HÄÄMARSSI
Nyt kerron kauniin tarinan.
Monta vuotta sitten piti Värmlannissa Svartsjön pitäjässä vietettämän hyvin suuret häät. Kirkossa piti vihkimisen tapahtua ja senjälkeen oli juhlittava kolme päivää. Ja joka päivä niin kauan kuin häitä kesti, oli tanssittava varhaisesta illasta myöhäiseen yöhön.
Koska tanssittaisiin niin paljon, oli sangen tärkeää hankkia hyvä soittaja, ja lautamies Nils Elofsson, joka häät laittoi, huolehti tästä seikasta miltei enemmän kuin mistään muusta. Sitä soittajaa, joka oli Svartsjössä, hän ei nimittäin tahtonut kutsua. Tämän nimi oli Jan Öster, ja lautamies kyllä tiesi, että tällä oli hyvin suuri maine, mutta hän oli niin köyhä, että toisinaan tuli häihin rikkinäisessä takissa ja ilman kenkiä jalassa. Ja sellaista rääsypekkaa ei lautamies halunnut nähdä morsiussaattoa ohjaamassa.
Vihdoin hän päätti lähettää sanan eräälle Jössenläänissä asuvalle miehelle, joka tunnettiin Soittaja-Martin nimellä, ja kysyä haluaisiko tämä tulla soittamaan häissä.
Soittaja-Martti ei hetkeäkään arvellut, vaan vastasi, ettei hän tahtonut Svartsjössä soittaa, siksi että siinä pitäjässä asui soittaja, joka oli etevämpi kuin kaikki muut, mitä Värmlannissa oli. Kun heillä oli sellainen soittaja, ei heidän tarvinnut toista hakea.
Kun Nils Elofsson sai tämän vastauksen, otti hän miettimisaikaa muutamia päiviä, ja lähetti sitten sanan eräälle soittajalle, joka asui Ison Kiisin pitäjässä, nimeltä Olle Säby, kysyäkseen eikö tämä tahtoisi tulla soittamaan hänen tyttärensä häissä.
Mutta Säbyn Olle vastasi samoin kuin Soittaja-Martti. Hän käski sanoa Nils Elofssonille sellaisia terveisiä, että niinkauan kuin Svartsjössä oli niin oivallinen soittaja kuin Jan Öster, ei hän tahtonut tulla sinne soittamaan.
Nils Elofsson ei pitänyt siitä, että soittajat näin pakottivat hänen ottamaan sen, jota ei hän tahtonut. Hänen kunniansa vaati nyt häntä hankkimaan toisen soittajan kuin Jan Öster.
Muutamia päiviä sen jälkeen kun hän oli saanut vastauksen Säbyn
Ollelta, lähetti hän renkinsä soittaja Lars Larssonin luo, joka asui
Ängsgärdetissä Ullerudin pitäjässä.
Lars Larsson oli hyvissä varoissa oleva mies, jolla oli kaunis talo. Hän oli viisas ja järkevä, ei mikään tuittupää kuten toiset soittoniekat.
Mutta hänelle, kuten toisillekin, juolahti heti mieleen Jan Öster, ja hän kysyi mikä oli syynä, ettei tämä häissä soittanut.
Nils Elofssonin renki piti viisaimpana vastata, että koska Jan Öster oli Svartsjöstä kotoisin, niin saivat he siellä kuulla häntä joka päivä. Kun Nils Elofsson laittoi niin suuret häät, tahtoi hän tarjota ihmisille parempaa ja harvinaisempaa.
»Epäilen, voineeko hän saada parempaa», sanoi Lars Larsson.
»Nyt aijotte varmaan vastata samoin kuin Soittaja-Martti ja Säbyn Olle», sanoi renki ja kertoi mitä hänelle oli tapahtunut heidän luonansa käydessä.
Lars Larsson kuunteli tarkasti rengin kertomusta. Sitten istui hän pitkän aikaa miettien. Viimein hän kumminkin antoi myöntävän vastauksen. »Sano terveisiä isännällesi, että kiitän kutsusta ja tulen!» sanoi hän rengille.
Seuraavana sunnuntaina matkusti siis Lars Larsson Svartsjön kirkolle. Hän ajoi kirkkomäelle juuri kun hääsaatto oli asettumassa järjestykseen kulkeakseen kirkkoon.
Hän ajaa karahutti omissa kieseissään hyvällä hevosella, hänellä oli yllään mustat verkavaatteet ja hän otti esille viulun kiillotetusta laatikosta. Nils Elofsson otti hänet kohteliaasti vastaan ja arveli, että tällaisesta soittajasta hänelle olisi kunniaa.
Heti kun Lars Larsson oli saapunut, tuli Jan Österkin käyden kirkolle viulu kainalossa. Hän meni suoraa päätä seurueen luo, joka oli morsiamen ympärillä, aivan kuin olisi ollut kutsuttu häissä soittamaan.
Jan Öster astui yllään vanha harmaa sarkatakki, jota hänen oli nähty käyttävän pitkät ajat, mutta koska nämä olivat niin suuret häät, oli vaimo yrittänyt paikata reikiä kyynärpäissä ja pannut niihin suuret, vihreät paikat. Hän oli pitkä, kaunis mies ja olisi näyttänyt komealta morsiusjoukon etupäässä, ellei hän olisi ollut niin huonoissa vaatteissa, ja ellei kasvoissa olisi ollut ryppyjä ja uurroksia, joita huolet ja kova taistelu onnettomuutta vastaan olivat uurtaneet.
Kun Lars Larsson näki Jan Österin tulevan, näytti hän tulevan hiukan tyytymättömäksi. »Vai niin, te olette kutsunut Jan Österin myös tänne», lausui hän puoliääneen lautamies Nils Elofssonille. »Niin, eihän siitä ole haittaa, että meitä on kaksi soittajaa näin suurissa häissä.»
»Minä en ainakaan ole häntä kutsunut», vakuutti Nils Elofsson. »En ymmärrä miksi hän on tullut. Odottakaahan, niin annan hänelle tiedon, ettei hänellä ole täällä mitään virkaa!»
»Silloin varmaan joku koiransilmä on hänet kutsunut», sanoi Lars Larsson. »Mutta jos minun neuvoani tahdotte noudattaa, niin älkää olko millännekään, vaan lausukaa hänet tervetulleeksi! Olen kuullut kerrottavan, että hän on kiivas mies, eikä ole varmaa, vaikka hän alkaisi tapella ja elämöidä, jos sanoisitte hänelle, ettei häntä ole pyydetty.»
Tämän lautamieskin käsitti. Ei nyt ennättänyt ruveta rettelöimään, kun morsiussaatto oli järjestymässä kirkonmäellä. Hän meni sentähden Jan Österin luo ja lausui hänet tervetulleeksi.
Sitte molemmat soittajat asettuivat saaton päähän. Morsiuspari asettui morsiuskatoksen alle, morsiustytöt ja nuodemiehet kulkivat parittain ja heitä seurasivat vanhemmat ja sukulaiset, niin että saatto oli sekä juhlallinen että pitkä.
Kun kaikki oli järjestetty, meni yksi nuodemies soittajien luo ja käski soittaa häämarssin.
Molemmat soittajat kohottivat viulut leuan alle, mutta edemmäs eivät he päässeet, vaan jäivät siten seisomaan.
Svartsjössä oli nimittäin vanha tapa, että etevin soittaja alkoi morsiusmarssin ja johti soittoa.
Nuodemies katsoi Lars Larssoniin, kuin odottaisi tämän alkavan, mutta
Lars Larsson katsoi Jan Österiin ja sanoi: »Jan Österin tulee alkaa.»
Mutta Jan Österin mieleen ei juolahtanutkaan, ettei tuo toinen, joka oli niin hienoissa vaatteissa kuin mikäkin herra, olisi etevämpi häntä, joka tuli kuluneessa sarkanutussaan suoraa päätä kurjasta tuvasta, jossa ei muuta ollut kuin puutetta ja köyhyyttä.
»Ei mitenkään!» sanoi Jan vaan. »Ei mitenkään!» Hän näki, että sulhanen kurotti kätensä ja pilkkasi Lars Larssonia. »Lars Larsson alkaa», sanoi hän.
Kun Jan Öster kuuli sulhasen näin sanovan, otti hän heti viulun pois leuan alta ja astui askeleen syrjään.
Lars Larsson taas ei hievahtanutkaan, vaan seisoi tyynenä ja itsetietoisena paikallaan. Mutta ei hänkään käyrää kohottanut.
»Jan Österin tulee alottaa», toisti hän uudelleen. Sanat hän lausui itsepintaisesti ja sitkeästi, kuten se, joka on tottunut saamaan tahtonsa perille.
Saatossa syntyi hämminkiä viivytyksen vuoksi. Morsiamen isä astui esille ja pyysi Lars Larssonia alkamaan. Kirkonvartija tuli ulos kirkonovelle ja viittasi, että heidän tulisi kiirehtiä. Pappi seisoi jo alttarilla odottamassa.
»Saat pyytää Jan Österiä alkamaan», sanoi Lars Larsson. »Me soittajat pidämme häntä etevimpänä joukostamme.»
»Saattaa olla niin», sanoi talonpoika, »mutta nyt me talonpojat pidämme sinua, Lars Larsson, parhaimpana.»
Toisetkin talonpojat keräytyivät heidän ympärilleen. »No, alkakaa nyt!» sanoivat he. »Pappihan odottaa. Me tulemme kirkkoväen pilkanesineeksi.»
Lars Larsson seisoi siinä yhtä sitkeänä ja itsetietoisena kuin ennenkin. »En ymmärrä miksi tämän seurakunnan väki on niin vastaan, että heidän oma soittajansa asetetaan ensi sijalle», sanoi hän.
Mutta Nils Elofsson oli aivan vimmoissaan, että kaikki näin tahtoivat pakottaa Jan Österin hänelle soittajaksi. Hän meni aivan Lars Larssonin luo ja kuiskasi: »Minä käsitän, että sinä olet kutsunut Jan Österin tänne, ja että sinä olet pannut toimeen tämän, kunnioittaaksesi häntä. Mutta soita nyt kiireesti! Muuten ajan tuon rääsypekan pois kirkkomäeltä häpeällä ja harmilla.»
Lars Larsson katsoi häntä suoraan silmiin ja nyökkäsi hänelle päätä vihaa osottamatta. »Niin, olette oikeassa, tästä täytyy meidän saada selvä», sanoi hän.
Hiin viittasi Jan Österiä tulemaan entiselle piukalleen. Sitten astui hän itse pari askelta eteenpäin ja kääntyi niin että kaikki saattoivat nähdä hänet. Sitten heitti hän käyrän kauas luotaan, veti puukon tupesta ja leikkasi poikki kaikki neljä viulunkieltä, jotka katkesivat särähtäen.
»Älköön sanottako minusta, että pidän itseäni parempana kuin Jan
Öster», sanoi hän.
Mutta nyt oli niin, että Jan Öster jo kolme vuotta oli miettinyt säveltä, jonka tunsi asuvan rinnassaan valmiina, vaikkei hän saanut sitä ilmoille soitetuksi, siksi että hän tuolla kotona aina kävi mustien murheitten painamana, eikä hänelle sattunut koskaan mitään, ei suurta eikä pientä, joka olisi kohottanut hänet jokapäiväistä aherrusta ylemmäksi. Mutta kun hän kuuli Lars Larssonin kielien särähtävän poikki, heitti hän päänsä pystyyn ja veti ilmaa keuhkoihin. Kasvojenpiirteet olivat jännitetyt, ikäänkuin kuuntelisi hän jostakin hyvin kaukaa tulevia ääniä, ja sitten hän alkoi soittaa. Sillä se sävel, jota hän oli hautonut kolme vuotta, selvisi nyt kerralla hänelle, ja sen äänien soidessa astui hän ylpein askelin kohti kirkkoa. Eikä morsiussaattue ollut milloinkaan ennen kuullut sellaista soittoa. Se tempasi mukanaan sellaisella vauhdilla, ettei Nils Elofssonkaan voinut pysyä hiljaa. Ja kaikki olivat niin kiitollisia sekä Jan Österille että Lars Larssonille, että koko saattue tuli kirkkoon silmät kyynelissä.