IV.
Iikka Penttinen kulki kuin tulisilla hiilillä.
Hän oli kiukkuinen kuin pilalle ärsytetty pihakoira. Ilman mitään näkyvää syytä hän voi yht'äkkiä ruveta rähisemään miehille, vaikka nämä panivat parastaan jokiuoman puhdistustyössä, mikä suoritettiin Iikan valvonnan alaisena. Välistä hän taas unohti kiukuttelun ja jäi pitkäksi aikaa katselemaan jokiväylän suuntaa alaspäin, aivankuin siellä olisi ollut hyvin ihmeellinen nähtävyys. Silloin hän ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta, seisoi vain puomilla keksinsä varteen nojaten ja tuijotteli sinne salaperäiseltä näyttävän kuusikkokorven uumeniin.
Miehet arvasivat, mikä Iikka Penttistä vaivasi, he tiesivät polttavan uteliaisuuden häntä kiduttavan. Oli vähitellen tultu niin lähelle Soimijokea, että arviolta oli sinne matkaa jälellä enää viisi-kuusi virstaa. Se se Iikan teki rauhattomaksi, hän halusi tietää, millä kannalla asiat siellä perillä olivat.
Vähitellen tarttui Iikka Penttisen tiedonjano kaikkiin muihinkin. Se alkoi kiusata Aatu Lappalaista ja Mikko Sormusta, jotka olivat ylempänä uittotyötä johtamassa, ja lopulta se kiusasi koko miehistöä. Jo ryssäläinen kokkikin menetti mielensä tasapainon, äyski ponttuulla rottapojilleen ja kolhaisi välistä kapustalla Nallea, kun tämä meni uteliaana nuuskimaan, mitä padassa kiehua porisi päivälliseksi.
Ali Martikainen yksin pysyi ennallaan. Hän liikkui ja komenteli jokivarrella, aivan kuin ei olisi edes muistanut Soimijoen olemassaoloa. Niin kallionluja oli hänen varmuutensa, että se suorastaan harmitti Iikka Penttistä.
Hän kyllä koetti johdatella mieleensä taannoista keskusteluaan Ali Martikaisen kanssa, sitä hetkeä, jolloin hänkin Ali Martikaisen varmuuden lumoamana oli ollut näkevinhän heidän joutuvan ensimäisinä Soimijoelle. Tuo näky alkoi kuitenkin tuntua Iikasta yhä epätodenmukaisemmalta, suorastaan harhakuvitelmalta, ja hän kyseli monasti itseltään, kuinka hän oli voinut olla niin lapsellinen, että edes silmänräpäyksen oli sitä uskonut. Mahdotontahan se oli, päinvastoin tuli hän yhä lujemmin vakuutetuksi, että Soimijoki heidän kohdallaan oli jo vallattu ja he tekivät aivan turhaa työtä rähmiessään yötä päivää muka sinne ennättääkseen.
Näin ajatteli Iikka, mutta yhtäkaikki olisi ollut hyvä nähdä asianlaita omilla silmillään ja päästä kerrassaan vapaaksi kiduttavasta epätietoisuudesta, joka alkoi tuntua suorastaan painajaiselta. Monta kertaa oli Iikka jo aikonut pyytää Ali Martikaisen suostumusta tiedusteluretken varustamiseen. Tekosyyksi hän oli miettinyt jokiväylän puhdistamisen lopputaipaleelta. Sen työn kiireellisyydestä voitiin kyllä olla eri mieltä, mutta joka tapauksessa se oli pätevä tekosyy, ja Iikka uskotteli itselleen voivansa sitä aivan kumoamattomilla perusteilla puolustaa.
Mutta ehdotuksensa tekoon ei hänellä ollut rohkeutta. Kun hän siinä tarkotuksessa ohjasi askeleensa Ali Martikaisen lähettyville ja aikoi ottaa asian puheeksi, niin ei puhumisesta tullut mitään. Sanat kuoleutuivat hänen huulilleen, Ali Martikaisen välinpitämätön varmuus teki hänet araksi kuin pahanteosta kiinni saadun rippikoulupojan.
Lopulta Iikka alkoi jo halveksia itseään ja ajatteli, että olisi viisainta ripustautua kuusen oksaan roikkumaan tai pukea hameet ylleen, kun ei miehessä kerran ollut sisua sen vertaa, että olisi toisen miehen silmänluonnin kestänyt ja kyennyt tälle puhumaan suunsa puhtaaksi.
Jonkun verran huojennusta tuotti Iikalle se, että hän alkoi huomata miestensä väylän puhdistustyössä aivan kuin varastautumalla rupeavan eteenpäin rientämään. Ali Martikaisen määräys oli, että väylää piti raivata ja uittopuomeja laittaa vain sikäli kuin etujoukko välttämättä tarvitsi, ei askeltakaan enempää. Miehet kuitenkin raatoivat ihan vihanväellä, ja seurauksena siitä oli, että puomittajakunta lopulta kokonaan irtautui muusta joukosta ja painui korven sisään kuulumattomiin.
Kun Ali Martikainen sen huomasi, virkahti hän kerran ohimennessään Iikalle puolittain hyväntahtoisesti, puolittain ivallisesti naurahdellen:
— Sinullapa näyttää olevan tulinen kiire. Taisit tulla jo uteliaaksi ja haluat nähdä, vieläkö Soimijoki on paikallaan vai joko kutsumaton pitkäkynsi on sen tyyten mukanaan vienyt.
Iikka puolustautui sillä, ettei hän ollut miehiään yhtään hoputtanut, oma halu niitä näkyi alaspäin vetävän. Samalla hän kuitenkin lisäsi, ihan kuin asia nyt olisi ensi kerran hänen mieleensä juolahtanut, ettei olisi haitaksi, vaikkapa osa miehistöstä lähetettäisiinkin etukäteen lopputaivalta puhdistamaan.
— Mitä varten se etukäteen pitäisi puhdistaa? tiedusteli Ali Martikainen kuivasti. — Eihän siinä ole mitään järkeä, jollemme kykene puitamme yhtä nopeasti eteenpäin kulottamaan. Jos viemme puomit Soimijoelle asti, niin luuletko sen antavan meille oikeutta väylän valtaamiseen?
Siinä sitä oltiin! Iikka Penttisen täytyi nolona myöntää, että Ali Martikainen oli aivan oikeassa. Eihän väylän valtaaminen sillä tavoin ollut laillinen.
Hänen teki kuitenkin mieli lisätä, että väylä luultavasti olikin jo aikoja vallattu, jos siitä kerran oli kysymys. Ei hän sentään sitä lisännyt, pyörähti vain kantapäillään ja läksi kiukusta kiehuen kävellä viuhtomaan puomeja pitkin alaspäin.
Saman päivän iltana Iikka huomasi ihmeekseen Ali Martikaisen tulevan uudelleen puomeja pitkin kävellen luoksensa. Tämän tästä hän kävelyssään pysähtyi ja tarkasteli jokivarsia näköjään hyvin uteliaana.
Iikka muisti Ali Martikaisen kerran hankikelillä pikimmältään käväisseen täällä alhaalla asti, ja nyt iski hänelle mieleen, että Ali Martikainen varmasti lueskeli rannan puista joitakin silloin jättämiään merkkejä, jotka saattoivat olla hyvin tähdellisiä, vaikk'ei Iikka itse rannoissa mitään erikoista voinut huomata.
Lopulta näytti Ali Martikainen löytäneen haettavansa; hän lopetti tarkastelun ja viittasi Iikka Penttisen luokseen.
Sydän läpättäen ja kummat odotukset mielessä risteillen läksi Iikka rientämään minkä jaloista lähti. Ali Martikainen odotti häntä keksinsä varteen nojaten näköjään ihan välinpitämättömänä.
— Iltahuudon jälkeen voit lähteä, lausui hän kuin olisi eilispäivän ilmasta puhunut. — Voit varustaa kaksi venekuntaa mukaasi. Mikäli keväällä hankikelillä käydessäni huomasin, on siellä lähempänä Soimijokea pari sahia, joista pahimmat kivet pitäisi pois raivata. Ottakaa sauvoimia ja muita työkaluja siltä varalta.
Oli kuin kymmenleiviskäinen kivi olisi pudonnut Iikan sydämeltä. Hän oli niin hämmästynyt, ettei saanut sanaa suustaan, mutta hänen sisällään kajahti hurja riemuhuuto:
— Siis lopultakin!
Suuren vaikutuksen teki tieto Ali Martikaisen määräyksestä muuallakin jokivarrella. Se yllätti kaikki riemastuttavana kuin läheinen valonvälähdys öisessä lumipyryssä harhailevat matkamiehet. Nopeasti se tieto levisi kauas jälkipäähän saakka, kiihtyneinä sitä mies miehestä toistettiin, aivan kuin Soimijoki olisi ollut jo heidän käsissään.
Ties minkä lumouksen voimalla palasi taas nääntyneihin mieliin yhdellä iskulla horjumaton luottamus Ali Martikaisen onnentähteen. Se mies oli viikon toisensa perästä kulettanut heitä sellaisten vastuksien läpi, jommoisia ei vielä kenenkään toisen urakoitsijan tielle ollut sattunut, oli kulottanut horjumatta, koskaan epäröimättä, koskaan itse levähtämättä ja oli yliluonnollisella tarmollaan pakottanut heidätkin kestämään. Ja nyt se mies antoi määräyksen loppuväylän puhdistamisesta, antoi voitonvarmana.
Oli selvää, että hän myös voittaisi, ei kannattanut sitä yhtään epäröidä.
Tähän tapaan miehet innostuneina keskenään juttelivat, ja hämmästyttävällä vauhdilla alkoivat isot honkatukit tehdä taivalta ahtaassa, sokkeloisessa uittoväylässä. Miesten keksit iskivät kuin pilvistä syöksyvän kotkan kynnet niiden kyrmyisiin niskoihin, raastoivat niitä säälimättömin tempauksin eteenpäin. Jopa oikein lauluksi pistettiin työnteon jouduttamiseksi.
Ei ollutkaan tätä ennen laulu työmaalla kajahdellut, vaikka joukossa oli oikein »lukkarin» nimeä kantava esilaulaja, vanha Matti Nevalainen. Kymmeniä vuosia oli hän sekä Suomen että Aunuksen puolella savotoissa kulkenut, ja jokaiselle työmaalle hän oli tervetullut laulumestariksi ja puoskariksi. Sitä varten oli Ali Martikainenkin hänet mukaansa pestannut, mutta ei ollut Mattia tähän päivään asti laulattanut.
Oli vain vastannut miesten houkutuksiin, että paikkansa se laululla piti olla; piti olla oikea luojan luoma tukkijoki, jos mieli laulun luistaa. Tämä joki ei ollut luojan luoma, saattoi olla itsensä vihtahousun tekoa koko lätäkkö, eikä ainakaan hän aikonut sen rantoja laulullansa ilahuttaa.
Niin oli Matti Nevalainen vihotellut, mutta nyt hän unohti kaunansa ja alotti laulun. Pian yhtyi siihen koko jälkipää, ja iltahuudon joutuessa vedettiin laulua pitkin jokivartta, vedettiin niin että korpi kajahteli.
Iltahuudon jälkeen Iikka Penttinen läksi venekuntineen. Kadehtien jälellejääneet heidän peräänsä katselivat, kun heidän veneensä katosivat korven sisään painuvaa jokiuomaa pitkin.
Aluksi eivät Iikan huomiot mitään lohdullisia olleet; jokiuoma jatkui puolisen virstaa entisen laisena, mutkikkaana ja sokeana kuin hylyksi jätetty veden peittämä mutahauta. Vain hyvin työläästi siinä voi veneillä kulkea; veteen kallistuneiden lenkokuusten oksat tarttuivat airoihin, ja aina vähän päästä vene takertui vedenalaisiin murtoihin, niin että sai sitä hyvän aikaa heilutella ja nykiä, ennenkuin taas liikkeelle päästiin.
Mutta sitten tapahtui äkillinen muutos. Uoma alkoi mennä suoraan länteen, missä päin Soimijoen piti olla, rannat vetäytyivät kauemmaksi toisistaan, ja mikä parasta, virta alkoi aivan huomattavasti vetää. Ihastuneina tervehtivät miehet joen parantumista, ja samalla alettiin ihmetellä Ali Martikaisen verratonta muistia ja tarkkaa silmää. Hankikelillä hän oli hätäisen tarkastusmatkansa tänne asti tehnyt, mutta olipas mies jo silloin haistanut, millä kohdalla voi oikean rehellisen tukinlaskun alottaa.
Kun taivalta oli tehty arviolta pari virstaa, tuli ensimäinen sahi. Tarkastettiin se häthätää ja huomattiin sen näin korkean veden aikana vaativan verrattain vähän puhdistamista. Iikka jätti toisen venekunnan sahille työhön ja jatkoi toisen kera matkaansa eteenpäin.
Virta parantui yhtenään, ja rannat kohosivat oikeiksi kuivapintaisiksi pengermiksi, joille korpi kuusten sekaan sinne tänne alkoi ilmestyä oikein lakkalatvoja honkia. Ei tarvinnut enää kuin vähän airoilla autella, virta kiidätti venettä hyvää kyytiä eteenpäin.
Huolettomina airojansa lepuutellen miehet laulelivat, mutta Iikka Penttinen alkoi jo oudostella, missä se toinen Ali Martikaisen keväällä merkitsemä sahi oli. Hänen arvelunsa mukaan sen olisi pitänyt jo joutua, vai olisiko käynyt niin, että Ali Martikainen olisi paksun lumen peittämää jokiuomaa tarkastellessaan erehtynyt…
Mutta ei ollut Ali Martikainen erehtynyt, siinä tuli jo sahi vastaan. Se oli vielä vähäpätöisempi kuin edellinen, vain muutamia kiviä siinä oli syvällä veden alla, ja ne saivat virran käymään heikoissa häränsilmissä. Oli suoranainen ihme, miten sen talvella oli voinut huomata.
Ei malttanut Iikka Penttinen jäädä sahille työhön, hän tahtoi ensin saada varman vastauksen siihen kysymykseen, joka jo viikkomääriä oli kaikkien mielenpohjalla kytenyt. Hän tahtoi nähdä, millä kannalla asiat olivat Soimijoella.
Sahin alapuolella levisi joki huomattavasti. Samalla loppui virta melkein kokonaan, joki muuttui tyyneksi suvannoksi. Sen toisella rannalla kasvoi kaislikkoa, jossa sorsaparvi kurnutti yksitoikkoista iltasäveltään. Venettä säikähtäen linnut läksivät lentoon alaspäin.
Virran loppuminen ja muut merkit viittasivat siihen, että oltiin lähellä joensuuta. Tavaton jännitys valtasi kaikki veneessä-olijat. Iikka hoputti miehiä soutamaan kovemmin, mutta samalla airoillaan kolistelematta, ja alkoi kiihtyneenä kuulostella, eikö edestäpäin rupeaisi erottamaan ihmisääniä. Hänen sydämensä melkein lakkasi sykkimästä, eikä hän siinä jännityksessään ensinkään huomannut, kun äkkiä rantojen kuusikko päättyi ja hänen eteensä aukesi leveä, juhlallinen vesiväylä.
Soimijoki!
Miehet olivat kuin puusta pudonneet, he eivät olleet uskoa silmiään.
Joella vallitsi erämaan öinen rauha. Usva liukui verkkaan yötuulen ajelemana pitkin vedenpintaa, ja usvan läpi häämötti vastapäiseltä rannalta parvi joutsenia, jotka siellä rannan tuuhean kuusikon alla hiljakseen uiskentelivat. Ei ainoatakaan ihmisääntä kuulunut, ei ainutta tukkia näkynyt.
Miten se voi olla mahdollista? Niin, se oli Iikan mielestä suorastaan käsittämätöntä, satua.
Äkkiä iski hänen päähänsä ajatus, että jospa ovat jo menneet ohi. Hätäisesti ryhtyi hän tarkastelemaan rantoja, näkyikö puissa tukinlaskun merkkejä, kytkimien jälkiä ja hakattujen närevitsojen kantoja.
Niitä olikin runsaasti, mutta vanhempia, ei senkesäisiä.
— Neitsykäinen on tämä puro vielä tämän kesän lukuuni vahvisti tarkastuksen tuloksen Aapeli Miettinen, vanha kokenut tukkilainen, joka oli noussut veneestä rannalle ja nuuski siellä pitkän aikaa metsikköä.
— Eikö näy edes minkäänlaisia oksanmurtumia tai muuta semmoista? tiedusteli Iikka veneensä perästä.
— Ei vähintäkään, ihmisjalka ei ole näitä rantoja tänä kesänä tallannut.
Uskoa se siis piti, niin mahdottomalta kuin se likasta tuntuikin. He olivat tosiaan pääsemässä ensimäisinä Soimijoelle. Jospa ne toiset eivät vain viime tingassa joutuisi alas, sitä vielä puuttuisi!
Iikka käski miestensä soutaa kiireesti takaisin heidän omaan puroonsa. Sinne tultuaan he ryhtyivät ensi töikseen puhdistamaan sahia uittokuntoon.
Mutta mahdotonta oli Iikan hetkistäkään rauhallisesti työskennellä. Vähän väliä hän säikähti omien miestensä sauvointen kolinaa ja oli kuulevinaan alhaalta Soimijoelta milloin ihmisääniä, milloin kirveen iskuja.
Hätäisesti käski hän silloin keskeyttää työn ja alkoi joka hermo jännittyneenä kuulostella, mutta aina osottautuivat vieraat äänet mielikuvituksen luomiksi.
Lopulta hän ei enää jaksanut itseänsä pidättää, vaan lähetti yhden nuoremmista miehistä soutamaan takaisin sananvientiin, että Soimijoella oli paikat tyhjät ja että vain koettaisivat kiireimmän kautta alaspäin pyrkiä. Tosin ei Ali Martikainen ollut sanantuonnista mitään puhunut, mutta Iikka lähetti siitä huolimatta.
— Naurakoon, jos nauraa! murisi hän puolittain itsekseen. Hitto sen miehen metkuihin osasi tottua.
— Se mies näkyy luottavan onneensa, lausui Aapeli Miettinen painolla.
— Niin luottaa eikä turhaan! säestivät toiset miehet kuorossa. — Sillä on onni puolellaan, on ihan kokonaan.
— Se sanoo sitä jumalakseen, tukkilaisten jumalaksi, lausui Iikka.
— Saattaa ollakin se, myönnyttelivät toiset, käyden vakaviksi, melkein hartaiksi.
Auringon noustessa tekivät miehet rannalle nuotion, haukkasivat sen ääressä eväitään ja kävivät sitten hetkiseksi nukahtamaan.
Pitkää aikaa he eivät ennättäneet unia vetää, kun sananviejä palasi kertoen ihmeitä:
Heidän puronsa varrella tehtiin työtä aivan kuin maailmanloppu olisi ovella, niin ilmotti hän hengästyneenä. Heti heidän lähdettyään oli Ali Martikainen pitänyt miehistölle puheen, ilmottaen ensi sanoikseen, että nyt vihdoin oltiin oikean uittoväyläksi kelpaavan paikan niskalla. Pitäisi vain vielä levähtämättä ponnistaa yksi vuorokausi tai hiukan toista, silloin oltaisiin perillä, silloin olisi voitto käsissä. Ja Ali Martikainen oli luvannut miehistölle kaksinkertaisen palkan, jos yritettäisiin täyden päältä. Lisäksi oli hän luvannut, että Soimijoelle päästyä saataisiin työhön koskematta levätä kolme vuorokautta ja täysi palkka juoksisi koko ajan.
Ja sitten oli hurja työ alkanut. Toiset puhdistivat jokea alaspäin, toiset vetivät ylhäältä jälkipäätä kokoon ja kasasivat tukkeja virtapaikan niskaan alaslaskua varten. Ali Martikainen itse oli yht'aikaa joka paikassa, ja ilo oli sen miehen muotoa nyt katsella.
Niin lopetti sananviejä kertomuksensa.
Miehen puhe osottautui todeksi; pian alkoi kuulua huutoa, hoilausta ja hakkaamista sahille asti. Ja siinäpä jo tulla rymistikin ensimäinen etujoukko alas sohojen ja otvapuiden kera. Nopeasti ne iskettiin kiinni rannan puihin närekytkimillä ja samalla raivattiin veteen pistävät oksat ja murrot. Perässä tuli toisia, jotka laittoivat pitkin rantaa kopukoita sellaisiin paikkoihin, missä rannalla oli vaikea liikkua.
Laulaen miehet työtä tekivät, yleinen uupumus oli kuin pois puhallettu, pitkien viikkokausien raskaat koettelemukset unohdetut. Ilo loisti kaikkien katseista, ja miehet kertoivat kilpaa, että Ali Martikainen oli suorastaan sytyttänyt tuleen koko joukon, niin repäisevästi oli hän sanansa sovittanut, niin varma oli hän voitostaan ollut.
Kyllä nyt huomisaamuun mennessä sysättäisiin Soimijokeen semmoinen panos tukkeja, ettei toisten puita mahtuisi enää väliin ainutta kalikkaa!
Vasta iltapäivällä saapui Ali Martikainen alas. Hän oli loistavalla tuulella, vihelteli hattu takaraivolla kuin talkootanssiaisissa, ja poikamainen iloisuus vilkkui hänen silmistään. Kova piirre suun ympäriltä oli melkein tyyten kadonnut, ja toinen oli nyt sointu hänen kuuluvassa äänessään, kun hän tullessaan jakeli miehistölle viimeisiä määräyksiään.
Jo kaukaa huusi hän Iikka Penttiselle:
— Hei, Iikka, jokos alat uskoa onnen olevan meidän kelkassa?
Iikka myönsi, että hänen oli ollut sitä vaikea uskoa. Vielä viime yönä oli hän aivan kuollakseen pelännyt toisten joutuvan viime tingassa pilaamaan koko hyvän pelin.
— Mitä vielä! nauroi Ali Martikainen ylimielisesti kädellään huitaisten. — Kun eivät ennen ehtineet, niin kyllä ne vielä muutaman yön siellä torkkuvat. Ei pidä epäröidä eikä pelätä, siinä koko juttu!
Ali Martikainen ilmotti laskun alkavan kello kuusi illalla, siihen mennessä pitäisi nyörien alhaalla olla selvät.
Selvät olivatkin Iikka Penttisellä nyörit. Soimijoessa olivat puomit valmiina puiden kokoamista varten jokilauttoihin. Ensin aiottiin ne kaikki kasata sumaan laskupaikan alapuolella olevaan laajaan suvantoon, jossa joki muodosti järventapaisen poukaman. Siitä sitten lähdettäisiin lautoilla alas huristamaan.
Ali Martikainen tarkasti häthätää kaikki varusteet ja kertoi sitä tehdessään jättäneensä laskutyön valvomisen Aatu Lappalaisen ja Mikko Sormusen huoleksi. Ne pojat olivatkin jo kasanneet sen verran puita, että ensi yönä Soimijoki voitaisiin rehellisesti vallata.
Kun Ali Martikainen ja Iikka palasivat tarkastusmatkaltaan, huomasivat he ihmeekseen laskupaikan yläpuolella miesten suurella touhulla asettelevan puomia Soimijoen poikki.
— Hei, pojat, mitä hittoa te siellä rakennatte? huusi Ali Martikainen närkästyneenä.
— Sulkua me täällä vain panemme! vastasi Aapeli Miettinen touhussaan. — Pistämme tästä portin kiinni merkiksi, ettei syrjäisillä ole näille markkinoille asiaa.
— Ei helkkarissa vielä! huusi Ali Martikainen.
— Millä oikeudella sen teette, kun meillä ei ole vielä puita joessa ensinkään? Laki on täytettävä rehellisesti eikä anastamalla.
Nolona ja vastahakoisesti Aapeli Miettinen avasi jo yhteen nitomansa puomit keskeltä jokea irralleen ja antoi niiden painua virran mukana pitkin rantoja.
— Ihmeellinen mies! murisi hän puomeja irrottaessaan. — Mitähän se sanoisi, jos toisten puita alkaisi nyt juuri sieltä alas suoltua.
— Mutta niin se on kuin Ali Martikainen sanoo, väitti eräs nuoremmista miehistä. — Laki se pitää olla tukkijoellakin, ei sitä saa kiertää eikä ennakolta yhteistä luojan luomaa kulkutietä kahmaista.
— Eikä ne nyt tähän tule, lisäsi toinen miehistä.
— On se semmoinen se Ali Martikaisen onnentähti.
— Niin se on! vahvistivat toiset hiljaisella äänellä, pälyen taikauskoisella kunnioituksella Ali Martikaiseen päin.
Minuutilleen kello kuusi alkoi ylhäältä kuulua huuto:
— Väylä auki! Tulee!
Se kuului ensin heikosti, mutta vähitellen vahtipaikalta vahtipaikalle siirtyen yhä voimakkaammin, kunnes lopulta koko jokivarsi ulvoi sitä yhtenä ainoana kuorona. Ja kaiku Soimijoen toiselta rannalta vastasi:
— Tu-lee!
Hyvän aikaa saatiin sentään tupakoida, ennenkuin ensimäiset puut tulivat alas. Ensin niitä tuli yksitellen, sitten pienemmissä joukoissa soluen, mutta lopulta alkoi tulla joen täydeltä.
Pian alkoi laulukin jokivarrelta kajahdella. Laskumiehet sen siellä ylhäällä ensin alottivat, ja vähitellen kaikki siihen yhtyivät. Eikä se sitten enää vaiennutkaan koko yönä. Kun alhaalla vielä vedettiin päättyvän laulun loppusäveltä, niin ylhäällä alkoi jo toinen.
Ja Soimijoki täyttyi nopeasti. Alhaalla joen poukamassa oli jo valtava suma tukkeja, kun aurinko alkoi tehdä nousuaan, sunnuntai-aamun aurinko. Silloin oli nimittäin sunnuntai-aamu.
Silloin, juuri auringon noustessa, vedettiin Ali Martikaisen määräyksestä kaksinkertainen puomi Soimijoen poikki laskupaikan yläpuolelle. Viistoon se vedettiin myötävirtaan molemmista rannoista, niin että puomien päät yhtyivät keskellä jokea.
Soimijoki oli sitä myöten sulettu.
Samana aamuna hiukan myöhemmin saapuivat kuokkavieraat. Ali Martikaisen laskukunta oli juuri lopettanut juhla-ateriansa ja kelli Soimijoen korkealla rantaäyräällä hongikon pylvässalissa voimallista rokkaruokaansa sulatellen. Useat miehistä olivat jo unen helmoihin uupuneet, toiset torkkuivat puolinukuksissa. »
Silloin ajelehti virran mukana Soimijokea alas muutamia yksinäisiä tukkeja.
Laiskasti silmiänsä raotellen katselivat kanervikossa kellivät miehet niitä. Lukkari Matti Nevalainen huomautti ykskantaan:
— Terveisiä näkyvät ylhäältä lähettävän, keitä lienevätkin!
Eräs miehistä nousi ja juoksi puomia pitkin tarkastamaan sitä vasten ajautuneiden tukkien leimamerkkejä.
— Pomeranssin lähettämiä näkyvät olevan! ilmotti hän.
—Vai Pomeranssi muisti ensimäisenä, virkahtivat miehet haukotellen ja käänsivät laiskasti kylkeään.
Samassa alkoi kuitenkin ylhäältäpäin kuulua kovaa laulua ja loilotusta, ja pian sieltä tuli virran mukana näkyviin kaksi venekuntaa miehiä sauvoimilla ja kekseillä varustettuina.
Kanervikossa lojuvat miehet kohottivat päitään, ja Matti Nevalainen totesi:
7°
71
— Niitäpä kuulostavat olevan Pomeranssin poikia. Ne ovat aina ja joka paikassa semmoista isoäänistä väkeä.
Äkisti laulu veneissä katkesi, ja kolmella kielellä alkoi tulla sadatuksia, kun tulijat näkivät puomin joen poikki edessään ja joen sen alapuolella täynnä tukkeja.
Matti Nevalainen ei ollut kuulevinaan miesten manauksia, alkoi vain ladella heille kohteliaisuuksiaan ja sanoi pahottelevansa sekä omasta puolestaan että koko sakin puolesta, kun eivät hetkistä aikaisemmin joutuneet.
— Syötiin tässä näet juhlarokka ja siltä myöhästyitte! selitteli hän oikein seisaalleen nousten. — Odotettiin hyvän aikaa ja ihmeteltiin, että outo on viivykki varmasti niille sattunut. Aina ne ovat tähän asti ajallansa paikalla olleet.
Uusi ryöppy karkeita manauksia oli vastauksena Matti Nevalaisen kohteliaisuuksiin. Mutta nyt alkoi toisiakin rannalla kellivistä miehistä valpastua, ja tulokkaiden kera alotettiin vilkas sananvaihto.
Kehotettiin heitä nousemaan rannalle, kun kerran oli yhteen satuttu. Oli kerrassaan hauska saada tietää kuulumiset sieltä ylhäältä, hyvinkö siellä jaksettiin ja aikoiko olla jo ikävä Petroskoin kaupunkiin!
Veneissä-olijat vastasivat kiroten, että he viis välittivät kuulumisista, he tahtoivat paljon kernaammin tietää, millä tuhannen sarvipään voimalla Ali Martikaisen joukko oli rämeistään irti päässyt. He eivät koskaan olleet sitä edes ajatelleet.
Matti Nevalainen lohdutti heitä sillä, että nyt voisivat mennä takaisin ylös ja ajatella tätä asiaa sitä ahkerammin. Heillä oli siihen hyvää aikaa, ei huolinut yhtään työtä kiirehtiä.
— Ja kuinka kauan te sitten aiotte tuon kirotun puominne tuossa meidän nokkamme edessä pitää? kivahti eräs veneiden miehistöstä, nähtävästi niiden päällikkö.
Rannalta ilmotettiin, että sitä oli vaikea tarkalleen sanoa näin etukäteen. Matti Nevalainen arveli kuitenkin vetävän kolmisen viikkoa, ennenkuin häntäpää ennätettäisiin alas saada. Se oli näet vielä siellä lähtöpaikoilla talviteloillaan, ja piti ensin levätä ja virvotella itseään tarpeeksi, ennenkuin lähdettäisiin sitä hakemaan. Matti Nevalainen vakuutti kuitenkin pyhästi, että Soimijoki jätettäisiin rehellisesti ja asetuksien mukaan paikalleen, kunhan jouduttaisiin alaspäin lähtemään.
Ja vielä senkin lupauksen antoi hän koko sakin puolesta, että alasmennessä vietäisiin heidän terveisensä Petroskoin kaupunkiin ja lohdutettaisiin siellä heidän ikävöiviä omaisiaan.
Veneissä-olijat eivät jääneet enempää kuuntelemaan; he läksivät vihaisesti soutaa julistamaan takaisin samaa tietä kuin olivat tulleet.
Ali Martikainen ei kuullut eikä nähnyt tästä vierailusta mitään. Hän nukkui hongan juurella havulyhde päänsä alla, nukkui ensi kerran viikkokausien valvomisen perästä. Komea rinta kohoili syvästä, tasaisesta hengityksestä, hattu oli vierähtänyt maahan ja tuuhea tukka valahtanut ahavoituneelle otsalle.