IX LUKU.
Pax Mirandä.
Kirsti olisi tämän seikkailun jälkeen entistä enemmän pelännyt Mirandan puolesta, ellei olisi ollut tuota lapsen merkillistä ystävyyttä suuren naaraskarhun kanssa. Heti kun lumi oli sulanut ja aarniometsä jälleen alkoi houkutella Mirandaa salaperäiseen hiljaisuuteensa ja läpikuultavaan hämäräänsä, ilmestyi Kroof uudelleen yhtä uskollisena kuin ennenkin. Kun Kroof oli poissa, niin metsät olivat lapselle kielletty maailma, johon hän vain saattoi kaihomielin kurkistella ja katsella metsän piilevää kansaa sen salaisuuksia oivaltavilla silmillään.
Vähää myöhemmin, kun sammalet olivat kuivaneet ja kesäkuun hedelmöivät helteet hyvin elähyttäneet maan, sai Miranda uudelleen näyttää omituisen näkölahjansa terävyyttä. Hän yllätti eräänä päivänä Kroofin kanssa sepelpyyn, jolla oli äsken munasta tullut poikue, nuoren koivuviidakon reunalla. Sepelpyy pieksi siipiään ja lepatteli puitten keskellä ikäänkuin pahasti haavoitettuna; ja Kroof ajoi innolla takaa, luullen sen piankin kiinni saavansa. Se kuitenkin ensin vilkaisi ympärilleen, eikö likitienoissa ollut poikasia. Mirandan kummaksi viisas eläin ei nähnyt ainoatakaan. Mutta Miranda näki ne selvään. Siinä ne olivat kaikki hänen ympärillään, kuin liikkumattomat ruskeat pallot, aivan samanlaisina kuin lehdet ja sammal ja kaikki muu, mitä oli metsämaan pinnalla hajallaan. Toiset olivat puoleksi piilossa lehden tai oksan alla; toiset istuivat aivan näkyvissä samassa asennossa kuin olivat olleet hälyytyksen tapahtuessakin. Jopa ne sulkivat silmänsäkin sulaakseen paremmin ympäristöönsä. Ne olisivat mieluummin alistuneet vaikka mihin kohtaloon, siihen paikkaan vaikka kuolleet, ennenkuin liikkuneet, niin täydellisesti ne lapsen mielessään tottelivat metsän kanalintujen kirjottamatonta lakia. Tämä kuuliaisuus sai palkkansa. Ne olivat sen kautta näkymättömät metsän kaikelle kansalle, sekä ystäville että vihollisille. Mutta eipäs petetty Mirandan silmää.
Emästä hän ei sen enempää välittänyt, hän kun älysi tämän sukkelan sotatempun ja tiesi, ettei Kroof milloinkaan saisi sitä kiinni. Eikä hän viattomuudessaan luullut, että hyvä Kroof tekisi sille pahaa, vaikka saisikin sen kiinni. Mutta nämä liikkumattomat poikaset sitä vastoin olivat sangen mieltäkiinnittävät. Yksi - kaksi — kolme — Miranda laski niitä kymmenen ja arveli, että kaipa niitä oli vielä enemmänkin. Pian emä piiriä lennellen palasi paikalle katsomaan, millä kannalla olivat asiat. Se näki Mirandan kumartuvan ja poimivan maasta yhden sen rakkaista ruskeista keräsistä ja sitten vielä toisenkin, uteliaana, mutta hellävaroen. Hämmästynyt sepelpyy oli niin ymmällään, että se hetkeksi unhotti Kroofinkin ja oli vähällä joutua sen kynsiin. Se äkkinäisellä hurjalla paolla vältti tämän vaaran ja huomaten, että Mirandaa vastaan eivät mitkään piiloutumiset auttaneet, se lensi oikopäätä viidakon tiheimpään osaan ja kutsui hoputtaen poikasiaan. Tämän äänen kuullessaan kaikki nuo pienet liikkumattomat keräset äkkiä alkoivat elää. Ne molemmat, jotka makasivat kuin kuolleina Mirandan ojennetulla kämmenellä, hyppäsivät maahan; ja kaikki hyökkäsivät viidakkoon.
Emän vielä kotkotettua muutaman kerran matalan, mutta selvään jäsennellyn kutsun kaikki nopeaan pakenivat pensaikkoon; Kroof taas hieman nolon näköisenä tallusteli takaisin Mirandan luo.
Huolimatta tappelusta susien kanssa ja Ganner ilveksen hyökkäyksestä Mikon kimppuun, ja huolimatta verestä ja karvoista jotka lumella kertoivat huuhkajan yöllisistä kesteistä ja jäniksen surmasta, Miranda oli pitänyt aarniometsän asukkaita lempeänä kansana, joka enimmäkseen eli äänettömässä ystävyydessä. Hänen tarkkanäköiset silmänsä eivät ensinkään huomanneet, että tämä hiljaisuus olikin ainaista murhenäytelmää. Hän ei aavistanut, että tuo piilevä kansa, jonka hommia hän katseli, aina kulki pelko mielessään ja että kuolema väijyi sitä joka käänteessä. Vähänpä hän aavisti, että useimmille niistä itse elämän hintakin oli ainaista elämän tuhoamista.
Kesän kuluessa Miranda keksi ensimäisen ja ainoan vian Kroofin täydellisyydessä. Sillä kaikista luoduista olennoista oli vain äiti hänen mielestään Kroofia etevämpi. Mutta kun hän eräänä päivänä juoksi kenttäin poikki tapaamaan Kroofia metsän reunassa, niin suurella karhulla olikin niin paljon muuta hommaa, ettei se joutanut vastaan tulemaan, kuten tavallista. Se haisteli jotain, joka oli maassa sen valtavan kämmenen alla. Miranda juoksi paikalla katsomaan, mitä se oli.
Hänen kauhukseen se oli jäniksen lämmin verinen ruumis.
Hän säpsähti, aivan suunniltaan siitä, mitä näki. Sitten hän vihasta leimuten takoi Kroofia kuonoon pienillä kämmenillään. Kroof hämmästyi — tosin vain lievästi, sillä se oli aina tiennyt, että Mirandalla oli omituisuutensa. Se kohotti kuononsa korkealle ilmaan lyöntejä välttääkseen, sulki silmänsä ja veti nöyrästi pois suuttumusta tuottavan kämmenen.
"Voi Kroof, kuinka saatoit sinä! Minä vihaan sinua, häijy Kroof! Sinä olet aivan samanlainen kuin sudetkin!" huuti Miranda, pieni povi pakahtumaisillaan vihasta ja itkusta. Kroof älysi, että se oli joutunut pahoin epäsuosioon. Miranda kuollutta jänöä kantaen juoksi perunamaalle, sieppasi kuokan, palasi karhun luo, joka yhä istui paikallaan katuvaisen näköisenä, ja alkoi rankaisevaa vaitioloa ylläpitäen kaivaa kuoppaa aivan Kroofin nokan eteen. Siihen se hautasi jäniksen ja hellästi silitti haudan pinnan. Paiskaten sitten rajusti kuokan maahan hän kietasi käsivartensa Kroofin kaulan ympäri ja puhkesi hurjaan itkuun.
"Kuinka saatoit sinä tehdä niin, Kroof?" hän nyyhkytti. "Niin, ehkä sinä vielä jonain päivänä tahdot syödä Mirandankin!"
Kroof salli taluttaa itsensä pois tästä onnettomasta paikasta. Miranda pian rauhottui ja koko tämä tuskallinen juttu näytti unhottuvan. Loput iltapäivästä vietettiin sangen hauskasti vattuja syöden raivauksen etäisemmällä reunalla. Kroofille aikoi vähitellen hämärtää, että se oli tuon jäniksen tappaminen, josta hänelle oltiin vihassa; ja koska Miranda ilmeisestikin piti jäniksistä, niin se päätti, ettei sen koommin koskaan tekisi samaa rikosta, ei ainakaan Mirandan ollessa lähiseuduilla. Mutta kun Miranda oli palannut kotiin, niin filosofinen Kroof tallusteli salaa takaisin sille paikalle, johon jänis oli haudattu. Se kaivoi sen maasta ja söi sen suurella nautinnolla, tasottaen myöhemmin jälleen maan, niin ettei Miranda saisi mitään tietää.
Tämän rasittavan tapauksen jälkeen Mirandalla oli täysi syy luulla että Kroof oli tehnyt täydellisen parannuksen. Kuukausien kuluessa, vuodenaikain vaihtuessa ja vuosien vieriessä raivion rauhaisella mökillä Miranda vähitellen unohti ne muutamat verinäytelmät, jotka hän oli pakosta tullut nähneeksi. Yksi vuosi oli tämän jälkeen melkein samanlainen kuin toinenkin; mutta Miranda ei huomannut elämää yksitoikkoiseksi. Jokainen vuodenaika oli hänelle tapauksia täynnään, vaikka Kirstille paljasta rauhallista tapahtumattomuutta. Mökki muuttui kodikkaammaksi, kun punaiset viinamarjat ja sireenit alkoivat sen ympärillä rehottaa linnuille vihantana suloisena tyyssijana ja rehevät punakukkaiset papuköynnökset verhosivat säänpieksämäin hirsien alastomuutta. Karja lisääntyi. Harvoin vanhan Taavin tarvitsi lähteä mökiltä niin, ettei ollut selässä miehen kantamus kaikenlaista tavaraa, jota Kirsti lähetti kylään kaupan. Metsän kansan kesken Mirandan vaikutusvalta vähitellen kasvamistaan kasvoi, kunnes ne kaikki, vaikk'ei ainoakaan tutustunut häneen yhtä hyvin kuin Kroof, pyrkivät häntä seuraamaan kunnioittavan välimatkan päässä, vaikkeivät sitä näyttäneet. Ne eivät koskaan tappaneet hänen nähtensä, ja siten vallitsi lopulta ikäänkuin ainainen sovittu välirauha niin laajalti kuin hänen näkevä katseensa kantoi. Kroofin keväisin raiviolle saapuessa sen rinnalla toisinaan keikkui pörhöinen lystikäs musta pojan tallukas. Penikka ei koskaan vähääkään vähentänyt sen kiintymystä Mirandaan. Se aina kasvoi nuoreen karhuikään saakka milloin suuremmalla, milloin vähemmällä ystävyydellä sietäen emonsa käsittämätöntä ystävää, kunnes viimein samosi pois muille markkinoille; sillä Kroof oli yksinvaltias omalla alueellaan eikä sallinut omain lastensakaan tulla mailleen niiden täysi-ikäisiksi vartuttua. Penikoita tuli, toisia meni; mutta Kroofin ja Mirandan välinen rakkaus pysyi muuttumatonna.
Talvisin Miranda nykyisin suoritti enimmät sukankutomukset ja Kirsti suurilla kalskavilla kangaspuilla kutoi kangasta pienen maatilansa runsaasti kasvattamasta pellavasta. He olivat päättäneet olla pitämättä raiviolla lampaita, jott'eivät ne houkuttelisi susia takaisin palaamaan. Kun vanha Taavi eräänä lämpöisenä kevätpäivänä hitaasti lähti kompuroimaan takaisin kyliin, selässään melko kantamus tumppuja, sukkia ja sääryksiä, joita Mirandan nopeat sormet olivat kutoneet, niin hän huomasi, että pari kettua kulki hänen perässään. Ne eivät tulleet aivan lähelle, eivätkä osottaneet hänelle erikoista huomiota. Ne vain näyttivät suosivan hänen seuraansa, kuten hän itse sanoi. Mailin tai pari häntä näin oudosti saateltiin, ja hän oli siitä suuresti ymmällään; sillä hän ei käsittänyt mitään syytä, miksi häntä näin metsässä kunnioitettaisiin. Erään toisen kerran hänen kantaessaan samanlaista kuormaa tuli Wapiti sarvas ja haisteli häntä sangen ystävällisesti. Ja kun hän seuraavana päivänä kantoi samaa noiduttua kauppatavaraa, niin hyppieli hänen rinnallaan monta jänistä, ei tosin aivan lähellä, mutta ikäänkuin toivoen parempaa turvallisuutta hänen läheisyydestään. Tämän kaiken salaperäisyys alkoi häntä kiusata. Ensin hänen vähin teki mieli luulla, että hän näki kummituksia; mutta onneksi hän paremmaksi varmuudeksi tutki jäljet, ja siitä hänelle kävi varmaksi, että hänen ihmeelliset seurakumppaninsa todella olivat lihaa ja verta. Mutta siitä huolimatta hän alkoi kammota näitä retkiänsä aarniometsän halki ja lopulta hän puhui asiasta Kirstille.
Kirsti nauroi omaan vakavaan tapaansa. "No mutta Taavi", hän alkoi selittää, "ettekö te tiennyt kuinka kovasti Miranda ja metsän eläimet ovat toisiinsa liittyneet? Niin, että hän puoleksi kuuluu niihin itsekin. Eikös teillä ollut selässä vaikka kuinka paljon Mirandan kutomia tavaroita, kun eläimet teitä sillä tavalla seurasivat?"
"Niin aina se, Kirsti, olikin!" vastasi vanha kirvesmies. "Minä muistankin nyt, kuinka se iso sarvas haisteli myttyäni, jossa sukat ja tumput olivat!"
"Ne olivat niitä Mirandan ystäviä; ja kun ne haistelivat tumppuja, niin ne luulivat hänen olevan lähettyvillä, taikka muutoin päättivät teidän olevan hänen ystäviään."
Vanha Taavi siitä pitäen aina tiesi saavansa kulkea kunniavartijain saattamana, kun hän kantoi Mirandan kudelmia kyliin; ja hän oli näistä kunnianosotuksista ylen ylpeä. Tietysti hän puhui asiasta juttukumppanien kanssa; ja siitä alkoi kierrellä paljon kummia puheita. Toiset väittivät Kirstin ja Mirandan puhuvan metsäeläinten kanssa selvää englannin kieltä, samaa jota tavalliset kuolevaisetkin käyttävät, ja että he tiesivät kaikki metsän salaisuudet ja vielä paljon muutakin, jota ihmisten ei ole sallittu tietää. Toiset vielä taikauskoisemmat ja kiihkoisemmat kuiskailivat, etteivät ne olleet paljaita eläimiä, joiden kanssa Kirsti seurusteli, vaan että hänen yksinäisen mökkinsä ympärillä liikkui henkiä jäniksien, kettujen, kissain, pantterien ja karhujen nahkoissa. Moiset ilkeät puheet tuottivat Taavi ukolle monta katkeraa hetkeä, ja monta tuimaa tappeluakin, kunnes juorukontit oppivat kielensä hillitsemään hänen läsnäollessaan. Mitä nuoreen Taaviin tulee, niin oli hän karkottanut mielestään raivion kaikkineen ja lähtenyt Kuah-Davikin pohjoispuolisiin sydänmaihin, jossa hän nopeaan tuli kuuluksi metsästäjänä ja erämiehenä. Harvoin hän tuli kyliin, ja milloin tuli, niin vähänpä hän viitsi kuunnella kylänpuheita. Hänen mielensä oli muodostumaisillaan suureksi, rauhalliseksi ja suvaitsevaiseksi suurien sydänmaitten opissa.