I

Erlend Nikulauksenpojan ja Kristiina Lauritsantyttären asuessa toista vuotta Jørundgaardissa tahtoi kartanon emäntä itse lähteä kesäksi tunturituvalle.

Hän oli tuuminut sitä talvesta lähtien. Skjennessä oli ollut vanhoista ajoista asti sellainen tapa, että emäntä itse hoiti karjatalouden, sillä eräs sen talon tyttäristä oli kerran lumottu vuoren peittoon, ja sen jälkeen oli tytön äiti aina tahtonut olla kesät karjamajalla. Mutta Skjennessä oli omat tapansa useassa suhteessa — ihmiset olivat tottuneet siihen eivätkä enää ihmetelleet.

Muualla ei ollut tapana, että suurkartanoiden naiset itse lähtivät tunturille. Kristiina tiesi, että jos hän tekisi näin, tulisivat ihmiset puhumaan asiasta ja oudoksumaan sitä.

— Mutta joutavat oudoksumaan. Kai heillä muutenkin jo on puhumista hänestä ja hänen asioistaan.

— Audun Torberginpojalla ei ollut muuta tavaraa kuin aseensa ja pitovaatteet naidessaan Ingebjørg Nikulauksentyttären Loptsgaardista. Hän oli ollut Hamarin piispan ratsupäällikkö; ja piispan ollessa pohjoisessa uutta kirkkoa vihkimässä kävi Ingebjørgille hullusti. Nikulaus Sigurdinpoikaan koski tapaus ensin kovasti. Hän vannoi maan ja taivaan kautta, ettei hänen vävykseen tule mikään ratsumies. Mutta Ingebjørg sai kaksoset, ja siinä oli kai Nikulauksen mielestä liikaa lastia yhden kannettavaksi — niin arvelivat ihmiset nauraen. Hän antoi tyttärensä Audunille vaimoksi.

Tämä tapahtui kaksi vuotta ennen Kristiinan häitä. Unohtunut se ei ollut, ja ihmiset muistivat kyllä Audunin vieraspaikkakuntalaiseksi — hän oli kotoisin Hadelandista ja hyvää sukua, vaikka tuo suku oli perin köyhtynyt. Eikä miehestä itsestäänkään oikein pidetty Silissä, sillä hän oli jäykkäluontoinen ja kova, hidas unohtamaan pahat sekä hyvät, mutta muuten uuttera työssä ja koko lailla laintunteva; Audun Torberginpoika oli tavallaan arvossapidetty — lisäksi hän oli mies, jonka kanssa laakson asukkaat karttoivat joutua vihoihin.

Kristiina näki edessään Audunin leveät, ruskeapintaiset, tuuhean, kiharaisen punaisen tukan ja parran kehystämät kasvot, ja terävät, pienet, siniset silmät. Miehessä oli jotakin tuttua — Kristiina oli nähnyt senkaltaisia kasvoja Husabyn palvelusväen joukossa — jollakin Erlendin alustalaisella tai loisella.

Kartanon emäntä huokasi. Sellaisen miehen oli varmaan helpompi kohota kunniaan, joka eleli vaimonsa perintötilalla. Joka ei ollut milloinkaan omistanut muuta.

* * * * *

Talven ja kevään kuluessa sai Kristiina alituiseen selitellä Frida Styrkaarintyttärelle, joka oli tullut heidän mukanaan Trøndelaagenista ja oli hänen ylin palvelusnaisensa, että näin ja näin tässä laaksossa oli tapana tehdä kesäisin, tämmöiseen oli heinäväki tottunut ja näin tehtiin elonkorjuussa. — Frida muisti tietysti miten Kristiina oli tehnyt ja teettänyt ennen. Nyt hän tahtoi, että kaiken tuli olla tässä samoin kuin Ragnfrid Ivarintyttären aikaan.

Mutta oli sentään vaikea sanoa suoraan, ettei hän itse aikonut jäädä kartanoon kesäksi. Hän oli ollut Jørundgaardin emäntänä kaksi talvea ja kesää ja tiesi, että jos hän nyt lähtisi tunturille, pidettäisiin sitä karkaamisena.

Hän ymmärsi Erlendin aseman hyvin vaikeaksi. Siitä asti kun Erlend oli istunut hoitajansa polvella, oli hän tottunut aina käskemään ja komentamaan kaikkia. Ja jos hän oli suostunut toisen neuvoon tai alistunut toisen tahtoon, ei hän ollut tiennyt siitä itse.

Hän ei mitenkään voinut olla sellainen, miltä nyt näytti. Hänellä oli varmasti ikävä. Kristiina itsekin ikävöi. Hiljaisen, suljetun laakson pohjalla sijaitseva lapsuudenkoti, leppärantaisen joen ahteesta kohoavat laakeat pellot, viljelysten keskellä sijaitsevat kartanot tunturin juurella, painautuneina äkkijyrkkien kalliokylkien alle, joiden harmaat lovet ammottavat taivasta vasten, vaaleat vieremäjuovat, jotka levenevät ylhäältä alas, ja laakson pohjalta ylöspäin kiipeävät kuusi- ja koivumetsät — tämä ei ollut enää hänen omasta mielestäänkään maailman kaunein ja turvallisin soppi. Täällä oli ahdasta. Ja Erlendin mielestä täällä varmaan oli rumaa ja ahdasta ja epäviihtyisää.

Mutta mistään ei saattanut nähdä, ettei hän olisi viihtynyt hyvin.

* * * * *

Sinä päivänä, jolloin karja päästettiin ulos, sai Kristiina viimeinkin ilmaistuksi aikomuksensa — illalla, istuessaan illallispöydässä. Erlend penkoi kalavatia, etsien makeata palaa — häneltä jäi sormet vatiin sulasta ihmetyksestä, ja hän tuijotti vaimoonsa. Silloin Kristiina sanoi nopeasti sen tapahtuvan pääasiassa kaulataudin tähden, joka liikkui laakson pikkulasten keskuudessa; Munan oli heikko; Kristiina aikoi viedä hänet ja Lauritsan kanssaan tunturille.

No niin, arveli Erlend. Kai sitten on parasta, että Kristiina ottaa
Ivarin ja Skulenkin mukaansa.

Kaksoset hypähtivät paikallaan ja puhuivat loppuaterian ajan kilvan minkä kerkisivät. He tahtoivat mennä Erlingin matkaan, joka paimensi lampaita pohjoisessa, Graahøien-kukkuloiden välissä. Kolme vuotta sitten olivat eräät sililäiset lammaspaimenet tavanneet siellä karjanvarkaan ja tappaneet hänet Raanekampenilla olevaan kivimajaan — mies oli ollut joku henkipatto pahantekijä Østerdalenen puolelta. Palvelijoiden noustua pöydästä kantoivat Ivar ja Skule heti kaikki aseensa tupaan ja alkoivat puuhailla niiden ääressä.

Vähän myöhemmin illalla lähti Kristiina etelää kohti Simon Andreksenpojan tyttärien ja poikainsa Gauten ja Lauritsan kanssa. Arngjerd Simonintytär oli ollut Jørundgaardissa suurimman osan talvea. Tyttö oli viidentoista vanha, ja joulun aikaan oli Simon kerran tuuminut, että Arngjerdin oli aika oppia enemmän kuin mitä hän saattoi oppia kotona; hän oli jo yhtä taitava kuin palvelusneidot. Kristiina tarjoutui silloin ottamaan tytön luokseen ja opettamaan hänelle mitä itse osasi, sillä hän näki Simonin pitävän tytöstä kaikesta sydämestään ja huolehtivan hänen tulevaisuudestaan. Ja lapselle oli hyvä päästä näkemään toisenkinlaista taloudenhoitoa kuin Formon. Simon Andreksenpoika oli vaimonsa molempien vanhempien kuoltua seudun rikkaimpia miehiä. Hän hoiti tilojaan huolellisesti ja taitavasti, ja Formon maatalous menestyi hänen ahkerissa ja innokkaissa käsissään. Mutta sisätalouden laita oli vähän niin ja näin — palvelusnaiset määräilivät ja johtivat asioita, ja kun Simon huomasi epäjärjestyksen ja tuhlailun paisuvan mahdottomiin, hän pestasi palvelijan tai pari lisää, mutta ei moittinut milloinkaan vaimoansa eikä näyttänyt odottavan, että tämä tarttuisi pontevammin emännän tehtäviin. Oli kuin hän ei olisi vieläkään pitänyt Ramborgia oikein täysikasvuisena — mutta hän oli hyvin hyvä ja mukautuva vaimoaan kohtaan ja jakoi tälle ja lapsille lahjoja sopivaan ja sopimattomaan aikaan.

Kristiina alkoi pitää Arngjerdista tutustuttuaan tähän. Kaunis ei Arngjerd ollut, mutta hän oli viisas, lempeä ja hyväsydäminen, sormistaan sukkela ja aikaansaava. Nuoren tytön askarrellessa hänen kerallaan taloudessa tai istuessa hänen rinnallaan kutomatuvassa illoin ajatteli Kristiina usein, että olisi ollut hauska, jos joku hänen lapsistaan olisi ollut tyttö. Tytär kiintyi varmaan paremmin äitiinsä.

Hän mietti sitä nytkin tänä iltana taluttaessaan Lauritsaa ja valvoessaan Gautea ja Arngjerdia, jotka kulkivat edellä. Ulvhild juoksenteli milloin milläkin puolella, astuen rikki vesilätäköiden hienon jääkuoren — hän oli olevinaan jokin eläin ja oli kääntänyt punaisen vaippansa nurin, niin että valkoinen jäniksenkarva oli päälläpäin.

Laakson pohjalla taajenivat varjot hämäräksi, joka levisi paljaiden ruskeiden maiden yli. Ensimmäiset tähdet syttyivät valjuina ja valottomina korkealla taivaan laessa, missä vedenvihreä kirkkaus tummui sineksi ja pimeydeksi ja yöksi. Mutta tunturien mustan reunan takana näkyi vielä leveä keltainen palle, ja siitä levisi kajastus louhikkovieruun, jonka alitse he kulkivat. Ylinnä taivasta vasten välkkyivät lumihuiput ja sinertävät jäätiköt, jotka synnyttivät kuohuvia, pärskyviä puroja kaikkialle tunturin laidoille. Juoksevan veden ääni täytti koko ilman — alinna kaikui joen vihainen pauhu. Ja kaikista lehdoista ja metsistä ja vesakoista kuului linnun laulu.

Kerran Ulvhild pysähtyi, otti maasta kiven ja viskasi sen sinne, mistä kuului linnunlaulua. Mutta iso sisko tarttui häntä käsivarteen. Sitten hän käveli hiljaa kappaleen matkaa, mutta hetken kuluttua hän kiskaisi itsensä irti ja kirmaisi alamäkeen — kunnes Gaute huusi häntä. He olivat sillä kohtaa, missä tie kääntyy kuusimetsään; metsästä kuului rautajousen ääni. Siellä oli vielä lunta, ja ilmassa tuntui kylmän uho. Etäämpänä muutamassa aukeassa seisoi Erlend Ivarin ja Skulen kanssa.

Ivar oli ampunut oravaa; nuoli oli lentänyt kuusen latvaan ja tarttunut runkoon, ja poika tahtoi saada sen nyt alas. Hän heitti kiven toisensa jälkeen sitä kohti; puun mahtava runko soinnahti joka kerran kun kivi sattui siihen.

"Odotahan, minä koetan osaisinko ampua sen alas sinulle", virkkoi isä. Hän heitti viitan selkäpuoleen, asetti nuolen jouselle ja tähtäsi, verrattain huolimattomasti hämärässä. Jousi helähti, nuoli suhahti ilman halki ja kaivautui kuusenrunkoon pojan nuolen viereen. Erlend otti uuden nuolen ja ampui toistamiseen — toinen puuhun osuneista nuolista putosi viuhkuen oksalta oksalle; toisen nuolen kanta oli silpoutunut, mutta kärki pysyi yhä puussa kiinni.

Skule juoksi lumeen hakemaan molempia nuolia. Ivar töllisti kuusenlatvaan:

"Tuo on minun, isä, tuo, joka jäi puuhun! Se on rungossa väkää myöten — se oli luja laukaus, eikö ollut, isä?" — ja hän alkoi selitellä Gautelle, miksi hän ei ollut saanut sattumaan oravaan.

Erlendiä nauratti, ja hän veti viitan paikoilleen:

"Joko sinä käännyt, Kristiina? Täytyy lähteä kotiin päin. Me aiomme Naakkven kanssa lähteä teerenpyyntiin huomenaamulla päivän sarastaessa —"

Kristiina vastasi nopeasti aikovansa saattaa tytöt perille asti — hänen oli puhuttava pari sanaa sisarensa kanssa tänä iltana.

"Ivar ja Skule voivat mennä äidin mukana ja saattaa kotiin — jos minä saan tulla teidän kanssanne, isä", sanoi Gaute.

Erlend nosti Ulvhild Simonintyttären syliinsä hyvästiksi. Ja koska tyttö oli hyvin kaunis ja raikkaan näköinen punaisine poskineen, jotka hohtivat ruskeiden kiharoiden ja valkoisen nahkahilkan keskeltä, hän suuteli lasta ennen kuin laski hänet maahan ja kääntyi sitten palatakseen kotiin Gauten kanssa.

Nyt, kun Erlendillä ei ollut muuta huolehdittavaa, oli hän aina poikainsa kanssa. — Ulvhild tarttui tätinsä käteen ja kulki vähän matkaa sievästi — sitten hän taas lähti juoksuun ja ryntäsi Ivarin ja Skulen keskeen. Hän oli todellakin kukoistava lapsi — mutta vallaton ja raisu. Jos heillä olisi ollut tytär, olisi Erlend varmaan myös aina leikkinyt sen kanssa —.

* * * * *

Kun he astuivat Formon tupaan, oli Simon siellä vain pienen poikansa kanssa. Hän istui kunniaistuimella pitkän pöydän keskikohdalla katsellen Andresta; lapsi oli polvillaan ulkopuolisella penkillä ja leikki vanhoilla puunauloilla koettaen saada niitä kestämään pystyssä nuppupuoli alaspäin. Ulvhild huomasi tämän ja unohti mennä tervehtimään isäänsä; hän kipusi penkille veljensä viereen, tarttui poikasta niskaan ja alkoi takoa hänen päätään pöytää vasten huutaen, että ne olivat hänen naulansa, isä oli itse antanut ne hänelle.

Simon nousi erottamaan lapsia; silloin hän tuli sysänneeksi maahan pienen kivivadin, joka oli hänen kyynärpäänsä kohdalla. Se putosi maahan ja särkyi.

Arngjerd ryömi pöydän alle ja keräsi kokoon kappaleet. Simon otti ne häneltä, katsoi niitä ja sanoi hyvin onnettomana: "Taitaapa nyt äiti suuttua!" Se oli pieni, kaunis, hohtavan valkoinen kuvallinen kivivati, jonka herra Andres Darre oli tuonut Ranskasta; Helga oli saanut sen häneltä perinnöksi, mutta oli antanut Ramborgille, selitti Simon; naiset pitivät sitä hyvin suurena kalleutena. Kuullessaan samassa vaimonsa liikkuvan porstuassa piilotti Simon kätensä selän taakse.

Ramborg tuli sisään ja tervehti sisartaan ja sisarenpoikia. Hän riisui vaipan Ulvhildin yltä, ja tyttö juoksi syleilemään isäänsä.

"Oletpas sinä hieno tänään, Ulvhild — hopeavyö näin arkena, tarkoitan —", sanoi Simon, mutta ei voinut koskea lapseen, kun hänen kätensä olivat täynnä vadinkappaleita.

Ulvhild huusi, että hänhän oli ollut tänään Kristiina-tädin luona
Jørundgaardissa, siksi äiti oli aamulla pukenut hänet näin komeaksi.

"Niin, äiti pitääkin sinut niin sievänä — sinut voisi vaikka panna kirkon pohjoiskaappiin ihan tuommoisenaan", sanoi Simon hymyillen. Ainoa työ, johon Ramborg puuttui, oli tyttären pukeminen; Ulvhild oli aina hyvin laitoksissaan.

"Miksi sinä seisot noin?" kysyi Ramborg mieheltään.

Simon näytti vadinkappaleet: "Mitä sinä mahtanet sanoa tästä —", aloitti Simon.

Ramborg otti ne käsiinsä: "Ei sinun silti olisi tarvinnut tekeytyä niin typeräksi —"

Kristiinasta tuntui pahalta. Oli totta, että Simon oli näyttänyt hölmöltä seisoessaan siinä vadin palasia piilotellen ja tekeytyessään ikään kuin hyvin lapselliseksi. Mutta Ramborgin ei olisi tarvinnut lausua sitä.

"Minä luulin sinun suuttuvan, kun vatisi meni rikki", sanoi mies.

"Sinä olet aina pelkäävinäsi ja varovinasi, ettei vain suinkaan mikään suututtaisi minua — näin pikkuasioissa", vastasi Ramborg — ja nyt huomasivat molemmat toiset, että hän oli itkuun purskahtamaisillaan.

"Kyllä sinä tiedät, Ramborg, etten minä ainoastaan ole olevinani", sanoi Simon. "Eivätkä ne ole yksin pikkuasioita —"

"Mitä lienevät", vastasi vaimo. "Sinä et ole koskaan puhunut minulle suurista asioista, Simon —"

Hän kääntyi äkkiä ja lähti porstuan ovea kohti. Simon jäi katsomaan hänen jälkeensä. Hänen sitten istuutuessaan tuli hänen poikansa Andres pyrkimään isän syliin. Simon nosti pojan polvelleen ja painoi leukansa lapsen päälakeen, mutta ei näyttänyt kuulevan tämän puhetta.

Kotvasen kuluttua sanoi Kristiina hiukan viivytellen:

"Ramborg ei ole enää niin nuori, Simon — teidän vanhin lapsenne on jo seitsemän vuoden vanha —"

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Simon — tarpeettoman terävästi, kuten
Kristiinasta tuntui.

"En tarkoita sen enempää kuin että sisarestani kenties tuntuu, ettet sinä luota häneen tarpeeksi — etkö voisi antaa hänen määrätä vähän enemmän tässä kartanossa — yhdessä sinun kanssasi?"

"Minun vaimoni määrää niin paljon kuin hän tahtoo", vastasi Simon kiihkeästi. "En vaadi Ramborgia tekemään enemmän kuin hän itse tahtoo, mutta en ole milloinkaan kieltänyt häntä puuttumasta mihinkään Formon asioihin. Jos tunnet olomme, niin tiedät, että tämä on totta —"

"Enhän minä epäilekään", ehätti Kristiina. "Mutta minusta tuntuu usein siltä, lanko, kuin et sinä muistaisi, että Ramborg nyt on aikuisempi kuin siihen aikaan, jolloin sinä nait hänet. Muista toki, Simon —"

"Muista sinä —" hän laski lapsen luotaan ja hypähti paikaltaan, "että Ramborg ja minä suostuimme toisiimme — sinä ja minä emme päässeet niin pitkälle —". Vaimo astui samassa sisään kantaen olutkulhoa vieraille; Simon astui kiireesti vaimoaan vastaan ja laski kätensä hänen olkapäälleen: "Voitko ajatella, Ramborg — sisaresi luulee, ettet sinä ole tyytyväinen oloihisi", sanoi hän ja nauroi.

Ramborg nosti katseensa; hänen suuret tummat silmänsä välkkyivät oudosti, kun hän kysyi: "Kuinka niin? Minä sain mitä halusin, kuten sinäkin sait — ellemme me kaksi sisarusta olisi tyytyväiset, niin kuka sitten —" ja hänkin nauroi.

Kristiina seisoi paikallaan suuttumuksesta punaisena; hän ei tarttunut olutkulhoon:

"Nyt on jo myöhä — on aika lähteä kotiin", sanoi hän hakien silmillään poikiaan.

"Älähän nyt, Kristiina!" Simon otti olutkulhon vaimonsa käsistä ja joi vieraan maljan. "Heitä pois vihat. Niin tarkkaan ei sovi punnita joka sanaa, joka lausutaan omaisten välillä — istu ja anna anteeksi, jos vastasin sinulle toisin kuin olisi pitänyt —"

"— Minua väsyttää", sanoi hän sitten, venyttelihe ja haukotteli. Hän kysyi pitkällekö Jørundgaardissa oli ennätetty toukojen teossa — täällä oli kynnetty nurin kaikki kartanon pohjoispuolella olevat pellot.

Kristiina lähti niin pian kuin katsoi soveliaaksi. Simonin ei tarvinnut tulla saattamaan, sanoi hän, kun tämä tarttui huppuviittaansa ja piiluunsa — olihan hänellä mukanaan isot pojat. Mutta Simon tahtoi välttämättä lähteä mukaan — ja pyysi vielä Ramborgiakin lähtemään ainakin pihaveräjälle. Ramborg ei tavallisesti milloinkaan lähtenyt saattamaan, mutta nyt hän saattoi heitä tielle asti.

Ulkona oli pilkkopimeä, mutta taivas oli tähdessä. Pelloilta huokui keväinen lannoituksen tuoksu öisen viileyden läpi. Kaikkialta kuului veden solinaa pimeydessä.

Simon ja Kristiina kävelivät pohjoista kohti, pojat juoksentelivat edellä. Kristiina tunsi Simonin tahtovan sanoa jotakin, mutta ei viitsinyt auttaa häntä tolalle, sillä hän oli vielä hyvin vihainen äskeisestä. Pitihän hän langostaan — mutta raja tuli olla sillä, mitä sai sanoa ja lyödä sitten leikiksi — joskin oltiin omaisten kesken. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Kristiinasta juuri siksi tuntui pahalta nähdä Simonia kiivaana ja karkeana, että tämä oli pysynyt niin uskollisesti heidän tukenaan vaikeuksissa — Kristiina ei voinut antaa vastaiskuja. Hän muisti erään tapauksen, joka oli sattunut ensimmäisenä talvena, heti heidän tultuaan seudulle: Ramborg oli lähettänyt noutamaan häntä heille, sillä Simon makasi vuoteessa potien kaulapöhöä. Tuo tauti vaivasi häntä väliin. Mutta Kristiinan tultua Formoon ja mentyä Simonin luo ei tämä kärsinyt sitä, että Kristiina kosketti tai edes katsoi häneen. Hän oli niin raivoissaan, että Ramborgin täytyi perin onnettomana pyydellä anteeksi, että oli toimittanut sisarensa sinne. Simon ei ollut samanlainen Ramborgia kohtaan, kertoi tämä, ollessaan ensi kertaa sairaana heidän naimisiin mentyään, kun vaimo oli tahtonut hoitaa häntä. Aina kun kaulapaise ilmestyi, hän piilottautui vanhaan rakennukseen, jota sanottiin Sæmundintuvaksi, ja hänen lähellään sai olla vain eräs ruma, tuhruinen ja täitätippuva vanha äijä, jonka nimi oli Gunstein; tämä oli palvellut talossa jo ennen Simonin syntymää. — Perästäpäin Simon sitten ilmestyi sovinnontekoon vaimonsa sisaren luo ja kertoi silloin, ettei hän kärsinyt ketään lähellään maatessaan sängyn pohjalla; se oli hänestä niin surkean noloa aikamiehelle. Kristiina oli vastannut lyhyesti: miksikäs niin; eihän ole mikään synti, että miehellä on kaulapöhö.

Simon saattoi häntä sillalle asti, ja he vaihtoivat koko matkalla vain muutaman sanan ilmasta ja talon töistä — uudistaen saman, mitä olivat sanoneet jo tuvassa. Simon toivotti hyvää yötä — mutta kysyi sitten äkkiä:

"Tiedätkö sinä, Kristiina, mitä minä olen tehnyt Gautelle, kun poika on niin vihainen minulle?"

"Gauteko?" kysyi Kristiina ihmeissään.

"Niin, etkö ole huomannut? Hän karttaa minua — ja ellei hän pääse kohtaamasta minua, avaa hän tuskin suutaan, kun puhun hänelle —"

Kristiina pudisti päätään; ei hän ollut huomannut sitä; "ellet sinä ole sanonut leikillä semmoista, josta hän on pahastunut, kuten lapset usein tekevät —"

Simon kuuli Kristiinan äänestä, että tämä hymyili; silloin hän naurahti: "En minä muista, mitä se voisi olla —"

Sitten hän toivotti uudelleen hyvää yötä ja lähti.

* * * * *

Jørundgaardissa oli hyvin hiljaista. Tupa oli pimeä, ja valkea liedellä sammunut. Bjørgulf makasi valveilla ja sanoi isän ja veljen lähteneen hyvän aikaa sitten.

Isännänsängyssä makasi Munan yksin täydessä unessa. — Äiti painoi hänet syliinsä laskeuduttuaan levolle.

— On niin vaikeata puhua asiasta Erlendille, kun ei tämä sitä itse huomaa. Ettei hänen pitäisi viedä isoja poikia kanssaan metsälle, kun talossa oli liiankin paljon tekemättömiä töitä.

Sitä Kristiina ei odottanut, että Erlend itse olisi alkanut kulkea auran kurjessa. Tuskin hän olisi jaksanut edes tehdä täyttä rupeamaa. Eikä siitä olisi pitänyt Ulfkaan, että Erlend olisi puuttunut kartanon töihin. Mutta hänen poikansa eivät saaneet kasvaa niinkuin heidän isänsä — oppia vain aseiden käyttöä, riistanpyyntiä ja hevosilla huvittelemista ja istua lautapelin ääressä papin kanssa, joka koetti salavihkaa päntätä ritarinpojan päähän vähän latinaa, lukua, laulua ja harpunsoittoa. Hän piti talossa niin vähän palvelusväkeä juuri siksi, että tahtoi totuttaa poikansa ymmärtämään lapsesta asti, että heidän tuli oppia maatöihin. Erlendin poikien ritaritulevaisuus tuntui nykyään sangen epävarmalta.

Gaute oli ainoa koko poikalaumasta, joka näytti saavan jotakin aikaan. Gaute oli uuttera — mutta hän oli vain kolmentoista ikäinen; olisi ollut luonnotonta, ellei hän olisi mieluummin seurannut isäänsä, kun tämä pyysi häntä mukaansa.

Mutta oli vaikea puhua Erlendille tästä. Sillä Kristiinan vankka päätös oli, ettei hänen miehensä milloinkaan ollut saava kuulla hänen suustaan sanaa, josta hän olisi nähnyt vaimonsa moittivan miestään tai valittavan kohtaloa, johon Erlend oli johtanut itsensä ja poikansa. Mutta ei ollut helppo saada isää tajuamaan, että hänen poikiensa tuli tottua itse tekemään työtä kotikartanossa. Kunpa Ulf voisi puhua siitä, ajatteli Kristiina.

* * * * *

Muutettaessa karjaa kevätlaitumelta Høvringiin lähti Kristiina mukaan tunturille. Kaksosia hän ei huolinut sinne. Nämä olivat pian yhdentoista vuoden ikäiset ja he olivat rajuimmat ja itsepäisimmät kaikista hänen lapsistaan; heitä oli vielä vaikeampi pitää kurissa siksi, että heitä aina oli kaksi vetämässä yhtä köyttä. Milloin hän sai Ivarin yksin käsiinsä, oli tämä kiltti ja taipuvainen, mutta Skule oli tuittupäinen ja kiivas — ja kun molemmat olivat yhdessä, teki Ivar kaiken, mihin toinen yllytti.