KAHDESKYMMENES LUKU.
1.
Hän istui ja poltteli pianoagentin kanssa ja koetti karkoittaa ajatuksiansa jokapäiväisellä lörpöttelyllä. Hän tuli pinnalta yhä ystävällisemmäksi ja tuttavallisemmaksi, mitä huolestuneemmaksi ja epävarmemmaksi hän tunsi itsensä. Hän oli vakuutettu, että Paul oli Chicagossa Zillan tietämättä ja suoritti tekoja, jotka eivät suinkaan olleet moraalisia ja turvallisia. Kun agentti haukotellen selitti, että hänen täytyi merkitä kirjaan tilauksensa, lähti Babbitt hiljalleen hotellista. Mutta sitten hän ärjäisi »Campbell Inn!» autonkuljettajalle. Hän istui hermostuneena liukkaalla nahkapatjalla kylmähkössä puolihämärässä, jossa oli tomun, hajuvesien ja turkkilaisten paperossien tuoksua. Hän ei kiinnittänyt mitään huomiota lumiseen rantaan, pimeisiin kortteleihin ja äkkiä ilmestyviin valoasäteileviin kadunkulmauksiin The Loopin eteläpuolen tuntemattomissa seuduissa.
Campbell Innin portieerihuone oli kova, kiiltävä, uusi; yöportieerin oli vielä kovempi ja kiiltävämpi. »Jaha?» sanoi hän Babbittille.
»Asuuko mr. Paul Riesling täällä?»
»Asuu.»
»Onko hän nyt kotona.»
»Ei.»
»Olkaa sitten hyvä ja antakaa minulle hänen avaimensa, niin minä jään häntä odottamaan.»
»Se ei kävele. Odottakaa täällä, jos teillä on hänelle asiaa.» Babbitt oli puhunut sillä huomaavaisuudella, jota kaikki kunnonveljien piiriin kuuluvat osoittivat portieereille. Nyt hän sanoi muristen: »Minä joudun ehkä odottamaan kauan. Minä olen Rieslingin lanko. Minä haluan mennä hänen huoneeseensa. Näytänkö minä varasrakkarilta.»
Hänen äänensä oli matala ja äreä. Huomattavan kiireesti otti porttieeri avaimen selitellen: »En minä sanonut teitä varasrakkariksi. Se on vain hotellin sääntö. Mutta jos tahdotte — — —»
Hississä Babbitt ihmetteli, miksi hän oikeastaan oli täällä. Miksei Paul saisi syödä päivällistä kunniallisen aviovaimon kanssa? Miksi hän oli valehdellut olevansa Paulin lanko? Hän oli käyttäytynyt kuin kakara. Hänen piti pitää varansa ja karttaa sanomasta teatraalisia tuhmuuksia Paulille. Istuuduttuaan hän koetti näyttää arvokkaalta ja tyyneltä. Sitten hän ajatteli — — — Itsemurha. Hän oli tietämättänsä sitä pelännyt. Paul oli juuri semmoinen mies, joka saattaisi olla sellaiseen kykenevä. Hän on varmasti menettänyt terveen järkensä, muutoin hän ei olisi voinut takertua tuohon — vanhaan haaskaan.
Zillan! — Piru vieköön Zillan! Kuinka hartaasti Babbitt olisi halunnut vääntää sen kirotun naisen niskat nurin! — Zillan oli luultavasti lopulta onnistunut tehdä Paulista hullu.
Itsemurha. Ulkona järvellä, kaukana rannikolle kasaantuneiden jääröykkiöiden takana. Olisi kaamean kylmää hypätä veteen nyt.
Tai kurkku poikki kylpyhuoneessa — — —
Babbitt syöksyi Paulin kylpyhuoneeseen. Se oli tyhjä. Hän hymyili heikosti.
Hän sormeili kaulustaan, joka oli hänet tukahduttaa, katsoi kelloaan, avasi ikkunan, tuijotti kadulle, katsoi kelloaan, koetti lukea iltalehteä, joka oli piirongin lasipäällyställä, katsoi taas kelloa. Kolme minuuttia oli kulunut siitä, kun hän oli katsonut sitä ensimmäisen kerran.
Ja hän odotti kolme tuntia.
Hän istui liikkumattomana, palelevana, kun ovenripaa käännettiin. Paul astui sisään, silmissään kova ilme.
»Terve», sanoi Paul. »Oletko kauan odottanut?»
»Vähän aikaa.»
»No?»
»Mitä no? Minun teki vain mieleni tulla kuulemaan, kuinka sinun luonnisti Akronissa.»
»Hyvin kyllä. Mitä se sinua liikuttaa?»
»Älä helkkarissa, Paul, mistä sinä olet vihainen?»
»Mitä sinä sekaannut minun asioihini?»
»Mutta, Paul! Älä viitsi minua tuolla tavoin puhutella. Enhän minä sekaannu mihinkään. Minusta oli vain niin hauska nähdä sinun vanha ruma naamasi, että teki mieleni tulla sinua tervehtimään.»
»Minä en aio sallia kenenkään nuuskia askeleitani ja koettaa minua komennella. Minä olen saanut sitä lajia niin paljon kuin aion sietää.»
»Mutta sitähän en, piru vie, minä — — —»
»Minä en pitänyt siitä tavasta, millä sinä katsoit May Arnoldia, enkä siitä äreästä äänestä, jolla sinä häntä puhuttelit.»
»No, olkoon sitten! Jos kerran tahdot, että minä sekaannun sinun asioihisi, niin minä sekaannun. Minä en tiedä, kuka sinun May Arnoldisi on, mutta minä tiedän pirun hyvin, että sinä ja hän ette puhuneet kattohuovasta ettekä myöskään viulunsoitosta! Ellei sinulla ole mitään moraalista kunnioitusta itseäsi kohtaan, niin pitäisi sinun ainakin tuntea sitä yhteiskunnallista asemaasi kohtaan… Mies matkustaa pitkiä matkoja saadakseen istua tirkistelemässä jonkun naisen silmäparia kuin kaihoava koulupoika! Minä voin ymmärtää, että voi horjahtaa, mutta minä en aio suvaita, että mies, joka on ollut minun ystäväni niinkuin sinä olet ollut, luisuu kaltevalle pinnalle, hiipii pois vaimonsa luota, vaikkapa tämä olisikin niin toraisa kuin Zilla, ja lähtee heilumaan helmojen perässä…»
»Niin, sinä olet niin täydellinen pikku aviomies.»
»Niin olen. Minä en ole naimisiin mentyäni koskaan katsonut kehenkään muuhun naiseen kuin Myraan — —käytännöllisesti katsoen — — — enkä tule sitä koskaan tekemään. Minä sanon sinulle, että epämoraalinen elämä ei ole mistään kotoisin. Mitäs siitä hyödyt? Etkö sinä, poikaparka, ymmärrä, että se tekee Zillan vieläkin mahdottomammaksi?»
Väsyneenä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin heitti Paul lumesta märän vaippansa permannolle ja istui itse heiverälle rottinkituolille. »Sinä olet vanha pässinpää etkä tiedä moraalista enempää kuin Tinka, mutta olet sittenkin hyvä olemassa, Georgie. Sinä et vain voi ymmärtää, että minä olen lopussa. Minä en jaksa enää sietää Zillan ulvontaa. Hän on saanut päähänsä, että minä olen piru, ja — — Täydellinen inkvisitio. Kidutus. Hän nauttii siitä. On kiintoista nähdä, kuinka kiukkuiseksi hän voi minut saada. Ei minulla ole muuta neuvoa kuin etsiä jotakin lohdutusta, mitä tahansa ja missä tahansa, taikka sitten tehdä jotakin vielä äärettömän paljon pahempaa. Tämä mrs. Arnold, hän ei ole varsin nuori, mutta hän on kunnon ihminen, joka ymmärtää, sillä hänellä on ollut huolia itsellään.»
»Niin kai, hän on tietenkin niitä kanoja, joiden miehet eivät heitä ymmärrä!»
»En tiedä. Ehkä niinkin. Hänen miehensä kaatui sodassa.»
Babbitt nousi kankeasti, seisoi Paulin vieressä, taputti häntä olalle ja ynähteli lempeitä, anteeksiantavaisia ääniä.
»Kautta kunniani, George, hän on kunnon nainen ja hänen elämänsä on ollut helvettiä. Me osaamme tosiaan virkistää toistemme mieltä oikein hyvin. Me uskottelemme toisillemme olevamme maailman herttaisimman hieno pari. Me kenties emme sitä usko, mutta tuntuu hyvältä, kun on joku, jolle voi olla ihan avomielinen eikä tarvitse loputtomasti selitellä ja todistella — — —»
»Ettekö mene sitä pitemmälle?»
»Miksei mennä? Jatka vain! Sano!»
»No, eipä silti eikä sen puolesta — — — en nyt sano juuri sitäkään, että hyväksyisin, mutta — — —» Ja puuskassa, joka sai hänet tuntemaan itsensä suureksi ja jalomielisyyttä uhkuvaksi, hän virkkoi: »Se ei, peeveli vieköön, kuulu minulle! Minä teen sinun puolestasi mitä tahansa, jos on mitään tehtävää!»
»Saattaa ehkä olla. Minä huomaan Zillan kirjeistä, jotka on lähetetty tänne Akronista, että hänestä alkaa tuntua epäilyttävältä, kun viivyn niin kauan poissa. Hän saattaisi totisesti antaa vakoilla minua ja tulla Chicagoon ja sännätä johonkin ravintolaan ja huutaa syytöksensä minua vastaan kaikkien ihmisten kuullen.»
»Minä pidän huolen Zillasta. Minä syötän hänelle hienon historian, kun palaan Zenithiin.»
»Enpä tiedä — — — eiköhän sentään ole parasta, että annat olla. Sinä olet kyllä hurjan hyvä, mutta minusta ei diplomatia ole sinun vahva puolesi.»
Babbitt näytti loukkaantuneelta, sitten suuttuneelta. »Minä tarkoitan naisiin nähden! Sitä minä tarkoitan. Liikediplomatiassa saa hakea toista, joka on sinua ovelampi, mutta minä tarkoitan vain naisiin nähden. Zilla lörpöttelee tosin tuhmuuksia, mutta hän on aika ovela. Hän nyppisi sinusta totuuden esiin silmänräpäyksessä.»
»No, niinkuin tahdot, mutta — — » Babbitt oli vielä murheissaan, ettei saanut olla sala-agenttina. Paul sanoi lohduttaen:
»Sinä voisit tietenkin sanoa hänelle olleesi Akronissa ja tavanneesi minut siellä.»
»Tietysti! Eikö minun muka tarvitse matkustaa katsomaan sitä sokerileipomotonttia Akronissa? Eikö? Eikö se ole hemmettiä, että täytyy poiketa sinne matkalla, kun tekisi kovin mieli päästä jo suoraan kotiin? On totisesti! Usko pois, että se on ihan hemmettiä!»
»Mainiota! Mutta, laupias taivas, älä vain mene kaunistelemaan historiaa. Kun miehet valehtelevat, koettavat he aina tehdä sitä liian taiteellisesti, ja senvuoksi naiset alkavat epäillä, ja — — Otetaanko drinkki, Georgie? Minulla on vähän giniä ja pisara vermuuttia.»
Paul, joka tavallisesti kieltäytyi ottamasta toistakaan cocktailia, otti nyt toisen — ja kolmannenkin. Hän tuli punervasilmäiseksi ja sopertavaksi. Hän oli rasittavan hilpeä ja siekailematon.
Autossa tunsi Babbitt hämmästyksekseen silmäinsä kyyneltyvän.
2.
Hän ei ilmaissut suunnitelmaansa Paulille, mutta hän poikkesi todellakin Akroniin, kahden junan väliajalla, siitä ainoasta syystä, että tahtoi lähettää Zillalle kirjekortin: »Täytyi poiketa tänne päiväksi, tapasin sattumalta Paulin.» Zenithissä hän meni käymään Zillan luona. Jos Zilla ihmisten ilmoilla oli ylen määrin kampailtu, maalattu ja hoikaksi kiristetty, niin oli hänellä huolimattomissa arkioloissa tahrainen sininen aamuvaippa, rikkinäiset sukat ja virttyneet vaaleanpunaiset silkkitohvelit. Hänen kasvonsa olivat kuopalla eikä hänellä näyttänyt olevan puoliksikaan niin paljon tukkaa kuin Babbitt muisti, ja sekin puoli oli vanuinen. Hän istui keinutuolissa makeisrasiain ja helppohintaisten aikakauslehtien keskessä, ja hänen äänensä oli ruikuttava, kun se ei ollut ivallinen. Mutta Babbitt oli tavattoman reipas:
»Jaha, jaha, Zilla, täällä pidetään hiukan lepoaikaa, kun isäntä on matkoilla. Niin sitä pitää! Olenpa varma, että Myra ei koskaan noussut ennen kymmentä, kun minä olin Chicagossa. Sano, saanko lainata termos-pulloanne — minä poikkesin vain kysymään, voisitko lainata sitä minulle. Meillä on pieni kelkkaretki — ja pitää ottaa lämmintä kahvia mukaan. Jaa, saitko korttini Akronista, että olin tavannut Paulin?»
»Sain. Mitä hän puuhasi?»
»Mitä tarkoitat?» Hän avasi päällysnuttunsa ja istui kokeeksi tuolinkarmille.
»Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan!» Hän selaili erään »magazinen» lehtiä, jotka kahisivat hermostuttavasti. »Hän koettaa tietysti kurttiseerata jotakin hotellintarjoilijatarta tai manikuristia tai jotakin semmoista.»
»No peijakas! Ainako sinun pitää vihjailla, että Paul juoksee hamejahdissa? Hän ei ensinnäkään juokse, ja jos juoksisi, niin tapahtuisi se arvattavasti senvuoksi, että sinä alituisesti vihjailet ja kiusaat häntä. Se ei ollut minun tarkoitukseni, Zilla, mutta kun Paul on Akronissa — — —»
»Onko hän tosiaan Akronissa? Minä tiedän, että hän kirjoittaa Chicagoon jollekin inhoittavalle naiselle.»
»Enkö jo sanonut, että tapasin hänet Akronissa? Mihin sinä oikeastaan pyrit? Väitätkö minun valehtelevan?»
»En, mutta minä vain — — Minä tulen kovin levottomaksi.»
»Niin, siinähän se juuri on tuhmuus! Sehän se justiin on hullua! Yhtäältä sinä rakastat Paulia ja toisaalta kuitenkin kiusaat ja haukut häntä, kuin vihaisit. Minä en ollenkaan voi ymmärtää, mistä se johtuu, että mitä enemmän erinäiset ihmiset rakastavat toisiansa, sitä innokkaammin he koettavat tehdä toisiaan onnettomiksi.»
»Sinä rakastat Ronaa ja Tediä — oletan minä — ja kuitenkin sinä heitä moitit.»
»No. Jaa. Se. Se on taas erittäin. Enkähän minä heitä moiti. Sillä tavalla, että sitä nyt oikeastaan ei voisi moittimiseksi sanoa. Mutta palataksemme siihen, mistä puhuttiin: Paul on hienoin, herkin olento, mitä maa päällänsä kantaa. Sinun pitäisi hävetä, että kohtelet häntä sillä tavalla. Sinähän puhut hänelle kuin pesuakka. Minua kummastuttaa, että voit käyttäytyä niin perin halpamaisesti, Zilla!»
Zilla istui ja mietti, kädet ristissä. »No niin, minä tiedän. Minä olin todellakin katala joskus, ja olen siitä pahoillani jälkeenpäin. Mutta oo, Georgie, Paul on niin ärsyttävä! Kunniasanallani, minä olen tosiaan tehnyt parhaani viime vuosina ollakseni hyvä hänelle, mutta vain senvuoksi, että ennen aikaan olin ollut ilkeä — tai näyttänyt olevan: minä en ollut sitä todellisuudessa, mutta minun tapani oli puhua suoraan ja sanoa mitä tahansa, mikä mieleen juolahti — ja niin hän päätti, että kaikki on aina minun vikaani. Kaikkihan ei aina voi olla minun vikaani, vai kuinka? Ja jos minä nyt alan vähänkin moittia, niin on hän vain hiljaa, niin hirvittävän hiljaa, eikä tahdo katsoakaan minuun — on aivan kuin minua ei olisi. Hän on suorastaan epäinhimillinen! Ja jatkaa sitä itsepintaisesti, kunnes minä räjähdän, ja puhun semmoista, mitä en tarkoita! Niin hiljaa — — — Voi, teitä, oikeamielisiä miehiä! Kuinka kurjia te olette! Kuinka kurjan kurjia!»
He juttelivat näin edes ja takaisin puolisen tuntia. Vihdoin Zilla lupasi hillittömästi itkien hillitä itseänsä.
Paul tuli kotiin neljää päivää myöhemmin, ja Babbittit ja Rieslingit menivät juhlatuulella eläviin kuviin ja söivät shop sveytä eräässä kiinalaisessa ravintolassa. Kun he menivät ravintolaan katua pitkin, jonka kahden puolen oli vaatepuoteja ja parturitupia ja molemmat rouvat kulkivat edellä palvelijoista keskustellen, kuiskasi Babbitt Paulille: »Zilla tuntuu aika paljon siivommalta nyt.»
»Niin, hän onkin ollut tyynempi, paria kertaa lukuunottamatta. Mutta nyt on myöhäistä. Minä ikäänkuin — — — Minä en halua puhua siitä, mutta minä pelkään häntä. Ei ole mitään jäljellä. Minä en tahdo nähdä häntä enää. Kerran koetan päästä hänestä vapaaksi. Jollakin tavalla.»