XVI LUKU.
Kuolema vähän elämän edestä.
Siitä pitäen Kirsti kahdesti tai kolmesti viikossa paranteli itseään tuoreella riistan lihalla, jota nuori Taavi uupumatta kantoi, ja siihen aikaan kuin kevät oli raiviolla valtaan päässyt, hän jälleen oli entisissä reippaissa voimissaan. Mutta Taavin toiveet olivat sitävastoin huvenneet olemattomiin. Miranda oli kauhistunut äkillistä lihanhimoaan ja koettaessaan voittaa tämän hetkellisen heikkouden hän oli karttanut Taavin vaikutusta niin paljon kuin mahdollista. Tähän häntä oli lisäksi yllyttänyt välinpitämättömyys, jota hän oli huomaavinaan karvaisten ja siivekkäitten ruokavieraittensa puolelta. Pari kettua, jotka epäilemättä olivat hänen mailleen muualta eksyneet, oli tehnyt suuria tuhoja jänisten kesken näiden palatessa mökiltä ruokaretkiltään. Ne nälkäiset rosvot olivat parina yönä väijyneet raivion sivussa metsänreunassa. Ne olivat murhanneet säälimättä. Sitten ne olivat kadonneet, epäilemättä paikkakuntalaisten karkottamina, jotka tiesivät miten piti tappaa taidolla ja suojella omaa aluettaan sivullisten pyynniltä. Mutta jänikset siitä pelästyivät ja vähän niitä nyt tuli iltasin Mirandan apiloille ja porkkanoille. Miranda päätteli, ja se koski hänen sydämeensä sangen kipeästi, että hän oli menettänyt vaikutusvaltansa aarniometsän asukkaihin. Oravienkin kesken oli tapahtunut majanmuuttoja, niin että näitä punaisia uutteria puuhailijoita nyt oli katon alla paljon vähemmän entistään. Ja linnut — ne olivat melkein kaikki matkaan lähteneet. Harvinaisen aikainen kevät, joka sulatti lumet matalammilta mailta ja sai hyönteiset liikkeelle ennen aikojaan, oli hajottanut Mirandan kesyttömät karjat paria viikkoa tavallista aikaisemmin. Eivät mitkään leivänmurenet voineet korvata turpoovia siemeniä ja ensimäistä lihavaa päiväkorennoista. Mutta Miranda luuli niiden kaikkien paenneen siitä syystä, etteivät ne häneen luottaneet. Kroof, vanha vakaa Kroof oli aivan ennallaan talvisilta uniltaan tullessaan; mutta tänä kevännä se toi mukanaan harvinaisen kauniin penikan, ja penikka luonnollisesti anasti Mirandalta suuren osan emon ajasta ja huomiosta. Kun Miranda sen kanssa kuljeskeli aarniometsän hiljaisia läpikuultavia solia, niin palasi koko entisyys takaisin kristallikirkkaana ja ehjänä kuin ennen. Jälleen piilevä kansa hommaili omia hommiaan hänen läheisyytensä turvallisessa rauhassa; jälleen hän oikean hurmauksen valtaamana iloitsi näkönsä ihmeteltävästä hienoudesta; jälleen hän oli varma katseensa tehosta. Mutta näin oli vain Taavin käyntien väliajoilla. Kun Taavi oli raiviolla, niin oli kaikki toisin. Hän ei enää missään asiassa ollut varma itsestään. Ja pahinta oli, että kuta välinpitämättömämmäksi hän teeskentelihe Taavin suhteen, sitä vähemmän hän sitä välinpitämättömyyttä tunsi. Hän ei vähääkään aavistanut, että äiti kaiken aikaa salavihkaa piti silmällä hänen taisteluitaan. Mutta Taavin käytöksen hän huomasi sitä paremmin. Hän huomasi, että Taavi näytti jöröltä ja tyytymättömältä, joka oli hänelle mieleen — hän ei itsekään tiennyt miksi — ja vahvisti häntä kylmäkiskoisuudessaan. Mutta lopulta Taavin sydämessä alkoi palaa hidas kiukku ja hän rupesi noudattamaan sitä juonta, ettei ollut välittävinään immestä ensinkään, vaan omisti kaiken huomionsa Kirstille, jonka jälkeen Mirandassa heräsi se ajatus, että hänen sula velvollisuutensakin oli olla kohtelias äitinsä vieraalle.
Tämä muutos, joka ei ollut silmään pistävä, mutta Taaville hyvin suuri asia, tapahtui immessä kesäkuussa laidunmaan ollessa voikukkaa kirjavanaan. Toimitettiin paraillaan kylvöä ja perunain istutusta. Mökin seinustalla olivat sireenipensaat täynnään purppuralumoaan. Se ei ollut kylmän välinpitämättömyyden aika; ja Taavi iski oitis kiinni tähän sulavaan mielialaan. Mutta hän käyttäytyi sillä tavalla, ettei Miranda voinut siitä itseensä ottaa.
"Miranda", hän sanoi, sulan hyvän toverisuhteen äänellä ja näöllä, "tahtoisitko huomenna tehdä kanssani pienen matkan, nyt kun touoiltakin vähäksi aikaa joudat?"
"Minne sitten, Taavi?" sanoi Kirsti väliin, koska hän pelkäsi tytön umpimähkään kieltävän, ennenkuin tiesi, mitä Taavi aikoikaan.
"Niin nähkääs, minun täytyy kulkea vedenjakajan poikki ja laskea Isoa Haaraa kanootillani Gabe Whiten mökille viemään hänelle vähän rohtoja, jotka olen tuonut kylästä hänen pienelle sairaalle pojalleen. Se on semmoinen pieni poika rääsy, viiden vuotias, hiukset pitkät ja keltaiset, kaunis kuin kuva, mutta niin huono ja laiha, että oikein sydämeen koskee häntä katsella. Gabe tuli eilen kylään ja kävi hänen tähtensä tohtorin puheilla rohtoja saamassa; mutta hänen täytyi lähteä vielä kauemmaksi kaupunkiin saakka nahkoja myymään ja saamaan erästä ainetta, jota tohtori sanoo pikku miehen tarvitsevan, mutta jota ei ole kylässä ensinkään. Gabe sen vuoksi antoi tämän pullon minulle", (hän veti sen metsästysmekkonsa povitaskusta) "jotta veisin sen hänelle oikopäätä, pikku mies on kovin sen tarpeessa. Se on oikein nätti matka, Miranda, ja Isossa Haarassa on koskia, jotka varmaan miellyttävät sinua. Mitä sanot?"
Taavi alkoi Mirandan opissa viisastua. Hän tiesi, että pienen pojan kuva houkuttelisi impeä; ja myös, että sairastavan lapsen näkeminen vaikuttaisi hänen herkkään mieleensä ja siinä herättäisi uuden inhimillisen harrastuksen ja salassa puhuisi hänen puolestaan. Maisemain kauneus, koskien jännitys — nämä olivat toisarvoisia vaikutuksia, mutta hän tiesi, etteivät ne olisi vaikuttamatta kauneutta ihailevaan pelottomaan Mirandaan.
Immen syvät silmät säteilivät hänen näitä kuullessaan. Häntä halutti nähdä jotain muutakin, joka ei kuitenkaan olisi vierasta eikä vihamielistä — uuden joen, toisia mäkiä ja metsiä, syvemmän laakson, vielä yksinkertaisemman mökin etäisemmällä raivauksella, yksinkertaisen vaimon — ja ennen kaikkea sen pienen sairaan pojan, jolla oli ne pitkät keltaiset hiukset.
"Mutta sinne on varmaan pitkä matka, Taavi", hän esteli, vaikka äänellä, joka kehotti vastaväitteihin.
"Ei niin pitkä kuin kylään", vastasi Taavi; "eikä puoltakaan aikaa kulu, kun matka sujuu niin joutuisasti myötävirtaa. Mutta parempi meidän on minun mielestäni olla yötä Whiten mökissä ja palata mukavasti seuraavana päivänä, — ellei teillä, Kirsti, ole mitään sitä vastaan! Sary Ann White on kovin hyvä nainen ja Miranda varmaan pitää hänestä. Se tekee raukalle kovin hyvää, kun saa vähän jutella Mirandan kanssa."
Hänen teki mieli sanoa, että rouva Whitelle tekisi kovin hyvää, kun saisi katsella Mirandan kesytöntä suloa; mutta niin rohkeaan kohteliaisuuteen hänellä ei kuitenkaan ollut uskallusta.
"Ei, mitäs minulla olisi sitä vastaan, jos Mirandaa haluttaa lähteä", sanoi Kirsti; "en minä tänne yksin jää, kun Kroof on melkein koko ajan seuranani."
Se oli tullut luonnolliseksi asiaksi ja siihen vastaan sanomatta suostuttiin, että kun Taavi lähti jonnekin Mirandan kanssa, niin mustasukkainen vanha karhu jäi kotiin.
Taavi oli monessa tuskassa ja huolessa siitä, että Miranda muuttaisi mielensä, aina siksi kun oltiin kunnolla matkassa. Mutta retki olikin kerrassaan immen mielen mukainen, eikä hänen päähänsä ensinkään pistänyt heittää sitä sikseen. Syötyään aamiaisen ani varhain, kesäkuun aikaisen aamuruskon vasta hohtaessa mökkiin kylmiä ruskokajastuksiaan ja himmentäessä liedessä palavan tulen loistoa, Taavi ja Miranda lähtivät matkaan. He kulkivat polkua lepikön lähteelle ja poikkesivat siitä suoraan aarniometsään, suunnaten pohjoisesta hiukan idän puoleen. Pihan lastukolla ja ratamoruohoissa oli vahvalta hopeisia kastehelmiä. Lähteen luona olivat niitä täynnään soreat ruohot, leppäin nuoret lehdet, ja hämähäkkien häikäisevät verkot. Tällä kerralla Taavi otti rihlan matkaan, eikä Miranda ollut sitä huomaavinaankaan.
Metsät olivat lävitseen märät, mutta niissä oli harvinaisen paljon valoa. Vasta noussut aurinko loi raikkaita säteitään syvälle äänettömiin soliin ja jokainen kostea lehti tai hohtava kaarnaroso heijasti ympärilleen vähiä valojaan pimennoita kirkastaakseen. Kun aurinko kohosi korkeammalle ja kaste alkoi haihtua, niin metsän hämärä hieman tummeni, ilman sanomaton kirkkaus varjoissa palasi ja aarniometsän sydän sai takaisin lumoutensa. Näkymättömänä vaikuttavan lumouksen aavemaisuus, tarkottava ja odottava hiljaisuus, läheisten ja etäisten sekaantuminen, tavallisten esineitten epätodellisuus — tämä kaikki yhä kiehtoi molempain matkamiesten mielikuvitusta tenhoisasti, ikäänkuin he eivät olisikaan siihen tottuneet jo pienestä pitäen. Aarniometsän salaperäisyys ei tottumuksen kautta tylstynyt. Herkkinä sen lumoukselle kuin lasin pinta hengitykselle nämä molemmat kaikkine hermoinensa olivat sille avoinna, ja äänettömyys valtasi heidän huulensa. Se äänettömyys oli keskinäistä ymmärrystä. Se oli Taavin tehokkainta kosintaa, jota vastaan Mirandalla ei ollut mitään varokeinoa tai puolustusta.
Heidän astellessaan täten ääneti ja kevein jaloin kuin piilevä kansa itsekin, kuului pienestä aukiosta suoraan edestä päin nuoren virginiahirven heikko sointuva äännähdys. He olivat nyt, kolme tuntia nopeaan astuttuaan, saapuneet semmoisiin metsiin, jotka olivat Mirandalle tuiki tuntemattomat. Se aukio oli kalliota, jolla kasvoi ohutta sammalta ja vähän viinimarjapensasta; lähellä oli kohoovan mäen graniittiperustuksen maasta pistävä polveke.
Kuulumattoman varomatonta oli nuoren virginiahirven huutaa niin ajattelemattomasti metsän vaarallisissa kätköissä. Molemmat kulkijat pysähtyivät vaistomaisesti ja sitten hiipivät eteenpäin entistä varovaisemmin, oksain lomitse ympärilleen kurkistellen. Metsän asukkaille, sekä eläimille että ihmisille, se mikä on tavatonta on aina epäiltävääkin ja siis myös pelättävää. Muutaman askeleen astuttuaan he tulivat paikkaan, josta Miranda näki varomattoman hirvaan vasikan.
"Hiljaa!" hän kuiskasi, laskien kätensä Taavin käsivarrelle. "Katsos, se raukka on eksynyt. Elä säikytä sitä!"
"Pian se saa muuta pelättävää", mutisi Taavi, "ellei heitä määkimistään."
Tuskin hän oli saanut nämä sanat sanotuksi, ennenkuin pieni eläin hyppäsi, värisi, yritti juoksuun ja sitten surkeana katsoi puolesta toiseen ikäänkuin epätietoisena, mihin suuntaan paeta ja mitä vaaraa. Siinä samassa ponnahti alusmetsästä ilveksen harmaanruskea haahmo nopeana kuin salama. Se karkasi nuoren sarvaan kurkkuun kiinni, kiskoi sen nurin, raateli sitä vihaisesti ja alkoi juoda sen verta.
"Tapa se! tapa se!" huohotti Miranda eteenpäin hyökäten. Mutta Taavin käsi pidätti hänet.
"Odota!" hän sanoi varmasti. "Se pieni raukka on jo kuollut: sitä emme enää voi auttaa. Odota, niin saamme ne kelvottomat kummankin. Niitä tietysti on kaksi."
Tavallisissa oloissa Miranda ei olisi vähääkään suostunut "molempain kelvottomain" saantiin; mutta tällä haavaa hän oli täynnään vihaista sääliä nuoren sarvaan puolesta ja kostonhimolla muisteli sitäkin etäistä päivää, kun Ganner oli tullut raivaukselle ja ainoastaan Tähden, heidän urhoollisen härkänsä kunto oli pelastanut hänet itsensä ja Mikko vasikan julmasta kuolemasta. Hän sen vuoksi totteli Taavin käskyä ja odotti.
Mutta oli toinen, joka ei odottanut. Emo oli kuullut pienokaisensa avunhuudon. Hurjalla kiireellä, vaikka ääneti, se pehmeitä sammalpatjoja loikki huutoa kohti. Se joutui näkemään saman, minkä Miranda ja Taavi näkivät. Mutta se ei pysähtynyt aprikoimaan tai punnitsemaan, tekikö nyt viisaasti vai eikö. Yhdellä loikkauksella se oli aukiolla ja toisella murhamiehen kimpussa. Nälkäinen ilves katsahti ylös siksi ajoissa, että juuri ennätti väistää emon putoovat kaviot, jotka olisivat siltä selän katkaisseet. Näin isku vain hipaisi kylkeä, reväisten rikki sen kauniin nahkan ja nakaten sen monen askeleen päähän alamäkeen.
Ennenkuin ilves ennätti täysin tointua, oli virginiahirvi jälleen sen kimpussa; ja Miranda kiihkosta ja innosta säihkyvin silmin ja punottavin poskin puristi toverinsa käsivartta tuimasti ja hänen hoikat sormensa tuottivat tälle suloista kipua. Ilves pelästyneenä ja raivostuneena kääntyi kaksinkerroin takaisin ja iski sekä kyntensä että hampaansa vastustajansa reiteen, aivan olan alle. Mutta vaikka se oli vihainen ja voimakas, niin olisi sen kuitenkin käynyt huonosti, ellei samalla naarasilves olisi laukannut mäkeä alas ja vihaisesti äristen hypännyt hirvaan niskaan, sortaen sen polvilleen.
"Ammu! ammu!" huuti Miranda ja hyppäsi syrjään Taavin rinnalta hänelle tilaa antaakseen. Mutta Taavin pyssy oli poskella, ennenkuin hän ennätti mitään sanoa. Kun Miranda huudahti, niin se jo samalla pamahti; ja jälkimäinen hyökkääjistä mukelsi sätkien nurin. Taavi heti juoksi paikalle. Koirasilves irti ponnistän syöksyi metsään; mutta juuri kun se oli katoamaisillaan, Taavi lyhyen matkan päästä laukaisi toisen piipun ja luoti kulki viistoon takapuolen poikki selkärangan katkaisten. Taavia mainittiin niiden seutujen parhaaksi tarkkampujaksi; mutta Miranda ei vähääkään huomannut sitä taitoa, jota hän oli tässä osottanut. Mirandan mielestä oli ampuminen luonnollisestikin sama asia kuin osaaminen ja osaaminen sama kuin tappaminen. Taavin ensi laukaus oli tappanut. Eläin makasi jo liikkumatonna. Mutta toinen ilves väänteli pensaikossa suulleen sortuneena, ja sen tuskat vihloivat immen sydäntä.
"Voi kuinka se kärsii! Tapa se, sukkelaan!" hän huohotti. Taavi juoksi paikalle, kohotti pyssynsä, puolesta piipusta kiinni pitäen, ja iski petoa takaraivoon, niin että se heitti henkensä. Virginiahirvi hoiperteli sillä välin ontuen ja verta vuotaen takaisin vasikkansa luo, jonka ruumis hervottomana makasi sammalella. Hetkisen se haisteli sitä herkillä sieraimillaan ja huomattuaan, että se oli aivan kuollut, poistui hitaasti metsän pimennoihin. Itse se pääsi tästä vaarallisesta seikkailusta pahemmitta vammoitta.
Miranda kävi vuoron takaa kunkin tapetun eläimen luona ja katseli niitä miettiväisenä Taavin vaieten tuumiessa, mitä nyt oli tehtävä. Hän oivalsi, että hänen oli paras liikkua varoen, niinkauan kun Miranda taisteli tunteidensa kanssa. Viimein sanoi tyttö nyyhkyttävällä äänellä ja silmät suurina ja kirkkaina:
"Tule, lähdetään pois tästä kamalasta paikasta!"
Taavi tunsi lievää mielipahaa, kun piti jättää kaksi hyvää nahkaa kettujen kaluttaviksi; mutta sanaakaan sanomatta hän kuitenkin seurasi Mirandaa. Olisi ollut vaarallista puhua tällä haavaa nahkoista. Mutta heti kun avorinne oli kadonnut puiden peittoon, hän kääntyi sivulle päin ja suuntasi kallionnyppylää kohti, joka näkyi puitten välistä.
"Miksi sinä tänne käännyt?" kysyi Miranda.
"Minä epäilen, että ilveksillä on noissa louhissa pesänsä", hän vastasi, "ja meidän tulee etsiä se."
"Mitä me niiden pesällä?" impi hämmästyen kysyi.
"Varmaan siinä on joku ilveksen penikka", sanoi Taavi, "ja ne meidän tulee löytää."
"Minkä vuoksi?" kysyi Miranda epäluuloisesti.
Taavi katsoi häneen.
"Pyysit minua ampumaan molemmat vanhemmat, Miranda", hän sanoi hitaasti, "hirvaan vuoksi. Soisitko nyt penikkain kuolevan nälkään?"
"Sitä en tullut ajatelleeksikaan, Taavi", vastasi impi omantunnon tuskalla; ja hän katsahti Taaviin uudenlaisella hyväksymisellä. Hän itsekseen ajatteli, että Taavi, vaikka olikin erämies ja veren tahraama, kuitenkin osotti herkempää ja järkevämpää hellyyttä metsän karvaista kansaa kohtaan kuin hän itse.
Melkein puolen tuntia he etsivät kalliopykälän louhikoista, ja lopulta löysivät matalan luolan, jonka suuta peitti riippuva vaivaiskedri-vaippa. Luolan suulla oli luita ja sisällä kelli kuivalla sammalpatjalla kaksi pienoista ruosteen ruskeata kissanpenikan kaltaista olentoa pehmeästi yhteen kietoutuneina. Mirandan tarkka näkö keksi ne paikalla, mutta Taavin silmät tottuivat vasta jonkun sekunnin kuluttua pimeään. Ilveksen penikat karvakeräksi yhteen kietoutuneina näyttivät Taavista sangen somilta — hyväiltäviltä ja suojeltavilta. Hän hyvin tiesi, kuinka niiden avuttomuus herättäisi sääliä Mirandan hellässä sydämessä. Siitä huolimatta hän lujalla rohkeudella, jota harvat sankarit olisivat samoissa oloissa kyenneet osottamaan, astui eteenpäin, kumartui, selvitti erilleen pehmeän karvakerän ja metsästyspuukkonsa raskaalla päällä napautti kumpaakin penikkaa terävästi niskaan, tappaen ne paikalla ja helposti.
"Voi noita pikku raukkoja!" hän mutisi; "ei niille voinut mitään muutakaan", ja hän kääntyi Mirandan puoleen.
Impi oli peräytynyt luolan suulta ja seisoi nyt kasvot punaisina tuijottaen häneen vihasta säihkyvin silmin.
"Sinä raakalainen!" hän huudahti.
Taavi oli otaksunut, että tapauksesta syntyisi keskustelua. Mutta ei hän osannut juuri tätä odottaa. Hän sanoi puolestaan selvät sanat.
"Minä luulin sinua täysikasvuiseksi naiseksi; ja vaikka sinun ajatuksesi ovatkin tuntuneet niin kaukaa haetuilta, niin olen minä antanut niille paljon arvoa; ja ovat ne minuun vaikuttaneetkin. Mutta nyt minä huomaan, että oletkin vain tyhmä lapsi, joka et viitsi ajatella. Luulitko sinä tosiaan, että nuo pienet rääsyt olisivat voineet elää ja pitää huolta itsestään?"
Taavi puhui kylmästi, uhmaten; ja hänen äänessään oli isännöivä sävy, joka lannisti neitosta. Ja Miranda lisäksi hämmästyi. Hänen kasvonsa punastuivat vielä tummemmiksi, mutta hän loi alas silmänsä.
"Minä olisin vienyt ne kotiin ja kesyttänyt ne", vastasi hän vallan nöyrästi.
Taavin jyrkkä ilme lauhtui.
"Sinä et millään olisi voinut niitä elättää. Ne olivat liian nuoret, pikkuista liian nuoret. Kas nyt, eihän niillä ole vielä silmiäkään. Ne olisivat käsiisi kuolleet, Miranda, se on varma asia!"
"Mutta — kuinka sinä saatoit!" impi intti, ei enää vihalla, vaan kurkussa säälin värähdys.
"Se oli juuri sama temppu, Miranda, jonka sinä teet kaloille niiden kärsimyksen päättääksesi."
Miranda katsahti ylös äkkiä, silmät suurina.
"Tiedätkö mitä, Taavi, sitä en ole koskaan ennen tullut ajatelleeksi", hän vastasi. "Minä en enää koskaan pyydä kaloja, en koko elämässäni! Lähdetään pois täältä."
"Näetsen", alkoi Taavi, joka oli päättänyt kylvää Mirandan mieleen muutamia epäilyksen siemeniä hänen omien mielipiteittensä oikeuteen nähden, "näetsen, Miranda, ei ole mahdollista olla aina elämässä johdonmukainen; mutta saatpa nähdä, että aina elämä tavalla tai toisella saattaa sinut häpeään. En minä tahdo sillä sanoa, että sinä olet kauttaaltaan väärässä, en toki. Kun olen tullut näkemään, kuinka sinä ymmärrät metsän eläimiä ja kuinka ne ymmärtävät sinua, niin niiden tappaminen on alkanut minusta itsestäkin tuntua vähän toiselta kuin ennen. Mutta, Miranda, luonto on luonto eikä sillä pitkälle pääse, jos sitä vastaan puskee. Katsoppas tätä, sinä käskit minua ampumaan ilveksen, koska se tappoi hirvaan vasikan. Mutta ei se tappanut sitä häijyydestä eikä vain oman vatsansa täyttämiseksi — senhän sinä tiedät. Se tappoi naaraansakin tarpeiksi. Ilvekset eivät ole niin rakennetut, että ne voisivat syödä ruohoa. Ellei naarasilves olisi saanut tarvitsemaansa lihaa, niin penikat olisivat kuolleet nälkään. Sen täytyy tappaa. Luonto on sille antanut tämän lain, ja panttereille, ketuille, susille ja pesukarhuille ja portimoille samoin. Ja karhuille se on antanut saman lain, vaikk'ei niin ankaraa, ja ihmiselle niin ikään; nämä kaikki ovat siten rakennetut, että niiden tulee syödä kaikenlaista ruokaa, lihaa muun mukana. Ja oikein elääkseen ja ollakseen täydesti sitä, mitä niiden on oltava, niiden kaikkien täytyy joskus syödä lihaa, sillä luonto ei paljon suvaitse sitä, että sen lakeja laiminlyödään!"
"Olenhan minä terve", keskeytti Miranda kiihkeästi, ilmeisellä esimerkillä kumotakseen nuo puheet.
"Ehkäpä et ainiaan!" arveli siihen Taavi.
"No jos minä sairastun, — niin minä kuolen, ennenkuin syön lihaa!" väitti impi kiihkeästi. "Mitä iloa on elämästä, jollei se ole muuta kuin murhaa, murhaa ja murhaa, ja jos jokaisen edestä, joka jää eloon, monen täytyy kuolla!"
Taavi pudisti päätään järkeillen.
"Sitä, Miranda, ei vielä kukaan ole voinut selvittää. Minä olen ajatellut sitä koko joukon, ja lukenut myös siitä koko joukon yksinäisessä leirissäni, enkä voi mitenkään sitä käsittää. Usein minusta on tuntunut siltä kuin ei koko elämä olisi muuta kuin muutaman perhosen lepattelemista hautausmaalla. Mutta siitä huolimatta, ellemme liian paljon typerästi haudo semmoisia asioita, joita emme voi ymmärtää, niin meistä tuntuu hauskalta elää; ja minä, Miranda, ajattelen että tämä elämä voisi olla ihanampi kuin ihaninkaan uni."
Hänen äänessään oli, kun hän sanoi nämä viimeiset sanat, jotain joka sai Mirandan värähtämään, mutta samalla kehotti häntä olemaan varuillaan.
"No niin", impi huudahti jyrkästi, vaikk'ei asiaan kuuluvasti, "minä en enää koskaan pyydä kaloja."
Vastaus ei ollut juuri sen laatuinen, jota Taavi olisi kaivannut pikku hyökkäystään tukemaan, hän sen vuoksi nolostui ja antoi keskustelun raueta.