I.

Vuosi Olav Auduninpojan ulkomaanmatkan jälkeen oli eräänä varhais-kevään aamuna käräjät Haugsvikissä ja Eirik oli saanut olla siellä isänsä kanssa. Mutta poislähtiessä sattuikin niin, että rynjuliläiset läksivät Olavin veneessä ja Eirikin piti tulla toisessa aluksessa.

Hän tuli vasta iltapäivällä — pienessä purjeveneessä, joka oli tupaten täynnä keskenkasvuisia poikia. Ragna tuli isännän luo ja kysyi, eikö lapsille, joista monet olivat kauempaa pitäjältä, saisi tarjota ruokaa ennen heidän kotiin lähtöään. Kyllä, Olav vastasi.

Pojat tulivat sisään ja Olav vastasi nyökäyttäen heidän tervehdykseensä. Sitten hän läksi ulos, sillä häntä ujostutti, samoin kuin kaikki pitkin penkkejä istuskelevat lapset näyttivät vierastavan.

Hän seisoi tallin ovella poikalauman tullessa pirtistä. Mutta lapsilla ei näyttänyt ensinkään olevan kiire pois; he jäivät pihamaalle — jotkut maleksivat rakennusten väliä sinne tänne, pari, kolme yhdessä, nuuskivat ja katselivat joka nurkan; toiset pysyttelivät suuremmissa joukoissa, puhelivat ja naureskelivat ja kiusoittelivat pikkuisen toinen toisiaan; mutta se oli vain kaikki leikkiä ja hyväntuulisuutta.

Olav jäi paikoilleen, sillä häntä ei haluttanut kulkea hälisevän parven sivuitse. Oli kylmä auringon laskettua ja nuoret, terävät poikain-äänet kajahtelivat kirkkaasti hiljaisena kevät-iltana.

Rakennusten pohjoisella seinämällä oli vielä lunta, ja pojat alkoivat lumipallosodan. Olav ei sen enempää heitä tarkannut, mutta joukossa oli eräs, joka pisti silmiin; hän oli pisin joukosta ja tavallaan kauniskin, punainen ja valkoinen kuin veri ja lumi, tukka pitkä ja sileä, oljenkeltainen. Eirik pysytteli koko ajan sen pojan rinnalla ja auttoi häntä.

Mutta vähän ajan kuluttua Olav huomasi, että muut pojat olivat yhtä puolta ja taistelivat Eirikiä vastaan, he viskelivät häntä lumipalloilla ja sulkivat häneltä tien lumikasalle, niin ettei hän päässyt heitä vastustamaan. Pitkä poika seisoi katsellen.

Silloin Eirik juosta porhalsi karjarakennuksiin päin. Vuoren juurella, ulkohuoneitten takana, oli notko vielä täynnä lunta. Eirik hyppäsi sinne ja alkoi tehdä lumipalloja sekä pommitti niillä häntä seuraavaa parvea. Olavkin läksi ulkohuoneitten taa katsomaan miten kävisi.

Eirik riistäytyi irti sinne ensiksi hypänneitten vihollistensa käsistä; rynnättyään joukon läpi ja kahlattuaan polviaan myöten nuoskassa lumessa hän pääsi notkon halki takana olevassa vuoressa olevan halkeaman suojaan. Sieltä hän lennätti kourallisen toisensa jälkeen sammalta ja irtomultaa hyökkääjien niskaan, jotka viskelivät takaisin lumipalloja. Siellä kiljuttiin jo kovasti — leikki oli jo muuttumaisillaan riidaksi.

Silloin osui lumipallo Eirikin silmään, hän kumartui ja painoi sitä kädellään. Samassa hyppäsi pitkä, vaalea poika, joka koko ajan oli seisoskellut joutilaana katsellen, Eirikin luo ja kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen. Sitten hän paiskasi Eirikin suin päin kinokseen ja kaikki muut heittäytyivät hänen päälleen ja alkoivat pestä Eirikiä lantaisella lumella uudelleen ja kiljuen ja nauraen, Eirik ulvoi kiukuissaan tukehtumaisillaan poikaliudan alla.

Olav astui lähemmä — pitkä, vaalea huomasi hänet ja sanoi toisille jotain. He nousivat heti.

Eirik nousi; hänen suustaan vuoti verta ja hän kääntyi pitkän puoleen huutaen raivoissaan:

»Sinä olet paholainen etkä ihminen —! Minä — minä autoin sinua —!» hän itki kiukusta.

Olav huomasi, että pitkä, vaalea poika näytti hyvin nololta, hän räpytteli silmiään ja käänsi Eirikin isälle selkänsä. Kaikille muillekin pojille tuli notkosta kiire lähtö. Olav kulki hitaasti jäljessä; pihalle tultuaan hän näki koko poikaparven olevan menossa itäänpäin riihen sivua. He eivät olleet hyvästelleet enemmän kuin kiittäneet ruuastakaan.

Eirik seisoi isän takana. Hän nikotteli vielä puristaessaan lumipalloa, jonka painoi ensin ajettuneelle silmälleen, sitten vertavuotavalle huulelleen.

»Kuka se vaalea poika oli?» kysyi Olav.

»Jørund Rypa.» Eirik niiskutti ja nieleskeli; hän katseli joukon jälkeen, joka hävisi hämärissä Kverndalenin puoleen.

»Jørund? Onko näillä seuduin jossain sellaisia nimiä?»

Eirik vastasi, että Jørund oli suuresta talosta kaukaa idästäpäin, Eyjavatnin luota, mutta hänen äitinsä sisar oli naimisissa Tjernaasissa ja sukulaisia oli Randabergissa; hän oleili siellä usein.

Olav pudisti välinpitämättömänä päätään. Hän tunsi niitä ihmisiä hyvin vähän, eikä ollut milloinkaan heidän kanssaan ollut puheissa.

* * * * *

Miehet istuivat illallisen jälkeen pirtissä; he olivat ottaneet joitain valjaita tai muita työkaluja, jotka tuli korjata ennen kevättöitä pellolla. Kun Olav kerran heräsi omista ajatuksistaan, hän huomasi miesten istuvan naureskelemassa, mutta Eirik virkkoi kiivaasti:

»— kun ne kaikki tuli yhtaikaa minun niskaan — Ettekö te usko, että minä olisin ne nujertanut maahan joka sorkan, jos olisimme joutuneet yhteen tasaisella maalla —»

»No tottakai. Tietysti sinä olisit —»

»— ja minä kyllä pidin puoliani pitkän aikaa —.»

»Mutta sitten sinä sait apua tuolta sinun erinomaiselta veljeltäsi,
Eirik», nauroi eräs miehistä.

Eirik vaikeni heti. Olav näki, että pojan huulet värisivät; hän nieli esiinpyrkivät kyynelet ja yritti näyttää välinpitämättömältä.

Olavissa heräsi hiljainen kiukku; tässä oli jotain hullusti — rengit uskalsivatkin ivata ja pilkata talon poikaa isän läsnäollessa. Eirik ei ollut enää mikään lapsi. Hän laski työn käsistään, oikaisihe ja haukotteli:

»Ei, miehet, — ilta on jo kulunut pitkälle. On jo aika käydä levolle —.»

Kun isä ja poika jäivät kahden, Olav meni Eirikin luo ja seisahtui hänen eteensä. Poika istui penkillä ja itki hiljaa.

»Nyt sinä saat lopettaa, Eirik — kerskua niin lapsellisia — että meidän palvelusväkemme rohkenee sillä lailla laskea leikkiä sinun kustannuksellasi —»

Kun poika ei vastannut, istui vain ja taisteli itkua vastaan, jatkoi
Olav terävämmin:

»Ja sinun pitää hävetä, itkeä siitä, että on saanut selkäänsä!»

Eirik niiskutti muutaman kerran.

»En minä sen vuoksi itke, että minä selkääni sain!»

»Mitä sinä sitten itket —?»

»Jørund —» Eirik nielaisi. »Me olimme luvanneet toisillemme olla aina uskollisia ystäviä — me vannoimme veljesliiton syksyllä ja —»

»Mitä se sellainen lörpötys on?» kysyi isä vähän pilkallisesti.

Eirik aikoi heti selittää innokkaasti. He olivat tavanneet toisensa kirkolla syksyllä, ja silloin Eirik oli kertonut kuulleensa äskettäin — ennenvanhaan oli ystävysten kesken ollut sellainen tapa, että he solmivat keskenään veljesliiton. Jørund oli ollut siihen suostuvainen. Mutta päästyään niin pitkälle, että heidän piti nostaa turveviilu keihään kärjellä se aina särkyi, eikä Jørund sitten enään viitsinyt — ja sitten siihen saapui sira Hallbjørn ja suuttui hirveästi nähdessään vasikkahaassaan heidän kaivelemansa monet kuopat.

Olav pudisti päätään: »Olipa se keksintö!»

Eirik seisoi toinen jalka lieden laidalla niin lähellä hiilen hehkua, että hänen kenkänsä alkoi savuta. Poika oli surullisen näköinen siinä pitkän hontelona seistessään, pitkine kauloineen ja kumaraisine, mustakiharaisine päineen — Eirikissä oli kaikki niin nuorta ja hentoa. Olavin valtasi halu osoittaa lapselle ystävällisyyttä:

»Äläppäs seiso siinä polttamassa kenkääsi, huomenna se on kivikova.» Olav ojensi hänelle parin omia jalkineitaan: »Sinä saat nämä huomiseksi lainaksi — pane omiisi olkia, niin ne kuivuvat rutikuiviksi.»

Eirik kiitti iloisena. Olav alkoi vetää vaatteita yltään.

Silloin poika huusi nauraen:

»Isä — sinun kenkäsi ovat jääneet minulle liian pieniksi — katsoppas tänne.»

Niin olikin. Hänellä itsellään olikin tavallista pienemmät jalat. Ja
Eirikistä näytti venyvän suurikokoinen.

* * * * *

Olav makasi valveillaan. Ajatukset Eirikistä tekivät rauhattomaksi ja kalvoivat.

Viime vuosina — aivan siitä asti, jolloin hänen ja Torhild Bjørnintyttären asiat saivat onnettoman käänteensä — hän oli karttanut poikaa melkeinpä huomaamattaan. Eirik oli olemassa — mutta mitä vähemmän hän häntä ajatteli, sitä parempi.

Mutta kuluneen talven aikana Eirik oli ikäänkuin pyrkinyt herättämään isän huomiota. Ensin Olav arveli sen johtuvan siitä, että poika oli saanut olla koko kesän vailla miehen kasvatusta; hänelle tuli kiire hiljentää pojan omaksumaa suuriäänistä olemusta. Mutta Olav oli saanut oppia näkemään suuresti hämmästyen eikä suinkaan ilostuen, ettei hänen onnistunutkaan, enään sysätä poikaa ulkopuolelle isän elämää, kuten tämä niin kauan oli ollut.

Hän huomasi, että hänen täytyi ottaa yhä enemmän käsiinsä pojan kasvatus, — niin vähän kuin se ajatus häntä miellyttikin. Hän näki kyllä kaikki pojan virheet ja heikkoudet — mutta asiantila ei saanut jatkua tällä lailla edelleen — että heidän käskynalaisensakin selvästi osoittivat ne tuntevansa. Nuorukainen oli jo siksi vanha, että hänen oli jo pakostakin esiinnyttävä ihmisten parissa isän kanssa. Mutta silloin oli isän pidettävä huolta, että poikaa kohdellaan arvonsa mukaisesti. ।

Mutta Eirikillä ei ollut itsellään minkäänlaista aavistusta, miten hänen oli käyttäydyttävä. Hän kuljeskeli täällä palvelusväen parissa: toisena päivänä hän oli heidän kanssaan hyvissä väleissä, lapsellinen hupakko; toisena taas ylpeä ja suurellinen — mutta se yllytti vain väkeä naurelemaan hänelle päin kasvoja.

Pahinta kaikesta oli, että hän vetelehti Rundmyrissä myöhään ja varhain. Siitä oli tullut mitä viheliäisin pesä Livin ja Arnketilin sinne muutettua. Egil ja Vigard, nuorin veli, oleilivat siellä myöskin ja laahasivat sinne omaa joukkoaan. Olav sai kuulla, että Eirik oli äskettäin ollut pelaamassa kaikenkarvaisten maantieltä kokoontuneiden kulkijainten ja heidän naistensa kanssa. Hän otti pojan silloin käsiinsä ja nuhteli häntä kovin sanoin. Silloin poika hänen suureksi hämmästyksekseen tuli röyhkeäksi ja sanoi vastaan. Olav tarttui vain pojan niskaan, nujuutti häntä vähän ja työnsi hänet sitten menemään — mutta hänelle teki pahaa tuntiessaan, miten pehmeänä ja rentona poika oli hänen käsissään. Ja Eirikin katse — samalla kertaa sekä ilkeä että nöyrä, herätti Olavissa voimakkaan vastenmielisyyden, vaikkakin hän tunsi sääliä poika rukkaa kohtaan.

Eräs asia kiusasi tänä yönä Olavia. Hän oli kyllä huomannut, mitä Una tarkoitti pyrkiessään käräjäpaikalta hänen veneessään pois. Eikä hän ollut erehtynytkään — kun he laskivat maihin, oli Una sovittanut niin, että hän jäi Olavin kanssa ranta-aittojen luona kahden kesken. Silloin Una sanoi selvin sanoin — nyt oli Disa Erlandintyttärellä toisia kosijoita. Mutta sekä hän että Torgrim soivat morsiamen mieluimmin Olaville —.

Olav ei tainnut antaa minkäänlaista vastausta. Mutta hän ei tainnut enää selvitä ilman selvää vastausta. Ja silloin saattaisi hänen ja hänen sukulaistensa väli kylmetä aikalailla, kun he huomaisivat hänet taipumattomaksi: kyllä hän itsekin huomasi, miten pitkälle he olivat menneet häntä auttaakseen, kun he melkein tarjosivat hänelle Torgrimin rikasta sisaren tytärtä puolisoksi. Ja koko seutukunta taisi tietää asiasta. Nyt Olav ymmärsi, että hänen olisi pitänyt jo kauan sitten osoittaa heille, ettei hän aio naida uudelleen.

He voisivat nyt täydellä syyllä syyttää häntä siitä, että hän oli palkinnut heidän uskollisen sukulaisuutensa puuttuvalla kunnioituksella. Hänen jäätyään leskeksi oli ollut jälleen enemmän kanssakäymistä hänen ja hänen serkkujensa, Arnen tyttärien ja heidän miestensä välillä. Niin — ja nyt hän huomasi, että ihmiset ikäänkuin avasivat hänelle tietä; jos hän tahtoi, hän saattoi astua esiin ja ottaa jälleen sen aseman, mikä täällä Hestvikenin isännälle kuuluu. Yhdessä Skikkjusstadin ja Rynjulin lankojansa kanssa hän voisi saada sekä valtaa että kunniaa koko kihlakunnassa. Ja hän piti sekä Torgrimista että Baardista, — niin Baardista hän piti enemmän kuin useimmista muista miehistä?

Arnentyttäret ja heidän miehensä ikäänkuin työnsivät ihmisiä, niin että he tulivat ja tarjoutuivat itse — ne, joilla oli veneensä ja kala-aittansa hänen rannallaan — selvittämään kaikki vanhat, epäselvät asiat eri talojen oikeuksista ja hänelle kuuluvista kalaveroista ja sen sellaisista. Oli monenlaista, joka oli vuosikausia kiusannut Olavia, sillä hän tunsi olevansa yksin ja hylätty. Ja naapurit sekä monet muut, jotka vuosikausia olivat käyttäneet rantatietä, eivätkä olleet poikenneet taloon, tulivat nyt sisälle, tekivät asiaa ja saivat nauttia kaikkea Hestvikenin vieraanvaraisuutta. Eikähän se ihmeellistä ollutkaan — olihan vallan luonnollista, että ihmiset pysyttelivät poissa emännän maatessa siellä sairaana ja saamattomana.

Ja nyt tarjoutui Olaville tilaisuus saada korvaus — no niin, voihan hän sanoa asian niin kuin se on — hän voisi nyt saada korvauksen kaikesta siitä, mitä hän oli menettänyt joutuessaan Steinfinn Torenpojan kasvatiksi ja Ingunnin sulhaseksi. Mutta hän ei tahtonut!

Disa oli rikas, hyvää sukua, hänen ensimmäinen avioliittonsa oli lisännyt hänen arvoaan ja hän oli perinyt Roaldstadin sekä rikkauksia jäitten lähdön aikana hukkuneitten pikku poikainsa jälkeen. Ikäkin oli jokseenkin sama — Disa taisi olla kolmissakymmenissä. Ja vaikkei hän ollutkaan häikäisevän kaunis, oli hän kaikkea muuta kuin ruma, hyvin muodostunut, terve, hyvä ja iloinen nainen. Eipä Olavilla toista semmoista naimakauppaa tarjoutuisikaan enää, hän nyt tarttuisi tilaisuuteen, voisivat ihmiset luulla, ettei hän tahtonutkaan omaa parastaan. Ja hän piti tästä nuoresta leskestä, mikäli hän häntä oli nähnyt.

Mutta hän ei tahtonut mennä Disa Erlandintyttären kanssa naimisiin. Eikä se ollut samaa kuin työntäessään Torhildin pois; hänet oli siihen pakotettu, vaikkei hän ymmärtänyt mikä pakotti. Ajoittain hänet valtasi ikävä muistaessaan Torhildia — hän kaipasi hänen voimakasta, tervettä syleilyään, kuten verta vuotava mies kaipaa juomista. Ja hänet saattoi vallata ahdistava tarve jättää kaikki tämä taitaviin käsiin, huolehtiessaan asioista, jotka kuuluivat emännälle. Hänet hän oli työntänyt luotaan, sillä hän tiesi, että hänen oli niin tehtävä, oli se sitten myötä tai vasten hänen omaa mieltään.

Mutta ajatellessaan, että Disa kulkisi täällä Hestvikenissä, että hän kohtaisi hänet omissa ovissaan, että hänen olisi kuunneltava tämän juttelua joka päivä ja olisi vastailtava hänelle — ei, hän tiesi ettei hän tahtoisi — ei sittenkään, vaikka Disa toisi tullessaan pesään kaiken sen kullan, mitä koko Norjan valtakunnassa on. Hän värisi vastenmielisyydestä ajatellessaan, että Disa makaisi tässä vuoteessa hänen ja seinän välissä kaikkina unettomina öinä. Hänen oli mahdotonta pitää luonaan ventovierasta naista silloin. Torhild — jos hän nukkuisi tuossa hänen vieressään, hän tiesi että joko tämä nukkuisi tai valvoisi, aina tulvehtisi huolenpito hänen onnestaan uskollisesta sydämestä; hänen ei tarvitsisi hävetä Torhildia, vaikkakin hänen mielensä olisi levoton.

Näin se vain oli: usein hänestä tuntui katkeralle, että jokin voima, josta hän ei itsekään ollut selvillä, esti häntä tuomasta kotiinsa köyhää Torhildia ja pitämästä entistä palvelijatartaan jalkavaimonaan. Ja sentään koko hänen olemuksensa soti vastaan muistaessaan, että hänen parhaat ja uskollisimmat ystävänsä tahtoivat naittaa hänet rikkaan ja taitavan Roaldstadin Sveinin lesken kanssa.

Hän muisti kerran ajatelleensa — loppujen lopuksi saattaa sittenkin hänen elämänsä päättyä sellaiseen — onneen. — Hän ajatteli näin huomatessaan, ettei Ingunn olisi pitkäikäinen. Silloin hän oli työntänyt luotaan kaikki uskottomuus-ajatukset. Mutta silloin oli Ingunn olemassa, hän oli hänen vaimonsa, ja jokaikisenä harmaankalseana pahana päivänä, jokaikisen uuden vastoinkäymisen ja hänen elämänsä kalkkiin tipahtelevan viheliäisyyden sattuessa hän oli tiennyt sittenkin mieluimmin kestävänsä kaiken sen Ingunnin kanssa kuin toisenlaisen kohtalon ilman Ingunnia.

Mutta nyt oli Ingunn poissa. Eikä häneltä nyt pyydetty muuta kuin yhtä ainoaa sanaa, niin hän saisi Roaldstadin ja rikkaudet, terveen, kunnon vaimon, perillisiä jakamaan kaiken sen, mitä he yhdessä omistivat, lujan liiton sukulaistensa kanssa, joista hän piti, ja valtaa paikkakunnalla. Mutta Olav tiesi, että hän kuolisi, ennenkuin huolisi tästä onnesta.

Ingunnin muisto oli himmennyt Olavin Lontoossa kokeman seikkailun jälkeen; oli kuin hän ei osaisi erottaa Ingunnia siitä toisesta. Kaikki tuntui tyhjältä, järjettömältä, eläimellisen tyhmältä — oli kuin Ingunn olisi hävittänyt heidän yhteisen onnensa, kuin hän itse olisi eksynyt kaikilta niiltä teiltä, joita hänen olisi pitänyt käydä, kunnes hänestä nyt tuntui kuin hänen oma sielunsa olisi vain pieni, harmaa, kovettunut kivi.

Toivioretkensä jälkeisenä yönä hänessä myllertäneet ajatukset tuntuivat kivettyneen. Hän muisti ne ja tunsi ne tavallaan — kuten sadun poika tunsi jättiläisen talon edustalla seisovat kivimöhkäleet ystävikseen. Mutta ne tuntuivat hänestä kylmiltä ja uneliailta. Hän tiesi itse olevansa tämän uuden rauhan vallitessa paljon köyhempi kuin ennen tuskassa ja hädässä eläessään: jokaisen tuskan okaan ja rauhan kaipuuta läikehtivän laineen aikana hän tunsi omistavansa jotain, joka oli hätää ja tuskaa suurempi: hän rakasti sitä, jota hän pakeni, ja hän oli toivonut kaikessa salaisuudessa sen ajan kerran koittavan, jolloin hän ei enää voisikaan paeta. Hän oli arvellut pääsevänsä ennemmin tai myöhemmin sovintoon Jumalan kanssa — ilman että hänen itsensä oli pakko valita. Mutta hän joutuikin yhä uudelleen ja uudelleen valitsemaan. Ja niin kauan hän oli valinnut itsensä, että hän oli kadottanut rakkauden Jumalaan. Mutta saman tien hän oli kadottanut rakkautensa lämmön ja voiman kaikkeen muuhun, mikä hänelle oli tässä maailmassa ollut rakasta.

Jumala, Jeesus Kristus, Maria — kerran oli asian laita ollut sellainen, että kunhan hän vain ajattelikin näitä sanoja, hänen sydämensä muuttui hehkuvaksi tuleksi. Nyt ei häneen vaikuttanut mikään, lukipa hän rukouksiaan kirkossa tai kotona aamuin illoin ihmisten nähden, kun se aika sattui — tai yksin ollessaan jätti lukematta. Mutta tämä uusi välinpitämättömyys oli yhtä paljon äskeistä tuskaa heikompi kuin tuhkaläjä on roviota mitättömämpi.

Mutta Ingunn — vaikka hänen muistonsa olikin haalistunut ja kulunut, hän ei kuitenkaan tahtonut nyhtää sitä pois ja tehdä tilaa uusille asioille. Ja hänen elämänsä oli nyt muuttunut sellaiseksi, ettei hän voinut omistaa eikä vetää siihen sitä uutta onnea, jota hänelle nyt tarjottiin.

Olav Puolipappi oli kertonut kerran Hvitserkin kummusta — suurimmasta näillä seuduin. Se oli tapahtunut, ennen kuin kristinusko tuli maahan; siihen aikaan asui Hestvikenissä Inggjaldin suku, sama suku, josta hänen isoisänsä isoäiti oli lähtöisin, ja isännän nimi oli Aale Hvitserk. Hän oli ollut kuuluisa viikinki, mutta nyt hän oli jo ikäloppu; silloin sytyttivät hänen vihamiehensä Hestvikenissä tulipalon — se oli ensimmäinen niistä kolmesta murhapoltosta, jotka hävittivät talon tuhaksi. Aalen pojat tasoittivat rauniot ja kuljettivat hirsiä rakentaakseen kaikki uudelleen, mutta Aale antoi miestensä laittaa kummun ja sinä päivänä, jolloin vedettiin pois Aalen pirtin palaneita hirsiä, vanhus astui kummun sisään ja antoi orjien sulkea aukon kivillä.

Olav Auduninpoika muisti pudistaneensa päätään vanhan kaimansa tätä urotyötä kertoessa — mutta hänen mielestään vanha pakana oli ollut oikein miesten mies.

Nyt hän makasi pimeässä hymyillen ajatuksilleen. — Hän oli kyllä varonut hiiskumasta asiasta kenellekään papille, mutta hän oli uhrannut joulumaljan kummun haltialle, olipa vienyt muulloinkin, varsinkin suurina juhlina, sinne oluthaarikan. Olihan Arnvidkin tehnyt niin kotonaan — ei se ole mikään suuri synti; oli tämä sanonut, kunhan pysyi vaiti eikä pyytänyt vainajilta mitään vastalahjaksi. — Nyt hänen varmaankin täytyy ruveta uhraamaan paljon ahkerammin — täten hän loppujen lopuksi joutuisi kohtaamaan pakanallisen esi-isänsä.