LVI LUKU.
Aamulla päivän vaietessa läksimme Udine'sta. Dario oli jo kadulla, vaippaan peittyneenä; hän tervehti ja seurasi meitä kauan aikaa. Parin kolmen peninkulman matkaa näimme yksien vaunujen ajavan jäljessämme, joista joku viuhutteli nenäliinallaan. Vihdoin ne käänsivät takaisin. Kuka niissä oli? Me arvasimme sen.
Jumala palkitkoon kaikkia hyviä ihmisiä, jotka eivät häpee onnettomia rakastamasta! Minä pidän heitä sitä suuremmassa arvossa, koska kovan onnen päivinä tulin tunteneeksi kehnomielisiäkin, jotka minua kielsivät ja toivoivat voittavansa siitä, että minua panettelivat. Näitä viimein mainituita ei toki ollut monta, ja edellisten luku oli varsin suuri.
Erehdyin, kun luulin tuon myötä-tuntoisuuden, joka omassa maassa meitä seurasi matkallamme, lakkaavan, niin pian kuin tulisimme rajan yli. Hyvä ihminen on aina onnettomien ystävä ja maanmies! Kun tulimme illyrialaisiin ja saksalaisiin paikkakuntiin, kohtasi meitä sama osan-otto kuin omassa isänmaassamme. Joka paikassa kuulimme tuota säälivää huudahusta: Arnie Herren! (Herra raukat!)
Monta kertaa, kun tulimme johonkuhun uuteen seutuun, täytyi seisattua, ennenkuin tiedettiin minne mennä kortteeriin. Silloin väkeä aina keräytyi taajaan ympäri, ja saimme kuulla surkuttelevaisia sanoja, jotka todellakin tulivat sydämen pohjasta. Näiden ihmisten hyväntahtoisuus liikutti minua vielä enemmän, kuin omien kansalaisteni. Oi, kuinka olin heille siitä kiitollinen!
Se lohdutus, jonka siitä nautin, riitti lieventämään vihaanikin niitä vastaan, joita sanoin vastustajikseni.
— Kenties, niin arvelin, jos minä lähemmältä näkisin heitä silmiin ja sydämeen, ja he minua samoin, kenties meidän kummankin täytyisi tunnustaa, ett'emme toinen toisestamme löydä tuota luultua pahuutta, jopa lopulla oppisimme toisistamme pitämäänkin!
Liian usein ihmiset toisiansa kammovat sentähden, että eivät tunne toisiansa; muutamia sanoja vaan, ja vihamiehet antaisivat luottamuksella kättä toinen toiselleen.
Pysähdyimme yhdeksi päiväksi Laibach'iin, jossa Canova ja Rezia olivat linnaan pantavat. Kuinka katkera meille kaikille neljälle tämä ero oli, voi helposti kuvata itselleen.
Sinä iltana, kun tultiin Laibach'iin, ja seuraavana päivänä tuli meidän luoksemme eräs herra, jota muistaakseni sanottiin kaupunginkirjuriksi. Hän oli hyvin sivistynyt mies ja puhui lämpimästi ja totisesti uskonnosta. Luulin häntä pappismieheksi, sillä Saksassa pappien vaateparsi ei eriä muitten puvusta. Hänen kasvonsa olivat noita, jotka suoruutensa tähden herättävät kunnioitusta. Valitettavasti tuttavuutemme oli liian lyhyinen, ja mielipahalla täytyy minun myöntää, että ajattelemattomuudesta en pannut hänen nimeänsä mieleen.
Jospa tietäisin sinunkin nimesi, sinä sydämellinen tyttö, joka eräässä Steyermarkin kylässä seurasit meitä ihmistungon keskellä ja, vaunujemme hetken seisahduttua, molemmin käsin meitä tervehdit, ja vihdoin kyynel silmissä läksit pois, nojautuen murheellisen nuorukaisen käsivarteen, joka, vaaleista hiuksistaan päättäen oli saksalainen, mutta joka kenties jonkun ajan oli oleskellut Italiassa ja oppinut onnetonta kansaamme rakastamaan!
Jospa teidänkin nimenne tuntisin, jok'ainoan, te kunnioitettavat perheen isät ja äidit, jotka ken kussakin meitä lähestyitte, saadaksenne tietää, oliko meillä vanhemmat elossa, ja kuultuanne, että oli, vaalenitte ja surkutellen huudahditte: — Oi, sallikoon hyvä Jumala teidän pian palata noiden poloisten luo!