XVIII LUKU.
Vieraan tihutyö.
Kaiken kesää ja alun syksyäkin Taavi aina parin viikon kuluttua kävi raivion mökillä ja Miranda aina osotti häntä kohtaan samaa kylmää totunnaista kohteliaisuutta. Hän tunsi taikka ainakin luuli tuntevansa kiitollisuutta Gabe Whiten suorapuheista kelmeätä vaimoa kohtaan, joka niin kömpelöillä kolauksilla oli hänet järkiinsä palauttanut juuri kun hän oli ollut vähällä uhrata vapautensa ja yksilöllisyytensä miehelle — voimalliselle miehelle, joka olisi hänet itseensä yhdyttänyt. Kiihkeällä innolla hän jälleen etsi piilevän kansan seuraa, aarniometsän salaisuutta ja ihmeitä. Kun se oli inhimillinen rakkaus, jota hän paraillaan tukahutti, ja kun hän samalla sydämessään tunsi kalvavaa ihmisyyden kaipausta, vaikk'ei sitä itsekään tiennyt, niin tuli Kirstin osaksi semmoinen mielenosotuksellinen hellyys jommoista tyttö ei ollut koskaan ennen osottanut. Se miellytti Kirstiä ja hän vastasi siihen sydämestään tyyneen voimalliseen tapaansa; mutta hän älysi, mikä sen pohjalla piili ja hymyili ajatuksiensa piilosopissa itsekseen, uskaltamatta aavistustaan edes varmaksi ajatella, koska hän pelkäsi immen vaistomaisesti sen silloin tajuavan. Hän piti Taavia suuressa arvossa, vaikk'ei sitä Mirandalle koskaan sanonut; ja hän rohkaisi vakaasti alakuloista kosijaa yhtä mittaa vakuuttaen: "Kaikki käy hyvin, Taavi. Älä suureksi, vaan odota, kunnes aika tulee." Ja Taavi sen mukaan odotti aikaansa tyynenä, vakaana ja kiireettömänä; ja jos hän sureksikin, niin koetti hän ainakin kaikin tavoin olla sitä näyttämättä.
Kirsti oli siis Taavin liittolainen, mutta kaikki metsän asukkaat olivat hänen leppymättömiä vastustajiaan; sillä niin lähelle Mirandaa ei metsän kansa ollut vielä koskaan tullut sillä ajalla, jonka hän oli viljellyt sen puolisalaista tuttavuutta. Kroof oli melkein aina hänen seurassaan, jos suinkin vielä entistäkin uskollisempana ja paljon ovelampana Mirandan puhetta ymmärtämään. Ja Kroofin penikka, erinomaisen hyvän näköinen ja kauniisti kehittynyt eläin, oli melkein yhtä uskollinen kuin emo. Kun nämä molemmat joskus harvoin olivat poissa omilla retkillään, jotka Kroof huomasi tarpeellisiksi penikan lihasten harjottamiseksi, niin silloin ketut alkoivat seurata Mirandaa, juosten kuin koirat hänen kintereillään; ja eräänä painostavana iltapäivänä, kun hän oli nukahtanut männynneulasten peittämälle rinteelle, tuli se sama suuri pantteri, jonka kynsistä hän oli Taavin pelastanut, ja laiskasti tallusteli ja kävi hänen viereensä maata. Miranda heräsi sen kovaa kehrätessä aivan hänen korvanjuuressaan. Pantteri kehräsi vielä kovemmin, kun hän hiljaa kynsi sen leuanalustaa. Mirandan täytti omituinen innostus, kun hän huomasi vaikutuksensa metsän eläimiin yhä kasvavan ja laajenevan. Ei mikään, niin hän lupasi, saisi milloinkaan viekotella häntä pois näistä kirkkaista varjoista, tästä vaikenevasta kansasta, jota hän hallitsi kädellä ja silmällä ja tästä salaperäisestä elämästä, jonka ainoastaan hän saattoi tuntea. Kun vanha Taavi, johon hän oli lämpimästi kiintynyt, tähän aikaan yhä harvemmin kävi raiviolla, niin Miranda pyrki häntä karttamaan ikäänkuin peläten, että hän heikentäisi tätä päätöstä; ja itsepintaisesti hän oli ajattelematta pikku Jimmyn kalpeita kasvoja ja lapsen suuta, sillä se ajatus oli vaarallisin kaikista. Ja tästä seurasi, että kun lokakuu tuli ja koko metsä kaikkialla oli täynnään varisevien lehtien äänetöntä elämää ja sinisen taivaankannen valo alkoi tutkia paikkoja, jotka olivat olleet siltä suljetut kaiken kesää, niin Miranda mielestään oli sangen varma päätöksessään; ja Taavin oli nyt taisteltava, ettei hänen sydämensä epätoivo pääsisi kasvoihin kovin selvään kuvastumaan.
Sen lokakuun lopulla Taavi metsästysretkellään tuli kulkeneeksi samalle avoimelle kalliopaikalle, jossa hän oli kesäkuussa Mirandan kanssa tavannut ilveksen. Hän paraillaan etsi Kirstille verestä lihaa, mutta riistaa ei ollut näkynyt sinä päivänä ensinkään. Juuri kun hän jonkinlaisen koti-ikävän haikeudella tunsi tämän paikan, jossa hän ja Miranda olivat näyttäneet lyhyen hetken olevan keskenään niin täydelleen sopusoinnussa — kuinka kauan siitä oli ja kuinka uskomattomalta koko tapaus hänestä nyt tuntui! — niin hänen erämiehen silmänsä keksi näyn, joka sai rihlan viipymättä poskelle lentämään. Aivan aukion reunalla seisoi karhunpenikka ja ahneesti riipi täpötäysistä varsista mustikoita ja mörähteli tyytyväisenä kun niitä oli niin paljon ja ne olivat niin hyviä.
"Karhunpaisti onkin", Taavi ajatteli, "Kirstille mitä parasta. Näyttää rupeavan vähän väsymään sarvaan lihaan!"
Hän tähtäsi kiireettä, rihla paukahti terävään läiskähtäen, ja soma karhunpenikka suistui suulleen ja mukelsi nurin läpi aivojen ammuttuna. Taavi meni sen luo. Se oli paikalla kuollut — niin silmänräpäyksessä ja tuskatta, että puoliavoin suu vielä oli täynnään marjoja ja pieniä tummanviheriäisiä lehtiä. Taavi tunnusteli sen pehmeätä ja kiiltävän mustaa karvaa.
"Olipa siinä kaunis karhun alku", hän mutisi melkein katumapäällä. "Oli kai vähän ilkeätä tehdä sinusta noin äkkiloppua, kun sinun oli siinä yksinäsi niin lysti olla."
Mutta Taavi ei ollut se mies, joka antoi turhalle hemmottelulle mielessään sijaa. Hän viipymättä nylki saaliin ja kätki nahkan huolellisesti, latoen sen päälle kasan isoja kiviä, palatakseen ottamaan sen niin pian kuin aika salli. Hän oli nyt matkalla raivaukselle, eikä voinut ottaa matkaansa veristä nahkaa, joka olisi lopullisesti tuominnut hänet Mirandan silmissä; mutta nahka oli liian kaunis jäädäkseen kettujen ja ahmain saaliiksi. Kun se oli varmassa tallessa, niin hän leikkasi penikasta mureimmat palat, kääri ne koivun tuoheen ja nakkasi kantamuksen selkäänsä, lähtien sitten raivausta kohti harppaamaan. Hänen mielessään oli, että Kirstin vielä sinä iltana piti saada karhunpaistia.
Vähän sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt kallioaukiolta, jolla punainen raato rumasti irvisti päivän paisteelle, ilmestyi pimennoista toinen karhu verkkaan tallustellen. Se oli suunnattoman suuri, karva ruosteen ruskahtava, harmaita karvoja kuonon ympärillä. Se pysähtyi ympärilleen katsellakseen. Samassa sen ruumis jäykistyi ja sitten se rytinällä hyökkäsi mustikkapensaitten kautta kohti sitä paikkaa, missä kamala raato venyi verissään. Karhu kulki sen ympäri kahdesti, kuono ilmassa ja taas maatakin sivuten. Sitten se poistui siitä hitaasti takaperin alamäkeen, tuijottaen siihen silmillään ikäänkuin odottaen, että se nousisi ylös ja seuraisi häntä. Metsän reunalla se sukkelaan pyörii ympäri ja lähti vihaista laukkaa seuraamaan Taavin jälkiä.
Se oli vanha Kroof; ja Taavi oli tappanut sen penikan.
Se hyökkäsi hurjasti hänen perässään, kamala verikosto mielessään, mutta niin sukkelaa teki Taavikin matkaa, että kului melkein tunti, ennenkuin kontion terävä vaisto ilmaisi, että vihamies oli lähellä. Raivo ei sitä sokaissut. Se hiljensi kulkuaan ja astui pehmein askelin; ja pian se näki saaliinsa, joka oli jonkun matkaa edellä, nopeaan harpaten metsän ruskeavarjoisia kujia.
Ei koko metsässä ollut toista yhtä viekasta karhua kuin Kroof; ja Kroof tiesi, etteivät koko sen hirmuinen voima ja raivo riittäneet asestettua metsämiestä vastaan. Se odotti edullisempaa hetkeä. Hiljaa kuin portimo tai minkki se valtavasta koostaan huolimatta seurasi jälkiä. Nuori Taavi ei kaikesta erämiestaidostaan, valppaista aistimistaan eikä vaistoistaan huolimatta aavistanutkaan sitä kostajaa, joka säälimättömänä seurasi kuin koira hänen kintereillään. Taavi piti semmoista kiirettä, että hiukset syksyn viileydestä huolimatta märkinä takertuivat otsaan. Kun hän saapui purolle, joka alkoi mökin lähteestä, niin hän arveli peseytyvänsä, ennenkuin lähtisi vieraihin. Hän nakkasi myttynsä ison hemlokin alle, heitti maahan lakkinsa, vyönsä, paitansa ja laski niiden viereen ladatun pyssynsä. Sitten hän, vyötäisiään myöten alasti, poikkesi parikymmentä askelta syrjään joen muodostamalle somalle allikolle ja kyykistyi sitten polvilleen, huuhtoakseen itsensä kunnollisesti.
Kroofin pienet silmät kiiluivat punottaen. Nyt oli hetki tullut.
Se hiipi lähemmäksi, pitäen hemlokin runkoa itsensä ja vihamiehensä välillä, kunnes tuli tavarain luo, jotka Taavi oli heittänyt puun juurelle. Se nuuski hänen kokoon käärittyä myttyään ja käänsi sen nurin kämmenellään. Sitten se raivosta ja tuskasta lyhyeen rohkaisten syöksyi penikkansa murhaajan kimppuun.
Tämä vihainen röhkäisy oli Taavin saama ensimäinen varotus uhkaavasta vaarasta. Hän katsahti sukkelaan ylös, pää ja olkapäät vettä valuvina. Tunsi Kroofin. Ei siinä ollut valitsemiseen aikaa. Valtava kontio oli hänet tavottamaisillaan, mutta samalla hetkellä hän oivalsi koko murhetapauksenkin. Hänen sydäntään kouristi. Allikon toisella puolella oli juuri hänen kohdallaan suuri pyökki, ei sen kauempana, kuin että siihen melkein ulotti kädellään. Yhdellä hyppäyksellä hän saavutti sen. Seuraavalla hän sai kiinni oksasta ja keikautti itsensä ilmaan juuri ja juuri välttäen Kroofin kostavan kämmenen iskun.
Hän nousi puuhun ketterästi ja etsi oksaa, jota pitkin pääsisi toiseen puuhun ja sen kautta alas maahan pyssyn luo; ja Kroof, hetkisen epäröityään, kiipesi hänen perässään. Mutta Taavi ei löytänyt, mitä etsi. Vähän oli tosin aarniometsässä puita, joiden ylimmät oksat eivät sotkeutuneet lähimmän naapurin oksiin, mutta kun ihminen luonnostaan kammoo uintia semmoisessa vedessä, jota ei suoranainen auringonpaiste raitistuta ja elvytä, oli Taavikin sen vuoksi valinnut paikan, jossa puut olivat hajallaan niin että taivaan sini kuvastui veteen. Hän kiipesi seitsemän kahdeksan syltä korkealle maasta, ennenkuin löysi oksan, joka tarjosi vähänkään toivoa. Hän lähti sitä kulkemaan, tukien ruumistaan hennommalla oksalla, joka oli hänen päänsä päällä. Kulkien oksaa pitkin niin kauas kuin se kesti, hän huomasi asemansa tuiki toivottomaksi. Hän ei olisi voinut, vaikka olisi kuinka taitavasti itseään heiluttanut ja vaikka onni olisi ollut kuinkakin hyvä, tavottaa lähimmän puun lähintä oksaa. Hän kääntyi takaisin, mutta Kroof oli jo oksan juuressa. Se iski kyntensä oksaan; ryömi häntä kohti hitaasti, armotta; se oli saanut ahdistetuksi vihamiehensä ansaan.
Taavi seisoi jännitettynä ja liikkumatta, odottaen kontiota. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, suu tiukkana. Hän tiesi, että kaiken ihmislaskun mukaan hänen hetkensä luultavasti oli tullut; mutta hän aikoi tehdä, mitä tehdä saattoi. Syvällä hänen allaan, hänen ja maanpinnan muodostavan kallion ja sammalen välillä (hän katsoi alas siihen, myöhäisen auringonvalon häikäisemänä) oli vankka hemlokin oksa. Hän aikoi pudottaa itsensä viime tingassa; ja tämä oksa — hän aikoi tarrata siihen kiinni — ehkä pysäyttäisi hänen putoomisensa, ainakin ehkäisisi sitä! Se oli hatara toivo, mutta se oli ainoa toivo. Hän ei pelosta vavissut, mutta hän tunsi murhetta ja pettymystä toiveidensa saadessa tämmöisen lopun; ja kohtalon murhaava iva tuntui katkeralta. Oksa taipui alemmaksi ja alemmaksi Kroofin mahtavan painon lähestyessä. Päällimäinen oksa, joka oli liian heikko yksin kestääkseen hänen painonsa, tuki häntä vielä. Hän piti päänsä pystyssä, uhmaten kuolemaa.
Sattui niin, että Miranda, joka oli lähettyvillä, oli kuullut Kroofin karjauksen, jonka se päästi hyökätessään Taavin kimppuun. Sen vihainen äänensävy oli saanut hänet hämmästyneenä ja pahaa peläten paikalle rientämään. Hän tunsi Taavin rihlan ja metsästysmekon hemlokkipuun juurella ja kauhean pelon valtaamana hänen sydämensä suli. Sitten hän näki Taavin korkealla pyökissä, paljaat olkapäät hohtaen ruskeitten lehtien seasta. Hän näki Kroofin, joka nyt oli vain kolmen jalan päässä saaliistaan. Hän näki vihan, joka puhui pedon silmistä ja avoimesta suusta.
"Kroof!" hän huuti vihaisella käskevällä äänellä; mutta Kroof ei huolinut siitä enempää, kuin jos se olisi ollut tuulen kuiskaus. "Kroof! Kroof!" hän uudelleen huuti rukoilevan ahdistuksen, kouristavan kauhun valtaamana, kun julma eläin ryömi yhä edemmä. Taavi ei kääntänyt päätään, vaan huuti alas levollisella äänellä: "Se ei sinusta välitä tällä kerralla, Miranda. Eikö tässä liene lähtö käsissä, ei sille mahda mitään!"
Mutta Mirandan kasvot äkkiä kuin kivettyivät. Hän hairasi maasta rihlan. "Pidä varasi!" hän huuti ja tarkkaan ja varmalla kädellä tähdäten veti ensin toista ja sitten toista liipasinta niin peräkkäin, että molemmat paukaukset melkein sulivat yhteen. Sitten hän pudotti aseen ja seisoi ja hurjasti tuijotti.
Karhun ruumis nytki hetken kouristuksentapaisesti, näytti sitten lyyhistyvän oksalle kokoon, pitäen siitä kiinni. Seuraavassa silmänräpäyksessä se hitaasti vierähti pois ja putosi alas pehmeänä suunnattomana myttynä. Huokaisevalla jyrähdyksellä se tapasi maan. Miranda päästi matalan huudahduksen äänen kuullessaan, kääntyi pois ja nojasi hemlokin runkoa vastaan. Käänsi kasvonsa puuta kohti ja kätki ne käsivartensa taipeeseen.
Taavi tiesi nyt, että kaikki, mitä hän oli toivonut, oli nyt hänen. Mutta ensimäisen huumaavan, tukahuttavan riemun sykähdyksen jälkeen hänen sydämensä paisui säälistä impeä kohtaan, säälistä ja pohjattomasta hellyydestä. Hän kiipesi alas pakopaikastaan, puki päälleen metsästysmekkonsa ja vyönsä, katsoi uteliaana tyhjää rihlaa, joka makasi sammalella ja potkaisi köytetyn lihamytyn pensaikkoon. Sitten hän meni ja seisahtui aivan Mirandan viereen.
Lyhyen hetken jälkeen hän laski käsivartensa immen olkapäille ja kosketti häntä isolla kädellään, kevyesti mutta varmasti. "Sinä ihmeteltävä Miranda", hän sanoi, "jälleen olet lahjoittanut minulle elämäni! Mutta minä en kiitä sinua, ennenkuin kuulen, mitä aiot minun tehdä. Elämäni on ollut kokonaan sinun siitä hetkestä, jolloin ensi kerran näin sinut täysikasvuisena naisena. Mitä aiot tehdä elämälle, jonka olet pelastanut, Miranda?"
Hän puserti immen olkapäätä lujemmin sydäntänsä vastaan ja kumartui hänen ylitseen, uskaltamatta kuitenkaan juuri suudellakaan pronssinväristä tummaa tukkaa, jolle hän hengitti. Impi äkkiä nyyhkyttäen kääntyi ympäri, tarttui häneen kiinni ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vastaan. "Voi Taavi!" hän huudahti surkealla äänellä, "vie äiti ja minut pois tästä paikasta; minä en tahdo enää elää raiviolla. Sinä olet surmannut sen vanhan elämän, jota minä rakastin," Ja hän puhkesi myrskyiseen itkuun.
Taavi odotti, kunnes hän oli tyyntynyt. Sitten hän sanoi: "Jos minä olen sinun elämäsi muuttanut, Miranda, niin olet sinäkin hiukan muuttanut minun elämääni. Minä en enää metsästä, enkä viritä ansoja, rakkaani, eikä metsän eläinten enää tarvitse olla huolissaan minun tähteni. Me myömme mökin ja lähdemme alas Meramichiin, jossa minä voin saada hyvän toimen metsänlukijana. Siihen minä olen ensimäisiä. Ja minä luulen — voi, minä rakastan sinua ja minä luulen voivani tehdä sinut onnelliseksi, sinä ihmeteltävä Miranda."
Impi kuuli hänen puheensa loppuun saakka ja vapautui sitten hiljaa hänen syleilystään. "Mene kertomaan äidille, mitä olen tehnyt, Taavi", hän sanoi vakavalla äänellä, "ja jätä minut tänne hetkeksi kahden kesken Kroofin kanssa."
Mirandan palattua mökille Kirsti ja Taavi illalla lähtivät lapioiden ja lyhdyn keralla allikolle pyökin luo. Missä kiviperäisestä maasta löytyi pehmeämpää kohtaa, siihen he kaivoivat haudan; ja he hautasivat vanhan Kroofin syvälle maan poveen, etteivät ahman kynnet päässeet sen rauhaa häiritsemään, eikä kevätauringon lumous sitä unesta herättämään.
End of Project Gutenberg's Aarniometsan sydan, by Charles G. D. Roberts