XLVII LUKU.
Vatsan vaivat, joita kauan aikaa oli kestänyt, taukosivat, niin myös päänkivistys, ja minä sain erinomaisen ruokahalun. Ruo'ansulatus oli oivallinen, ruumiin voimat uudistuivat.
Ihmeellinen Jumalan sallimus, joka oli ottanut minulta voimani, nöyristääksensä minua, ja nyt antoi ne minulle takaisin, kun lähestyi tuomioni aika, jott'en peräti kukistuisi kuullessani sen julistusta!
Marraskuun 24 p:nä yksi vankeus-kumppaleistani, tohtori Foresti, vietiin Lyijykamareista pois, emme tietäneet minne. Vartija, hänen vaimonsa ja alavartijat hämmästyivät, vaan eivät tahtoneet antaa meille asiasta selkoa.
— Ja mitä te haluatte kuulla, virkkoi Tremerello, kun ei siinä ole mitään hyvää kuulla? Jo olen liiaksi teille puhunut.
— Sanokaa suoraan, mitäpä hyötyä tuosta vaiti-olosta? huusin kauhistuneena; hän on siis kuolemaan tuomittuna, eikö niin?
— Kuka?… niin hänkö?… tohtori Foresti?… Tremerello oli kahden vaiheella, mutta juttelun halu ei ollut vähin hänen hyvistä puolistaan.
— Älkäät sitten vaan sanoko minua lörpöttelijäksi, minä kun en ensinkään tahtonut aukaista suutani tästä asiasta. Te kai minua pakoititte.
— Niin, niinpä teinkin; mutta taivaan nimessä, sanokaa minulle kaikki!
Mitä on Foresti raukalle tapahtunut?
— Voi, hyvä herra, hän vietiin Huokausten sillan ylitse, ja nyt hän on rikosvankilassa. Kuolemantuomio on julistettu hänelle ja kahdelle muulle.
— Ja se on toimeenpantava? Milloin? Voi niitä onnettomia! Keitäpä ovat, nuo muut kaksi?
— Enempää en tiedä, en tiedä todellakaan. Tuomiota ei ole vielä yleisön tiedoksi julkaistu. Veneziassa on huhu, että muutamat rangaistukset tulevat lievennetyiksi. Suokoon Jumala, ett'ei ketäkään heistä vietäisi kuolemaan, taikka että teitä ainakin säästettäisiin! Minä olen teihin niin mieltynyt, että… suokaa rohkeuteni anteeksi… että pidän teistä kuin omasta veljestäni!
Ja hän lähti liikutettuna pois. Lukija käsittänee mielentilani koko sen päiväkauden ja yön kuluessa, sekä monta päivää jälestäpäin, kun en saanut sen koommin tietoa.
Tätä epätietoisuutta kesti kuukauden; vihdoin ensimäisen prosessin päätökset julistettiin. Muun muassa yhdeksän henkilöä tuomittiin kuolemaan, mutta rangaistus muutettiin armon kautta kovaksi vankeudeksi, muutamille kahdeksikymmeneksi tai viideksitoista vuodeksi (jotka olivat kärsittävät Spielbergin linnassa, lähellä Brünnin kaupunkia Määrissä), toisille kymmeneksi vuodeksi tai vähemmäksi (Laibachin linnassa).
Voiko siitä seikasta, että nämä tuomiot kaikki lievennettiin, johtaa sen päätöksen, että niin tulisi käymään toisenkin prosessikunnan suhteen, johon minä kuuluin? Vai oliko mainittu armo annettu siitä syystä, että nuo vangittiin, ennenkuin uhka-tuomio julistettiin salaseuroja vastaan, mutta meitä oli koko lain ankaruus kohtaava?
— Ratkaisu ei voi olla enää kaukana, arvelin itsekseni; kiitos olkoon
Jumalan, että minulla on aikaa valmistautua kuolemaan.