XLV LUKU.
Semmoinen mielentila on oikea sairaus, se on niin sanoakseni jotakin unissa-kävelijän tapaista, joka epäilemättä tulee väsymyksestä pitkän ajattelemisen ja valvomisen johdosta.
Eipä siinä kyllä. Öisin en saanut unta, vaan enimmiten houreksin.
Turhaan herkesin illoin kahvia juomasta; unettomuuteni ei kadonnut.
Tuntui kuin jos minussa olisi ollut kaksi henkilöä, joista toinen yhä vaan tahtoi kirjeitä kirjoittaa, ja toinen tehdä jotakin muuta. No hyvä, arvelin minä, tehdään sitten semmoinen välipuhe, että saan kirjoittaa, mutta saksan kielellä; niin muodoin opin sitäkin.
Siitä lähtien panin kaikki paperille huonolla saksan kielellä. Tällä tapaa edistyin kumminkin vähäisen tämän kielen tuntemisessa.
Aamupuolella, pitkään valvottuani, uupuneet aivoni vaipuivat ikäänkuin unen hortoon. Silloin näin unta, tai paremmin houreksin, että näin vanhempieni taikka jonkun muun olevan epätoivossa minun tähteni. Kuulin heidän surkeata vaikerrustaan ja kavahdin heti ylös nyyhkien ja kauhistuneena.
Usein näissä unen houreissa luulin kuulevani äitini äänen, miten hän, astuessaan muiden kanssa huoneeseni, heitä lohdutteli, ja sitten hurskaalla puheellansa kehoitti minua kärsivällisyyteen; ja minä kun silloin iloitsin hänen ja muiden lujuudesta, niin hän yht'äkkiä purskahti itkuun ja kaikki muut hänen kanssaan. En voi sanoa, kuinka tuo minun sydäntäni särki.
Päästäkseni tästä surkeasta mielentilasta, päätin olla kokonaan levolle menemättä. Pidin kynttilää palamassa koko yön, lukien ja kirjoittaen pöydän ääressä. Mutta tuli aika, jolloin aivan valveillani en ymmärtänyt sanaakaan, mitä luin, ja aivoni olivat kykenemättömät mihinkään ajatustyöhön. Silloin rupesin kopioimaan jotakuta, mutta sitäkin tehdessäni oli mieleni aivan toisaalle kiintynyt, omiin huoliini.
Ja vielä pahempi oli, jos laskeusin vuoteelle. Ei ollut mikään asema hyvä maatessani; kääntelihin suonenvedon-tapaisesti edestakaisin, kunnes vihdoin nousin jälleen. Taikkapa, jos vähän nukuinkin, niin nuo tuskalliset unet olivat valvontaa vaivaloisemmat.
Rukoukseni olivat kuivat, ja kuitenkin uudistin niitä usein. En käyttänyt siihen monta sanaa, huusin vaan Jumalan apua, Jumalan, lihassa ilmestyneen, joka on ihmisten suruja kokenut!
Näinä hirmu-öinä mielikuvitukseni kiihoittui siihen määrään, että valveillakin luulin kuulevani huoneessani milloin huokauksia, milloin pidätettyä naurua. Hamasta lapsuuden ajasta en uskonut löytyvän noitia ja kummituksia, ja nyt nuo huokaukset ja naurut minua peloittivat; en tietänyt mitä niistä ajatella, minun täytyi melkein luulla, että tuntemattomat pahat haltijat tekivät minusta pilkkaa.
Tuontuostakin otin vapisevalla kädellä kynttilän katsellakseni, oliko joku pöydän alla minulle tepposia tekemässä. Toisen kerran taas juolahti aivoihini, että minut muka oli tänne muutettu sentähden, että tässä huoneessa taisi olla joku lattialuukku tahi sala-aukko seinässä, josta kiusaajani voivat vakoilla kaikkia, mitä tein, ja julmasti lystäillä minua säikäyttämällä.
Pöydän ääressä istuen, milloin luulin, että joku vetäisi minua nutusta, milloin että kirja, joka putosi lattialle, oli saanut näkymättömän sysäyksen, milloin että joku puhalsi takaani sammuttaaksensa kynttilän. Silloin hypähdin seisaalleni, katselin ympärilleni, kävelin levottomasti edestakaisin, epäillen, olinko mieletön vai järjelläni. Nyt en enää tietänyt, mikä oli totta ja mikä vale-näköä silmäini edessä, ja huudahdin tuskassani:
"Jumalani, Jumalani, miksi olet minun hyljännyt?"