XXV
JÄIDENLÄHTÖ
Torstaina huhtikuun 28. p:nä.
Seuraavana päivänä oli kirkas ja kaunis ilma. Tuuli tosin aika navakasti lännestä, mutta siitä vain iloittiin, sillä se kuivatti teitä, jotka olivat aivan vetelöityneet eilisestä ankarasta sateesta.
Hyvään aikaan seuraavana päivänä smoolantilaislapset, Oosa hanhipaimen ja Pikku Matti tulivat kävellen Sörmlannista Närkeen vievää maantietä. Tie noudatteli Jelmarin eteläistä rantaa, ja lapset kulkivat ja katselivat jäätä, joka vielä peitti suurimman osan järveä. Aamuaurinko valaisi jäätä, eikä se näyttänyt mustalta ja ikävältä, kuten kevätjää tavallisesti näyttää, vaan helotti valkeana ja houkuttelevana. Se oli kuivaa ja lujaa, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Sadevesi oli jo valunut reikiin ja rakoihin tai imeytynyt itseensä jäähän. He eivät nähneet muuta kuin mitä kauneimman jääkuoren.
Oosa hanhipaimen ja Pikku Matti olivat matkalla pohjoista kohti eivätkä voineet olla ajattelematta, että heiltä säästyisi monta askelta, jos he voisivat oikaista suuren järven poikki, sensijaan että kiertäisivät sen ympäri. He kyllä tiesivät, että kevätjää on vaarallista, mutta tämähän näytti aivan turvalliselta. He näkivät, että se rannasta oli monen tuuman paksuista. Tiekin siinä näkyi, ja he voivat seurata sitä, ja toinen ranta näytti olevan niin lähellä, että he arvelivat voivansa kulkea yli tunnissa.
"Tule, niin koetetaan!" sanoi Pikku Matti. "Kun vain varomme astumasta avantoihin, niin kyllä se onnistuu."
He lähtivät siis jäälle. Jää ei ollut erittäin liukasta, vaan hyvin mukavaa kävellä. Sen päällä oli enemmän vettä kuin mitä he olivat voineet maalta nähdä, ja siellä täällä oli piikkijäätä, jossa vesi purskahteli ylös ja alas. Semmoisia paikkoja oli varottava, mutta sehän ei ollut vaikeaa keskellä päivää auringon paisteessa.
Lapset kulkivat nopeasti ja keveästi eteenpäin eivätkä puhuneet muusta kuin siitä, kuinka viisaita he olivat olleet lähdettyään jäälle sen sijaan, että olisivat jatkaneet matkaansa sateen särkemällä maantiellä.
Kuljettuaan vähän matkaa he tulivat Vinön saaren lähelle. Siellä huomasi heidät ikkunastaan muuan vaimo. Hän tuli tupansa ovelle, huitoi heille käsillään ja huusi jotakin, mitä he eivät voineet kuulla. He ymmärsivät aivan hyvin, että hän varotti heitä jatkamasta matkaansa. Mutta jäällä olijat näkivät toki paremmin kuin hän, ettei ollut mitään hätää. Olisi ollut hyvin tyhmää palata rantaan, kun kaikki kävi niin mainiosti.
He tarpoivat nyt siis Vinön ohi ja heillä oli edessään peninkulman levyinen jääpinta. Täällä selempänä oli niin paljon vesilammikoita jäällä, että lasten täytyi tehdä pitkiä kierroksia. Mutta se oli heistä vain hauskaa. He koettivat kilvan löytää parhaita paikkoja. Ei heitä väsyttänyt eikä heillä ollut nälkä. Olihan heillä koko päivä edessään, ja he vain nauroivat kohdatessaan uusia vastuksia.
Välistä he katsahtivat toiselle rannalle. Se näytti olevan vielä kaukana, vaikka he olivat kulkeneet jo tunnin. Heitä vähän hämmästytti, että järvi oli näin leveä.
"Näyttää kuin tuo ranta väistyisi meidän tieltämme", sanoi Pikku
Matti.
Täällä ulkona heillä ei ollut mitään suojaa länsituulta vastaan. Se kävi joka hetki yhä navakammaksi ja painoi vaatteita niin tiukasti ruumiiseen, että oli vaikea liikkua. Tämä kova tuuli oli ensimmäinen todellinen vastus, minkä he olivat kohdanneet tällä taipalella.
Se heitä kummastutti, että tuuli niin voimakkaasti kohisten kuin sen mukana olisi kantautunut suuren myllyn tai konepajan jytinää. Mutta semmoisiahan ei voinut olla tuolla jääaavikolla.
He olivat kulkeneet suuren Valenin saaren länsipuolitse ja heistä näytti nyt kuin he olisivat huomattavasti lähestyneet pohjoista rantaa. Mutta samalla tuuli tuli yhä kiusallisemmaksi, ja sitä seuraava kova pauhu lisääntyi niin, että he alkoivat käydä levottomiksi.
Yht'äkkiä he olivat huomaavinaan, että heidän kuulemansa pauhu johtui siitä, että aallot vaahdoten ja kohisten murtuivat rantaa vastaan, mutta sehän oli mahdotonta sekin, koska järvi vielä oli jään peitossa.
He kuitenkin pysähtyivät ja katselivat ympärilleen. Silloin he huomasivat kaukana lännessä, Björnön ja Göksholmin seutuvilla, valkoisen vallin, joka ulottui koko järven yli. Ensin he luulivat, että se oli tien kohdalla olevaa lunta, mutta sitten heille selvisi, että se oli aaltojen vaahtoa, joka murtui jäätä vasten.
Huomattuaan sen he tarttuivat toisiaan käteen ja alkoivat juosta sanomatta sanaakaan. Järvi tuolla lännessä oli avoinna, ja heistä oli näyttänyt kuin vaahdon reuna olisi nopeasti siirtynyt itää kohti. He eivät tienneet, lähtisikö jää samassa kaikkialta, tai mitä tulisi tapahtumaan. Mutta sen he tunsivat, että heitä uhkasi vaara.
Yht'äkkiä heistä tuntui siltä kuin jää olisi kohonnut juuri siltä kohdalta, missä he juoksivat: se kohosi ja laskeutui samassa, niinkuin joku olisi jysäyttänyt sitä altapäin. Kuului jään kumea pamaus ja sitten haarautui siitä halkeamia joka taholle. Lapset näkivät, miten halkeamat viilsivät läpi jään.
Nyt jää oli vähän aikaa hiljaa, mutta sitten alkoi taas tuntua tuo kohoileminen ja painuminen. Sitten halkeamat alkoivat levetä railoiksi, joista purskahteli vettä. Kohta sen jälkeen jää alkoi jakaantua suuriksi lautoiksi.
"Oosa", sanoi Pikku Matti, "tämä on varmaan jäidenlähtöä."
"Sitä se on, Pikku Matti", sanoi Oosa, "mutta me voimme vielä ehtiä maihin. Juokse vain!"
Tuulella ja aalloilla olikin vielä paljon tekemistä, ennen kuin ne saisivat jään pois järvestä. Vaikein työ oli kyllä jo tehty, kun jää oli halkeillut lauttoihin, mutta kaikki nuo lautat oli vielä pienennettävä ja heitettävä toisiaan vasten, jotta ne särkyisivät, kuluisivat ja sulaisivat. Oli vielä paljon jäljellä kiinteätä, särkymättöminä kenttinä olevaa kovaa ja lujaa jäätä.
Mutta suurin vaara oli siinä, etteivät lapset voineet nähdä pitkälle jäätä myöten. He eivät kyenneet näkemään, missä halkeamat olivat niin laajat, etteivät he pääsisi yli. He eivät tienneet, missä tapaisivat niin suuria jäälauttoja, että ne kannattaisivat heitä. Sentähden he harhailivat sinne tänne, edes ja takaisin. Kun heidän olisi pitänyt mennä rantaan, joutuivat he vain selemmäksi. He hätääntyivät halkeilevalla jäällä niin, että lopulta seisoivat paikoillaan ja itkivät.
Silloin suhahti lauma villihanhia nopeasti lentäen heidän päänsä päällitse. Ne huusivat kovalla äänellä ja merkillisintä oli, että kaakatuksen keskeltä kuului lasten korviin sanat: "Menkää oikealle, oikealle, oikealle!"
He lähtivät liikkeelle ja seurasivat neuvoa, mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin he uudelleen seisoivat neuvottomina leveän halkeaman luona.
Taas he kuulivat hanhien huudon päänsä päältä ja erottivat kaakatuksen keskeltä pari sanaa: "Seisokaa paikoillanne! Seisokaa paikoillanne!"
Lapset eivät sanoneet toisilleen sanaakaan siitä, mitä olivat kuulleet, vaan tottelivat ja seisoivat paikoillaan. Kohta sen jälkeen jääkappaleet liukuivat yhteen, niin että he pääsivät aukon yli. Silloin he taas tarttuivat toisiaan käteen ja juoksivat. He eivät olleet peloissaan ainoastaan vaarasta, vaan myöskin saamastaan avusta.
He pysähtyivät pian taas epätietoisina suunnasta, mutta heti he kuulivat äänen kantautuvan luokseen. "Suoraan eteenpäin! Suoraan eteenpäin!" sanoi ääni.
Tätä kesti kai noin puoli tuntia, mutta silloin he olivatkin pitkän Langersuddin niemen nenässä ja voivat nousta jäältä ja kahlata rantaan. Näkyi, että he olivat olleet kovin peloissaan, sillä kun he olivat päässeet rantaan, eivät he edes pysähtyneet katsomaan järvelle, jossa aallot nyt alkoivat kohotella jäälauttoja yhä kiivaammin, vaan kulkivat yhä edelleen. Mutta kun he olivat tulleet vähän ylemmäksi niemelle, pysähtyi Oosa yht'äkkiä. "Odotahan tässä, Pikku Matti!" sanoi hän. "Minulta unohtui jotakin."
Oosa hanhipaimen meni takaisin rantaan. Siellä hän alkoi kaivaa pussiaan ja sai siitä viimein esiin pienen puukengän, ja hän asetti sen kivelle, mistä se näkyi hyvin selvästi. Sitten hän meni takaisin pikku Matin luo katsahtamatta kertaakaan taakseen.
Mutta tuskin hän oli kääntänyt selkänsä, kun suuri valkoinen hanhi ampui kuin salama ilmasta, sieppasi puukengän ja kohosi yhtä nopeasti takaisin korkeuteen.