XIII
LILLA KARLSÖN SAARI
Myrsky
Perjantaina huhtikuun 8. p:nä.
Villihanhet olivat olleet yötä Öölannin pohjoisimmassa niemessä ja olivat nyt matkalla mannermaalle. Tuuli aika kovasti etelästä yli Kalmarin salmen, niin että he olivat kantautuneet pohjoista kohti. He lähenivät kuitenkin hyvää vauhtia maata. Mutta kun he lähenivät ensimmäisiä kareja, he kuulivat kovan kohahduksen, niinkuin joukko nopealentoisia lintuja olisi tullut lentäen vastaan, ja vesi heidän allansa kävi yht'äkkiä aivan mustaksi. Akka pysähdytti siipensä niin pian, että hän melkein seisoi paikoillaan ilmassa. Sitten hän laskeutui alas päästäkseen meren pintaan. Mutta ennen kuin hanhet olivat ehtineet vedenpintaan, ennätti länsimyrsky heidän luokseen. Jo ajoi se edellään tomupilviä, suolavaahtoa ja pikkulintuja, nyt tempaisi se mukaansa villihanhetkin, heitti heidät nurin ja lakaisi heidät merelle.
Siitä tuli kauhean kova myrsky. Villihanhet koettivat kääntyä kerta toisensa perästä, mutta eivät voineet; he ajautuivat Itämerelle. Myrsky oli heittänyt heidät jo Öölannin ohi ja edessä oli vain autiota ja tyhjää merta. He eivät voineet muuta tehdä kuin mennä myötätuuleen.
Kun Akka huomasi, etteivät he voineet kääntyä, hän arveli, että oli tarpeetonta antaa myrskyn ajaa heitä yli koko Itämeren. Hän laskeutui sentähden veteen. Aaltoilu oli jo ankara ja kasvoi joka hetki. Aallot vyöryivät merenvihreinä ja vaahtopäisinä.
Toinen kohosi aina korkeammalle kuin toinen. Oli niinkuin ne olisivat kilpailleet siitä, kuka voisi nousta ylemmäksi, kuka vaahdota vihaisimmin. Mutta villihanhet eivät pelänneet aaltoilua; se näkyi päinvastoin tuottavan heille suurta huvia. He eivät uuvuttaneet itseään uimisella, vaan antoivat huuhdella itseään ylös aaltojen harjalle ja alas aaltojen väliin, ja heillä oli yhtä hauskaa kuin lapsilla keinussa. Heidän oli vähän aikaa oikein hyvä olla. Heidän ainoa huolensa oli, etteivät hajaantuisi. Maalinturaukat, jotka kantautuivat ohi myrskyssä, huusivat kateellisina: "Hätäkös teidän, kun osaatte uida!"
Mutta kaikesta huolimatta vaara väijyi villihanhia. Ensiksikin keinuminen teki heidät ihan kauhean unisiksi. Alinomaa teki heidän mielensä kääntää pää taapäin ja pistää nokka siiven alle ja nukkua. Mutta ei mikään ollut vaarallisempaa kuin tällä tavoin uneen vaipuminen ja Akka huusi yhtä mittaa: "Älkää nukkuko, villihanhet! Joka nukkuu, joutuu pois parvesta. Joka joutuu pois parvesta, on hukassa."
Huolimatta kaikista ponnistuksistaan vastustaa unta nukkui heistä toinen toisensa perästä ja itse Akkakin oli vähällä vaipua uneen, kun hän yht'äkkiä näki jotakin pyöreää ja tummaa kohoavan laineen harjalla. "Hylkeitä! Hylkeitä! Hylkeitä!" huusi Akka voimakkaalla, kimeällä äänellä ja kohosi ilmaan paukkuvin siivin. Se tapahtuikin viime hetkessä. Ennen kuin viimeinen villihanhi oli ehtinyt ylös vedestä, olivat hylkeet jo niin lähellä, että yrittivät haukata heidän jalkojaan.
Niin olivat villihanhet taas myrskyssä, joka ajoi heitä edellään ulos merelle. Ei suonut se mitään lepoa itselleen eikä heille. Eivätkä he nähneet lainkaan maata, ainoastaan autiota merta. He laskeutuivat taas veteen heti kun uskalsivat. Mutta kun he olivat vähän aikaa keinuneet aalloilla, alkoi heitä taas nukuttaa. Ja niin pian kuin he nukkuivat, tulivat hylkeet uiden. Ellei vanha Akka olisi ollut niin valpas ja älykäs, ei ainoakaan heistä olisi päässyt hengissä pakoon.
Koko päivän kesti myrsky ja se teki kauheita tuhoja kaikkien niiden lintujen joukossa, jotka tähän vuoden aikaan olivat muuttomatkoilla. Muutamat ajautuivat suunnastaan vieraille maille ja kuolivat siellä nälkään, muutamat uupuivat niin, että vajosivat mereen ja hukkuivat. Monet murskautuivat kallioseiniä vasten ja monet joutuivat hylkeiden saaliiksi.
Koko päivän kesti myrsky, ja Akka alkoi jo lopulta pelätä, että hän ja hänen laumansa joutuisivat hukkaan. He olivat aivan näännyksissään uupumuksesta, eikä hän keksinyt mistään paikkaa, jossa he olisivat saaneet levähtää. Illemmällä hän ei enää uskaltanut laskeutua mereen sentähden, että se nyt yht'äkkiä täyttyi suurilla jäälautoilla, jotka törmäsivät toisiinsa, ja hän pelkäsi, että he musertuisivat niiden väliin. Pari kertaa villihanhet koettivat laskeutua jäälauttain päälle, mutta toisella kertaa lakaisi julma myrsky heidät veteen ja toisella kerralla tulivat nuo säälimättömät hylkeet ja kömpivät jäälle.
Auringon laskun aikana olivat hanhet vielä kerran ylhäällä ilmassa. He lentelivät eteenpäin, huolissaan yönsä viettämisestä. Pimeäkin näytti tulevan liian nopeasti tänä iltana, joka oli täynnä vaaroja.
Oli kauheata, etteivät he vielä nähneet maata. Kuinka olisi heidän käyvä, jos heidän täytyisi yöpyä merelle? He joko murskautuisivat jäälauttain väliin tai joutuisivat hylkeiden saaliiksi tai myrsky ajaisi heidät hajalleen.
Taivas oli pilvessä, kuu oli piilossa ja pimeä tuli pian. Samalla tuli luonto täyteen kamaluutta, joka pani rohkeimmankin sydämen kauhistumaan. Hätääntyneiden muuttolintujen huutoja oli koko päivän kuulunut meren yli, mutta nyt kun ei enää nähnyt, kuka huusi, vaikuttivat huudot synkiltä ja pelottavilta. Alhaalla meressä törmäsivät ajojäälautat toisiinsa suurella pauhinalla. Hylkeet virittelivät julmia sotalaulujaan. Oli niinkuin taivas ja maa olisivat olleet luhistumaisillaan kokoon.
Lampaat
Poika oli vähän aikaa istunut ja katsonut alas mereen. Yht'äkkiä hänestä tuntui kuin meri olisi alkanut kohista kovemmin kuin äsken. Hän katsahti ylös. Suoraan hänen edessään ainoastaan parin metrin päässä kohosi jyrkkä kallio. Sen juurella murskautuivat laineet korkealle kohoavaksi vaahdoksi. Aivan hänen edessään oli ryhmyinen ja alaston kallioseinä ja sitä kohti lensivät villihanhet. Poika ei voinut muuta ymmärtää kuin että heidän täytyi murskautua sitä vasten, ja hän luuli viimeisten hetkiensä tulleen.
Tuskin hän ehti kummastella, ettei Akka ajoissa ollut huomannut tätä vaaraa, kun he jo olivat perillä. Silloin hän huomasi myöskin, että heidän eteensä aukeni luolan puolipyöreä suu. Siihen lensivät hanhet, ja seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat turvassa.
Ensimmäinen asia, jota jokainen ajatteli, ennen kuin asettui rauhaan riemuitsemaan omasta pelastuksestaan, oli se, olivatko matkatoveritkin pelastuneet. Siellä olivat Akka, Yksi, Kolme, Neljä, Viisi, Kuusi, kaikki kuusi nuorta hanhea, hanhikukko, Hieno-Höyhen ja Peukaloinen, mutta Kaksi Nuoljalainen, ensimmäinen vasemman sivustan hanhi oli kadonnut, eikä kukaan tiennyt mitään hänen kohtalostaan.
Kun villihanhet huomasivat, että ainoastaan Kaksi oli haihtunut laumasta, he eivät olleet milläänkään. Kaksi oli vanha ja viisas. Hän tunsi heidän tapansa ja tiensä ja hän osaisi kyllä heidän luokseen.
Sitten villihanhet alkoivat tarkastella vuoren luolaa. Tuli niin paljon valoa sisään aukosta, että he voivat nähdä, että luola oli sekä syvä että avara. He olivat iloissaan löydettyään niin hyvän yösijan, kun yksi heistä huomasi muutamia loistavia vihreitä pisteitä välkähtelevän eräästä pimeästä nurkasta. "Ne ovat silmiä!" huusi Akka silloin. "Täällä sisällä on suuria eläimiä." He hyökkäsivät käytävää kohti, mutta Peukaloinen, joka näki pimeässä paremmin kuin villihanhet, huusi heille: "Ei tarvitse paeta. Siellä on vain muutamia lampaita, jotka makaavat luolan seinämällä."
Kun villihanhien silmät olivat tottuneet luolan heikkoon valoon, näkivät hekin lampaat. Täysikasvuisia saattoi olla yhtä monta kuin heitäkin, sitäpaitsi oli siellä muutamia vuonia. Suuri pitkä- ja käyräsarvinen pässi näkyi olevan lauman ensimmäinen. Villihanhet menivät häntä kohti yhtä mittaa niiaten. "Hyviksi yhtymisiksi erämaassa!" tervehtivät he, mutta pässi makasi liikkumatonna eikä vastannut tervehdykseen.
Villihanhet luulivat silloin, että lampaat olivat tyytymättömiä siitä, että he olivat tulleet heidän luolaansa. "Teille ei ehkä ole oikein mieleen, että me olemme tulleet taloonne", sanoi Akka. "Mutta me emme voineet sille mitään, sillä tuuli ajoi meidät tänne. Olemme lentäneet myrskyssä koko päivän, ja kyllä olisi hyvä, jos saisimme jäädä tänne yöksi." Kului melkoisesti aikaa, ennen kuin yksikään lammas vastasi sanallakaan, mutta sensijaan kuului selvästi, että pari heistä huokasi syvään. Akka tiesi kyllä, että lampaat aina ovat ujoja ja kummallisia, mutta näillä ei näkynyt olevan ensinkään käsitystä siitä, kuinka heidän tuli käyttäytyä. Vihdoin sanoi vanha emolammas, jolla oli pitkulaiset ja surulliset kasvot ja valittava ääni: "Ei meistä kukaan kiellä teitä jäämästä, mutta tämä on surun ja murheen paikka, emmekä me voi ottaa vastaan vieraita niinkuin ennen muinoin." — "Ei teidän tarvitse siitä hätäillä", sanoi Akka. "Jos tietäisitte, mitä me olemme saaneet kokea tänään, te kyllä ymmärtäisitte, että olemme hyvillämme, kunhan vain saamme turvallisen yösijankin."
Kun Akka sen sanoi, nousi vanha emolammas. "Minä luulen, että teidän olisi parempi lennellä kovimmassa myrskyssä kuin jäädä tänne. Mutta ei teidän nyt kuitenkaan pidä lähteä täältä, ennen kuin olemme saaneet tarjota teille mitä hyvää talossa on tarjottavana."
Hän näytti heille maassa kuopan, joka oli vettä täynnä. Sen vieressä oli suuteita ja pehkuja ja niitä hän pyysi heidän pitämään hyvänään. "Meillä on ollut ankara lumitalvi täällä saarella tänä vuonna", hän sanoi. "Talonpojat, joiden omat me olemme, toivat meille heiniä ja kauranolkia, ettemme kuolisi nälkään. Ja nuo pehkut siinä on kaikki, mitä on jäljellä."
Hanhet hyökkäsivät ruoan kimppuun. He olivat mielestään yhtyneet hyvään paikkaan ja olivat parhaalla tuulellaan. He huomasivat kyllä, että lampaat olivat huolestuneen näköisiä, mutta he tiesivät, että lampaat aina ovat arkoja, eivätkä uskoneet, että mitään todellista vaaraa oli olemassa. Niin pian kuin he olivat syöneet, he aikoivat käydä levolle. Mutta silloin nousi suuri pässi ja tuli heidän luokseen. Hanhet ajattelivat, etteivät he milloinkaan olleet nähneet lammasta, jolla oli niin pitkät ja paksut sarvet. Muutenkin hän oli merkillisen näköinen. Hänellä oli suuri kupera otsa, viisaat silmät ja hyvä ryhti, ikään kuin olisi ollut jalo ja rohkea eläin.
"En voi ottaa vastuulleni sitä, että annan teidän nukkua täällä ilmoittamatta, kuinka vaarallista täällä on", hän sanoi. "Me emme voi enää ottaa vastaan yövieraita."
Nyt vasta Akka alkoi ymmärtää, että tässä oli tosi kysymyksessä. "Me kyllä menemme tiehemme, koska te välttämättä tahdotte", hän sanoi. "Mutta ettekö ensin tahtoisi puhua meille, mikä teitä oikein kiusaa? Meillä ei ole tietoa mistään. Emme edes tiedä, mihin olemme tulleet." — "Tämä on Lilla Karlsön saari", sanoi pässi. "Se on Gotlannin ulkopuolella eikä täällä asu muita kuin lampaita ja merilintuja." — "Olette ehkä villilampaita?" sanoi Akka. — "Eipä juuri paljonkaan puutu", sanoi pässi. "Meillä ei ole juuri mitään tekemistä ihmisten kanssa. On olemassa vanha sopimus meidän ja eräiden sisä-Gotlannin talonpoikain välillä, että niiden tulee toimittaa meille rehua, jos tulee lumitalvi, ja korvaukseksi siitä he saavat viedä meistä pois ne, jotka ovat täällä liikaa. Saari on niin pieni, ettei se voi elättää meitä kuin pienen määrän. Mutta muuten me hoidamme itse itsemme läpi vuoden emmekä asu huoneissa, joissa on ovet ja ikkunat, vaan oleilemme tämmöisissä luolissa."
"Jäättekö te tänne talveksi?" kysyi Akka kummastellen. "Jäämme", vastasi pässi. "Meillä on hyvä laidun täällä vuorella koko vuoden." — "Minusta kuulostaa siltä kuin teillä olisi parempi elämä kuin muilla lampailla", sanoi Akka. "Mutta mikä se nyt on se onnettomuus, joka on teitä kohdannut?" — "Oli kova pakkanen viime talvena. Meri jäätyi, ja silloin tuli tänne jäätä myöten kolme kettua, ja ne jäivät tänne. Muuten ei koko saarella ole ainoatakaan hengenvaarallista eläintä." — "Vai uskaltavat ketut käydä semmoistenkin kimppuun kuin te?" — "Eivät ne toki päivällä uskalla, silloin voin minä kyllä puolustaa itseäni ja joukkoani", sanoi pässi ja pudisti sarviaan. "Mutta ne hiipivät meidän päällemme yöllä, kun nukumme luolissa. Me koetamme kyllä pysyä valveilla, mutta täytyyhän sentään nukkuakin ja silloin ne käyvät kimppuumme. Ne ovat jo tappaneet jok'ainoan lampaan muista luolista, ja niissä oli laumoja, jotka olivat yhtä suuria kuin minun laumani."
"Ei ole hauskaa puhua siitä, että olemme näin avuttomia", sanoi nyt vanha emolammas. "Mutta me emme voi suoriutua sen paremmin kuin jos olisimme kesyjä lampaita." — "Luuletteko, että ne tulevat tänne tänä yönä?" sanoi Akka. — "Tuskin voi muutakaan odottaa", vastasi vanhus. "Ne olivat täällä viime yönäkin ja varastivat meiltä vuonan. Kyllä kai ne tulevat takaisin niin kauan kuin meistä yksikin on elossa. Niin ne ovat tehneet muuallakin." — "Mutta jos ne saavat tuolla tavalla jatkaa, niin tehän kuolette sukupuuttoon?" — "Niin, ei kestä kauan, ennen kuin kaikki lampaat ovat hävinneet Lilla Karlsön saarelta", sanoi emolammas.
Akka seisoi siinä kahden vaiheilla. Ei ollut hauskaa lähteä myrskyyn eikä ollut hyvä jäädä taloonkaan, johon odotettiin semmoisia vieraita. Tuumittuaan vähän aikaa hän kääntyi Peukaloisen puoleen. "Haluaisitkohan sinä auttaa meitä niinkuin olet tehnyt niin monta kertaa ennenkin?" hän sanoi. — "Kyllä", sanoi poika. Ja hän halusikin mielellään. "Onhan sääli, ettet saa nukkua", sanoi villihanhi, "mutta minä tahtoisin kysyä, jaksaisitko sinä valvoa siksi kunnes ketut tulevat, ja herättää meidät, niin että saamme lentää pakoon." Poika ei tullut tästä oikein hyvilleen, mutta mikä muu tahansa oli parempi kuin lähteä myrskyyn vielä kerran, niin että hän lupasi pysytellä valveilla.
Hän meni luolan suulle ja kämpi kiven taakse ollakseen suojassa myrskyltä ja istuutui valvomaan.
Kun poika oli istunut vähän aikaa, alkoi myrsky heiketä. Taivas kirkastui ja kuun valo alkoi kimallella aalloilla. Poika meni aukon suulle ja katsoi ulos. Luola oli sangen ylhäällä vuoren rinteellä. Sinne vei kauhean jyrkkä ja kaitainen polku. Sitä myöten kai ketut tulisivat, jos tulisivat.
Ei hän kuitenkaan nähnyt kettuja, mutta sen sijaan jotakin, josta hän ensi hetkessä kovin pelästyi. Rantakaistaleella vuoren alla seisoi suuria jättiläisiä, vai mitä nuo lienevät olleet kivipeikkoja, tai ehkä ne olivat ihan ihmisiä. Ensin hän luuli näkevänsä unta, mutta nyt hän oli varma siitä, ettei hän ollut nukkunut. Hän näki nuo suuret miehet niin selvästi, ettei se voinut olla mikään näköhäiriö. Muutamat seisoivat aivan rannalla, toiset ihan vuoren alla, niinkuin ne olisivat aikoneet kiivetä sitä ylös. Muutamilla oli paksu suuri pää, ja toisilla ei ollut päätä ollenkaan. Muutamat olivat yksikätisiä, ja toisilla oli kyttyrä sekä edessä että takana. Ei hän koskaan ollut nähnyt noin kummaa näkyä.
Poika pelotteli itseään noilla peikoilla, niin että melkein unohti kettujen tähystämisen. Mutta nyt hän kuuli kynnen raapaisevan kiveen. Hän näki kolmen ketun tulevan jyrkännettä ylös, ja niin pian kuin hän tiesi, että oli tekemisissä jonkin todellisen kanssa, hän rauhoittui taas eikä ollenkaan pelännyt. Hänen mieleensä tuli, että oli sääli herättää hanhet ja jättää lampaat oman onnensa nojaan. Hän arveli, että piti järjestää asiat jollakin toisella tavalla.
Hän juoksi nopeasti luolaan, pudisti suurta pässiä sarvista niin, että se heräsi, ja hyppäsi samalla hänen selkäänsä. "Nouse nyt, ukki, niin koetetaan pelottaa kettuja hiukan!" sanoi poika.
Hän oli koettanut olla niin hiljaa kuin suinkin, mutta ketut lienevät kuulleet jotakin kolinaa. Tultuaan luolan suulle ne pysähtyivät neuvottelemaan. "Se oli varmasti joku heistä, joka liikahti", sanoi yksi. "Mahtaisikohan heistä joku olla hereillä." — "Eikö mitä, mene sinä vain!" sanoi toinen. "Eivät ne missään tapauksessa voi tehdä meille mitään."
Kun ne olivat tulleet sisemmälle luolaan, ne pysähtyivät vainuamaan. "Minkä otamme tänä iltana?" kuiskasi ensimmäinen. "Tänään otamme itsensä pässin", sanoi viimeinen. "Sitten on meidän helppo suoriutua muista."
Poika istui vanhan pässin selässä ja näki, kuinka ketut hiipivät eteenpäin. "Pukkaa nyt suoraan eteenpäin!" kuiskasi poika. Pässi pukkasi, ja ensimmäinen kettu lensi suin päin aukkoa kohti. "Pukkaa nyt vasemmalle!" sanoi poika ja käänsi pässin suuren pään oikeaan suuntaan. Pässi teki hirveän puskun, joka sattui toista kettua kylkeen. Tämä pyörähti useita kertoja ympäri, ennen kuin tuli jaloilleen ja pääsi pakenemaan. Poika olisi kernaasti antanut iskun vielä kolmannellekin, mutta se oli jo korjannut luunsa.
"Luulen, että ne ovat saaneet tarpeekseen tänä yönä", sanoi poika.
"Niin minäkin luulen", sanoi pässi. "Paneudu nyt selkääni ja pujahda villojeni väliin! Olet ansainnut hyvän ja lämpimän makuupaikan myrskyssä matkustettuasi."
Helvetinkuilu
Lauantaina huhtikuun 9. p:nä.
Seuraavana päivänä pässi käveli poikaa selässään kantaen ja näytteli hänelle saarta. Se oli yksi ainoa mahtava kallio. Se oli kuin yksi ainoa huone, jossa on kohtisuorat seinät ja litteä katto. Pässi vei pojan ensiksi katolle ja näytti hänelle siellä olevat laitumet, ja pojan täytyi myöntää, että saari oli kuin luotu lampaita varten. Ylhäällä vuorella ei kasvanut juuri muuta kuin ahonataa ja semmoisia pieniä, kuivia, hyvänhajuisia yrttejä, jotka ovat lampaista hyviä.
Mutta oli totta tosiaan muutakin kuin lampaanlaidunta katseltavana sillä, joka kerran oli päässyt ylös jyrkänteelle. Siinä oli ensiksikin koko meri, joka nyt oli vihreä ja auringon valaisema ja vyörytteli kirkkaita, sileitä maininkejaan. Vain muutamien niemien nenissä se ruiskahteli vaahtona ilmaan. Suoraan itäänpäin oli Gotlanti tasaisine ja pitkälle ulottuvine niemineen, ja lounaassa oli Stora Karlsö, joka oli rakennettu samalla tavalla kuin tämä Lilla Karlsö. Kun pässi meni ihan vuorikaton reunalle, niin että poika voi nähdä vuoren seinää pitkin, hän huomasi, että ne olivat ihan täynnä linnunpesiä, ja sinisessä meressä hänen allaan uiskenteli meriteeriä ja haahkoja ja taveja ja riskilöitä ja ruokkeja, jotka kauniisti ja rauhallisesti kalastelivat silakoita.
"Tämäpä vasta on oikein luvattu maa", sanoi poika. "Teillä on täällä hyvin kaunista, teillä lampailla." — "Niin, kyllähän täällä on kaunista", sanoi pässi. Oli niinkuin hän olisi tahtonut lisätä jotakin, mutta ei sanonut mitään, huokaisi vain. "Mutta jos sinä kuljeskelet täällä itseksesi, niin saat huolellisesti varoa kaikkia halkeamia, joita on vuoressa", hän jatkoi hetken kuluttua. Ja se oli hyvä varoitus, sillä monessa paikassa oli syviä ja leveitä halkeamia. "Suurin niistä on Helvetinkuilu", sanoi pässi. "Se halkeama on monta syltä syvä ja toista syltä leveä. Jos joku putoaa siihen kuiluun, niin hän on mennyttä miestä." Pojasta tuntui niinkuin pässi olisi tarkoittanut jotakin erikoista sanoessaan niin.
Sitten hän vei pojan rantaan. Hän sai nyt läheltä katsella noita jättiläisiä, jotka yöllä häntä olivat niin pelottaneet. Pässi sanoi, että semmoisen kivipatsaan nimi oli "rauk". Poika ei voinut kylläkseen katsella niitä. Jos oli milloinkaan ollut peikkoja, jotka olivat kiviksi muuttuneet, niin kyllä kai ne olisivat tämän näköisiä.
Vaikka oli kaunista alhaalla rannassa, niin oli pojasta kuitenkin hauskempaa olla vuoren harjalla. Täällä alhaalla oli kamalaa sen tähden, että he kaikkialla tapasivat kuolleita lampaita. Täällä olivat ketut pitäneet aterioitaan. He näkivät kokonaan puhtaaksi järsityitä luurankoja, mutta myöskin vain puoliksi syötyjä ruumiita, ja toisia, joita ne eivät olleet viitsineet syödä, vaan jättäneet ne siihen koskematta. Oli aivan kauheata nähdä, että pedot olivat käyneet lampaiden kimppuun vain huvin vuoksi, ainoastaan saadakseen ajaa heitä takaa ja raadella heitä.
Pässi ei pysähtynyt kuolleiden luo, vaan kulki rauhallisesti heidän ohitseen. Mutta poika ei tietysti kuitenkaan voinut olla näkemättä tätä kauheutta.
Nyt meni pässi taas vuoren harjalle, mutta kun hän oli tullut sinne, hän pysähtyi ja sanoi: "Jos joku, jolla on voimaa ja älyä, saisi nähdä tämän surkeuden, niin hän ei varmaankaan lepäisi, ennen kuin nuo ketut olisivat saaneet rangaistuksensa." — "Pitäähän kettujenkin elää", sanoi poika. — "Niin", sanoi pässi, "ne jotka eivät tapa eläimiä enemmän kuin mitä tarvitsevat elääksensä, ne eläkööt kernaasti, mutta nämä ovat pahantekijöitä." — "Pitäisihän toki talonpoikain, jotka omistavat saaren, tulla tänne teitä auttamaan", arveli poika. — "Ovat he olleet täällä montakin kertaa", vastasi pässi, "mutta ketut piiloutuvat aina luoliin ja halkeamiin, niin etteivät he saa niitä ammutuksi." — "Ette kai suinkaan voi tarkoittaa, ukki, että semmoinen pieni raukka kuin minä mahtaisin niille mitään, kun eivät talonpojatkaan ole niille mitään mahtaneet", sanoi poika. — "Joka on pieni ja viisas, hän voi asettaa monen asian oikealle tolalle", sanoi pässi.
He eivät puhuneet siitä sen enempää, poika meni ja istuutui villihanhien pariin, jotka nyt söivät ylängön laella. Vaikkei hän ollut näyttänyt sitä pässille, oli hän hyvin murheissaan lampaiden tähden ja olisi kernaasti tahtonut auttaa heitä. "Täytyy ainakin puhua Akan ja Martti hanhikukon kanssa asiasta", hän ajatteli. "Ehkä he voisivat antaa minulle jonkin hyvän neuvon."
Vähän aikaa sen jälkeen valkoinen hanhikukko otti pojan selkäänsä ja meni vuoren selännettä pitkin Helvetinkuilulle päin.
Hän käveli huolettoman näköisenä aukealla vuoren katolla eikä näyttänyt ajattelevan, kuinka valkoinen ja suuri hän oli. Hän ei etsinyt suojaa mättäiden eikä muiden korokkeiden takaa, vaan kulki suoraan eteenpäin. Oli kumma, ettei hän ollut sen varovaisempi, sillä hänelle näkyi tapahtuneen vahinko eilisessä myrskyssä. Hän ontui oikeata jalkaansa, ja vasen siipi riippui ja viisti maassa niinkuin se olisi ollut poikki.
Hän käyskenteli niinkuin mitään vaaraa ei olisi ollut olemassa, nokki heinänkorren sieltä, toisen täältä eikä katsonut mihinkään suuntaan. Poika loikoi pitkänään hanhen selässä ja tähysteli sinistä taivasta. Hän oli nyt niin tottunut ratsastamaan, että voi sekä seisoa että maata hanhen selässä.
Kun hanhikukko ja poika olivat näin huolettomia, eivät he tietystikään huomanneet, että nuo kolme kettua olivat tulleet vuoren laelle. Ja kun ketut tiesivät, että oli melkein mahdotonta päästä hanhen kimppuun aukealla maalla, eivät ne aluksi aikoneetkaan ajaa takaa hanhikukkoa. Mutta kun ei niillä ollut mitään muutakaan tekemistä, ne laskeutuivat viimein yhteen noista pitkistä halkeamista ja koettivat hiipiä hanhikukon luo. Ne tekivät sen niin varovasti, ettei hanhikukko voinut nähdä niistä vilahdustakaan. Ne eivät olleet enää kaukana, kun hanhikukko yritti päästä lentoon. Hän räpäytti siivillään, mutta ei onnistunut pääsemään ylös. Kun ketut tästä ymmärsivät, ettei hanhikukko osannut lentää, ne riensivät taas eteenpäin entistä innokkaammin. Ne eivät enää pysytelleet piilossa halkeamassa, vaan nousivat siitä ylös. Ne kiiruhtivat minkä kerkesivät mättäiden ja kallioiden suojassa ja tulivat yhä lähemmä hanhikukkoa, joka ei vieläkään huomannut, että häntä ajettiin takaa. Viimein olivat ketut niin lähellä, että voivat tehdä hyppäyksen. Kaikki kolme heittäytyivät nyt pitkin loikkauksin hanhikukon päälle.
Viime hetkessä lienee tämä kuitenkin huomannut jotakin, sillä hän juoksi pakoon, niin että ketut eivät saaneet häntä kiinni. Hanhikukko oli vain pari metriä edellä ja sen lisäksi vielä vaivainen, mutta se raukka juoksi pakoon minkä pääsi. Ja hanhethan voivat juosta niin ihmeteltävän nopeasti, että ketunkin on vaikea tavoittaa niitä. Poika istui takaperin hanhen selässä ja huusi ketuille: "Olette syöneet liian paljon lampaan lihaa, ketut! Ettehän voi saada kiinni edes hanheakaan." Hän härnäsi niitä niin, että ne aivan hullaantuivat kiukusta ja ajattelivat vain, kuinka pääsisivät eteenpäin.
Valkoinen juoksi suurta halkeamaa kohti. Kun hän tuli sen luo, hän räpäytti kerran siipiään, niin että pääsi yli. Ketut olivat silloin aivan hänen kintereillään.
Hanhikukko riensi samaa vauhtia eteenpäin vielä sittenkin, kun oli päässyt Helvetinkuilun yli. Mutta tuskin hän oli juossut pari metriä, kun poika taputti häntä kaulalle ja sanoi: "Nyt voit pysähtyä, hanhikukko."
Samassa he kuulivat takaansa muutamia hurjia kiljahduksia ja kynsien rapinaa ja raskaita mätkähdyksiä. Mutta ketuista he eivät enää nähneet jälkeäkään.
Seuraavana aamuna löysi Stora Karlsön majakanvartija palasen kaarnaa eteisensä oven alta, ja siihen oli piirretty vinoilla, särmikkäillä kirjaimilla: "Lillön ketut ovat pudonneet Helvetinkuiluun. Korjaa ne sieltä!"
Ja sen majakanvartija tekikin.