I.
Onpa kuin näkisin heidät, siinä maantietä ajaessaan.
Ihan selvästi näen miehen jäykän, laajalierisen silkkihatun, jollaiset olivat käytännössä nelikymmenluvulla, hänen vaalean liivinsä ja solmitun kaulaliinansa. Näen myös hänen kauniit sileäksi ajetut kasvonsa, harvoine, vähäpätöisine poskipartoineen ja hänen korkean, jäykän kauluksensa ja miellyttävän arvokkaisuuden hänen pienimmässäkin liikkeessään. Hän istuu oikealla puolella rattailla ja kokoilee ohjaksia ja hänen rinnallaan istuu sitten pienoinen naisolento. Jumala häntä siunatkoon! Hänet näen vieläkin selvempään. Ikäänkuin taulussa näen hänen kaidat pikku kasvonsa ja hatun niiden ympärillä leuan alle kiinni solmittuna ja tummanruskeat, sileäksikammatut hiukset ja suuren saalin ommeltuine silkkikukkineen. Vaan kiesit, joilla he ajavat, ovat tietystikin sellaiset vihreäksi maalatut, joissa istuimen selustan kapulat ovat sorvatut, ja majatalon hevonen, jolla he ajavat ensimäisen peninkulman, on tietysti pieni pyylevä maalaisruuna.
Tyttöön olen ollut rakastunut ensi hetkestä. Se kuuluu kyllä kummalliselta, sillä hänhän on vain pienoinen, häilyvä hupakko, mutta minä olen joutunut hänen pauloihinsa tarkatessani katseita, jotka seuraavat häntä, hänen matkalle lähtiessään. Ensiksikin näen isän ja äidin seisovan leipuripuodin ovella ja silmäilevän häntä. Isällä on aivan kyyneleet silmissä, mutta äidillä ei ole aikaa itkeä juuri nyt. Hänen täytyy käyttää silmiään katsellakseen tyttöään, niin kauan kun tämä vielä voi huiskuttaa ja nyökyttää hänelle. Ja sitten on siellä luonnollisesti pitkin syrjäkatua lapsiparvia, jotka iloisesti hyvästelevät häntä, ja ikkunoiden takaa ja ovien raoista heittelevät pienet, herttaiset käsityöläisten tyttäret veitikkamaisia silmäyksiä, ja jotkut nuoret oppipojat ja sällit häntä haaveillen katselevat. Ja kaikki nyökyttävät päätään hyvässä tarkoituksessa ja toivoen heitä pian tervetulleiksi takaisin. Entäpä sitten vielä noita levottomia katseita, kun köyhät muijat tulevat ulos, niijaavat, ottavat pois silmälasinsa, voidaksensa nähdä miten hän kaikessa komeudessaan ajaa heidän ohitseen. Mutta ainoankaan epäystävällisen silmäyksen en näe häntä seuraavan, en koko kadun mittaan.
Kun hän on kadonnut näkyvistä, pyyhkii isä reippaasti hihallaan kyynelet silmistään.
"Elä ole huolissasi, äiti!" virkkaa hän. "Saat nähdä, että hän kyllä suoriutuu. Untuvainen selviytyy kyllä, äiti, niin pieni kuin onkin."
"Isä", virkkoi äiti painokkaasti, "puheesi on niin merkillistä.
Miksikä ei Anna Mari suoriutuisi? Hän on yhtä hyvä kuin joku muukin."
"Tietenkinpä hän on, äiti, mutta kumminkin, äiti, kumminkin. En totta totisesti tahtoisi olla hänen sijassaan matkalla sinne mihin hän nyt on menossa. En maar."
"Mihinpä sinulla vanhalla leipurimestarilla juurii olisi menoakaan", virkkaa äiti, joka näkee, että isä on kovin levoton tyttärestään ja että häntä tarvitsee hiukan leikillä piristää. Ja isä nauraa, sillä hänen on yhtä helppo nauraa kuin itkeäkin. Ja sitten vanhukset häviävät puotiin.
Sillävälin Untuvainen, tuo kaarnanhiuskale, soma silkkikukkanen oikein reippaalla mielellä ajaa hyryttelee tietä pitkin. Hän tosin pelkää, niin, pelkää kylläkin hiukan sulhastaan; mutta oikeastaanhan Untuvainen pelkääkin kaikkia ihmisiä, ja se on hänelle vain eduksi, sillä senpä takia juuri kaikki ihmiset tahtovatkin näyttää hänelle, etteivät he ole niin vaarallisia.
Koskaan ennen hän ei ole tuntenut niin kunnioittavansa Mauritsia kuin tänä päivänä. Kun he ovat jättäneet syrjäkadun ja kaikki hänen ystävänsä jälelle, on kuin Maurits kohoaisi, kasvaisi ja suurenisi. Hattu ja kaulus ja korvaparta jäykistyivät ja kaulaliinan ruusuke pöyhistyy. On kuin äänikin paksuneisi hänen kurkussaan ja pääsisi vaivoin kuuluville. Tyttönen tuntee itsensä tästä hiukan alakuloiseksi, mutta on muhkeata nähdä Mauritsia noin suurenmoisena.
Maurits on niin viisas, hänellä riittää loppumatta kehoituksia — ei sitä todellakaan uskoisi, — mutta Maurits puhuu vain järkeä koko matkan. Mutta kas, sellainen se Maurits on. Hän kysyy Untuvaiselta, käsittääkö hän oikein mitä tämä matka hänen sulhaselleen merkitsee. Luuleeko hän tätä vain huvimatkaksi pitkin maantietä? Kuuden peninkulman matka hyvillä kieseillä, sulho rinnallansa, sehän voisi näyttääkin oikealta huviretkeltä se. Ja sitä paitse on vielä matkalla oiva määräpaikka rikkaan enon luona. Kai Untuvainen on pitänyt kaikkea tätä leikkinä vain, vai kuinka?
Jospa Maurits tietäisi, miten hän rukouksin ja kyynelin oli valmistautunut tälle matkalle ja eilen keskustellut kauan äidin kanssa maata pannessaan ja sitten nähnyt tuskallisia unia yöllä. Mutta Untuvainen tekeytyi vain tyhmäksi, sitä enemmän saadaksensa nauttia Mauritsin viisaudesta. Sitä tämä mielellään kyllä näyttelee ja sen Untuvainen niin kernaasti, niin kernaasti hänelle suo.
"Oikeastaan on harmillista, että sinä olet niin herttainen", sanoo Maurits. Sillä sentähden Maurits oli kiintynyt häneen, ja se kumminkin oli häneltä aika tyhmästi. Hänen isänsä ei ollut ensinkään tästä mielissään. Entä äiti sitten. Maurits ei uskaltanut ajatellakaan, mitä kaikkia keinoja äiti oli koettanut keksiä, kun poika oli ilmaissut kihlanneensa köyhän tytön syrjäkadulta, tytön, joka ei ollut saanut kasvatusta, jolla ei ollut erityisiä lahjoja, eikä edes ollut kaunis, ainoastaan herttainen.
Mauritsin silmissä oli tietysti leipurimestarin tytär yhtä hyvä kuin pormestarin poikakin, mutta kaikki eivät olleet niin vapaamielisiä kuin hän. Ja ellei Mauritsilla olisi ollut rikasta enoa, niin ei tietenkään koko asia olisi voinut tulla kysymykseenkään, sillä eihän hänellä, joka oli vain ylioppilas, ollut mitään jolla perustaa kotia. Mutta jos he nyt voisivat voittaa enon puolelleen, niin he olisivat autetut.
Näen heidät niin selvästi tuossa maantietä ajaessaan. Tytöllä on hiukan onneton ilme kuunnellessaan sulhonsa viisautta. Mutta miten tyytyväinen hän on mielessään! Kuinka viisas Maurits on! Ja kun tämä puhuu, mitä kaikkea hän saa uhrata morsiamensa tähden, niin se on vain hänen tapansa ilmaista kuinka paljon hän pitää tytöstään.
Ja mitäpä siitä vaikka hän oli odottanut, että Maurits tällaisena päivänä, heidän ollessaan kahdenkesken, olisi ollut hiukan toisenlainen kuin istuessa kotona äidin luona, — silloinhan Maurits ei olisi tehnyt oikein. Untuvainen on vain ylpeä sulhostaan.
Maurits selittää parhaallaan hänelle millainen mies eno on. Sellainen on mies, että jos hän vain tahtoo suosia heitä, niin he paikalla ovat onnen satamassa. Teodor eno on niin mahdottoman rikas. Hän omistaa yksitoista sulatusuunia, sitäpaitse maatiloja ja kartanoita ja hänellä on osia kaikenlaisissa kaivannoissa. Kaiken tämän oikea perijä on Maurits. Mutta hiukan epävakavaa on olla tekemisissä enon kanssa, jos sattuu jotain, josta hän ei pidä. Ellei hän olisi tyytyväinen Mauritsin vaimoon, niin hän voisi testamentata kaikki muille.
Pikku kasvot käyvät yhä värittömämmiksi ja ohuemmiksi, mutta Maurits vain jäykkenee ja paisuu. Ei ole suuria toiveita, että Anna Mari voisi panna pyörälle enon pään, samoin kuin Mauritsin. Eno on ihan toisenluontoinen mies. Entä hänen makunsa, niin, Mauritsilla ei ole korkeita ajatuksia hänen maustaan, mutta hän luulee, että mikä enoa ihastuttaa, olisi jotain korkeaäänistä, jotain säihkyvän punaista. Sitäpaitsi hän jo on niin piintynyt vanhapoika — hänen mielestään naiset vain ovat vaivaksi. Ainoa mitä tarvitaan on ettei eno pidä häntä aivan mitättömänä. Kyllä Maurits sitten muusta huolen pitää. Mutta mikään letus Anna Mari ei saa olla. Itkeekö hän? Ohoh, ellei hän näytä reippaammalta heidän perille saapuessaan, niin eno sillä kerralla antaa kummallekin matkapassit.
Tyttönen iloitsee heidän itsensä takia, ettei eno ole niin viisas kuin Maurits. Ei varmaankaan liene synti Mauritsia vastaan ajatella, että on hyvä kun eno on aivan toisenlaatuinen ihminen kuin Maurits. Sillä ajatteleppa, jospa nyt Maurits olisi eno, ja kaksi köyhää nuorta henkilöä matkustaisi hänen luokseen saadakseen jotain elämisapua, silloin varmaan Maurits, joka on niin järkevä, pyytäisi kummankin heistä menemään omalle taholleen ja odottamaan siksi, kunnes heillä on varoja mennä naimisiin. Vaikka kyllähän eno oli tavallaan hirmuinen. Hänhän joi ja piti sellaisia suuria kutsuja, joissa elettiin oikein hurjasti. Hän ei laisinkaan ymmärtänyt säästämistä. Hän kyllä tiesi että kaikki ihmiset häntä pettivät, mutta oli yhtä iloinen sentään. Ja huolimaton! Pormestari oli lähettänyt Mauritsin mukana erään kannattamattoman liikkeen osakkeita, mutta eno ostaisi ne kyllä häneltä, oli Maurits sanonut. Eno ei välittänyt, mihin rahansa viskasi. Hän oli seisonut kaupungin torilla ja heitellyt hopearahoja katupojille. Hyvin tavallista enolle oli, että hän yhdessä yössä kulutti pelaamalla parisentuhatta riksiä ja sytytti piippunsa kymmentaalarin setelillä.
Niin he matkasivat ja siten he juttelivat ajaessaan.
Illan suussa he saapuivat perille. Enon "residenssi", kuten hän sitä kutsui, ei ollut suinkaan mikään tehdas. Se sijaitsi mahtavien vuorien rinteellä, kaukana kaikesta hiilen savusta ja vasaran kalskeesta, ja sieltä avautui laajoja näköaloja yli järvien ja vuorenselänteiden. Se oli upeasti rakennettu, metsäkunnaiden ja koivikkojen keskelle, mutta siihen tuskin ollenkaan kuului peltoja, sillä se ei ollutkaan mikään maakartano, vaan huvilinna.
Nuoret ajoivat pitkin koivu- ja saarnikujaa. Lopuksi he ajoivat kahden matalan, tiheän kuusiaidan välitse, ja olivat juuri pyörähyttää hevosen pihaan.
Mutta juuri tien käännöskohtaan oli kunniaportti pystytetty, ja eno alustalaisineen seisoi siinä tervehtimässä. Kas vaan, sitäpä ei Untuvainen olisi voinut uskoa Mauritsista, että hän valmisti hänelle sellaisen vastaanoton. Hänen mielensä kävi niin keveäksi. Hän tavoitti sulhonsa käden ja puristi sitä kiitokseksi. Enempää hän ei voinut sillä hetkellä tehdä, sillä he olivat juuri kunniaportin alla.
Ja siinä nyt seisoi tuo hyvin tunnettu mies, ruukinpatruuna Teodor Fristedt, kookas ja mustapartainen ja hyväntahtoisuutta säteilevä. Hän heilautti hattuaan ja kohotti eläköön-huudon ja koko kansajoukko huusi eläköötä, ja Anna Mari sai kyyneleet silmiinsä ja hymyili samalla kertaa. Ja tietystikin täytyi heidän kaikkein pitää hänestä heti ensi hetkestä, yksin jo sen johdosta miten hän katsoi Mauritsiin. Sillä Untuvainen ajatteli, että nuo kaikki olivat tulleet Mauritsin takia, ja hänen täytyi kääntää katseensa koko komeudesta nähdäksensä vain sulhonsa, joka laajassa kaaressa lennätti hatun päästään ja tervehti niin kuninkaallisen komeasti. Oi sitä katsetta, jonka hänen sulhonsa sai! Patruuna Teodor oli vähällä hämmentyä ja eläköön-huudon sijasta päästää kirouksen, kun hän sen näki.
Ei, Untuvainen ei ainoallekaan ihmiselle pahaa toivonut, vaan kuitenkin, jos talo olisi sattunut olemaan Mauritsin oma, silloin tuo olisi sopinut mainiosti. Näytti kyllä juhlalliselta, kun hän seisoi etehisen portailla, kääntyi joukon puoleen ja lausui kiitoksen. Patruuna Teodor oli muhkea hänkin, mutta mitä oli hänen esiintymisensä Mauritsiin verrattuna. Eno vain auttoi hänet, Anna Marin alas rattailta, otti kuin palvelija vastaan hänen saalinsa ja hattunsa, sillä välin kun Maurits kohotti hattunsa valkealta otsaltaan ja virkkoi: "Kiitos, lapsukaiseni!" Niin, Teodor-patruuna ei todellakaan ymmärtänyt käyttäytymistä, sillä kun hän nyt eno-oikeudellaan sulki hänet syliinsä ja suudellessaan samalla sattui huomaamaan, että Untuvainen vilkasi Mauritsiin, niin hän kirota sätkäytti, kirosipa oikein rumasti. Untuvaisesta olivat harvoin ihmiset epämiellyttäviä, vaan kyllä kai ei olisi helppo olla Teodor-patruunan mieliksi.
"Huomenna", virkkaa eno, "on täällä suuret päivälliset ja tanssiaiset, mutta tänään nuori herrasväki saa levätä matkan vaivoista. Nyt syömme vain illallisen ja sitte panemme maata."
Heidät viedään vieraskamariin ja jätetään sinne kahdenkesken. Patruuna Teodor kiitää ulos kuin tuuli, joka pelkää tulevansa sisälle suljetuksi. Viiden minuutin päästä hän ajaa lehtikujaa pitkin suurissa vaunuissaan, kuskin hoputtaessa hevosia niin että ne ovat kuin pingoitetut hiihnat maata pitkin. Kuluu viisi minuuttia ja eno on taas näkyvissä, ja nyt istuu vanha rouva hänen rinnallaan vaunuissa.
Hän tulee sisään, kulettaen käsikoukussaan ystävällistä, puheliasta rouvaa, jota hän nimittää "vuorineuvoksettareksi". Ja tämä sulkee Anna Marin kohta syliinsä, mutta tervehtää Mauritsia jotenkin jäykästi. Ja niin hänen täytyykin tehdä, kukaan ei tohdi liian vapaasti käyttäytyä Mauritsia kohtaan.
Kaikessa tapauksessa on Anna Mari oikein iloinen tuon puheliaan, vanhan rouvan tulosta. Tällä ja patruunalla on lystikäs tapa laskea leikkiä keskenään. Tuntuu oikein kodikkaalta vieraassa paikassa.
Mutta sitten, kun he ovat sanoneet hyvääyötä toisilleen ja Anna Mari on mennyt pieneen kamariinsa, tapahtuu jotain niin ikävää ja harmillista.
Eno ja Maurits kiertelevät puutarhassa, ja Untuvainen ymmärtää, että Maurits kulkee siellä selitellen tulevaisuustuumiaan. Eno ei tunnu juuri virkkavan mitään, hän vain kulkee ja sätkii heinäntähkiä kepillään. Mutta Maurits saa hänet kylläkin pian vakuutetuksi, että parasta mitä hän voi tehdä on antaa Mauritsille hoitajan virka jossain rautatehtaassaan, ellei häntä oikein haluta antaa koko tehdasta. Mauritsissa on herännyt sellainen halu käytännölliselle alalle, sitten kun hän on rakastunut. Hänellä on tapana usein sanoa: "Eikö lie parasta, että minä, josta kumminkin tulee suuritilallinen, alan nyt heti tutustua niihin asioihin. Mitäpä minua oikeustutkinto hyödyttäisi?"
He kulkevat juuri Untuvaisen ikkunan alitse, eikä mikään estä heitä näkemästä että hän istuu siinä, mutta kun he eivät siitä ole millänsäkään, niin hän tietysti on oikeutettu kuuntelemaankin. Tämä asia todellakin koskee yhtä likeltä häntä kuin Mauritsiakin.
Silloin Teodor-patruuna yhtäkkiä pysähtyy ja näyttää vihastuneelta. Hän on aivan raivostuneen näköinen, ja Untuvainen on melkein huutamaisillaan Mauritsille, että tämä olisi varuillaan. Mutta se on nyt jo liian myöhäistä, siliä patruuna Teodor on tarttunut Mauritsia rintaan, rutistaa hänen kaulaliinansa ja ravistaa häntä niin, että hän luikertelee kuin ankerias. Sitten hän heittää hänet luotaan niin voimakkaasti, että Maurits hoipertelee takaperin ja olisi kaatunut, ellei olisi saanut tukea eräästä puusta. Ja siihen hän jäi seisomaan ja virkkaa: "Mitä?" Mitäpä muuta hän virkkaisikaan.
Untuvainen ei koskaan ennen ollut niin ihaillut Mauritsin hillitsemiskykyä. Hän ei hyökkää Teodor-patruunan kimppuun tappelemaan. Hän seisoo vain tyynenä, oman arvonsa tuntevana ja ainoastaan hämmästyneenä. Tyttö ymmärtää, että Maurits hillitsee mielensä vain siitä syystä, ettei koko matka jäisi hyödyttömäksi. Hän ajattelee morsiantaan ja hillitsee mielensä.
Maurits raukka, näkyy, että eno on häneen vihastunut. Maurits saa nyt kärsiä morsiamensa takia. Eno kysyy, tiesikö hän, että hänen enonsa oli nuorimies ja kotinsa nuorenmiehen koti, kun oli kulettanut sinne morsiamensa ottamatta tytön äitiä mukaan.
Hänen äitiänsä! Untuvainen loukkaantuu Mauritsin puolesta. Äitihän itse oli kieltäytynyt tulemasta ja sanonut, ettei hän voinut jättää leipuria. Niin Maurits vastaakin, mutta hänen enonsa ei huoli mistään anteeksipyynnöistä. — No, entäpä pormestaritar, hänen olisi sopinut tehdä pojalleen se palvelus. Niin, jos hän siihen oli liian ylpeä, niin olisi heidän ollut parasta jäädä kotiin. Kuinka he nyt olisivat suoriutuneet, jos vuorineuvoksetar olisi ollut estetty tulemasta? Kuinka voi tulla kysymykseenkään, että sulhanen ja morsian kahdenkesken matkustavat halki maan? — Vai niin, Maurits ei ollut vaarallinen. — Eipä ei, sitä hän ei ollut koskaan luullutkaan, mutta ihmisten kielet ovat vaarallisia. Ja sitten kaiken muun lisäksi nuo kiesikärryt! Totisesti olikin hän urkkinut käsiinsä koko kaupungin kaikkein hullunkurisimmat kiesikärryt! Antaa sitten lapsiraukan ajaa rytyyttää kuusi pitkää peninkulmaa kieseissä ja antaa hänen, patruuna Teodorin, pystyttää kunniaportin kieseille!
— — Oliko kumma jos häntä, patruuna Teodoria, halutti kerrassaan nujertaa hänet. Antaa patruuna Teodorin huutaa hurraata mokomillekin häkkikärryille!
Tuo mies käy aivan käsittämättömäksi. Kuinka Untuvainen ihaileekin Mauritsia, joka voi seista niin tyynenä! Hänellä oikeastaan olisi hyvä halu sekaantua leikkiin ja puolustaa Mauritsia, mutta hän arvaa, ettei Maurits siitä pitäisi.
Ja ennen nukkumistaan hän luettelee kaikki mitä olisi sanonut Mauritsin puolustukseksi. Sitten hän vaipuu uneen, mutta vavahtaa hereille taas ja kuulee korvissaan vanhan arvoituksen:
Kohosi koira vuorille
Ja haukkui koko Ruotsille,
Sen nimi on kuin sun,
Sen nimi on kuin mun,
Kuin kaikkein maailman ihmisten.
Mi nimi sen?
Se Mikä on.
Arvoitus oli kiusannut häntä monta kertaa. Voi miten se koira oli tyhmä hänen mielestään! Mutta nyt unimielissään hän sekoittaa "Mikä" koiran ja Mauritsin, ja hänen mielestään on kuin koiralla olisi Mauritsin valkea otsa. Sitten hän nauraa. Hänen on yhtä helppo nauraa kuin itkeäkin. Sen hän on perinyt isältä.