ei hän sittenkään malttanut olla tekemättä kiusaa isäkullalle, kun tämä hetken kuluttua tuli kyökkikamarin ikkunan alle ja kysyi, tahtoisiko hän lähteä hänen kanssaan kävelemään. Hän vastasi, ettei hän voinut tulla, sillä äitikulta oli käskenyt hänen kutomaan niin ja niin monta kyynärää ennen aamiaista.
"Ensi kiireessä aikoi isäkulta sanoa, että hänen piti sittenkin tulla. Mutta sitten hän kai malttoi mielensä ja arveli, ettei ollut sopivaa vastustaa äitikullan käskyä jo heti ensimäisenä päivänä. Ja isäkulta poistui ikkunan luota ja jätti hänet yksin kangaspuitten ääreen. Sitä ei Lumikki neito koskaan olisi voinut otaksua. Hän luuli sydämensä pysähtyvän; hän käsitti, että hän oli kadottanut isäkullan."
Kyyneleet tukahduttivat äänen ja hän vaikeni äkkiä. Anna Brogrenkaan ei sanonut mitään, mutta hänkin kuului itkevän. Ja pikkupiikakin olisi itkenyt, jollei hän olisi pelännyt, että muut olisivat sen kuulleet.