XVIII LUKU.
En saata sanoa sitä juuri pahanilkeydeksi, jos valitin kammioni kehnoutta. Onnekseni tuli toinen parempi kammio tyhjäksi, jonka minä odottamattani sain asunnoksi.
Olihan siis syytä iloitakseni. Ja kuitenkaan… en saattanut ilman kaipauksetta ajatella Magdalenaa. Lapsellista oli, sen myönnän, noin pysyä kiintyneenä tuntemattomaan henkilöön, ja tosiaankin hyvin vähäpätöisistä syistä! Lähtiessäni en voinut olla silmääni luomatta seinään, jota vastaan niin usein olin istunut nojautuneena, sill'aikaa kun jonkun vaaksan päässä, seinän toisella puolella, tuo vaimo poloinen oli tehnyt samoin. Mieleni teki vielä kerran kuulla tuota tuntehikasta värssyä:
Hyljätylle onnen ken
Tuopi jälleen entisen?
Turha toivo! Taaskin erohetki lisäksi kurjassa elämässäni.
Muuttomatkalla tervehdin kahta noista rosvoista, jotka näin ikkunassa. Päällikkö ei ollut siinä, mutta saatuansa toisilta viittauksen, hänkin tuli minua tervehtimään; rupesi sitten Magdalenan värssyä laulamaan. Oliko aikomus tehdä minusta pilkkaa? Lyönpä vetoa, että jos viideltäkymmeneltä tuota kysyisin, niin yhdeksänviidettä vastaisi: varmaankin niin oli. Ja kuitenkin, huolimatta ääniluvusta, olen minä taipuisa uskomaan, että tuo rosvo-hyvä sillä luuli tekevänsä minulle mieliksi. Siksi minä sen otinkin, ja loin hänelle kiitollisen silmäyksen; hänpä, ojentaen käsivartensa ikkunan rautaristikosta, hattu kädessä, nyykytti vielä päätänsä jäähyväisiksi, kun rupesin portaita alas astumaan.
Pihalle tultuani tuli minulle lohdutus. Holvin alla oli tuo pieni mykkä. Hän tunsi minut heti ja tahtoi rientää luokseni, mutta vartijan vaimo, en tiedä mistä syystä, kaappasi häntä kauluksesta kiinni ja ajoi hänet sisään. Olin pahoillani siitä, ett'en saanut häntä syleillä, mutta sen ohessa minua ilahutti hänen yrityksensä tulla luokseni. Suloiselta tuntuu olla rakastettu!
Se oli tapauksista rikas päivä. Vähän matkaa tuosta tulin entisen kammioni kohdalle, ja siinä seisoi Gioja. "Terve, Melchiorre!" sanoin ohitse mennessäni. Hän kohotti päänsä, ja kääntyen minun puoleeni huusi: "Terve Silvio!"
En saanut tuokiotakaan seisahtua. Käännyttiin porttikäytävään, noustiin toiseen kerrokseen; ja nyt sain asunnoksi siivon huoneen, aivan Giojan yläpuolella.
Kun sänkyni oli tuotu sisään ja minä jäin yksikseni, rupesin huoneen seiniä tarkastelemaan. Siihen oli piirretty muistokirjoituksia, mitkä lyijykynällä, mitkä hiilellä, mitkä piirtimellä. Minua viehätti pari ranskalaista värssyä, joita mielipahakseni en ole pannut muistiin. Kirjoituksen alla oli nimi Normandian herttua. Koetin niitä laulaa samalla nuotilla, kuin Magdalena säkeitänsä; silloinpa kuului varsin läheltä ääni, joka lauloi niitä aivan toiseen tapaan. Kun tuo ääni vaikeni, niin huusin: "Hyvin!" Ja seinäntakainen henkilö tervehti minua kohteliaasti, kysyen, olinko ranskalainen.
— En, olen italialainen, Silvio Pellico nimeltä.
— Francesca da Rimini'n tekijä?
— Aivan niin. —
Nyt hän lausui minulle kunnioitustansa ja samassa sääliänsä siitä, että olin vankeudessa. Sitten hän kysyi, mistä seudusta olin kotoisin.
— Piemontista, vastasin; olen Saluzzolainen.
Taas muutamia kohteliaita sanoja Piemontilaisten mielenlaadusta ja nerosta, sekä merkillisistä Saluzzossa syntyneistä miehistä, ennen kaikkia Bodonis'ista.
Kaikki lausuttiin semmoisella hienoudella, joka todisti miehen saaneen hyvän kasvatuksen.
— Ehkä minullekin sallittanee, sanoin minä vuorostani, kysyä, kuka te olette?
— Te lauloitte vast'ikään minun tekemääni runoa.
— Ne ovat siis teidän tekemänne, nuo sievät värssyt?
— Ovat.
— Olette siis…
— Normandian onneton herttua.