LXXIII LUKU.
Pysyin vielä jaloillani Tammikuun 11 p:ään asti 1823. Sinä aamuna noustessani tunsin jotenkin vähän päänkivistystä, mutta taipuisuutta joutumaan tainnoksiin. Polveni vapisivat, ja tuskin kykenin hengittämään.
Orobonikin oli jo pari kolme päivää sairastanut eikä jaksanut vuoteeltansa.
Minulle tuotiin liemeni, mutta tuskin maistoin siitä lusikallisen, niin kaaduin hermotonna maahan. Kotvasen kuluttua korridori-vahti sattui katsomaan sisään oven aukosta, ja nähdessään minut pitkälläni lattialla, särkynyt vati vieressäni, hän luuli minun kuolleen ja huusi Schilleriä.
Päällikkökin saapui paikalle, haettiin heti lääkäri, ja minä pantiin vuoteelle. Vähitellen toinnuin jälleen.
Lääkäri sanoi vaaran olevan käsissä ja antoi irroittaa raudat. Muuten hän määräsi minulle jotakin sydäntä virkistävää, jota vatsani ei kuitenkaan voinut säilyttää. Päänkivistys kasvoi hirvittävässä määrässä.
Tehtiin paikalla ilmoitus kuvernöörille, joka puolestaan lähetti kuriirin Wieniin, saadaksensa käskyä, millä lailla minua piti hoitaa. Vastattiin, että lasarettiin minua ei pantaisi, mutta muutoin hoidettaisiin samalla huolella kuin lasaretissa olevia. Paitsi sitä valtuutettiin päällikkö omasta kyökistään laittamaan minulle liemiä ja soppia, niinkauan kuin tauti oli kovimmillaan.
Tämä viimeksi mainittu huolenpito alussa ei paljoa auttanut; ei kelvannut minulle mikään ruoka eikä juoma. Tauti pahentui päivä päivältä koko viikkokauden aikana; olin yöt päivät houreissa.
Kral ja Kubitsky annettiin minulle hoitajiksi, ja he suorittivat hartaasti tehtävänsä.
Milloin vaan aivoni oli vähänkin selvillä, Kral virkkoi aina:
— Luottakaa Jumalaan; Jumala yksinään on hyvä.
— Rukoilkaa minun puolestani, lausuin minä, ei, että Hän tekisi minut terveeksi, mutta että Hän katsoisi kärsimyksiäni ja kuolemaani syntieni sovitukseksi.
Kral neuvoi minua pyytämään sakramenttia.
— Ell'en sitä ole pyytänyt, vastasin, niin lukekaa se mieleni heikkouden viaksi; se olisi minulle suureksi virvoitukseksi.
Pyyntöni ilmoitettiin päällikölle, ja linnan kappalainen tuli minua ripittämään.
Tehtyäni synnintunnustuksen sain ehtoollisen ja pyhän voitelun. Tämä pappi, nimeltä Sturm, oli minulle mieleen. Ne aatteet, joita hän esitti Jumalan oikeudesta, ihmisten vääryydestä, anteeksi-annon velvollisuudesta sekä tämän maailman menojen turhuudesta, eivät olleet jokapäiväistä laatua, vaan todistivat hänellä olevan ylevän ja valistuneen mielen, sekä todellista Jumalanpelkoa ja ihmisrakkautta tuntevan sydämen.