ÄIDIN VALOKUVA.
Eräässä kalastajakylän sadoista taloista, jotka kaikki kooltaan ja muodoltaan muistuttivat toisiansa, joissa kaikissa oli yhtä monta ikkunaa ja samankorkuiset savupiiput, asui vanha luotsi Mattsson.
Kaikissa kalastajakylän huoneissa on samanlaisia huonekaluja, kaikilla akkunalaudoilla kasvaa samankaltaisia kasveja, joka talon nurkkakaapissa on samanlajisia simpukankuoria ja koralleja, ja kaikilla seinillä riippuu samanlaisia tauluja. Esi-isiltä perittyä tapaa seuraten elivät kaikki kalastajakylän ihmiset samankaltaista elämää. Vanha Mattssonkin ijälliseksi tultuaan ojensi elämänsä tarkasti tavan ja sääntöjen mukaan. Hänen talonsa, hänen huoneensa ja elämänsä oli juuri niinkuin toistenkin.
Seinällä vanhan Mattssonin sängyn kohdalla riippui hänen äitinsä valokuva. Eräänä yönä hän näki unta, että äiti astui pois puitteistaan, seisahti hänen eteensä ja virkkoi kovalla äänellä: "Sinun pitää mennä naimisiin, vanha Mattsson!"
Silloin vanha Mattsson alkoi selittää äidin kuvalle, että se on mahdotonta. Hänhän oli jo seitsenkymmenvuotias. Mutta kuva uudisti yhä painokkaammin: "Sinun on mentävä naimisiin, Mattsson!"
Vanha Mattsson piti suuressa arvossa äidin valokuvaa. Se oli ollut hänen neuvonantajanaan monessa vaikeassa pulmassa ja hänelle oli aina käynyt hyvin, kun hän oli totellut sitä. Mutta tällä kertaa ei hän ymmärtänyt sitä, sillä sen menettely soti aivan hänen ennen ilmaisemiaan mielipiteitä vastaan. Vaikka hän makasi nyt ja uneksi, muisti hän kumminkin selvästi ensimäiset naimapuuhansa. Hänen paraallaan pukeutuessansa sulhaspukuun luiskahti naula seinästä ja valokuva romahti lattialle. Hän ymmärsi silloin, että valokuva varoitti häntä ottamasta vaimoa; mutta hän ei totellut. Hän sai kumminkin kohta kokea, että valokuva oli ollut oikeassa. Hänen lyhyt avioliittonsa oli ollut hyvin onneton.
Kun hän toista kertaa pukeutui sulhaseksi, sattui samalla lailla. Kuva suistui lattialle, ja sillä kertaa ei häntä haluttanut olla tottelematon. Hän heitti morsiamensa, pakeni häistään ja palkkautui merimieheksi. Vasta monta kertaa purjehdittuaan maan ympäri uskalsi hän palata kotiseudulleen.
Ja nyt se sama valokuva astui seinältä alas ja käski hänen naida! Niin hyvä ja tottelevainen poika kuin hän olikin, tohti hän kumminkin ajatella, että kuva kujeili hänen kanssaan.
Mutta äidin kuva ankarine merituulten ja suolaisen vaahdon karkaisemine kasvonpiirteineen oli tuiman totinen kuten ainakin. Ja äänellä, joka monivuotisesta kalankauppaamisesta kaupungin torilla oli käynyt kimakaksi ja kovaksi, hän yhä uudisti: "Sinun on mentävä naimisiin, Mattsson."
Vanha Mattsson pyysi äitiä ottamaan huomioonsa, millaisessa yhteiskunnassa he elivät.
Kaikki kalastajakylän sadat talot olivat jyrkkäkattoisia ja valkeaksi rapatuita. Kaikki veneet olivat samaa kuosia ja niillä oli samanlaiset purjeet. Siellä ei kukaan tehnyt mitään vasten tavallista. Äiti itse, jos hän olisi elänyt, olisi ollut ensimäinen vastustamaan sellaista avioliittoa. Äiti itse oli itsepintaisesti seurannut sitä, mitä hyvä tapa ja yleinen käytäntö vaati. Ja olihan aivan kuulumatonta kalastajakylässä, että joku seitsenkymmenvuotias meni naimisiin.
Mutta nyt ojensi äidin valokuva sormuksilla koristetun kätensä ja suorastaan komensi häntä tottelemaan. Äiti oli aina ollut hänestä kovin kunnioitusta ja pelkoa herättävä, kun hän esiintyi noin monilla rimsuilla koristetussa mustassa juhlapuvussaan, suurine, kirkkaine rintaneuloineen ja kilahtelevine kultaketjuineen. Jospa hän nyt edes olisi tullut tavallisissa torivaatteissaan, ruudukas liina päässä ja vahavaate-esiliina edessä, johon oli tarttunut kalansuomuja ja silmiä, ei hän olisi ollut niin arka hänen edessään. Mutta nyt Mattsson hätäpäissään lupasi mennä naimisiin, ja silloin äidin kuva kiipesi takaisin puitteisiinsa.
Seuraavana aamuna herätessään oli vanha Mattsson äärettömän onneton. Ei juolahtanut hänen mieleensäkään olla tottelematon äidin valokuvalle. Se tietysti tiesi mikä hänelle oli parasta. Mutta häntä karmi ajatellessa mitä oli tulossa.
Samana päivänä kosi hän köyhimmän kalastajan rumaa tytärtä. Tyttö oli lyhyt, kyyryniskainen ja hänellä oli ulkoneva alaleuka. Vanhemmat antoivat suostumuksensa, ja päivä määrättiin, jolloin he menisivät kaupunkiin kuulutusta ottamaan.
Tuulisten rantaniittyjen ja liejuisten lietemaiden kautta käy tie kalastajakylästä kaupunkiin. Se on peninkulmia pitkä ja sanotaan kalastajakylän asukkaiden olevan niin rikkaita, että he voisivat kattaa sen kirkkailla hopearahoilla. Omituisen viehätyksen se antaisi tielle. Välkkyvänä kuin kalanvatsa valkeine suomuineen mutkitteleisi se saraheinämättäiden ja lätäköiden lomitse, joissa vilisee piikkikaloja ja surkeasti kurnuttavia sammakoita. Kaunokit ja asterit, jotka kaunistavat tätä ihmisten halveksimaa tietä, kuvastuisivat kirkkaissa hopearahoissa ja ohdakkeet ojentelisivat piikkejään suojelevasti niiden yli, ja siitä saisi tuuli heläjävän sointupohjan puhallellessaan lietemaan kaislojen korsissa ja puhelinlangoissa. Vanhalle Mattssonillekin kenties olisi ollut edes hiukan hauskuutta, jos olisi saanut astua raskaan merisaappaansa kilajaville hopearahoille; sillä varmaa on, että hän nyt jonkun aikaa tuli kulkemaan tätä tietä useammin kuin olisi toivonut.
"Hänen paperinsa eivät olleet selvät", kuulutuksesta ei tullut mitään, syystä että hän viime kerralla karkasi ja jätti morsiamensa. Kului aikaa, ennenkuin kirkkoherra oli kirjoittanut konsistoriin hänen asiastaan ja ehtinyt saada hänelle uuden naimaluvan.
Koko odotusajan tuli vanha Mattsson kaupunkiin joka toimituspäivä. Hän istuutui ovensuuhun pastorinkansliaan ja odotteli, kunnes kaikki olivat puhuneet asiansa. Sitten hän nousi ja kysyi, oliko lupa jo tullut.
Ei, sitä ei ollut tullut.
Kirkkoherraa kummastutti, että kaikkivoipa rakkaus oli saanut niin pauloihinsa tuon vanhan miehen. Siinä hän istui paksu neulottu villanuttu yllään, korkeat merisaappaat jalassa ja merimieshattu päässä, terävine, viisaine kasvoineen ja harmaine hiuksineen, odottamassa naimalupaa. Kirkkoherran mielestä oli merkillistä tuon kalastaja-ukon kiihkeä ikävä. "Mattsson pitää kiirettä naimakaupallaan", virkkoi kirkkoherra. "Eikö Mattssonille mahtaisi olla yhdentekevää, jos luopuisi koko puuhasta? Mattsson ei ole enää nuori."
"Kirkkoherra ei huoli liioin ihmetellä." Hän kyllä tiesi olevansa aivan liian vanha, mutta hänen oli pakko mennä naimisiin. Ei ollut muuta neuvoa.
Ja niin hän tuli viikko toisensa perästä puolen vuoden ajan, kunnes lupa joutui.
Koko tämä aika ahdisteltiin Mattssonia kaikella tavalla. Kaikkialla, nurmikkokentällä, jossa ruskeat kaIastuslangat riippuivat, sataman sementillä päällystettyjen muurien luona, toripöytien ääressä, jossa turskia ja rapuja kaupittiin, ja salmella, jossa sillin kutua vainottiin, kuohui ihmettelyn ja ivan virta: "Vai niin, jo aikoo naida Mattssonkin, joka lähti käpälämäkeen omista häistään."
Ei säästetty morsianta enempää kuin sulhastakaan. Mutta parasta kaikesta oli, että Mattsson itse kumminkin enimmän nauroi koko asialle. Kukaan ei voinut pitää sitä hullunkurisempana kuin hän. Äidin valokuva oli vähällä syöstä hänet epätoivoon.
Oli ensimäisen kuulutuspäivän iltapuoli. Vanha Mattsson oli yhä ivan ja ihmettelyn esineenä. Hän kulki pitkin satamaniemekettä valkealle majakalle saakka saadaksensa olla rauhassa. Mutta siellä hän tapasi morsiamensa, joka istui ja itki.
Hän kysyi, olisiko tyttö mieluummin ottanut jonkun toisen. Tyttö istui ja kaiverteli irti kalkkisiruja majakan seinästä ja heitteli niitä veteen. Aluksi hän ei vastannut mitään.
"Eikö ollut ketään, josta hän olisi pitänyt?"
"Ei, tietystikään ei."
Täällä majakan luona, jossa salmen kirkkaat vedet loiskivat, oli kaunista. Loivalle rannalle, kalastajakylän pienille, mataloille huoneille, etäiselle kaupungille, kaikelle tämä ikuinen kauneus valoi hohdettansa. Pehmeästä autereesta, jota usein laskeutuu läntiselle taivaalle, ilmestyy silloin tällöin kalastajan venhe. Se luovii rohkeasti satamaa kohti. Kuohahtaa iloisesti kokassa, kun se syöksyy satamaväylään. Purjeet lasketaan ja samassa liukuu vene aivan hiljaa. Kalastaja heilauttaa hattuaan iloisesti tervehtien ja saatu saalis kimaltelee veneen pohjalta.
Vanhan Mattssonin seisoessa majakan luona solahti vene satamaan. Nuori mies, joka hoiti peräsintä, kohotti hattuaan ja nyökkäsi päätään tytölle. Ukko näki, miten tytön silmät loistivat.
"Vai niin, sinä oletkin rakastunut kalastajakylän komeimpaan mieheen. Häntä et tule koskaan saamaan. Yhtä hyvin voit ottaa sitten minut kuin odottaa häntä."
Mattsson huomasi, ettei hän voinut kiertää äitinsä kuvan neuvoa. Jos tyttö olisi pitänyt jostakin toisesta, jonka hän mahdollisesti olisi voinut saada, niin olisi hänellä ollut hyvä syy peräytyä koko asiasta. Näin ollen ei maksanut vaivaa jättää häntä vapaaksi.
Neljäntoista päivän kuluttua sitten vietettiin häät ja parin päivän perästä tuli suuri marraskuun myrsky.
Yksi kalastajakylän venheistä joutui tuuliajolle salmella. Peräsin ja mastot menivät poikki, joten venheessä oltiin aivan avuttomia. Vanha Mattsson ja viisi muuta miestä olivat väestönä ja he ajelehtivat ruoatta pari päivää. Kun heidät pelastettiin, olivat he aivan nääntymäisillään pakkasesta ja ponnistuksista. Koko vene oli jäähilseessä ja heidän märät vaatteensa alkoivat jäykistyä kovassa pakkasessa. Vanha Mattsson kylmettyi silloin niin, ettei hän koskaan enää saanut entistä terveyttään. Hän makasi sairaana kaksi vuotta ja sitten tuli kuolema.
Moni ihmetteli sitä omituista seikkaa, että Mattssonin mieleen oli juolahtanut mennä naimisiin juuri ennen onnettomuustapausta, sillä siitä pienestä naisesta, jonka hän sai vaimokseen, tuli hyvä hoitajatar hänelle. Miten hänen olisi käynytkään, jos hän vain olisi jäänyt noin yksin, avutonna sairastamaan? Koko kalastajakylä tunnusti, ettei hän ollut eläissään tehnyt viisaampaa tekoa kuin naimisensa, ja hänen pientä vaimoansa pidettiin suuressa arvossa, koska hän hoiti niin hellästi miestään. "Nyt ei hänen ole vaikea päästä toisiin naimisiin", sanottiin. Ja vanha Mattsson kertoi sairautensa aikana joka päivä vaimolleen tarinan äitinsä valokuvasta. "Ota se kuoltuani, samoinkuin muukin omaisuuteni sitten on sinun", hän sanoi.
"Ja ota vaari äitini valokuvasta, kun nuoret miehet sinua kosivat. Totta totisesti tässä kalastajakylässä ei ole ainoatakaan, joka ymmärtäisi paremmin naima-asioita kuin se kuva."