VI.
Kevät on joutunut kreivilliselle Pielisen pokostallekin, suurten takamaiden myöhäinen kevät. Humisten sulavat hanget toukokuun auringon hautomina, ilmasta kuuluu jo etelän mailta saapuvien muuttolintujen äännähtelyä ja eräänä tavallista lämpöisempänä päivänä alkavat Pielinen ja suuri Lieksanjoki luoda jääpeitettään.
Herra Henrikin virkatalo on kaupunkisaaren kohdalla aivan rantaäyräällä ja siitä on hyvä seurata jäiden lähtöä. Monena päivänä ja monena lauhkeana kevätiltana istuu Brita neito saunan vieressä rantapengermällä ja tarkastelee uteliaana joella tapahtuvaa talven mahdin murtumista, ohitseen soluvien jäiden taivallusta.
Ensi päivänä tuli aivan hienoa jääsohjoa, läheisen Pankakosken särkemää ja rouhentamaa, mutta toisena päivänä alkaa jo tulla särkymättömiä jäälauttojakin, leveitä ja paksuja jullikoita, joille vihainen Pankakoski ei ole tuottanut suuriakaan vaurioita. Ne kulkevat Britan ohi jykevinä ja arvokkaina ja monen mukana on kaikenlaista tavaraa, jota virran tyrskyt eivät ole saaneet matkan varrella pois huuhdelluksi.
Tuossa menee lautta, jonka reunoissa on rämerantojen turvetta ja suuria sammalmättäitä karpalorönsyineen ja puolanvarsineen; tuossa toinen, jonka päällä kellottaa suuri lenkokuusi. Se on nähtävästi kasvanut jollakin rämeisellä rantaniemekkeellä ja siitä nykäisi matkalle lähtevä lautta sen juurineen päivineen mukaansa. Juurista on matkan varrella karissut ja huuhtoutunut kaikki tarpeeton roska tiehensä ja ne sojottavat nyt korkealla avuttoman paljaina ja runneltuina.
Ja mitäs tuolta oli tulossa? Brita tarkkaa uteliaana lähenevää jäälauttaa. Eikös olekin sen mukana vanha venelaho, puoliksi lautalla, puoliksi vesivarassa! Brita kokee arvailla, että olisikohan tuo lautta lähtenyt Pankajärvestä ja olisikohan tuo vanha vene Pankajärven karjalaiskylän miesten omaisuutta.
Nyt lautta soluu hitaasti ja hätäilemättä Britan ohi, virta nykii ja pyörittelee sitä, mutta vene pysyy itsepintaisesti sen matkassa. Taisipa ollakin lauttaan kiinni jäätynyt. Nähtävästi se oli jo syksyllä hylätty jäihin, lahonut venerumilas, aikansa palvellut, ja tuossa se nyt taivalsi viimeistä matkaansa.
Nyt meni jo lautta veneineen kaupunkisaaren ohitse, takertui vielä viimeisen kerran kiinni saaren rantaan ja sitten vähitellen kantautui kauemmaksi, hävisi Pielisen avartuneelle ulapalle.
Britan povelta kohosi huokaus. Aiheuttiko sen huokauksen tuon hylyksi jätetyn, isännättömän veneen taivallus? Vai olisiko ollut toinen syy?
Kevätillan hämyiseltä taivaalta kuului voimakasta siipien havinaa ja joutsenparven joikumista. Ne lensivät Britan pään yläpuolella ja suuntasivat matkansa joen juoksun mukaan sinne, mistä nuo jäälautat tulivat. Eivät laskeutuneet edes levähtämään Pielisen suliin, vaan lensivät kauemmaksi, kenties Pankajärveen, kenties kerrassaan itäisen rajan taakse.
Siitäkö tuo Britan huokaus aiheutui, kun joutsenet eivät pysähtyneet heidän vesilleen? Brita oli kuullut tämän tienoon alkuperäisen karjalaisrahvaan pitävän joutsenta pyhänä lintuna, mutta heikäläiset, luterinuskoiset uudiseläjät, niitä vainosivat säälimättä, niin kuin ne vainosivat karjalaisrahvastakin. Nyt oli jo karjalaisrahvaan valta-asema Pielisen rannoilta häviämässä ja valkojoutsenetkin hävisivät heidän mukanaan.
Pankajärvessä kuuluivat joutsenet vielä viihtyvän, mutta sepä olikin karjalaisten järvi. Sen rannoilla ei vielä elänyt ainoatakaan ruotsia, ei ainoatakaan heikäläistä.
Brita tiesi, että niin oli asia, Pankajärvellä eivät heikäläiset menestyneet. Pari vuotta sitten oli sinne muuttanut kaksi heikäläistä perheineen, mutta tänä talvena hankiaisten aikaan olivat nämä uudiseläjät tulleet takaisin.
Brita tiesi tämän siitä, että toinen näistä miehistä oli käynyt hänen isänsä luona ja haikeasti valitellut kokemiaan vastuksia, mitä lienee valitellut karjalaisten röyhkeyttä. Pankajärven Vannisista siinä oli puhuttu ja Maurosista, varsinkin Vannisista. Liukas ja vastenmielinen luikari oli tuo uudiseläjä ollut Britan mielestä, ja parhaansa mukaan oli se koettanut panetella karjalaisia, mutta kun hänen isänsä oli tiukannut mitä kolttosia karjalaiset olivat nyt viimeksi tehneet, niin selkeää ja suoraa vastausta ei tullut mieheltä.
Ja niin oli mies mennyt matkoihinsa, oli sanonut lähtevänsä Viensuun kylään, jossa jo ennestään eleli hänen sukuaan. Ja kun isä oli tiedustanut miehen veljestä; siitä toisesta uudiseläjästä, niin sen oli sanonut jo olevan siellä Viensuussa ja autioksi olivat muka jättäneet talonsa Pankajärvelle. Eivätkä muuttaisi sinne ennen kuin heidät vietäisiin kreivillisten rakuunoiden turvissa autioksi jääneeseen uudistaloonsa.
Hänen isänsä, oli jäänyt miehen mentyä ärisemään ja sadattelemaan.
Oli sadatellut sekä noita uudiseläjiä että karjalaisia. Varsinkin
Pankajärven Vannisia oli isä sadatellut, sitä ikuista salasaksojen
pesuetta!
Myöhemmin oli Brita kuullut palvelijoidenkin kuiskuttelevan tuon miehen käynnistä ja siitä, mikä oli nuo uudiseläjät oikeastaan karkoittanut Pankajärveltä. Jotakin salaperäistä ja synkeää siellä oli tapahtunut, mutta kukaan ei tuntunut tarkoin tietävän, mitä se oli. Yksi puhui karjalaisten noitakeinoista, toinen kuiskaili muuta: Olivat muka nämä uudiseläjät polttaneet yhden karjalaistaan ja siitäpä syntyi tuima, öinen taistelu Pankajärven jäällä. Huonosti oli käynyt ruotsien siinä taistelussa, nuori ja rivakka karjalainen salasaksa oli keihästänyt toisen heistä henkihieveriin, mutta herra Henrikille ei muka uskallettu sanoa sitä suoraan, kun oli itse ensin ryhdytty tihutöitä tekemään, taloja polttamaan!
Ankaran sydämen tykytyksen sai Brita noita kuiskutteluja kuunnellessaan. Oliko niissä mitään perää ja kuka oli sitten tuo nuori ja rivakka karjalainen salasaksa? Hän tunsi kyllä yhden Pankajärven karjalaisen, nuoren ja rivakan miehen, peloittavan rivakan! Ja hänen isänsäkin tunsi varsin hyvin tuon miehen, nuoren Hilippa Vannisen!
Olisiko Hilippa tehnyt tuon tihutyön, josta kuiskuteltiin… keihästänyt heikäläisen, ruotsin? Brita tiesi Hilipan kyllä pystyvän sellaiseen. Jos karjalaisille tehtiin niin suurta vääryyttä, että heidän talojaan poltettiin, niin Hilippa kyllä tarttui arvelematta karhukeihääseen. Hän tiesi tuon nuoren karjalaisen pystyvän muuhunkin kuin karhukeihästä käyttelemään, syvä punastus väräjöi Britan poskilla, kun hän muisteli, mihin kaikkeen nuori Hilippa pystyikään!
Myöhemmin oli Brita koettanut udella isältäänkin Pankajärven tapahtumista, mutta isä oli vain ärissyt ja sadatellut. Ja uhannut toimittaa toisia uudiseläjiä Pankajärvelle, sellaisia, jotka eivät säikähtäisi salasaksoja!
No Brita kyllä ymmärsi isänsä kiihtymyksen. Houkutteluilla ja lupauksilla oli isä saanut jälleen muutamia uusia porvareja Lieksan kaupunkiin, ne rakentelivat paraikaa talojaan tuolla kaupunkisaarella ja pian joutuvilla kesäkäräjillä piti hänen isästään tulla tämän kaupungin pormestari. Siinä tarpeeksi syytä, minkä vuoksi isä ponnisteli niin tiukasti saadakseen karjalaiset luopumaan salakaupastaan. Sen loppuminen oli tämän uuden kreivillisen kaupungin elinehto.
Mutta Britakin ymmärsi nyt jo näitä asioita mielestään paremmin kuin viime talvimarkkinoiden aikaan. Hän oli kulkenut avoimin silmin ja avoimin korvin, hän oli tämän tästä pujahtanut isästään salaa naapuritaloon, tuonne karjalaisen Mafilo Vaakanaisen taloon. Mafilon tytär Tatjana, vilkas ja eloisa karjalaisneito, oli hänelle kertonut monta tarinaa karjalaisten kärsimistä vääryyksistä tällä pokostalla. Brita tiesi nyt heikäläisten olevan kaikkea muuta kuin enkelejä ja onnen tuojia näille raukoille rajamaille.
Huh, miten hän olikaan silloin talvella säikähtänyt nuoren Hilipan ryöppyävää sanatulvaa, mutta nyt hän oli vakuutettu, että siinä oli kuin olikin hyvin paljon totta pohjalla. Ja mihin tämä lopulta veisi, tämä taistelu? Pankajärven Vannisten tuhoonko se veisi? Vai Pielis-Brahean kaupungin häviöön? Vai löytyisikö välitie, sovittava välitie? Mutta hänen isänsä ei rakastanut sovitteluja ja puolinaisuuksia, isä oli päättänyt voittaa taistelun, maksoi mitä maksoi!
Brita katselee jäiden taivallusta ja jälleen kohoaa hänen rinnastaan huokaus. Joutsenet menivät Pankajärveen! Hän olisi toivonut niiden laskeutuvan tuohon kaupunkisaaren rantaan edes hetkiseksi levähtämään, mutta eivät laskeutuneet. Valkojoutsenet eivät rakastaneet heikäläisiä, ruotseja, vaan pitivät yhtä puolta karjalaisten kanssa!
Pankajärvi joutsenineen kangastelee tänä lauhana, keväisenä iltana Britan mielikuvituksessa jonkinlaisena tarujen järvenä, salaperäisenä satujen pyhättönä. Se nuoren Hilipan kotiniemi kuului olevan ihmeen kaunis, niin oli naapurin Tatjana hänelle kertonut silmät loistaen. Siellä oli vanha kalmistokin, ikivanha uhripuistikko ja siellä pieni tsasouna… rukoushuone tai uhriaitta, mikä lie ollut. Siellä kai nyt uiskenteli se äsken ohi lentänyt joutsenparvi, siellä uhripuistikon rannoilla. Siellä olivat valkojoutsenet pyhiä lintuja, onnen tuojia.
Ja pitäisikö tuon rauhoitetun tarujen paikan joutua raiskatuksi?
Pitäisikö Pankajärvenkin joutua heikäläisten, ruotsien omaisuudeksi?
Masentuneeksi painuu Britan mieli, kumman masentuneeksi ja alakuloiseksi. Vaikka hän olikin herra Henrikin tytär.