XV.
Hilippa olisi kyllä ennättänyt hyvin päiväsaikaan Vie'in kylään, mutta hän viivytteli tahallaan matkaansa. Kun Timo Issakaisen torppa sattui olemaan tien varressa, pistäysi hän siihen kuluttelemaan aikaansa.
Timolta sai Hilippa kuulla, että lautamies Olavi usein kävi Lieksassa ja tapasi tavallisesti näillä matkoillaan Brita neidonkin. Saattoi hyvinkin olla siellä lautamiehellä nytkin Brita neidon lähettämiä avustuksia ja Hilippa ehkä voisikin ohimennen niitä tiedustaa.
Hilippa lupasi sen tehdä varsin mielellään, hänestä tuntui kuin hän tätä Timon asiaa toimittaessaan jo joutuisi kosketuksiin itsensä Britan kanssa. Kyllä hän tiedustaisi Brita neidon lähettämiä avustuksia, hän toisikin ne takaisin palatessaan Timolle, jollei Brita neito vain lähettäisi ylettömän runsaasti hyvyyttä!
Pois lähtiessään huomasi Hilippa torpan pihamaalla kolme Timon puolikasvuista poikaa kelopuita pilkkomassa. Tästä hän sai ajatuksen pyytää yhtä näistä poikaisista maammonsa ja Arhipan naisen avuksi Ohtavaaran pakolaispirttiin.
— Ka minä lähden! julisti heti keskimmäinen, kirkassilmäinen Ohvo poikanen.
Toisetkin pojat olisivat lähteneet ylen mielellään, mutta sovittiin niin, että Ohvo saisi lähteä. Jos Hilippa paluumatkallaan poikkeaisi Timon torpalle, lähetettäisiin Ohvo hänen mukanaan, mutta jos Hilipan asiat vaatisivat hänen palaamaan toisia teitä, saisi Ohvo lähteä yksinään matkalle.
Hilippa antoi tästä lupauksesta Timolle kokonaisen hopeataalarin ja
Ohvo poikanenkin sai pienen, kirkkaan hopearahan.
— Se on sinulle pestirahaksi, pakisee Hilippa, — ja jos hyvin palvelet maammoani, palkitsen sen sinulle runsaalla kädellä!
Ohvo oli topakkaa poikaa ja lupasi kyllä toimittaa hyvin tehtävänsä. Hän sai niin tulisen lähtökiireen, että jätti siinä siunaamassa halkojen pilkkomisen veljiensä huoleksi. Hänen piti näet voidella suksiaan, varustaa itselleen matkareppu, ylen paljon hänellä oli tekemistä ja varustamista.
Vie'in isohkossa karjalaiskylässä oli Hilipalla montakin tuttua taloa, mutta poikkeamatta näihin taloihin hän sivuutti koko karjalaiskylän ja joutui näin sen liepeillä asuvien ruotsien eläntämaille. Siellä oli muista erillään, laajojen uudisviljelysten keskellä lautamies Olavi Hamaran vankka talo, koko Vie'in nuoren luterilaisasutuksen vaurain talo.
Hilipan astuessa pirttiin oltiin siellä syömässä illallista. Suuren honkapöydän ympärillä oli lautamiehen oman perheen lisäksi joku vieraskin, ja kun tulija tunnettiin, vaikeni heti pakinan pito pöydän ympärillä. Näytti siltä kuin syömämiehet olisivat saaneet odottamatta palan kurkkuunsa ja kokivat sitä jokainen nieleskellä alas pälyen vuoroin toisiinsa, vuoroin vieraaseen. Vihdoin nousi lautamies Olavi pöydän takaa ja tuli Hilippaa kättelemään. Hän virkahti lujalla äänellä:
— Vieras lähtee vieraiden puolelle, koska kerran sellainenkin on talossani!
Hän sytytti pankon nurkalla palavasta päreestä uuden soihdun ja johdatti sillä tietä valaisten vieraansa takaisin porstuaan ja sen läpi toiseen pirttiin, joka oli hiukan pienempi kuin yhteinen perhepirtti.
Hilippa oli kyllä huomannut tulonsa tehneen ällistyttävän vaikutuksen lautamies Olavin perheeseen. Hän ei kuitenkaan vielä tietänyt varsinaista syytä, mikä tämän säikähdyksen oli aiheuttanut, hän luuli sen johtuvan vain heidän kyläänsä kohdanneesta herra Henrikin vierailusta. Hän sai kuitenkin pian tietää, että säikähdykseen oli painavampiakin syitä; ilman pitempiä esipuheita selitti lautamies Olavi, että Hilipan oli nyt vaarallista liikuskella heikäläisten parissa. Se oli vaarallista sekä Hilipalle itselleen että myöskin heille, hänen ruotsinuskoisille ystävilleen.
— Ka tiedän hyvin, hyvin tiedän! pakisee Hilippa hieman kärsimättömästä ja samalla oudoksuen lautamies Olavin suorasukaista äänensävyä.
— Tokkopa tietänet vielä kaikkea mitä on tapahtunut? virkahtaa lautamies Olavi painokkaasti. — Tokko lienee vielä tiedossasi herra Henrikin viimeinen toimenpide? Se kuulutettiin Brahean käräjähuoneella vasta viime sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen ja tokkopa se lienee vielä ennättänyt tietoosi?
Ei, sitä ei Hilippa todellakaan tiennyt. Hän naurahtaa ja sanoo, että luuli jo aikaisemmin tapahtuneen tarpeeksi hänen osalleen, ei arvannut enää odottaa uusia tapahtumisia.
— Ja mitäpä uutta siellä sitten kuulutettiin viime sunnuntaina? kysäisee hän jotenkin huolettomasti.
— Henkipatoksi sinut kuulutettiin! selittää lautamies Olavi. — Henkipatoksi tai lainsuojattomaksi… se lienee jotenkin sama asia. Sinun hengiltä ottaminenkin on kenelle hyvänsä luvallista ja sinun elävänä kiinni saamisesta maksetaan kahdenkymmenen hopeataalarin palkinto. Ja ken antaa sinulle suojaa talossaan, sille tuomitaan sakkoa kymmenen riikintaalaria hopeassa!
Hilippa hätkähti. Tämä oli todellakin uutta. Herra Henrikki oli iskenyt toisen iskunsa, toisen kirveltävän iskunsa. Hänen henkensä oli kuulutettu kauppatavaraksi ja hänen suojaajansa saivat kavahtaa itseään.
Ja hän oli nyt lautamiehen katon alla, kreivillisen lautamiehen vieraana. Tämän miehen piti virkansa puolesta valvoa, että herra Henrikin kuulutusta noudatettiin. Hilippa alkoi ymmärtää, minkä vuoksi lautamies Olavin pirtissä oli niin kovin säikähdetty hänen saapumistaan, mutta lautamies Olavi kiirehti selittämään:
— Minä en sinua vangitse! Eikä minun talossani kukaan saa osoitella sinua sormellaan! Tästä kuulutuksesta tietämättä olet saapunut luokseni ja se riittää käyntisi puolustukseksi. Vaan käsittänet itsekin, että tuskinpa moni pokostan talonpoika tämän jälkeen uskaltanee antaa sinulle suojaa, ja hiukan hankalaa se on minullekin, kun elämme näin kylän keskellä!
— Ka, käsitän, hyvin käsitän vaikean asemasi! pakisee Hilippa hämillään. — En olisi tullut luoksesi, jos olisin tämän tietänyt.
— Mitäpä tuosta, kun olet tullut, niin olet nyt vieraanani. Minun sanaani totellaan omassa talossani, ja kun minä sanon, että tästä vierailusta on vaiettava, niin siitä vaietaan!
Hän kävelee kohentamaan päresoihtua ja sen valaistuksessa näki hänen voimakkaista, jyrkistä kasvonpiirteistään, että hän oli todella isäntä talossaan, tinkimätön isäntä. Henkipatoksi julistettu karjalaisystävänsäkin sai olla varma, että tämä mies ei puhunut kaksimielisyyksiä eikä vehkeillyt selän takana, vaan sanoi sanottavansa suoraan ja arkailematta.
Hilippa puolestaan tiesi nyt, ettei hänen tämän jälkeen enää sopinut turvautua lautamies Olavin apuun missään asiassa. Mutta kun hän kuuli lautamiehen puheesta tämän olleen edellisenä sunnuntaina Lieksassa, kysyi hän vielä taattonsa ja muiden vankina istuvien Pankajärven miesten kohtalosta.
— Toistaiseksi ei heille ole tapahtunut mitään, ilmoittaa lautamies Olavi. — Herra Henrikki palasi viime viikolla Kajaanista konventin vuosikokouksesta ja näyttää siltä kuin siellä olisi hiukan paheksuttukin hänen liian jyrkkiä toimenpiteitään. Minä luulen laamannin yrittävän sekaantua tähän asiaan… oli luvannut kevätpuoleen saapua itse tänne tutkimaan vangittujen karjalaisten rikoksia. Ei heillä siis tätä nykyä ole mitään pelättävää, ainoastaan sinut näyttävät konventin herrat jättäneen täydellisesti herra Henrikin kostolle alttiiksi. Ei ilman konventin lupaa herra Henrikki olisi uskaltanut kuuluttaa sinua lainsuojattomaksi.
Lautamies Olavi käveli jälleen kohentamaan pärettä ja Hilippa tarkasteli hänen toimiaan mieli täynnä apeata katkeruutta. Hänet oli heitetty yksin, yhteiskunnan ulkopuolelle ja tuokin mies, rehellinen ruotsi, kääntäisi hänelle tämän jälkeen selkänsä.
Hän mieli jo sanoa lautamies Olaville lyhyet hyvästit, mutta silloin hän muisti köyhän Timon asian ja muisti Britan. Ei, hän ei ollutkaan vielä yksin, olihan Brita sentään hänen puolellaan ja taitavasti sanansa sovittamalla hän saisi kuulla kenties hyvinkin tärkeitä viestejä Britan nykyisistä oloista ja toimista. Saatiinpa nähdä, ettei Brita ollut joutilaana, piti vain varovaisesti urkkia lautamies Olavilta hänen askelistaan.
Ja niin alkoi Hilippa urkkimisensa, kysäisi aluksi aivan kuin ohimennen, oliko lautamies Olavi ehkä käynyt herra Henrikin kotonakin?
— Kävin kyllä herra Henrikin kotonakin, kaikki pokostan lautamiehet oli kutsuttu sinne jumalanpalveluksen jälkeen. Herra Henrikki antoi meille tiukan määräyksen, että tuo sinua koskeva kuulutus olisi viipymättä tehtävä tiettäväksi jokaisessa pokostan kylässä… jokaisen lautamiehen omalla alueellaan.
No, Hilipan mielestä oli sivuasia mitä lisämääräyksiä herra Henrikki oli antanut, kerrassaan sivuasia oli tuo. Pääasia oli, että lautamies Olavi oli ollut Britan lähettyvillä, kenties puhellutkin Britan kanssa! Hän koettaa saada sanansa niin huolettomiksi kuin mahdollista, kertoo tulomatkalla tavanneensa Timo Issakaisen ja Timo raiska oli pyytänyt hänen kysymään, olisiko lautamiehellä mahdollisesti Brita neidolta mitään tuomisia. Vai eikö hän tällä kertaa ehkä sattunut näkemäänkään Brita neitoa?
— Näin kyllä Brita neitoakin, vaan mitään tuomisia ei hän lähettänyt
Timolle! ilmoittaa lautamies.
Lautamiehen suorasukainen vastaus murskasi olemattomiin Hilipan toiveet eikä hänessä olisi ollut miestä kyselemään mitään enempää.
— Ka eipä tuosta mitään, kun ei lähettänyt, niin ei lähettänyt! virkahtaa hän mieli apeana. — Kysyin vain ohimennen, kun Timo pyysi kysymään.
Jälleen hän aikoi ruveta tekemään lähtöä, mutta lautamies Olavi rupesi nyt itsestään kertomaan lisää käynnistään herra Henrikin kotona. Hän sanoi tervehtineensäkin Brita neitoa ja vaihtaneensa pari sanaa tämän kanssa. Ja oikeastaan hän oli odottanut, että Brita neito kutsuisi hänet kuten tavallisesti omaan neitsytpirttiinsä saamaan Timon perheelle lähetettäviä viemisiä, mutta Brita neito oli tällä kertaa näyttänyt kovin hajamieliseltä. Liekö ollut vähän sairaskin, vai liekö vain muuten mietiskellyt omia asioitaan ja niin oli mennyt menojaan pyytämättä häntä neitsytpirttiinsä, puhumatta hänelle sanaakaan Timon perheen viemisistä.
— Jos lieneekin Brita neidolla nykyjään muuta ajattelemista! virkahtaa hän lopuksi naurahtaen. — Kuuluu Brita neito pian menevän naimisiin, niin jos unohtunevat jo Timo raiskan aprakat pois hänen mielestään!
Hilipasta tuntui kuin olisi joku tarrannut häntä kuristamaan kurkusta. Henki salpautui, hänen piti moneen kertaan haukkoa ja yritellä, ennen kuin pääsi ensinkään ääneen. Vihdoin viimein kirposi hänen huuliltaan käheä kysymys:
— Kenen kanssa Brita neito menee naimisiin? Lautamies Olavi katsahti häneen kummissaan.
— Kenenkäkö kanssa Brita neito menee naimisiin? ja hän naurahteli hyväntahtoisesti Hilipan joutavalle uteliaisuudelle. — Kenenkäkö kanssa… eipä liene tällä pokostalla montakaan miestä, joille herra Henrikki antaisi tyttärensä. Nyt on kuitenkin ilmestynyt sopiva sulho ja tietenkin sekä isä että tytär ottavat hänet avosylin vastaan. Brita neito kuulutettiin viime sunnuntaina ensimmäistä kertaa kristilliseen avioliittoon kreivillisen luutnantin Marcus Jöraninpojan kanssa!
Lautamies Olavi sanoi sanottavansa varmalla ja lujalla äänellä ja hänen sanansa kyllä tekivät vaikutuksensa. Hilippa lyyhistyi kokoon ja hänestä tuntui kuin valo olisi sammunut ja katto romahtanut hänen niskaansa. Vasta vähitellen hänen aistinsa tointuivat sen verran, että hän huomasi katon olevan paikallaan, päreen palavan pihdissä ja lautamies Olavin seisovan tanakasti jaloillaan ja niistävän karstaa tuosta ritisten ja pihisten palavasta soihdusta.
Hilippa ei kysellyt enää enempää, hän tiesi nyt tarpeeksi Britan askelista ja edesottamisista. Horjuen hän nousi jaloilleen ja ojensi kätensä talon isännälle.
— Jää hyvästi, lautamies Olavi!
Hänen äänensä oli äskeistäkin käheämpi, mutta hän voitti itsensä ja lisäsi vielä, omaa heikkouttaan uhmaten:
— Jää hyvästi, rehellinen ruotsi! Kiitän sinua entisestä ystävyydestäsi ja siitäkin hyvästä kiitän, kun olet sallinut henkipaton levähtää luonasi!
Hän työntyi jo pimeään porstuaan. Lautamies Olavista näytti kuin olisi menijä horjahdellut uupumuksesta. Ei, hänen omatuntonsa ei sallinut väsyneen matkamiehen lähteä tuolla tavoin pimeään ja pakkaseen. Oli vaikka kahdesti kuulutettu tuo mies henkipatoksi, hänen piti sittenkin olla ihminen. Kiireesti hän lähti ulos ja tapasi siellä Hilipan jo asettelemassa suksia jalkoihinsa. Hän meni Hilipan luo ja virkahti:
— Sanoit minua rehelliseksi ruotsiksi ja tuon nimen pidän kyllä mielelläni. Vaan rehellisen miehen nimeä kantavan pitää olla myöskin teoissaan rehellisen ja niinpä minä en voi lähettää sinua tuolla tavoin taipalelle. Lähde takaisin pirttiini, haukkaat siellä palan illallista ja nukahdat yösydämen ajan!
— Ei, en nyt välitä illallisesta ja nukahtamisesta! ja Hilipan sanoista kuului päättäväinen, jylhä kalskahdus. — En tunne nälkää, en tunne väsymystä ja sitäpaitsi… tämä yösydän lienee oikea aika henkipaton hiihdellä!
Rajusti hän potkaisi suksensa lähtöön ja lautamies Olavi näki hänen oikaisevan suoraan peltojen poikki kylän ulkolaidalta näkyvää metsänreunaa kohden. Hilippa ei siis nähtävästi aikonut poiketa kylän karjalaistaloihinkaan pyytämään ruokaa ja lepoa.
Täysikuu valaisi nukkuvaa kylää ja niinpä saattoi lautamies Olavi hyvin seurata Hilipan matkaa aina synkeänä näkyvään korven reunaan asti. Hänen tuli sääli tuota miestä, tuota reipasta ja avosydämistä karjalaista. Kerrassaan rajattomuuksiin oli herra Henrikki mennyt tuota miestä vainotessaan eikä ollut yhtään ihme, jos Hilippa tunsi nyt sydämessään syvää katkeruutta kaikkia heikäläisiä kohtaan.
Ei lautamies Olavi kuitenkaan aavistanut sitä myrskyä, sitä toivotonta sekasortoa, jonka hänen sanansa olivat aiheuttaneet Hilipan sydämessä. Tuskin Hilippa itsekään vielä tajusi kaikkea, hän tunsi vain kurkussaan ahdistavaa tukehtumista ja hänen korvissaan takoi ja humisi lautamies Olavin sanojen kaiku, että Brita oli kuulutettu kristilliseen avioliittoon kreivillisen luutnantin Marcus Jöraninpojan kanssa. Ei, hänen piti päästä pois tästä talvisen kuutamon itsekylläisessä lekotuksessa nukkuvasta kylästä. Hänen piti päästä hiljaiseen korpeen. Siellä oli henkipattojen ja häväistyjen suojaava koti… siellä oli nyt hänenkin kotinsa!
* * * * *
Riiko on jo ikäväkseen odotellut Hilippaa Laria hautaamaan. Jo edellisenä iltana hän kävi panemassa alulle haudan kaivamisen ja nyt hän tuli jo aamuhämärissä lopettamaan työtään!
Saatuaan haudan valmiiksi meni Riiko vanhan kalmariihen luo ounastelemaan, mutta Hilipasta ei näkynyt ei kuulunut merkkiäkään. Riiko pistäysi riihessäkin ja ihmeekseen hän löysi kylmältä kiukaalta Hilipan täysinäisen eväskontin. Nähtävästi oli Hilippa jo edellisenä päivänä jättänyt konttinsa siihen, mutta mihinkä kummaan itse mies oli kadonnut.
Riiko lähtee vielä palaneen talon pihamaalle ja sinne ilmestyi vihdoin viimein Hilippakin. Hän tuli niemen tyveltä päin, hiihti avopäin ja väsyneen tavoin reuhtoen. Ja millainen olikaan Hilipan ulkonäkö: Lyhyt hiihtoturkki reuhotti avoimena ja sen rinnuksissa oli repeämiä, niin kuin karhun pitkät kynnet olisivat kourineet tuota turkkia. Kasvoissakin näkyi Hilipalla verinaarmuja ja hänen hiuksiinsa, partaansa, vaatteisiin, joka paikkaan oli takertunut havuneulasia. Hilippa näytti ylen ryvettyneeltä ja runnellulta ja vanhemmaltakin hän näytti kuin tavallisesti, vähintäin kymmenen vuotta vanhemmalta. Hänen piirteisiinsä, koko olemukseensa oli ilmestynyt jotakin särkynyttä kulmikkuutta.
Riikon mieleen tuli Vienanmatkalla näkemänsä villi Timo, Hilipan irvikuva. Hilippa oli nyt itse tuon kieroon menneen irvikuvansa näköinen ja hänen silmissäänkin paloi villi, hurjistunut ilme. Riiko aivan pelästyi serkkumiehensä äkillistä muuttumista ja uteli ihmeissään:
— Missä sinä olet hiihdellyt ja mikäpä kumma sinut onkaan matkalla tavoittanut?
Hilippa nauroi kovaäänisesti ja tuossa naurussakin oli outo, kolea kaiku, joka karmi Riikon selkänahkaa.
— Missäkö olen hiihdellyt… sitäkö kyselet, Riiko? Tuskin paljon missään!
Jälleen nauroi Hilippa tuota vihlovaa, kolkkoa nauruaan ja selitti sitten käyneensä Vie'in lautamiehen luona. Niin, siellä hän oli vain hiihtänyt, rehellisen ruotsin vieraana pistäytynyt… tietämässä taattonsa ja toisten vankina istuvien kohtaloa. Ja sen jälkeen hän oli hiukan hiihdellyt huvikseen… suotta ja aikansa kuluksi maleksinut!
Riiko ei kysynyt mitä uutisia Hilippa oli kuullut vankina istuvien kohtalosta. Hän näki kysymättä, että nuo uutiset olivat olleet kaikkea muuta kuin valoisia, ja ennättipä hän kysyä niitä myöhemminkin. Nyt häntä huoletti vain Hilipan surkea näkö. Hilippa näytti äkkiä tulleen sairaaksi, ja Riiko alkoi tiedustella, oliko Hilippa ensinkään levännyt yön aikana ja oliko hän syönytkään mitään. Hänen eväskonttinsa näkyi olevan tuolla riihessä, jos mentäisiin sinne ja Hilippa haukkaisi hiukan suurusta pahimpaan nälkäänsä!
— Mitäpä suuruksesta, en minä ole nälissäni! nauraa Hilippa. — Ei nälkä eikä väsymys minua vaivaa, ei kerrassaan mikään minua vaivaa! Sain Vie'in lautamieheltä, rehelliseltä ruotsilta, niin mainioita viestejä, että kaikkosi nälkä ja jano ja väsymyskin pitkäksi aikaa. Aivan huvikseni lähdin ne viestit kuultuani hiihtelemään ja hiihtelin… hiihtelin koko yön levähtämättä! Vai lienenkö hiukan levähtänytkin… jos lienen pitänyt tulta tuolla Vie'in puolen saloilla ja siinä havuvuoteella hiukan piehtaroinut ja itseäni ryvettänyt. En muista tarkalleen mitä lienen tehnyt ja mitäpä… mitäpä tuossa muistamistakaan… mitäpä joutavia muistelemaan! Nyt lähdemme panemaan maan multiin Lari veljyttäni, jopa taisitkin minua hiukan odotella ja oudoksua viipymistäni?
Riiko sanoi vain kaivaneensa haudan valmiiksi ja siinäpä oli ollutkin tarpeeksi puuhaa, ei hän siinä työssään ensinkään muistanut oudoksua toisen viipymistä.
— Ka sepä hyvä, kun hauta on valmiina! pakisee Hilippa. — Eipä siis muuta, panemme vain Lari veljyeni hautaan ja sitten lähdemme muihin toimiin… elävien miesten toimiin!
Hänen silmissään välähti raju leimahdus, mutta se olikin viimeinen. Sitten Hilippa näytti aivan kuin talttuvan ja pehmenevän. Hän ei tehnyt enää mitään rajuja eleitä, ei edes nauranutkaan enää tuota vihlovaa, koleata nauruaan, vaan käveli äänettömänä, ripein ja päättäväisin askelin serkkumiehensä edellä riihen luo.
Siellä he käärivät vainajan mukanaan tuomiinsa hursteihin ja sovittivat hänet arkkuun. Ja niin kuljetettiin arkku ahkiossa vanhaan kalmistoon ja laskettiin siellä syvään hautaan, jonka Riiko oli kaivanut aivan lähelle ruotsien polttaman tsasounan jäännöksiä.
Ripeästi täyttivät serkukset haudan mullalla, tasoittelivat kummun ja panivat sen katteeksi tuoreita kuusen havuja. Lopuksi he lankesivat polvilleen kummun ääreen, tekivät siinä ristinmerkkejä ja kumartuivat suutelemaan kylmää maata. Sen parempaa eivät he osanneet, siihen sai tyytyä Lari poikanen. Ja siihen sai tyytyä hyvä Isä Jumalakin.
He seisoivat vielä kummun ääressä, kun jäältä hiihteli heidän luokseen
Jehki vanhus ja kertoi olevansa nyt matkalla Lieksaan.
— Mitäpä sinne menet? kysyy Hilippa terävästi. — Menen tarjoamaan itseäni herra Henrikille. Kauan aprikoin puoleen ja toiseen, ka lopulta pääsin päätökseen. Kun laskisi edes toisen pojistani kotiin, niin mitäpä minusta itsestäni, vanhasta miehestä. Pian jo menen muutenkin hautaan, niin vaikka minut teloittaisikin… ei tulisi suurta vahinkoa!
— Ka mene yrittämään vaihtokauppaa, mikäpä yrittäessä!
— Ja mitä te mielitte nyt tehdä? kysäisee Jehki vanhus vuorostaan.
— En tiedä mitä tämä Riiko serkkuni mielinee, ja Hilippa naurahtaa, — vaan minulta… minulta vie herra Henrikille terveiset, että en jouda vielä tulemaan. Vielä on minun tehtävä yksi kauppamatka… ylen pitkä kauppamatka ja jos sitten saapunen herra Henrikin luo tilinteolle. Siihen asti saa minua vuotella!
— En minäkään nyt lähde Lieksaan, sanoo Riiko päättävästi, — seuraan
Hilipan mukana, minne hyvänsä hän lähteneekin!
Kun Jehki vanhus oli mennyt menojaan, ilmoitti Hilippa serkulleen aikovansa nyt Vienan maille… niistä sotahuhuista selkoa ottamaan. Jos Riiko mieli hänen mukaansa, olisi parasta siirtää Riionkin kotoa kaikki, mikä oli arvokasta, Ohtavaaran pakolaispirtille.
— Mitäpä tuolla lienee niin arvokasta, naurahtaa Riiko. — Keräsin vähän minkä mitäkin ahkioon ja se on tuolla riihen luona. Kaikki muu saapi jäädä!
He hiihtelivät vielä kerran vanhalle kalmariihelle. Hilippa otti kiukaalta eväskonttinsa ja silloin tuli hänen mieleensä eräs asia. Hän irroitti kiukaan reunasta muutamia kiviä ja näin syntyneeseen loveen hän kätki poveltaan ottamansa ruotsinuskoisten kirjat. Tätä tehdessään hän nauroi katkerasti ja virkahti serkkumiehelleen:
— Tämä on minun aarrekätköni sotatielle lähtiessäni! Elin vähän aikaa mielettömissä haaveissa, luulin olevan tässä Isä Jumalan luomassa maailmassa muutakin kuin vihan ja koston, vaan mitään muuta ei ole. Niin jääköön ja unohtukoon aarteeni tähän vanhaan kalmariiheen… täällä oikea paikka mokomille!
Vielä hän nauroi tuota koleata, pintaa karmivaa nauruaan ja oikaisi sitten itsensä. Napitti lyhyen turkkinsa, kaivoi sen taskusta korvuslakkinsa ja painoi sen päähänsä. Riihestä ulos tultuaan hän iski oven kiinni ja sulki sen ruostuneella hakasella.
Sinne jäi kyhjöttämään vanha kalmariihi… puoleksi kinosten, puoleksi metsän peittoon.
Vielä viikon päivät viipyivät Hilippa ja Riiko Ohtavaaran pakolaispirtillä. He odottelivat keväisten hankikelien joutumista ja hankkivat siinä odotusaikanaan pakolaisten tarpeeksi kolopuita ja minkä mitäkin tarpeita.
Matkansa tarkoitusta eivät he selvittäneet sen tarkemmin, sanoivat vain lähtevänsä rajan taa piileskelemään.
Paljon Hilippa tasaantui näinä päivinä. Yhtäkaikki huomasi Paraske muorin tarkka maammon silmä pojallensa tapahtuneen jotakin outoa ja mieltä järkyttävää ja niin hän koki hellästi huolehtia Hilipan varusteista matkan joutuessa.
Tuo hyvä Paraske muori, viljavia kyyneleitä hän vuodatti hyvästellessään poikoansa, ainokaistansa. Kovin olivat surut häntäkin runnelleet, kokoon hän oli painunut ja rypistynyt. Hilipan sydäntä riipaisi repivä tuska häntä halatessa.
Ja vielä toisen kerran tavoitti tuo tuska Hilipan, kun he kauniina hankiaamuna hiihtivät rajalinjan ylitse.
Kaukaa Pankajärven suunnalta kuului teirien kuherrusta, ja silloin Hilippa muisti kotiniemensä tyvelle jääneet rakennushirret. Hänen hartiansa painuivat kumaraan ja autio tyhjyys hiipi hänen sydämeensä…