XI LUKU.
Miranda ja nuori Taavi.
Tämän jälkeen ei raiviolla tarvittu suurin pelätä rosvoja. Kylän kaikkein epäilevimmistäkin kotikutoisista filosofeista näytti ilmeiseltä, että Kirstiä ja Mirandaa ympäröi joku salaperäisyys ja että he olivat ihmisistä eronneet viljelläkseen metsän eläinten tuttavuutta. Vanha Taavi oli ainoa, jota huvitti käydä seudussa, jota karhut vartioivat ja jossa hiiviskeli viekkaita ilveksiä, ja ylpeät karibusarvaat tepastelivat karjatanhualla. Mitä nuoreen Taaviin tulee, niin ei häntä haluttanut joutua riitoihin ihmisten kanssa, jotka näin ystävällisesti muistelivat Kirstiä ja Mirandaa, vaan hän lähti ansoineen, erämiestietoineen ja tarkkoine pyssyineen raivauksesta etäämpänä oleviin seutuihin.
Ja niin tapahtui, että Miranda kehittyi naiseksi ilman ainoankaan toisen ihmisen kuin äitinsä seuraa. Mutta äitiänsä hän oli niin lähellä, että he molemmat ikäänkuin sulivat toisiinsa. Mitä Kirstillä oli kasvatusta, mitä niukkaa, vaikka sitä kallisarvoisempaa hengenviljelystä hän oli hankkinut, kaikki siirtyi kuin itsestään Mirandaan. Lisäksi häntä huomaamatta kasvattivat metsän hiljainen kansa ja suuri äänettömyys, yötaivaiden avarat ihmeet ja tuulten juhlamieli. Hän oli seitsemäntoista vuoden vanha, ikäänsä paljon kehittyneempi nainen, mutta hän oli omituinen, hänessä oli jokin keijukaismainen tai faunimainen erikoisuus: ikäänkuin ihmishaahmossa olisi elänyt sielu, joka ei ollut paljasta inhimillistä. Hän oli vaitelias, kesytön, hymytön, hänen myötätuntonsa ei kuulunut ihmisille, vaan sille kesyttömälle vaikenevalle kansalle, joka ei tunne hymyn suloa. Mutta pitkin väliajoin hän sai laulavan raton puuskauksia; ja hellyys kaikkia kärsiviä kohtaan ja veren kammo, nekin olivat ominaisuuksia, jotka olivat hänen seurakumppaneilleen erämaan eläimille yhtä vieraita. Tämä ammottava juopa yhdessä hänen myötätuntonsa ja herkän käsityksensä kanssa epäilemättä olivat syynä siihen salaperäiseen valtaan, joka hänellä oli metsässä; sillä ei hänen päähänsäkään olisi enää pälkähtänyt väistää pantteriakaan taikka hurjistelevaa uroshirveä. Itse ilmassa tuntui olevan jotain, joka kuiskasi kaikille eläimille, että hän oli valtias.
Ulkomuodoltaan Miranda oli äitinsä vastakohta, vaikka värit olivat melkein samat. Miranda oli vähän lyhyempi keskikokoa, hoikka, suloliikkeinen, hienoluinen, kädet ja jalat pienet ja sirot, iholla terveyden, ulkoilman ja auringon verrattoman kauneusvoiteen heleät ruskotukset. Hänen upeat pronssimustat hiuksensa, joista näytti välähtelevän liekkejä auringonvalon niihin sattuessa, valuivat syvään leveälle matalalle otsalle. Silmät, joissa tuo valta metsäkansan yli suureksi osaksi piili, kuten olemme nähneet, olivat suuret ja tummat. Niissä oli joku omituinen läpikuultavuus, sukua aarniometsän varjojen taikalumoukselle. Tässä hänen katseensa selittämättömässä kirkkaudessa oli mitä lienee ollut epätodellista ja mieleen palaavaa, samanlaista salaperäisyyttä kuin täydellisen peilikirkkaan veden heijastuksissa. Hänen suora ja jalosti muodostunut nenänsä oli ennemmin suuri kuin pieni, sieraimet valppaan herkät erottamaan kaikki sydänmaan tuoksut, metsän puhtaasti elävien eläinten puhtaat yksilölliset tuoksut ja nekin sanomattoman haihtuvat tuoksuviestit, joita ilmaan toisin ajoin hiipi tuoden tietoa vuodenajan vaihtumisesta. Suu oli suuri, vaikk'ei liian suuri kauneuden kannalta, ei laiha, eikä täyteläinenkään, kirkkaan veripunainen, liikkuva ja vaiherikas, mutta siitä huolimatta luja; ja huulien reunat olivat täsmällisesti muotoillut. Hänen liikkeensä olivat, samoin kuin äidinkin, yleensä levolliset ja hillityt, mutta tämä levollisuus muistutti oksalla lepäävää lintua, joka on joka hetki valmiina aavistamattomaan nopeuteen; Kirsti taas oli levollinen kuin kumpu, jonka uumenissa hehkuu ainainen kuohuva tuli. Veripunainen nauha, jota Miranda naisenakin aina piti kaulassaan, samoin kuin oli tyttönä pitänyt, näytti olevan häviämättömän hengen omituisuuden tunnusmerkki, jota vastoin Kirstin punainen päähine vain oli ilmauksena siitä intohimosta, joka hänessä ainiaan paloi levollisen pinnan alla.
Miranda oli joka suhteessa luonnollinen ja itsetiedoton, eikä sen vuoksi ole ihme, että hän oli epäjohdonmukainen. Rauha, jonka hän oli ympärilleen luonut — tuo Pax Mirandä — oli niin kauan suojellut hänen silmiään katalan verenvuodatuksen näkemiseltä, että hän oli kuoleman unohtanut ja uskoi tuskiin vain puoleksi. Mutta siitä huolimatta hän yhä vieläkin oli surman nuoli järven ja joen taimenille. Kalastus oli hänelle iloa. Se tyydytti joitakuita julmia esipolvilta perittyjä vaistoja, joita hän ei yrittänytkään sen tarkemmin itselleen selitellä. Joen soitteleva sohina, matalan kosken kuohu ja pauhu, syvät, mustat, kiiltävät suvannot, joiden ylitse lehtikuusten ja hemlokkien juuret riippuivat, pyörteiden synkkä purppura ja ambra hitaasti kiertelevine vaahtilauttoineen — kaikki tämä häntä viehätti, samalla kuin uhkasikin. Ja sitten pienen syötetyn koukun tai kiiltelevän kärpäsen hiipivä heittäminen, jännitetty odotus, siiman sähköiset tempoilut, maalle nostamisen jännitys ja riemastus ja täplikkään, hopealle ja punalle hohtavan saalin kauneus olivinkarvaisella sammalpatjalla! Hänen päähänsä tuskin juolahtikaan, että nämä suvantojen kalat olivat hengittäviä ja tuntevia olentoja. Epäilemättä hän olisi vieronut kaikkia semmoisia käsityksiä, että väijyvän juoksevan elementin kylmät asukkaat olivat hänen sukulaisiaan. Miranda oli tosiaan sangen lähellä luontoa, ja hänen täytyi myös olla osallisena luonnon vastakohtain ainaisesta taistelusta.
Astelipa Miranda myöhään eräänä kesäiltapäivänä joelta kotoa kohti, kantaen hyvänlaista haarukan täyttä taimenia. Päivä oli lämmin ja tyyni, eikä vuodenaika ollut kalastukseen suotuisa. Mutta näissä kylmissä vesissä kala nousi vielä heinä- ja elokuussakin, ja Mirandan täky tai kotona solmittu kärpänen oli niille aina surman tuottava viettelys. Hän kantoi saalistaan — avokitaista kahden naulan taimenta ja puoltakymmentä pienempää uhria — veripunaisten kidusten kautta leppähaarukkaan pujotettuina. Hänen tummat kasvonsa hehkuivat, hiukset olivat valloillaan — hän ei koskaan käyttänyt hattua — ja suurista hajamielisistä silmistä etsivät kuvastuksiaan vaihtelevat varjot — paadet, puunkuoren eloisat kirjaukset ja sattumalta lepattava perho tai pieni arvokkaan näköinen pöllö, joka istui petäjän kolossa, — mutta ne eivät näyttäneet näkevän näitä, vaan tähystävän jotain niiden sisässä tai takana olevaa.
Mutta äkkiä niiden huomion kiinnitti näky, joka karkotti kaukomietteet. Niiden polttopiste näytti lähenevän, ilme väkevöityi hehkuvaksi jännitykseksi, sitten leimahti harmaaksi vihaksi hänen nopeaan astuessaan askeleen eteenpäin ja taas seisahtuessaan hetkisen kahden vaiheilla siitä, mitä tehdä.
Hänen edessään oli pieni avoin aukio, turvallisena ja houkuttelevana, täydessä päiväpaisteessa. Sen toisessa päässä oli tuuheaoksainen matala pyökki erottautunut puunrunkojen ja metsän kujien sokkeloista ja peitti kappaleen maata omalla yksinäisellä varjollaan. Tässä varjossa nukkui maassa nuori mies, huolettomana venyen, pää toisen käsivarren varassa. Pitkä, laihahko, harmaihin kotokutoisiin ja jotenkin kuluneeseen sarvaannahkaiseen takkiin puettu nuori mies. Punertavanruskea tukka oli leikattu jotenkin lyhyeksi, vaaleankellertävät pitkät ja silkkiset viikset näyttivät kahta vaaleammilta kasvojen ruskettuneella iholla. Rihla oli läheistä puuta vastaan pystyssä, omistajan nukkuessa joutilaan kesäiltapäivän surutonta unta.
Mutta vajaan viiden askeleen päässä oli mahdottoman suuri pantteri maahan kyyristyneenä ja vahti makaajaa.
Peto oli valmiina hyökkäämään hänen kurkkuunsa, paikalla kun hän vähänkään liikahtaisi tai osottaisi elon merkkiä. Häntä suoraksi ojennettuna ja jäykkänä, pää hiukan sivuun käännettynä se siinä kyyrötti, — suuret valokkaat silmät niin tuikeasti kiintyneinä varmaan saaliiseen, ettei eläin edes huomannut Mirandan äänetöntä lähestymistä.
Tytön mielestä makaaja oli mitä ihanin ilmestys, kaunis samaan elottomaan tapaan kuin soma kukka, avopaikalla kasvava korkea puu, taikka auringonlaskun ruskot ja helmiäisvärit — mutta vieraampi olento hänelle kuin metsän kaikki tuttavat eläimet. Kuitenkin hänessä syttyi omituinen suojeleva viha, kun hän ajatteli tämän mieltäkiinnittävän olennon vaaraa. Miranda hyvin tiesi, kuinka verenhimoinen ja rohkea pantteri oli, ja vavisten hän pelkäsi, että makaaja unessa kääntyisi, taikka liikahuttaisi jäseniään. Hän astui aivan nukkujan viereen ja kiinnitti eläimeen hämmentävän katseensa.
"Pois paikalla!" hän tuimana käski ja teki käskevän kädenliikkeen.
Pantterin tiedot ihmisten puheenparresta epäilemättä olivat sangen niukat, mutta kädenliikkeet kuuluvat luomakunnan yleiskieleen. Kädenliikkeen se ymmärsi täydelleen. Peto katsoi Mirandaa silmästä silmään ja kesti immen katseen jonkun sekunnin, aikoen nousta ylivaltaa vastaan. Sitten sen katse horjahti, sen koko käytös muuttui. Se nousi kyyristyneestä asennostaan, häntä vaipui, jännitys raukesi, se vilkaisi taapäin olkansa yli, kääntyi sitten ja tallusteli hiipien matkoihinsa. Juuri sen lähtiessä mies säpsähtäen heräsi, nousi istumaan, loi Mirandaan ihmettelevän katseen, huomasi poistuvan pantterin ja tavotti rihlaansa.
Nopeana kuin leimaus Miranda sen esti. Astuen hänen kätensä ja esineen väliin hän äkkiä kiukkuun kiehahtaen sinkautti vihansa salamat.
"Kuinka te uskallatte — ampua sitä!" hän huudahti värisevällä äänellä.
Mies oli hypännyt pystyyn ja tuijotti immen hehkuviin kasvoihin ihailun ja nolouden valloissa. "Mutta sehän aikoi hypätä minun päälleni!" intti hän.
"Niin kyllä", vastasi Miranda lyhyeen, "mutta sepä ei hypännytkään!
Eikä teillä ole mitään syytä ampua sitä!"
"Miks'ei se hypännyt?" kysyi nuorukainen.
"Minä karkotin sen. Jos minä olisin pelännyt teidän ampuvan, niin minä olisin antanut sen hypätä teidän päällenne", vastasi tyttö kylmästi.
"Entä miks'ei se hypännyt teidän päällenne?" kysyi muukalainen, jonka terävät harmaat silmät alkoivat säteillä, kun hänelle vähitellen tilanne selvisi.
"Entäpä ellei se uskaltanut — eikä olisi tahtonutkaan!"
"Minä aavistan", sanoi vieras ja ojensi kätensä, hymyn lieventäessä hänen kasvojensa aprikoivaa jyrkkyyttä, "että te varmaan olette pikku Miranda."
"Minun nimeni on Miranda", impi vastasi, välittämättä ojennetusta kädestä; "mutta voin vakuuttaa, etten tunne teitä, joka tulette tänne minun metsääni ystäviäni tappamaan."
"En karvaakaan niistä hukkaa!" nuorukainen vakuutti innostuneena, vaikka häntä samalla naurattikin. "Mutta olenhan minäkin ystäviänne, Miranda! Olin ainakin ennen."
Hän astui askeleen lähemmäksi, ojentaen yhä rukoilevaa kättään. Miranda peräytyi ja pani kätensä selkänsä taa. "En tunne teitä", hän intti, tällä kertaa kuitenkin enemmän itsepäisyydestä kuin vihamielisyydestä. Vanhat muistot olivat alkaneet elää unhotetuissa aivosoluissa.
"Te olitte ennen nuoren Taavin ystävä", sanoi nuorukainen kiihkeästi kuiskaavalla äänellä. Mirandan kauneus ja sen omituisuus alkoivat vaikuttaa hänen kauan häiritsemättä olleeseen vereensä.
Tyttö paikalla ojensi kätensä avomielisen ystävällisesti. "Oi, nyt muistan!" hän sanoi. "Kauan olette meidät unohtaneet, eikö niin? Mutta väliä siitä. Tulkaa mukanani mökille, niin tapaatte äitini ja saatte illallista."
Taavi punastui mielihyvästä tämän kutsun saadessaan.
"Ystävällinen kiitos, Miranda, tulenpa varmasti", sanoi hän; ja vähän syrjään poiketen otti rihlansa. Mutta kun Miranda näki aseen, niin hänen uusi ystävyytensä jähmettyi ja hänen suuriin silmiinsä tuli moittiva kiilto.
"Antakaa minun koettaa, paljonko se painaa", hän äkkiä pyysi, ojentaen käskevästi kätensä.
Taavi luovutti sen paikalla paheksuvan näköisenä, vaikka hänen pitkäin kellerväin viiksiensä alla värähtikin hymyn henkäys.
Mirandaa ei vähääkään huvittanut kirotun aseen paino sen enempää kuin tasapainokaan: sen omistaminen oli hänelle pääasia.
"Minä kannan sen", hän jyrkästi huomautti. "Ottakaa te nämä", ja ojentaen hänelle taimenhaarukan hän kääntyi polulle.
Taavi seurasi häntä, milloin sivulla astuen, milloin kunnioittavasti itseään jätättäen, kuinka polku kulloinkin vaati. Ei puhuttu mitään johonkin aikaan. Immen vaistomainen myötätunto miestä kohtaan, jonka suojaksi hän oli niin täperällä hetkellä ilmestynyt, hukkui nyt vihamielisyyteen hänen ajatellessaan miehen murhaavaa ammattia. Jyrkällä mielipahalla hän otaksui hänen suvaitsevan, mutta samalla halveksivan hänen ystävyyttään piilevää kansaa kohtaan. Hänessä hehkui takautuva sääli kaikkia niitä eläimiä kohtaan, jotka erämiehen luoti oli kaatanut, taikka sokeat ja raakamaiset ansat pyydystäneet. Ansa oli Mirandan silmissä sietämätön hirmu. Eikö hän kerran pienenä tyttönä nähnyt ilvestä — tiesi vaikka olisi ollut Ganner itse — joka oli takajaloistaan loukkuun tarttunut? Peto ei ollut vielä aivan kuollut, — se oli tehnyt kuolemaa monta päivää. Silmät olivat himmenneet, mutta tuijottivat hurjasti, ja mustana ja turvonneena roikkui kieli irvistävien leukojen välistä. Miranda oli paikalla nähnyt, että eläintä oli mahdoton auttaa; ja hän olisi kidutuksen päättänyt, jos hänen pienet kätensä olisivat tienneet, miten tappaa. Mutta avuttomana ja tuskan vihlomana hänen täytyi paeta koko paikalta, ja tuntikauden hän oli vavissut ja itkenyt silmänsä kyynelettömiksi. Sitten hänen mieleensä oli tunnonvaivain kerällä juolahtanut, että se kamala kieli varmaan kaipasi vettä, ja hän oli juossut takaisin läkkituopilla kantaen tätä lohduttavaa juomaa; mutta hän oli saapunut nähdäkseen, että eläin oli juuri henkensä heittänyt. Se tuskallinen ajatus, että hän ehkä olisi voinut lieventää sen viimeisiä hetkiä, mutta oli jättänyt sen tekemättä, syövytti koko tapauksen katoamattomaksi muistoksi hänen sydämeensä; ja nyt tämän uljaan ansamiehen, hänen lapsuutensa hyvän ystävän hänen rinnallaan astuessa, tuo tapaus tuskineen palasi hänen mieleensä julman sopimattomalla ajalla. Mutta kaikkein enemmän hänen sydämensä paatui tätä miestä kohtaan siitä uhkaavasta tunteesta, jonka hänen ilmapiirinsä toi mukanaan, — epämääräisestä vaarasta, joka vaani hänen koko elämänjärjestystään, myötätuntojaan, tyytymyksiään ja rauhaansa.
Taavi puolestaan tunsi uponneensa syvälle epäsuosion kylmään virtaan ja huolestuneena pohti mielessään, eikö olisi keinoa päästä takaisin neitosen hymyn päiväpaisteeseen. Puolivilli vaisto paikalla kuiskasi hänelle, että Mirandan viha liittyi hänen pyssyynsä ja osaksi hän käsitti hänen vastenmielisyytensä erämiehen koko ammattia vastaan. Hän kiihkeästi toivoi voivansa hänet sovittaa; ja ääneti astuessaan metsän tuoksuvissa hämärissä salakaarroissa, poikki täpläisen polun vihantain ja harmaitten ja ruskeiden vyöhykkeitten, — hän kauas tähtäävällä mielenmaltilla kutoi suunnitelmiaan. Kuvaavaa hänen tyynelle hallitsevalle mielelleen oli, ettei hänen mieleensäkään välähtänyt semmoinen sovinto, joka olisi käsittänyt pyssyn ja ansain hylkäämisen ja inhimillisemmän ammatin valitsemisen. Ei, semmoisia teitä ja keinoja hän nyt mielessään pohteli, millä voisi taivuttaa Mirandan omaan käsityskantaansa. Hän tunsi, vaikkei ollutkaan kyllin filosofi sitä selvästi julkilausuakseen, että koko luonto kannatti hänen pyrkimystään saada impi tahtonsa mukaan muodostelluksi, jota vastoin neidon kanta oli yksinäinen, vieläpä häntä uhkasi suuri itsepetoksen vaara omassa sydämessä.
Vaiteliaisuus oli hyvää politiikkaa Mirandaa kohtaan, joka oli vaiteliaisuuteen tottunut ja piti siitä. Mutta naisena Miranda piti vielä enemmän siitä että toinen oli vaiti. "Te olette metsämies, eikö niin?" hän lopulta kysyi päätään kääntämättä.
"Niin olen, Miranda."
"Ja ansapyytäjä myös?"
"Niin, Miranda, siksi minua sanovat."
"Ja teistäkö on hauska tappaa eläimiä?"
"Niin kyllä, Miranda, ainakin toisia niistä; niin aina, ja täytyyhän niitä tappaa, että eläisi. Aivan samalla tavalla ne itsekin tekevät, toisiaan tappavat, että itsekukin eläisivät ja se on ainoa elämänlaatu, joka minulle mallaa — kaukana metsissä, pimennoissa ja hiljaisuudessa, siellä on puita ja taivasta ja puhtauden lemua ja siellä kuulee kuiskeita, joita ei koskaan ymmärrä."
Taavi sulki suunsa äkkilujaan tämän harvinaisen tunteenpurkauksen päätettyään. Ei ollut ketään muuta, jolle hän olisi siihen saakka näin ilmilausunut ihastustaan erämiehen elämään; ja nyt Miranda, joka oli äkkipäätä kääntynyt aivan ympäri, katsoi häneen omituisella tutkistelevalla katseella. Taavi joutui siitä ymmälleen; ja tämän katseen alaisena, jota oli mahdoton karttaa, hän pelkäsi puhuneensa tyhmyyksiä. Siitä huolimatta Mirandan äänessä nyt oli vähemmän kylmäkiskoisuutta, vaikk'eivät sanat olleetkaan rohkaisevia.
"Jos teitä huvittaa eläimien tappaminen", hän sanoi hitaasti, "niin ei teille ole täällä paikkaa. Ehkä sitten onkin parempi ettette tule meidän mökillemme ensinkään."
"Ei minua haluta tappaa teidän eläimiänne, ei millään muotoa", Taavi intoillen intti vastaan. "Ja aina siitä pitäen kun minä kuulin, kuinka te ja karhut ja karibut olette kuin ystäviä, olen tarkkaan pysynyt vedenjakajan toisella puolella, enkä kertaakaan ole virittänyt ansaa Kuah-Davikin laakson tälle puolelle. Mitä näihin eläimiin tulee, joihin te, Miranda, olette niin kiintynyt, niin en kadottaisi karvaakaan ainoankaan selästä, sen vannon!"
"Viisainta onkin olla niihin koskematta! Minä itse tappaisin teidät", hän kivahti kiukkuisena, pikainen uhkaava liekki tummassa katseessaan; "taikka usuttaisin Kroofin teidän päällenne", hän lisäsi ilon välähdyksen äkkiä kirkastaissa hänen kasvojaan ja kauniisti tummentaessa hänen silmiään, niin että Taavi oli aivan huumauksissaan hänen sulostaan. Mutta hän säilytti kuitenkin siksi järkensä, että neidon uudelleen polulle kasvonsa kääntäessä älysi saaneensa luvan käydä hänen kerallaan.
"Kuka on Kroof?" kysyi erämies nöyrästi ja astui aivan immen rinnalle, vaikka polussa juuri sillä kohtaa oli leveyttä vain yhdelle.
"Paras ystäväni", vastasi Miranda. "Saatte nähdä hänet mökillä. Mutta kyllä teidän on paras pitää varanne, kun Kroof on saapuvilla, sen voin vakuuttaa!"