XLIV
OOSA HANHIPAIMEN JA PIKKU MATTI
Tauti
Sinä vuonna, jolloin Niilo Holgerinpoika kiersi maailmaa villihanhien seurassa, puhuttiin paljon eräästä pojasta ja tytöstä, jotka vaelsivat halki Ruotsin. He olivat Smoolannista, Sunnerbon kihlakunnasta, ja he olivat kerran asuneet vanhempiensa ja neljän sisaruksensa kera pienessä tuvassa suurella kanervakankaalla. Kun lapset vielä olivat hyvin pieniä, oli eräänä iltana myöhään köyhä eukko koputtanut ovelle ja pyytänyt yösijaa. Vaikka tupaan tuskin mahtuivat nekään, jotka siinä asuivat, oli hänet päästetty sisään, ja äiti oli tehnyt hänelle vuoteen lattialle. Yöllä hän oli rykinyt niin, että lapsista tuntui, kuin koko huone olisi jytissyt, ja aamulla hän oli tullut niin sairaaksi, ettei kyennytkään jatkamaan matkaansa.
Isä ja äiti olivat olleet hänelle niin hyviä kuin vain osasivat. He olivat antaneet hänelle oman sänkynsä ja itse maanneet lattialla, ja isä oli mennyt lääkäriin ja toimittanut hänelle lääkkeitä. Ensimmäiset päivät oli sairas ollut kuin hurjistunut, pyydellyt vain ja vaatinut eikä koskaan sanonut sanaakaan kiitokseksi, mutta sitten hän oli heltynyt ja tullut nöyräksi ja kiitolliseksi. Lopuksi hän oli vain rukoillut ja pyytänyt, että he kantaisivat hänet pirtistä kanervikkokankaalle, jotta hän saisi kuolla siellä. Kun isäntäväki ei suostunut hänen pyyntöönsä, oli hän kertonut heille kuljeskelleensa viime vuodet mustalaisten seurassa. Ei hän itse ollut mustalaissukua: hän oli talon tytär, mutta hän oli karannut kotoaan ja kulkenut kiertolaisten mukana. Nyt hän luuli erään mustalaisakan, joka oli suuttunut häneen, lähettäneen häneen taudin. Mutta ei siinä kyllin, mustalaiseukko oli uhannut häntä ja sanonut, että kaikille, jotka ottavat hänet kattonsa alle ja ovat hänelle hyviä, tulee käymään yhtä pahoin kuin hänelle oli käynyt. Hän uskoi sen todeksi, ja siksi hän nyt pyysi, että he heittäisivät hänet tuvasta eivätkä välittäisi hänestä sen enempää. Hän ei tahtonut tuottaa onnettomuutta niin hyville ihmisille kuin he olivat. Mutta vanhemmat eivät tehneet, mitä hän oli pyytänyt. Ehkä he hiukan pelästyivät, mutta he eivät olleet sellaisia, että olisivat voineet heittää köyhän, kuolemaisillaan olevan ihmisen ulos.
Vähän senjälkeen hän oli kuollut, ja sitten olivat onnettomuudet alkaneet. Siihen asti ei siinä mökissä ollut tiedetty muusta kuin ilosta. He olivat tietysti olleet köyhiä, mutta eivät kuitenkaan kaikkein köyhimpiä. Isä oli pirrantekijä, ja äiti ja lapset olivat auttaneet häntä työssä. Isä valmisti kaiteet, äiti ja iso sisko sitoivat ne kiinni. Pienemmät lapset höyläsivät piit ja leikkasivat ne irti. He tekivät työtä aamusta iltaan, mutta olivat aina iloisia ja hyvällä tuulella, varsinkin kun isä kertoi niistä ajoista, jolloin hän oli vaeltanut kaukana vieraissa maissa ja myyskennellyt pirtoja. Isä oli ollut niin hullunkurinen, että äiti ja kaikki lapset välistä olivat ihan katketa nauruun.
Se aika, joka seurasi köyhän kulkijanaisen kuolemaa, oli lasten mielessä kuin pahaa unta. He eivät tienneet, oliko se ollut lyhyt vai pitkä, mutta sen he muistivat, että kotona siihen aikaan oli ollut yhtä mittaa hautajaisia. Heiltä olivat kuolleet veljet ja sisaret, ja niitä oli viety hautaan toinen toisensa perästä. Heitä oli ollut kuusi sisarusta, niin että hautajaisiakin siis oli voinut olla vain neljät, mutta lapsista niitä oli ollut paljon enemmän. Lopuksi oli mökissä tuntunut niin hiljaiselta ja raskaalta kuin siellä olisi aina ollut hautajaiset.
Äiti oli pysynyt kutakuinkin ennallaan, mutta isä oli tullut aivan toisenlaiseksi. Hän ei enää osannut laskea leikkiä eikä tehdä työtä; hän istui aamusta iltaan pää käsien varassa ja mietiskeli.
Kerran — se tapahtui kolmansien hautajaisten jälkeen — oli isä ratkennut puhumaan niin hurjistuneesti, että lapset olivat pelästyneet. Hän ei voinut ymmärtää, oli hän sanonut, miksi tällaisen onnettomuuden piti kohdata heitä. Hehän olivat tehneet hyvän työn auttaessaan sairasta. Oliko paha siis voimallisempi kuin hyvä tässä maailmassa? Äiti oli koettanut puhua isälle, mutta ei ollut saanut häntä yhtä rauhalliseksi ja alistuvaiseksi kuin itse oli.
Parin päivän perästä tuli isästä loppu. Ei hän kuollut, vaan meni tiehensä. Vanhin sisar oli sairastunut, ja hän oli aina ollut isästä rakkain. Ja kun isä näki, että hänkin kuolee, hän pakeni pois tästä kurjuudesta. Äiti ei ollut sanonut muuta kuin että isälle oli parasta, että hän oli poissa. Äiti pelkäsi hänen tulevan hulluksi. Isä hautoi ja aprikoi sitä, kuinka Jumala oli voinut antaa pahan ihmisen lähettää heille sellaisen onnettomuuden.
Isän mentyä he olivat kovin köyhtyneet. Alussa hän oli lähettänyt heille rahaa, mutta sitten hänelle varmaankin oli käynyt huonosti, ja hän oli herennyt lähettämästä rahaa. Ja samana päivänä, jona vanhin sisar oli haudattu, oli äiti lukinnut oven ja lähtenyt kotoa kahden jäljellä olevan lapsensa kanssa. Hän oli kulkenut Skooneen tekemään työtä juurikasvainioilla ja hän oli saanut paikan Jordbergan sokeritehtaassa. Äiti oli ollut hyvä työntekijä, ja hän oli iloinen ja reipas luonteeltaan. Kaikki olivat mieltyneet häneen. Monet olivat ihmetelleet, miten hän saattoi olla niin tyyni kaiken kokemansa jälkeen, mutta äiti oli hyvin luja ja kärsivällinen ihminen. Kun joku mainitsi niistä kukoistavista lapsista, jotka kulkivat hänen mukanaan, sanoi hän vain: "Kyllä nekin kohta kuolevat." Hän sanoi sen äänen värähtämättä ja silmän vettymättä. Hän oli valmistautunut siihen.
Mutta eipä käynytkään niin kuin äiti oli odottanut. Tauti olikin sensijaan iskenyt häneen itseensä. Äidin se vei vielä nopeammin kuin pikku siskot. Hän oli tullut Skooneen alkukesästä, ja ennen syksyä olivat lapset jo orpoja.
Sairastaessaan äiti monet kerrat käski lapsiaan muistamaan, ettei hän kertaakaan ollut katunut sitä, että oli antanut sairaan asua luonaan. Sillä silloin ei ole vaikea kuolla, kun on tehnyt oikein. Kaikkien ihmisten on kuoleminen, siitä ei pääse mihinkään. Mutta kunkin omassa vallassa on, tahtooko kuolla hyvällä vai huonolla omallatunnolla.
Ennen kuolemaansa äiti oli koettanut vähän järjestää lastensa tulevaisuutta. Hän oli pyytänyt, että lapset saisivat jäädä asumaan siihen kamariin, jossa he kaikki kolme olivat asuneet kesän. Kun lapsilla oli asunto, eivät he olleet kenenkään tiellä. He kyllä elättäisivät itsensä, sen hän tiesi.
Lapset olivat saaneet pitää huoneen, kun olivat luvanneet paimentaa hanhia, sillä aina on vaikea löytää lapsia, jotka siihen työhön rupeavat. Kävi tosiaankin niinkuin äiti oli sanonut; he elättivät itsensä. Tyttö osasi keittää karamelleja, ja poika osasi nikarrella puuleluja, joita he myyskentelivät. Heillä oli taipumusta kaupankäyntiin, ja kohta he alkoivat ostella talonpojilta munia ja voita, joita he möivät sokeritehtaalaisille. He olivat niin älykkäitä ja ymmärtäväisiä, että heille voi uskoa mitä tahansa. Tyttö oli vanhempi, ja kolmentoista vanhana häneen voi luottaa kuin aikaihmiseen. Hän oli hiljainen ja vakava, mutta poika oli puhelias ja iloinen, ja sisarella oli tapana sanoa, että hän kaakatti kilpaa hanhien kanssa pelloilla.
Kun lapset olivat olleet pari vuotta Jordbergassa, pidettiin eräänä iltana koululla esitelmä. Esitelmä oli kyllä aiottu aikaihmisille, mutta nuo kaksi smoolantilaislasta istuivat kuulijoiden joukossa. He eivät itse lukeneet itseään lasten joukkoon, eivätkä sitä tehneet juuri muutkaan. Esitelmänpitäjä oli kertonut siitä tuhoisasta taudista, keuhkotaudista, joka tappaa joka vuosi paljon ihmisiä Ruotsissa. Hän oli puhunut hyvin selvästi, ja lapset olivat ymmärtäneet joka ainoan sanan.
Esitelmän jälkeen lapset olivat asettuneet odottamaan koulun pihalle. Kun esitelmän pitäjä oli tullut ulos, he tarttuivat toisiaan käteen, menivät hyvin juhlallisina häntä vastaan ja pyysivät saada puhua hänen kanssaan.
Esitelmän pitäjä kyllä hiukan kummasteli noita kahta, jotka seisoivat siinä kasvot pyöreinä ja punakkoina ja puhuivat niin totisesti, että sellainen olisi sopinut heitä kolme kertaa vanhemmille, mutta hän kuunteli heitä kuitenkin hyvin ystävällisesti.
Lapset kertoivat, mitä heille kotona oli tapahtunut, ja kysyivät nyt esitelmänpitäjältä, luuliko hän, että äiti ja siskot olivat kuolleet siihen tautiin, josta hän oli puhunut. Se oli kyllä mahdollista, oli esitelmänpitäjä sanonut. Mitäpä muutakaan se olisi voinut olla.
Mutta jos äiti ja isä olisivat tietäneet sen, mitä lapset olivat saaneet kuulla tänä iltana, niin että olisivat osanneet olla varuillaan, jos he olisivat pesseet tuvan hyvin puhtaaksi eivätkä olisi käyttäneet kuolleen vuodevaatteita, olisivatkohan olleet hengissä kaikki ne, joita lapset nyt surivat? Ja esitelmänpitäjä oli sanonut, ettei sitä kukaan voi varmasti sanoa, mutta kyllä hän luulee, ettei kenenkään heidän perheestään olisi tarvinnut kuolla, jos he olisivat osanneet suojella itseään tartunnalta.
Nyt lapset vähän viivyttelivät seuraavaa kysymystään, mutta eivät kuitenkaan hievahtaneet paikaltaan, sillä se vastaus, jota he siihen odottivat, oli kaikista tärkein. Eikö sitten ollutkaan totta, että mustalaisakka oli lähettänyt heille taudin siksi, että he olivat auttaneet sitä, jota hän vihasi? Eikö heitä kohdannut onnettomuus ehkä ollutkaan mitään erikoista, joka oli vain heitä kohdannut? — Ei, sen voi esitelmänpitäjä varmasti vakuuttaa. Ei kenelläkään ihmisellä ole valtaa lähettää tautia toisiin. Ja hehän tiesivät, että tätä tautia oli kaikkialla. Se käy melkein joka kodissa, vaikka se ei joka paikassa vie niin monta kuin heiltä.
Sitten lapset kiittivät ja menivät kotiinsa. He puhelivat sinä iltana kauan keskenään.
Seuraavana päivänä he menivät ja pyysivät päästä palveluksestaan. He eivät voineet paimentaa hanhia sinä vuonna, heidän oli lähdettävä muualle. Minne heidän oli lähdettävä? — He lähtevät etsimään isää. Heidän täytyy sanoa hänelle, että äiti ja siskot olivat kuolleet tavalliseen tautiin ja että se ei ollut mitään häijyn ihmisen lähettämää. He olivat hyvin iloissaan siitä, että olivat saaneet tietää tämän. Ja nyt oli heidän velvollisuutensa kertoa tämä isälle, sillä hän varmaankin kulki ja murehti vielä tänäkin päivänä.
Lapset menivät ensin pieneen kotiinsa kanervakankaalle Sunnerbohon, ja suureksi ihmeekseen he näkivät tuvan olevan tulessa. He olivat tulleet hirveän pahoilleen, mutta muistellessaan kaikkea, mitä esitelmänpitäjä oli sanonut tartunnasta, he olivat ajatelleet, että olikin ehkä parasta, että oli käynyt niinkuin oli käynyt.
Sitten he olivat menneet pappilaan, ja siellä he olivat saaneet kuulla, että eräs mies, joka oli ollut rautatietyömiehenä, oli nähnyt heidän isänsä Malmivaarassa kaukana Lapissa. Hän oli ollut työssä kaivoksessa, ja ehkä hän oli siellä vieläkin, mutta sitähän ei kukaan tiennyt. Kun pappi kuuli, että lapset aikoivat etsiä isäänsä, hän otti kartan, näytti, miten pitkä matka Malmivaaralle oli ja kielsi heitä lähtemästä. Mutta lapset sanoivat, että heidän täytyi lähteä etsimään isää. Isä oli lähtenyt kotoa siksi, että oli uskonut semmoista, joka ei ollut totta. Heidän täytyi mennä sanomaan hänelle, että hän oli erehtynyt!
Lapset olivat ansainneet vähän rahaa kaupallaan, mutta he eivät tahtoneet kuluttaa sitä rautatielippujen ostamiseen, vaan päättivät kulkea jalkaisin koko matkan. Ja sitä he eivät olleet katuneet. He olivat tulleet tehneeksi niin ihmeen kauniin matkan.
Ennen kuin olivat lähteneet Smoolannista he olivat eräänä päivänä menneet muutamaan taloon ostamaan vähän ruokaa. Emäntä oli ollut iloinen ja puhelias. Hän oli kysellyt lapsilta, keitä he olivat ja mistä he tulivat, ja lapset olivat kertoneet hänelle koko elämäkertansa. "Voi hyvänen aika! Voi hyvänen aika!" oli emäntä päivitellyt moneen kertaan heidän kertoessaan. Sitten oli lapsia kestitty hyvällä ruoalla eikä maksua ollut lainkaan otettu. Kun he nousivat lähteäkseen, oli emäntä kysynyt, eivätkö he tahtoisi mennä seuraavassa pitäjässä hänen veljensä luo, ja hän oli sanonut heille, mikä veljen nimi oli ja missä hän asui. No, siitä olivat lapset hyvin mielissään, se on tietty. "Sanokaa minulta terveisiä ja kertokaa, mitä teille on tapahtunut", sanoi emäntä.
Lapset tekivät niin, ja heitä pidettiin hyvänä veljenkin luona. Hän vei heidät hevosellaan muutamaan paikkaan naapuripitäjässä, ja sielläkin otettiin heidät hyvästi vastaan. Joka kerta, kun he sitten aina lähtivät talosta, sanottiin: "Jos te tulette sinne ja sinne, niin menkää siihen ja siihen taloon ja kertokaa, mitä teille on tapahtunut!"
Niissä taloissa, joihin lapsia neuvottiin, oli aina joku keuhkotautinen. Ja lapset kulkivat halki maan ja tietämättään opettivat ihmisille, kuinka vaarallinen se tauti oli, joka oli hiipinyt taloon, ja kuinka sitä parhaiten oli vastustettava. Kauan aikaa sitten, kun se suuri rutto, jota kutsuttiin hirmukuolemaksi, riehui maassa, kerrottiin erään pojan ja tytön kulkeneen talosta taloon.
Pojalla oli kädessä harava, ja jos hän tuli ja haravoi jonkun talon edessä, niin se merkitsi, että siitä talosta kuolee monta, mutta ei kaikki, sillä haravassa on harvat piit, eikä se ota kaikkea. Tytöllä oli kädessä luuta, ja jos hän lakaisi oven edestä, merkitsi se, että kaikki siinä asuvat kuolisivat, sillä luuta on kapine, joka tekee puhdasta jälkeä.
Olihan merkillistä, että meidän päivinämme piti tuleman kaksi lasta, jotka vaelsivat halki maan kovan ja vaarallisen taudin tähden. Mutta nämä lapset eivät säikytelleet ihmisiä haravalla eikä luudalla, he sanoivat sen sijaan: "Teidän ei pidä tyytyä ainoastaan pihan haravoimiseen ja lattian lakaisemiseen. Teidän on vielä otettava huosian ja harja ja saippuaa ja suopaa. Meidän on puhdistettava oviemme ulkopuolella ja oviemme sisäpuolella ja meidän on puhdistettava myöskin oma itsemme. Sillä tavalla me viimein voitamme taudin!"
Pikku Matin hautajaiset
Pikku Matti oli kuollut. Se tuntui ihan uskomattomalta kaikista niistä, jotka olivat nähneet hänet terveenä ja iloisena muutamia tunteja sitten, mutta totta se sittenkin oli. Pikku Matti oli kuollut ja hänet oli haudattava.
Pikku Matti oli kuollut eräänä aamuna varhain, eikä huoneessa ollut ketään muita kuin hänen sisarensa Oosa; ainoastaan hän näki hänen kuolevan. "Älä hae ketään muita", oli Pikku Matti sanonut, kun loppu läheni, ja sisar oli totellut häntä. "Minä olen iloinen, etten kuollut 'tautiin', Oosa", sanoi Pikku Matti. "Etkö sinäkin ole?" Ja kun Oosa ei vastannut mitään, hän jatkoi: "Minusta ei tee mitään, vaikka kuolenkin, kunhan ei tarvitse kuolla samalla tavoin kuin äiti ja siskot. Jos minäkin olisin kuollut siihen, niin en luule, että olisit milloinkaan saanut isää uskomaan, että se oli vain tavallinen tauti, joka heidät vei, mutta nyt se onnistuu, saat nähdä."
Kun kaikki oli ohi, istui Oosa pitkän aikaa ja muisteli, mitä hänen veljensä Pikku Matti oli saanut kokea eläessään maailmassa. Hänen mielestään Matti oli kantanut kaikki onnettomuudet kuin aikaihminen. Hän ajatteli hänen viimeisiä sanojaan. Noin rohkea hän oli aina ollut. Ja hänelle selvisi, että kun Matti lasketaan maahan, pitää hänet haudata yhtä suurella kunnialla kuin aikaihminen.
Hän ymmärsi kyllä, että se olisi vaikeaa, mutta hän halusi niin hartaasti. Hänen piti tehdä, mitä voi Pikku Matin tähden.
Oosa hanhityttö oli siihen aikaan kaukana Lapissa suurella kaivoksella, jota nimitetään Malmivaaraksi. Se oli kummallinen paikka, mutta ehkä oli hyvä, että se oli sellainen kuin oli.
Pikku Matti ja hän olivat kulkeneet suurien, äärettömien metsien halki, ennen kuin olivat joutuneet tänne. Moneen päivään he eivät olleet nähneet ei peltoja eikä taloja, vaan ainoastaan pieniä kurjia kyytiasemia, kunnes yht'äkkiä tulivat isoon Jellivaaran kirkonkylään. Siinä oli kirkko ja rautatieasema ja käräjätalo ja pankki ja apteekki ja hotelli korkean vuoren juurella, jonka rinteillä oli lunta vielä juhannuksen aikana, jolloin lapset saapuivat sinne. Melkein kaikki Jellivaaran talot olivat uusia, mutta ne olivat huolellisesti ja siististi rakennettuja, ja ellei vuorella olisi ollut lunta ja elleivät koivut olisi olleet ilman lehtiä, niin eivät lapset olisi uskoneet olevansa kaukana Lapissa. Mutta he eivät etsineet isää Jellivaarasta, vaan Malmivaarasta, joka oli kappaleen matkaa pohjoisempana, ja siellä ei ollutkaan niin järjestetyn näköistä.
Nähkääs, asia oli nyt niin, että vaikka ihmiset hyvin kauan olivat tienneet, että lähellä Jellivaaraa oli suuri rautamalmialue, oli louhiminen oikein aloitettu vasta muutamia vuosia sitten, kun rautatie valmistui. Silloin oli sinne yht'aikaa tulvannut useita tuhansia ihmisiä, ja työtä niille kyllä oli ollut, mutta ei asuntoja, ja niin he olivat saaneet kyhätä itselleen sellaisia kuin osasivat. Toiset olivat rakentaneet itselleen majoja veistämättömistä hirsistä, toiset olivat tehneet itselleen hökkeleitä tyhjistä dynamiittilaatikoista, joita he olivat latoneet päällekkäin kuin tiiliä. Nyt oli kyllä ennätetty rakentaa monta oikeaa taloa, mutta koko seutu oli kuitenkin hyvin merkillisen näköinen. Siellä oli suuria alueita, joissa oli kauniita, valoisia asuntoja, ja niiden välissä törrötti metsää kantoineen ja kivineen. Siellä oli suuria, kauniita johtajien ja insinöörien huviloita, ja siellä oli matalia, kummallisia hökkeleitä, jotka olivat vanhaa perua. Siellä oli rautatie ja sähkövalo ja suuria konehuoneita, ja raitiotietä pitkin voitiin ajaa syvälle vuoren sisään tunnelin läpi, jota pienet hehkulamput valaisivat.
Joka paikassa oli suurenmoista liikettä, ja malmijuna toisensa jälkeen lähti asemalta. Mutta ympärillä oli suuri erämaa, jossa ei peltoa kynnetty eikä taloja rakennettu ja jossa ei ollut muita kuin lappalaisia, jotka kuljeskelivat siellä porolaumoinensa.
Nyt Oosa istui ja ajatteli, että elämä oli samanlaista kuin tämä paikka. Yleensä kyllä kulki kaikki rauhallisesti, mutta hän oli nähnyt yhtä ja toista, joka oli villiä ja kummallista. Hänestä tuntui, että täällä ehkä voisi helpommin kuin muualla saada aikaan semmoista, joka ei ollut aivan tavallista.
Hän muisteli, mitä silloin oli tapahtunut, kun he tulivat Malmivaaraan ja kysyivät Jon Assarinpoika nimistä työmiestä, jolla oli yhteenkasvaneet kulmakarvat. Yhteenkasvaneet kulmakarvat olivat merkillisintä isän ulkomuodossa. Niistä ihmiset muistivat hänet helposti. Lapset saivatkin heti kuulla, että isä oli ollut useita vuosia työssä Malmivaarassa, mutta että hän nyt oli kulkusalla. Hänen oli tapana aina toisinaan lähteä liikkeelle, kun levottomuus sai hänet valtaansa. Eikä kukaan tiennyt, minne hän oli mennyt, mutta kaikki olivat varmoja, että hän tulisi muutamien viikkojen kuluttua takaisin. Ja koska he olivat Jon Assarinpojan lapsia, niin asukoot häntä odottaessaan siinä hökkelissä, jossa hän oli elänyt. Joku oli kopeloinut avaimen rapun alta ja päästänyt lapset sisään. Ei kukaan ollut ihmetellyt heidän sinne tuloaan, eikä kukaan näyttänyt kummastelevan, että isä toisinaan vetäytyi erämaahan. He olivat tottuneet täällä pohjolassa siihen, että kukin teki mielensä mukaan.
Oosan ei ollut vaikea kuvitella, minkälaiseksi hän tahtoi hautajaiset. Hän oli nähnyt, miten eräs kaivosmies oli haudattu viime pyhänä. Tehtaan johtajan omat hevoset olivat vetäneet hänet Jellivaaran kirkolle ja pitkä saattojoukko työmiehiä oli kulkenut arkun jäljessä. Haudalla oli soittokunta soittanut ja laulukuoro laulanut. Ja hautaamisen jälkeen oli kaikki, jotka olivat olleet kirkossa, kutsuttu koululle kahvia juomaan. Jotakin sentapaista toivoi Oosa hanhipaimen veljelleen Pikku Matille.
Hän oli niin hartaasti ajatellut asiaa, että melkein näki silmiensä edessä koko hautajaissaaton, mutta sitten hänen mielensä taas masentui ja hän tuumiskeli, ettei kai se sittenkään voine käydä, niinkuin hän tahtoi. Ei siksi, että se tuli liian kalliiksi. He olivat Pikku Matin kanssa säästäneet niin paljon rahaa, että hän kykeni toimittamaan tälle niin komeat hautajaiset, kuin ikinä halusi. Vaikeus oli siinä, että hän tiesi, että isot ihmiset eivät koskaan tahdo suostua lasten tuumiin. Hän ei ollut enempää kuin vuotta vanhempi Mattia, joka näytti niin pieneltä ja hennolta maatessaan tuossa hänen edessään. Hänhän oli vain lapsi hänkin. Ehkä aikaihmiset vastustaisivat hänen toiveitaan siksi, että hän oli vain lapsi.
Ensimmäinen, jolle Oosa puhui hautajaisista, oli sairaanhoitajatar. Sisar Hilma oli tullut kohta sen jälkeen kun Matti oli kuollut, ja hän oli tiennyt jo ennen kuin avasi oven, että poika ei enää voinut olla elossa. Pikku Matti oli eilen iltapävällä kuljeksinut kaivoksen lähettyvillä. Hän oli seisonut liian lähellä suurta valoaukkoa silloin, kun kaivoslaukaus oli laukaistu, ja pari kiveä oli sattunut häneen. Hän oli ollut yksin, ja hän oli maannut kauan maassa pyörryksissä, kenenkään tietämättä onnettomuudesta. Viimein olivat muutamat miehet, jotka olivat työssä valoaukossa, saaneet siitä tiedon ihmeellisellä tavalla. He väittivät pienen peukaloisen, joka ei ollut paljon kämmenenleveyttä pitempi, tulleen kaivoksen reunalle ja huutaneen heille, että he tulisivat auttamaan Pikku Mattia, joka makasi maassa verta vuotavana. Sen jälkeen Matti oli kannettu kotiin ja sidottu, mutta se oli tapahtunut liian myöhään. Hänestä oli vuotanut niin paljon verta, ettei hän enää voinut elää.
Kun sairaanhoitajatar tuli tupaan, ei hän ajatellut niin paljon Mattia kuin tämän sisarta. "Mitä minä teen sille lapsiraukalle?" sanoi hän itsekseen. "Hän on tietysti aivan suunniltaan surusta."
Mutta sisar huomasi, että Oosa ei itkenyt eikä voivotellut, vaan auttoi häntä tyynesti siinä, mitä oli tehtävä. Sisar oli ihmeissään, mutta asia selvisi hänelle, kun Oosa alkoi puhua hänelle hautajaisista.
"Kun on ollut tekemisissä sellaisen kuin Pikku Matin kanssa", sanoi
Oosa, joka mielellään asetti sanansa aikaihmisittäin, "niin täytyy
ensiksi ajatella hänen kunnioittamistaan niin kauan kuin vielä voi.
Kylläpähän sitten on aikaa surra."
Ja sitten hän alkoi pyytää, että sisar auttaisi häntä toimittamaan Pikku Matille kunnialliset hautajaiset. Ei kukaan ansainnut niitä paremmin kuin hän.
Sairaanhoitajatar ajatteli, että jos vain tuo yksinäinen lapsiparka saisi siitä lohdutusta, olisi se kerrassaan onni. Hän lupasi auttaa Oosaa, ja tämä oli Oosalle suuri asia. Nyt hänestä oli päämäärä melkein saavutettu, sillä sisar oli hyvin mahtava. Suurella kaivosalueella, jossa kiviä porattiin joka päivä, tiesi jokainen työmies, että lentävä kivi saattoi sattua häneen milloin tahansa tai vuorenkieleke kaatua hänen päälleen, ja siksi tahtoi jokainen olla hyvissä väleissä sairaanhoitajattaren kanssa.
Kun siis sisar ja Oosa kävivät pyytämässä kaivostyömiehiä saattamaan ensi pyhänä Mattia hautaan, ei monikaan kieltänyt. "Totta kai me tulemme, koska sisar kutsuu meitä", sanoivat he.
Sisar sai aikaan, että torvisoittokunta lupautui soittamaan ja pieni laulukuoro laulamaan haudalla. Kouluhuoneita hän ei koettanutkaan saada, mutta kun vielä oli lämmin ja lauha kesäilma, päätettiin, että hautajaisvieraille tarjotaan kahvit ulkona. He lainasivat penkkejä ja pöytiä raittiustalosta ja kuppeja kauppamiehiltä. Pari kaivostyömiehen vaimoa, joilla oli kirstuissaan tavaroita, joita he eivät käyttäneet täällä erämaassa oltaessa, ottivat sisaren tähden esille hienoja pöytäliinoja levittääkseen ne kahvipöydille.
Sitten tilattiin eräältä leipurilta Bodenista korppuja ja rinkilöitä ja mustia ja valkeita konvehteja Luulajan sokerileipurilta.
Näiden hautajaisten vuoksi, jotka Oosa tahtoi pitää veljelleen Pikku
Matille, tuli niin paljon puuhaa, että siitä puhuttiin koko
Malmivaaralla. Ja viimein itse tehtaanjohtajakin sai tietää, mitä oli
tekeillä.
Kun johtaja kuuli, että viisikymmentä kaivostyöläistä tulee saattamaan hautaan kaksitoistavuotiasta poikaa, joka — mikäli hän tiesi — ei ollut muuta kuin kuljeksiva kerjäläinen, oli se hänestä kerrassaan hullua. Ja laulua ja soittoa ja kahvikutsut vielä, ja hauta vuorattu kuusenoksilla ja konvehteja Luulajasta! Hän kutsui luokseen sairaanhoitajattaren ja pyysi, että tämä estäisi moisen hullutuksen. "Onhan ihan väärin antaa tytön näin tuhlata rahansa", sanoi hän. "Eihän sovi, että aikuiset noin mukautuvat lapsen päähänpistoon. Tehän teette itsenne naurettaviksi kaikki tyynni."
Johtaja ei ollut vihainen eikä kiivas. Hän puhui aivan tyynesti ja pyysi sairaanhoitajatarta peruuttamaan laulun ja soiton ja pitkän saattokulkueen. Riittäähän, jos yhdeksän, kymmenen ihmistä tulee haudalle. Ja sairaanhoitajatar ei vastustanut johtajaa yhdellä ainoalla sanallakaan, osaksi kunnioituksesta ja osaksi siksi, että hänenkin mielestään johtaja oli oikeassa. Olihan tässä liian paljon puuhaa yhden kerjäläispojan tähden. Hän oli säälinyt tyttöraukkaa niin, ettei ollut joutanut kuulemaan järkensä ääntä.
Sairaanhoitajatar meni johtajan huvilasta hökkelikaupunkiin kertomaan Oosalle, ettei asioita voikaan järjestää aikomusten mukaisesti, mutta hän teki sen raskain sydämin, sillä hän tiesi kyllä hyvin, mitä nuo hautajaiset merkitsivät lapsirukalle. Tiellä hän tapasi pari työmiehen vaimoa ja kertoi surunsa. He sanoivat heti, että heistä johtaja oli oikeassa. Ei sovi, että kerjäläispojan vuoksi puuhataan semmoista komeutta. Kyllähän tyttöä tietysti on sääli, mutta onhan liikaa, että lapsi saa niin komentaa ja määrätä. Oli oikein hyvä, ettei siitä tullut mitään.
Vaimot menivät sitten kukin omalle haaralleen ja levittivät tietoa asiasta. Kohta tiesivät kaikki hökkelikaupungista kaivoskammareihin saakka, että Matille ei tulekaan isoja hautajaisia. Ja kaikki myönsivät heti, että se oli oikein. Koko Malmivaaralla oli vain yksi ainoa, joka oli toista mieltä, ja se oli Oosa hanhityttö.
Sairaanhoitajattarella oli tosiaan ollut vaikea hetki puhuessaan hänelle asiasta. Oosa ei ollut itkenyt eikä voivotellut, mutta hän ei ollut tahtonut taipua. Hän sanoi, että koska hän ei ollut pyytänyt johtajalta mitään apua, ei tällä siis ollut mitään tekemistä tässä asiassa. Ei hän voinut kieltää Oosaa hautaamasta veljeään, niinkuin sisar tahtoi.
Vasta sitten, kun useita vaimoja oli tullut hänen luokseen sanomaan, etteivät he tahdo tulla hautajaisiin, kun johtaja on sitä vastaan, hän ymmärsi, että hänen oli saatava lupa johtajalta.
Oosa hanhityttö oli hetken vaiti, sitten hän nousi nopeasti istualtaan. "Minne sinä menet?" kysyi sairaanhoitajatar. — "Minun pitää kaiketi mennä puhumaan johtajan kanssa", sanoi Oosa. — "Et suinkaan sinä kuvittele, että hän taipuu sinun tahtoosi", sanoivat vaimot. — "Luulen Pikku Matin toivovan, että menisin", sanoi Oosa. "Johtaja ei ehkä ole koskaan kuullut puhuttavan, mikä hän oli miehiään."
Oosa hanhityttö laittautui nopeasti kuntoon ja oli pian matkalla johtajan luo. Mutta nyt on muistettava, että tuntuu ihan uskomattomalta, että lapsi koettaa taivuttaa johtajaa, Malmivaaran mahtavinta miestä, siitä, mitä tämä kerran oli päättänyt. Ja sekä sairaanhoitajatar että toiset naiset eivät voineet olla seuraamatta häntä vähän matkan päässä nähdäkseen, olisiko hänellä rohkeutta mennä perille.
Oosa hanhityttö kulki keskellä tietä, ja hänessä oli kulkiessaan jotakin, joka sai ihmiset kääntymään ja katsomaan hänen jälkeensä. Hän kulki niin totisena ja arvokkaana kuin nuori neitonen, joka menee ensi kertaa pyhälle ehtoolliselle. Päässä hänellä oli suuri, musta silkkihuivi, jonka hän oli perinyt äidiltään, toisessa kädessä hänellä oli kokoonkääritty nenäliina ja toisessa korillinen puuleluja, jotka Pikku Matti oli tehnyt.
Kun tiellä leikkivät lapset näkivät hänen tulevan, he juoksivat hänen luokseen ja huusivat: "Minne sinä menet?" Mutta Oosa ei vastannut. Hän ei edes kuullut, että he olivat kysyneet häneltä. Hän kulki vain eteenpäin. Ja kun lapset yhä kysyivät ja juoksivat hänen perässään, tarttuivat naiset heitä käsivarteen ja pysähdyttivät heidät. "Antakaa hänen mennä!" sanoivat he. "Hän menee johtajan luo pyytämään, että saisi isot hautajaiset veljelleen, Pikku Matille." Silloin lapsetkin kauhistuivat sitä, että hän uskalsi ryhtyä niin rohkeaan tekoon, ja pieni parvi seurasi perässä nähdäkseen, miten kävisi.
Tämä tapahtui kuuden aikaan iltapäivällä, silloin kun työt päättyvät kaivoksissa, ja kun Oosa oli kulkenut kappaleen matkaa, tuli useita satoja työstään kiiruhtavia miehiä häntä vastaan. He eivät muuten katsoneet oikealle tai vasemmalle, mutta kohdattuaan Oosan huomasivat jotkut heistä, että jotakin tavatonta oli tekeillä, ja he kysyivät häneltä, mitä se oli. Oosa ei vastannut sanaakaan, mutta toiset lapset huusivat äänekkäästi, mitä hän aikoi tehdä. Silloin se oli muutamista työmiehistä niin rohkea teko lapsen teoksi, että he lähtivät mukaan nähdäkseen, miten hänelle kävisi.
Oosa meni konttorirakennukseen, jossa johtajan oli tapana istua tähän asti. Kun hän tuli eteiseen, avautui ovi, ja johtaja seisoi hänen edessään hattu päässä ja keppi kädessä valmiina menemään päivälliselle asuntoonsa. "Ketä sinä tahdot puhutella?" hän kysyi nähdessään tyttösen, joka tuli niin juhlallisena silkkihuiveineen ja kokoonkäärittyine nenäliinoineen. — "Minä tahdon puhua johtajan itsensä kanssa", sanoi Oosa. — "Vai niin, no tule sitten sisään!" sanoi johtaja ja meni huoneeseen. Hän jätti oven auki, sillä hän ei voinut kuvitella, että tytöllä olisi mitään pitkällistä asiaa. Siksi kävi niin, että ne, jotka olivat tulleet Oosa hanhitytön mukana ja nyt seisoivat eteisessä ja portailla, saivat kuulla, mitä sisällä konttorissa sanottiin.
Tultuaan sisälle oikaisihe Oosa hanhityttö ensin, työnsi huivinsa taaksepäin ja katseli johtajaa pyörein lapsensilmin, jotka olivat niin totiset, että sydämeen koski. "Se on nyt niin, että Matti on kuollut", sanoi hän, ja ääni vapisi niin, että hän ei päässyt pitemmälle.
Mutta nyt ymmärsi johtaja, kenen kanssa hän puhui. "Vai niin, vai sinä olet se tyttö, joka tahtoo toimeenpanna ne suuret hautajaiset", hän sanoi ystävällisesti. "Luovu sinä siitä, lapsi. Se tulee sinulle liian kalliiksi. Jos minä olisin saanut kuulla siitä aikaisemmin, olisin heti estänyt sen."
Tytön kasvot värähtivät, ja johtaja luuli hänen rupeavan itkemään, mutta sen sijaan hän sanoi: "Minä kysyisin, saanko minä kertoa johtajalle jotakin Pikku Matista?"
"Minä olen jo kuullut teidän elämäkertanne", sanoi johtaja hiljaisella ja ystävällisellä tavallaan. "Älä sinä luule, etten sääli sinua. Minä vain tahdon sinun parastasi."
Silloin Oosa hanhityttö suoristautui vielä enemmän ja sanoi kovalla, selvällä äänellä: "Siitä lähtien kun Matti oli yhdeksänvuotias, ei hänellä ole ollut isää eikä äitiä, vaan hänen on täytynyt elättää itsensä aivan kuin aikaihminen. Hän on pitänyt itseään liian hyvänä kerjäämään yhtä ainoaa ateriaa; hän on aina tahtonut maksaa puolestaan. Hän sanoi aina, että miehen ei sovi kerjätä. Hän on kulkenut maaseudulla ja ostanut munia ja voita, ja hän hoiti ostokset yhtä hyvin kuin vanha kauppamies. Hän ei ole koskaan hävittänyt mitään, eikä hän koskaan ole piilottanut penniäkään; hän on aina antanut minulle kaikki. Pikku Matilla oli työtä mukanaan pellolla, kun hän oli hanhia paimenessa, ja hän oli ahkera kuin aikamies. Skoonen talonpojat lähettivät aina suuria rahamääriä Matin mukana hänen kulkiessaan talosta taloon, sentähden että he tiesivät voivansa luottaa häneen kuin itseensä, niin että ei ole oikein sanoa, että Pikku Matti oli vain lapsi, sillä niitä on paljon suuria — — —"
Johtaja seisoi ja katseli lattiaan, eivätkä hänen kasvonsa värähtäneetkään, ja Oosa hanhityttö vaikeni, sillä hän luuli, ettei hänen puheensa vaikuttanut tähän mitään. Kotona ollessa hänestä oli tuntunut, että hänellä oli niin paljon sanomista Pikku Matista, mutta nyt se näytti hänestä niin vähältä. Kuinka hän saisi johtajan ymmärtämään, että Pikku Matti ansaitsisi yhtä kunnialliset hautajaiset kuin aikaihminen?
"Katsokaa, minähän tahdon kustantaa hautajaiset itse — — —", sanoi
Oosa ja sitten hän taas oli vaiti.
Silloin nosti johtaja katseensa ja katsoi Oosa hanhityttöä silmiin. Hän mittasi häntä ja punnitsi häntä niinkuin täytyy osata sen, jolla on paljon ihmisiä alaisinaan. Ja hän ajatteli, että tyttö oli kadottanut vanhempansa ja sisaruksensa, mutta seisoi kuitenkin tuossa murtumattomana, ja että hänestä kyllä tulisi kunnon ihminen. Eikä hän enää halunnut lisätä toisen kuormaa, sillä voisi sattua, että siitä tulisi se oljenkorsi, joka murtaisi hänet. Hän ymmärsi, mitä tyttö oli tehnyt, kun oli uskaltanut tulla puhumaan hänen kanssaan. Hän oli kyllä rakastanut tuota veljeä enemmän kuin mitään muuta. Sellaista rakkautta ei saa palkita kiellolla.
"Lienee parasta että saat tehdä niinkuin tahdot", sanoi johtaja.