ERÄS REIKIEN KAIVAJA
Karkotettuna vanhasta asumuksestaan, joka oli ollut sekä mukava että syrjäinenkin, oli Hakki, juovainen tsipmunkki [Tsipmunkit (Tamias) ovat oravan heimoon kuuluvia amerikkalaisia jyrsijöitä, jotka asuvat maassa. Siitä niitä sanotaan "maaoraviksi". Yleisin Yhdysvaltain itäosissa on juovainen maaorava (Tamias striatus). S.m.], vihapäissään muuttanut lähimmän mäen kylkeen ja sen etelärinteestä katsonut uuden asuinpaikan läheltä sitä sortunutta kiviaitaa, joka erotti pyökkimetsän ylämaan laidunmaista.
Se oli kokenut erikoisen tuskastuttavia vastoinkäymisiä. Aivan sattuman kautta oli muuan häijyluontoinen ja lisäksi vielä itsepäinen sekarotuinen terrieri, joka asui maatilalla alhaalla laaksossa, löytänyt hänen maanalaisen asuntonsa kapean oviaukon ja ruvennut häntä esiin kaivamaan. Tämä tietysti oli vaikka mille koiralle aivan turha yritys, sillä sekä oli ovireikä monta syltä pitkä ja johti hyvinkin puolta syltä syvälle maan alle, että oli vielä keskuskammiolla, eli varsinaisella asunnolla, eri uloskäytävä monen sylen päässä syrjässä. Sen kautta Hakki oli kulkenut ulos ja sisään mielin määrin, käydessään läheisellä aidalla istumassa ja räkättämäsä kimakoita kirouksiaan hupsulle koiralle. Terrierillä kun oli vähän mäyräkoirankin verta suonissaan, monen muun kantatilkkasen ohella, niin se jo oli suorittanut sangen kauniin kaivaustyön, ennen kuin tuli huomaamaan ponnistustensa turhuuden, ja peräytyi reiästä silmät ja karva aivan mullassa. Hakin kimakkaa sättimistään jatkaessa se muka hyvinkin välinpitämättömänä juoksi etsimään jotain edullisempaa yritystä.
Tämä oli tapahtunut myöhään iltapäivällä. Aivan illan suussa oli siihen tullut skunkkiperhe ja paikalla anastanut tilavan kolon, jonka terrieri oli niille kaivanut. Skunkit eivät olleet tyhmiä, vaikka itse laiskoja kaivamaan. Ne kyllä älysivät hyvästä hyötyä, milloin se vastaan sattui. Ne olivat jatkaneet koiran työtä, kunnes saapuivat Hakin keskuskammioon. Ja huolimatta Hakin mäkättävistä vihanpurkauksista ne olivat paikalla anastaneet sen haltuunsa, väljennellen sitä oman kokonsa mukaiseksi. Kieltämättä ne olivat tsipmunkille aivan sopimatonta seuraa. Tällä ei ollut muuta neuvoa, kuin jättää talonsa näille laiskoille ja katalille tunkeilijoille. Hakki oli koko perheensä keralla lähtenyt mieron tielle, hiipien kautta sinipunervan hämärän äänettömällä varovaisuudella, joka kerrassaan poikkesi niitten päiväisaikaisesta rupattavasta rohkeudesta. Ne tiesivät, että hämärä oli niille erikoisen vaarallinen; ne sen vuoksi paikalla hajaantuivat, etsien suojaa ystävällisten naapurien reijistä tai koloista, joita olivat päiväisaikaan vaelluksillaan löytäneet. Se oli ollut Hakille hermoja koetteleva yö, kun oli pitänyt vavista hät'hätää laajennetussa hiiren reiässä niin pelottavan lähellä kettujen ja portimoitten tallaamaa maanpintaa. Heti kun auringonnousu oli runsaalla ruskotulvallaan karkottanut öiset rosvot luoliinsa, hän oli ryhtynyt uutta asuntoa hankkimaan. Sillä ei kukaan tiennyt paremmin kuin hän, että maaoravalle, jolla ei ollut maanalaista pakopaikkaa, tämä päivänpaistama rinne, nämä iloiset tyynet pyökkimetsät, nämä avoimet laitumet rauhallisin silmin katselevine karjoineen olivat ainaisen murhaavan vaaran seutuja.
Kun oli lopullisesti tarkkaan ratkaisematta, mistä paikasta reiän kaivaus oli paras alkaa, pysytteli Hakki vanhan kiviaidan lähettyvillä, koska se rakoineen ja reikineen ilmeisestikin tarjosi paremman piilopaikan vaaran uhatessa kuin mikään muu seutu. Paljon muitakin tsipmunkkeja oli liikkeellä varhaisessa auringonpaisteessa, aamukastetta maistelemassa. Niistä mikä leikki mikä hankki muonaa lehtien seassa, juosten huolettomimman ilon valloissa ylös ja alas vanhaa aitaa taikka istuen valppaina pystyssä, toinen toiselleen hyvää mieltään räkittämässä ja rupattamassa, kun tuntui tulevan niin kaunis päivä. Mutta Hakki tunsi itsensä heidän joukossaan sangen yksinäiseksi. Hän tiesi, että niillä itse kullakin oli lähellä turvallinen luola. Hänellä ei ollut syytä räkittämiseen eikä tirskumiseen. Hänen laitansa oli toinen, hän oli tsipmunkki, jolla ei ollut pesää. Kaikki hänen neronlahjansa olivat tuskallisesti, keskitetysti varuillaan niitä tuhoja vastaan, joitten hän tiesi joka hetki uhkaavan sekä maasta että taivaasta.
Hänen ei edes ollut tällä haavaa nälkä, sillä huoli voitti kaiken muun. Sen vuoksi hän, valppaimpana ollen, kaikkein ensimäiseksi huomasi kyyhkyshaukan, joka varkain lähestyi kiviaidan luota, läpi suuren koivun oksikon, ja syöksähti alas kuin kärpässieppaaja, toivoen saavansa jonkun näistä aamun ilakoitsijoista saaliikseen. Mutta Hakin läpitunkeva hätäkirskuna sen rakoon livahtaessa oli riittänyt. Jokainen tsipmunkki sen kuuli ja pyllähti pakoon niin vikkelään, ettei nopea haukkakaan ollut yhtä vikkelä. Hälytyshuuto kulki pitkin kiviaitaa edelleen. Haukka nyökkäili suuntaan ja toiseen, välähdellen ristiin rastiin niin sukkelaan, ettei silmä voinut sitä seurata. Mutta ei ainoatakaan tsipmunkkia se saanut; ja nyt se yrmeissään liiteli pois tavottelemaan vähemmän sukkelaa riistaa.
Kun se oli mennyt matkoihinsa, niin Hakki livahti kivien välistä, juoksi kymmenisen syltä kiviaidasta ja sitten pysähtyi, tarkastellen huolellisesti ympäristöä. Tämä näytti mukavalta paikalta hänen tarkoitukseensa, eikä se ollut liian taajaan asuttukaan. Kiviaidan laidunpuolella tuli iso tsipmunkki ulos reiästä, joka oli noin kolmen jalan päässä, pyörähti kivien päälle ja alkoi hävyttömästi haukkua vierasta. Mutta Hakki ei ottanut loukkaantuakseen. Hän oli vieras ja hän tiesi, että hänen täytyi olla sen mukaan. Hän päätti koettaa niin sukkelaan kuin suinkin päästä vieraan kirjoista, ja sitä varten hän päätti majottua aivan vastapäätä morkkaajaa, kiviaidan toiselle puolelle. Pyökkejä kasvoi siellä ja täällä, ja turve oli tiivistä ja lujaa, juuri semmoista, josta hän piti, ja syysaurinko paistoi lämpimästi kiviaidan alle.
Puolen sylen päässä kiviaidasta hän huomasi itseään leventelevän pistävän katajapensaan, jonka alla sopisi, niin hän arveli, panna kaivanto alkuun, tarvitsematta suurin pelätä, että sitä kukaan häiritsisi. Kaikki näytti turvalliselta. Ei näkynyt haukkaa eikä kettua. Punaoravat ja sininärhit pitivät puissa iloista huoletonta mekastustaan — varma merkki se, ettei ryöväreitä ollut likitienoilla. Pitkin kiviaitaa ja taajalla lyhyellä nurmella sen kahden puolen kirmaili muita tsipmunkkeja, mikä oli muonan hankkeissa, mikä turvetta vain raapieli somilla pienillä käsimäisillä käpälillään. Ja etäämpää kuului sulavaa epätasaista tonkk-tinkkiä, tonkkatinkkiä. ja tonkeloa punaisen ja valkoisen kirjavien lehmien jonossa kompuroidessa lypsyvajalta ylös laitumelle.
Hakiltä pääsi mielihyvän kujerrus ja se oli juuri kiviaidalta alas hyppäämäisillään, kun läpitunkeva hätäkirskuna jäykisti sen kiveksi. Joka puolella hän näki tsipmunkkeja, jotka mikä millekin taholle hurjaa kyytiä livistivät reikäänsä ja kadotessaan kiljuivat kaikkein suurinta hätähälyytystään.
Puoleksi sekuntia Hakin sydän seisahti, sillä merkeistä päättäen tämä oli heimon kaikkein vaarallisimpia vihollisia — portimo. Tätä vihollista vastaan, joka oli nopea takaa-ajamaan ja uupumaton, hellittämätön jälkiä seuraamaan, ei ollut muuta kuin yksi varma turvapaikka — tsipmunkin reikä, jonka suu on niin ahdas, ettei portimo pääse siihen tunkeutumaan. Mutta Hakillä ei ollut reikää, kuhun paeta. Hän tiesi, että hänet hajua myöten paikalla löytäisi, jos hän yrittäisi paeta johonkin kiviaidan rakoon. Lyhyen kalliin hetken hän siinä seisoi, yksinään vaarallisessa maailmassa, mustat ja kermankeltaiset juovat silmään pistävinä ja vilkkaina poskien ja kylkien ketunkarvaisella punalla. Äkkiä portimo livahti näkyviin, ilmestyi pitkä matala sujakka murhaajamuoto ilkeine suippoine naamoineen ja julmine silmineen aivan kiviaidan selkään. Se ei ollut kuin parin sylen päässä.
Hakki tointui. Se ponnahti ilmaan kuin sähkö, putosi alas kiviaidan laidunpuolelle ja livahti kuin ankeriainen sen vieraan tsipmunkin reikään. Portimo seurasi niin likeltä sen vilahtavia kantapäitä, että Hakki kuuli sen leukain naksahtavan aivan häntänsä päässä.
Vimmoissaan, kun saalis oli pakoon päässyt, juuri kun hän luuli sen niin helposti saavansa, portimo äristen tunki kolmikulmaista päätään ahtaaseen reikään. Kuten se kuitenkin monesta entisestä yrityksestään tiesi, oli tämä vain ajan hukkaa. Se tuota pikaa heitti koko asian ja syöksyi kaniinin jäljille, kaniini kun kovaksi onnekseen sattui siinä samassa ohi loikkimaan.
Hakki vallan hyvin tiesi, ettei hän, vieras kun oli tässä reiässä ja vielä tunkeilija koko siirtokunnassakin, suinkaan voinut toivoa hyvää vastaanottoa tässä väkinäisessä pakopaikassa. Hän sen vuoksi pysytteli suupuolessa vavisten ja tekeytyen pieneksi ja toivoi, ettei omistaja näyttäytyisi. Mutta se oli turha toivo. Puolen minuutin kuluttua tuli omistaja ja hyökkäsi Hakkia vastaan suu auki ja mitä epävieraanvaraisimmin kiljuen. Hakki sangen hyvin tiesi, että hyvä tapa vaati häntä siinä paikassa poistumaan reiästä. Mutta hyvästä tavasta hän viisi välitti, niin kauan kuin portimo ehkä odotti ulkopuolella. Hän kesti hyökkäyksen pakon rohkeudella, ja muutaman sekunnin olivat kaivannon ahtaat paikat täynnään kirskunaa ja kiljauksia ja lentävää punanukkaa.
Äkkiä omistaja, suuttuneena siitä, että Hakki kieltäytyi lähtemästä ulos vihollisen suuhun, lähti apua hakemaan. Hakki älysi, mitä sen poistuminen merkitsi. Hänellä ei ollut vähääkään halua tapella koko perhettä vastaan. Takaisin suulle pujahtaen hän pisti kuononsa äärimäistä kärkeä reiästä ja haisteli. Ilmassa vielä oli portimon makua, mutta epäilemättä se oli hälvenemässä. Ylen varovasti se pisti ulos koko päänsä ja terävin, valppain silmin kurkisti ympärilleen. Portimoa ei näkynyt, ei kuulunut. Hetkisen se siinä odotti, puoleksi reiässä, puoleksi ulkona. Sitten kuului takaapäin kaivannon syvyyksistä jalkain töminää. Hän syöksähti ulos salavihkaa ja pujahti kiviaidan rakoon. Melkein samassa epävieraanvarainen huonekuntakin lappoi mäelle yksitellen ja alkoi rupattaa halventavia huomautuksiaan hänestä, mutta hän ei arvellut kannattavan niihin vastata. Viekkaasti toisella silmällään kurkistaen pakopaikastaan hän huomasi, ettei kaikki tämä suun soittaminenkaan houkutellut takaisin portimoa. Kun tämä oli riittävän varma todistus siitä, että vedet taas olivat selvät, niin hän pujahti ulos, hyppäsi kiviaidan yli ja edelleen katajapensaan alle, jonne hän aikoi etuovensa sijottaa.
Hän alkoi kaivaa pyöreätä reikää, ehkä noin kolmeaneljännes-tuumaa läpimitaten. Terävillä nykivillä liikkeillä hän polki reunat koviksi ja lujiksi, kunnes aukon leikkausmitta oli laajennut täydeksi tuumaksi. Mullan, jok'ainoan ripposen, hän väljissä poskipusseissaan — jotka ulottuivat kauas taapäin irtaimen kaulanahkan alle — kantoi pois ja tyhjensi toisen pensaan alle kolmen sylen päähän. Se oli vallan liian viisas jättääkseen tuoreen mullan nurmelle pesän suulle itseään ilmaisemaan; ja vieläpä se oli liian viisas jälkiäkään jättääkseen kaatopaikan ja työmaan välille. Se kulki matkan edes takaisin suurin loikkauksin, mutkaillen harhaan johtavalla tavalla milloin toiselle, milloin toiselle puolelle.
Suuaukko oli niin pieni, että hätinä pää näytti sisään mahtuvan. Mutta tämän se tiesi riittävän. Sillä mistä pää mahtui, siitä mahtui hänen koko notkea ruumiinsakin, joka kaikesta voimastaan huolimatta oli sujuva kuin hansikas. Tultuaan tuskin tuumaakaan syvälle hän kuitenkin alkoi vähitellen avartaa kaivosta. Hän työskenteli hermostuneen nytkivän kiivaasti. Joka puolen minuutin kuluttua hän peräytyi ulos ja kohotti päänsä — viikset, otsa ja korvat kaikki mullassa — luodakseen ympärilleen nopean silmäyksen paremmaksi vakuudeksi, ettei vihollisia ollut tulossa. Ja hänen retkensä toiselle pensaalle, kaatopaikalle, tapahtuivat nyt hämmästyttävän tiheään, sillä hän oli tarkka siitä, ettei hitustakaan tuoretta multaa saanut jäädä oven viereen.
Kaivos, jota Hakki nyt kaivoi niin uutteraan, kulki suoraan alaspäin. Neljää tai viittä tuumaa syvällä se jo oli siksi avara, että hän mukavasti saattoi siinä kääntyä. Ja sitä avaruutta sitä jatkettiin. Hän saattoi nyt työskennellä turvallisemmin ja tyynemmällä mielellä, sillä kun hän oli kokonaan maan alla piilossa, niin ei tarvinnut enää joka puolen minuutin kuluttua lähteä vihollisia vakoilemaan. Kääntyen yhä ympäri ja ympäri hän sulloi kaivoksen seinät tiiviiksi, sitä myöten kuin sitä syvensi, ja siten melkoisesti vähensi käyntejään kaatopaikalla.
Suoraan alaspäin uuttera kaivaja jatkoi kaivostaan läpi kevyen mullan lähes neljää jalkaa syvälle. Sitten hän teki äkkikäänteen ja alkoi puhkaista kaivantoaan vaakasuorasta hieman ylöspäin, kohti kiviaitaa. Mutta tällöin hän jo oli suorittanut niin paljon kaivausta, että huomasi tarpeelliseksi hankkia uuden kaatopaikan, hänen periaatteensa kun vaativat, ettei mikään työ saanut liiaksi huomiota herättää. Ja kun hänellä lisäksi nyt oli piilopaikka, paikka, jonka saattoi omakseen sanoa, vaikkapa se olikin niin keskeneräinen, niin hän alkoi tuumata, että hänen oli nälkä. Moinen tarmon ja tulisen hermovoiman kimppu kuin tsipmunkki ei voi tulla aivan kauaa toimeen voimiaan ravitsematta.
Pujahtaen esiin reiästään hän juoksi kiviaidalle, hyppäsi sen päälle ja kohottihe korkeimmalle kivelle ympärilleen katsoakseen. Hän istui nyt häntää luottavammin heilautellen, räkitti uhmaavan omistusjulistuksen ja ryhtyi nopeaan, vaikka välttämättömään, somistukseen, kammaten mullan korvistaan ja nahkastaan. Joukko muita tsipmunkkeja, jotka kuuluivat lähimpään ympäristöön, silmäili häntä epäluuloin, ikään kuin puolittain aikoen lyöttäytyä yhteen hänet karkottaakseen. Mutta Hakin varma ulkonäkö vaikutti, eikä hänen asioihinsa sen koommin puututtu.
Somistuksensa suoritettuaan hän jälleen hyppäsi alas kiviaidalta ja alkoi penkoa pähkinöitä lähimmän puun juurella olevien lehtien alta. Mutta tämä oli aluetta, joka ilmeisestikin oli jo tarkkaan etsitty. Hän lähti syvemmälle lehtoon. Se oli miellyttävää muonanhankintapaikkaa. Hyväilevä syksyinen auringonpaiste suoti maahan kellastuvien lehtien lomitse. Ei tuullut, mutta oksat olivat vilkkaina tirskuvista sininärhistä ja kirskuvista hyppelevistä punaoravista; ja tuon tuostakin pari kolme pähkinää tulla rapsahti maahan, joko omasta kypsyydestään pudoten, taikka puunlatvassa mässääjäin maahan karistamana. Hakki ei kauaa aikaillut, ennen kuin oli aterioinut; ja alati tulevaisuudesta huolehtivana miehenä hän sitten alkoi sulloa täyteen poskipussejaan.
Hänen näitä hommaillessaan hyppäsi hänen eteensä lehdille, vain muutaman jalan päähän, veikeä canadan närhi [Tätä närhiä (Pensoreus canadensis) sanotaan myös "hirvinärhiksi", koska se mielellään oleskelee hirven seurassa. Väritys on harmaahko ja nokinen, helttoja ei ole. Se on kovin viekas varastelemaan mitä saa metsämiehen leiristä. Suom. muist.], tarkasteli tsipmunkkia kirkkain, hävyttömin silmin, rääkyi käheästi ja vihdoin teki sitä vastaan, hyökkäyksen, nokka auki ja siivet koholla. Mutta Hakki tiesi, että tämä närhi oli hävytön härnääjä ja pilan tekijä, ja hän vain huolettomasti keräili pähkinöitään.
Muutaman sekunnin tämä kumma lintu hyppeli hänen ympärillään, kiihtyen enemmän ja enemmän, kun siitä ei välitetty. Näytti melkein siltä, kuin se voisi kiihottaa itsensä niin kuulumattoman rohkeaksi, että nipistäisi hommailevaa muonanhankkijaa hännästä. Mutta äkkiä läheisen puun latvassa vahtiva sininärhi päästi varotushuudon. Siihen paikalla kilvalla yhtyi kimakoita ääniä. Canadan närhi lensi oksalle, joka oli soveliaan matkan päässä, ja Hakki, luullen tulijaa haukaksi, pujahti juuren alle ja kurkisti sieltä pelokkaasti.
Ei merkkiäkään näkynyt haukasta; mutta äkkiä hän huomasi kaksi sininärhiä, jotka viereisestä puusta kurkistelivat ja haukkuivat jotain maassa olevaa. Niiden rupatuksen mallista hän päätti, että se oli kettu. Jos niin oli, niin ei tästä juuren alaisesta pakopaikasta ollut mihinkään. Puunrungon ympäri livahtaen, toivoen sen jäävän itsensä ja vihollisen silmäin väliin, hän hyökkäsi kiviaitaa kohti. Mutta kettu näki hänet ja lähti takaa ajamaan.
Se oli vimmattu kilpajuoksu, mutta Hakki voitti. Hän puikahti alas reikäänsä juuri samassa kun kettu tuli. Mutta kaivoksensa pohjalla hän kyyristyen vapisi. Hän oli tähän saakka unohtanut, että keskeneräinen reikä saattoikin olla ansa, eikä turvapaikka. Hän tiesi, että kettu oli mestarikaivaja. Hänen sydämensä pamppaili hurjasti ja hän tunki itsensä vasta alotetun vaakasuoran käytävän päähän, peläten ketun katsovan luolaan ja huomaavan hänen tukalan tilansa.
Jos kettu olisi ollut nuori ja tietämätön, tai muutoin kyllin kiivas ilmeisen turhiin yrityksiin ryhtyäkseen, niin Hakin elämänlanka luultavasti olisi tähän katkennut. Mutta hänen onnekseen tämä kettu olikin viisas. Se tiesi, että tsipmunkeilla oli syvät ja monimutkaiset kaivannot ja että niillä myös aina oli useampi kuin yksi oviaukko. Mistä se olisi voinut arvata, että tämä tapaus oli poikkeus tuhannesta. Se iski viekkaasti silmää, loi nopean terävän katseen ympärilleen nähdäkseen, eikö yllättäisi pakolaista sen puikkiessa tiehensä jostain takaovesta, ja lähti sitten välinpitämättömänä juoksemaan kiviaidan vartta alaspäin, mennessään hyppien lihavien heinäsirkkain niskaan.
Kun Hakki oli saanut mielensä tasapainoon, niin hän ryhtyi uudelleen kaivamaan, ja pian vaakasuora kaivanto oli edistynyt pari jalkaa. Sen suunnitelman mukaan, joka hänellä oli pienissä kekseliäissä aivoissaan, piti keskuskammion eli pääasumuksen tulla suoraan kiviaidan alle; ja kaikenlaisten vihollisten ovelampaa pettämistä varten piti toisen aukon tulla kiviaidan toiselle puolelle, laidunkentälle. Mutta näihin aikoihin hänen jälleen oli nälkä. Ja nyt hän muisti varastot, jotka olivat jääneet vanhaan pesään. Osa niistä, ahtaihin sivukäytäviin piilotettuna, epäilemättä oli hyvässä tallessa pesän vallanneilta skunkeilta, joita eivät sitä paitsi huvittaneetkaan tsipmunkkien parhaat aarteet, pähkinät ja siemenet ja juuret. Hän toivoi pääsevänsä näihin aarteihin käsiksi vähän reikää kaivamalla, joutumatta iljettävien anastajien kanssa minkäänlaisiin tekemisiin.
Vanhaan kotiin saavuttuaan ja takaoven kautta sisään livahdettuaan hän huomasi, että useat muut hänen huonekuntansa jäsenistä olivat ennättäneet ennen häntä. Ne olivat tukkineet takakäytävän vähän matkaa keskikammiosta, erottaen itsensä siten kokonaan skunkkiperheestä, ja parhaallaan ne kiireen kaupalla söivät kerättyjä varastolta. Hakki noudatti esimerkkiä, kunnes oli nälkänsä tyydyttänyt, ja houkutteli ne sitten, poskipussit täyteen ahdettuina, lähtemään uuteen kotiin kiviaidan luo, jossa ne kaikki ryhtyivät innolla kaivamaan.
Parin kolmen päivän kuluttua oli uusi koti saatu valmiiksi ja vanhasta paikasta kaikki varastot, joihin käsiksi päästiin, onnellisesti sinne tuotu. Pääkäytävä kulki alkuperäisestä oviaukosta hieman ylöspäin, kohoten seitsemän tai kahdeksan jalkaa keskuskammioon, joka oli perheen varsinainen asumus. Tämä kammio oli noin paria jalkaa pitkä, mutta melkoista kapeampi ja melkein jalkaa korkea holvatun kattonsa keskustan kohdalta, ja permannolle oli vahvalta kasattu kaikkein hienointa ja silkkimäisintä kuivaa ruohoa. Se oli tarkkaan kiviaidan alla Siitä haarautui useita lyhyitä varastokäytäviä, joita myöhemmin voitaisiin laajentaa tai lisätä, sen mukaan kuin varastojen karttuminen näytti vaativan. Toinen viittä tai kuutta jalkaa pitkä ja hieman alaspäin viettävä käytävä kaivettiin asuinhuoneen peräpuolesta alkamaan ja toiseen, ensimäisen kaltaiseen, pystykaivoon päättymään. Tämän kaivoksen yläpää oli kiviaidan toisella puolella avoimella laitumella, jonka lyhyt nurmi salasi sen vähäisen aukon.
Näin hauskan kodin valmiiksi saatuaan Hakki ja hänen vähentynyt huonekuntansa — useat perheen jäsenistä olivat sillä välin asettuneet muualle — ilman muita vaikeuksia mukautuivat uuden naapuruutensa elämään. Tsipmunkit kun olivat rauhallista väkeä, niin ei äsken tulleille osotettu minkäänlaista vihamielisyyttä, ja nämä ottivat osaa, ikään kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, sekä kisoihin kuivien lehtien seassa että rupattaviin jutteluihin, jotka toisinaan jatkuivat loppumattomiin, niin kauan kuin kesti pitkiä ikäviä iltapäiviä. Pähkinöitä oli sinä syksynä runsaasti, ja niin karttui varastokäytäviin muonaa, kunnes ei ollut pelkoa siitä, että talvella tulisi syömisestä puutetta. Ja ruokavalion vaihteluksi oli vähän alempana mäen laidassa hylätty omenapuutarha, jota paitsi oli vielä runsaasti monenlaisia heinäsirkkojakin.
Mutta metsän villit onnettaret olivat valinneet Hakin kurituksen esineeksi, eikä hänen ollut suotu ilman enempiä koettelemuksia vaipua rauhalliseen talviuneensa. Eräänä päivänä ilmestyi kaksi poikaa ja koira, eikä näillä näyttänyt olevan sen parempaa tehtävää kuin nakella tsipmunkkeja kivillä. Siitä huolimatta poikia pidettiin vaarattomina, heillä kun ei ollut pyssyjä, sillä huono tsipmunkki se, joka ei osannut kiveä väistää. Mutta koira — sen laita oli toinen. Koirat osaavat kaivaa ja vahingoittaa hyviä etuovia. Kuului hälytysmerkkejä joka taholta ja suurin osa tsipmunkeista, Hakki itse mukana, katosi kaivannoihinsa. Molemmat pojat istuivat kiviaidalle ja alkoivat popsia omenia, joita heillä oli taskut täynnään. Koira sattumalta keksi Hakin etuoven katajapensaan alta, haisteli sitä kauan ja uteliaasti ja alkoi sitten haukkua. Pojat hyppäsivät alas kiviaidalta ja usuttivat sitä innokkaasti. Mutta tämä koira ei ollut kaivajien sukua. Se tiesi, ettei häneltä voitu odottaa sitä, että hän ryömisi moiseen reikään, ja kun se ei siis voinut käsittää, mitä häneltä vaadittiin, niin se aivan vimmastui kiihkosta ja pelosta.
Huomatessaan, ettei koira aikonut ruveta kaivamaan, pojat keksivät sen tempun, että päättivät teljetä Hakin omaan kotiinsa. Ei se ollut heidän puoleltaan juuri julmuuttakaan, vaan paremminkin jotain epämääräistä kokeilun halua. Tässä oli salaperäinen reikä, jossa oli jotain elävää. Mikä oli luonnollisempaa, kuin koettaa tappaa se eläjä, jotta näkisi, mitä sitten tapahtuisi? He etsivät pitkän seipään ja syöksivät sen reikään, koiran hyppiessä ympäri ja haukkuessa ihastustaan heidän urhoollisuutensa johdosta. Heidän ihmeekseen seiväs painui mitä helpoimmin lähes neljä jalkaa syvään, seisahtuen sitten jysäyksellä.
"Katsos tuota", huomautti toinen pojista, "eikös se junkkari ole kaivanut syvää reikää!" Ja hän kiersi seivästä voimallisesti reiässä.
"Luuletko, että se on siinä?" kysyi toinen pojista, silmät seipäässä kiinni.
"Onpa tietenkin!" kiljui koira hurjasti iloiten.
Ensimäinen poika veti seipään varovaisesti ulos, koiran tukkiutuessa niin lähelle kuin suinkin, ikään kuin siinä luulossa, että tuntematon luola-asukas kohoisi sen mukana. Poika tutki seipään päätä. Ei siinä ollut verta. Kaikki näyttivät pettyneiltä ja koira nolona antoi häntänsä vaipua.
"Ei! Ei kai sattunut", päätteli poika. "Mutta me tukimme sen kehnon reiän!" Ja hän ryhtyi seivästä uudelleen reikään sysäämään.
Hakki oli sillä välin täynnään uteliaisuutta ja kiukkua lähtenyt ulos takaoven kautta katsomaan, mitä nämä vieraat puuhasivat, ja istui nyt kiviaidalla tuskin parin sylen päässä, ilmaisten tunteitaan vihan purkauksin.
"Katsos tuota tsipnmnkkia!" huomautti toinen pojista, nakaten sitä kohti omenan siemenkopin. "Se tekee meistä pilkkaa!"
Mutta siinä hän erehtyi. Hakki ei tehnyt pilkkaa. Hän kirosi heitä kaikilla niillä sadatuksilla, joista oravien ja tsipmunkkien kieli näyttää olevan niin rikasta.
Hakin tietysti piti paikalla ryhtyä kaivamaan uutta etuovea. Se tosiaan kävikin heti hommaan — sisäpuolelta käsin — kun häijyt rauhanhäiritsijät olivat näkyvistä kadonneet. Mutta se alkoi, samoin kuin koko kotoväkikin, jo käydä hieman kankeaksi, ne olivat jo pikapuoliin alkavan pitkän talviunen ennokkotuntuja, ja kolmen päivän kuluttua uusi kaivos vielä oli keskeneräinen.
Juuri tällä täperällä hetkellä siihen tuli kaikkien tsipmunkkien pelätyin vihollinen ja yllätti Hakin kesken työtä. Musta käärme, joka oli lämpimässä päiväliekkosessa elpynyt ja par'aikaa itsekin etsi talvimajaa, sattui aukealta laitumelta löytämään Hakin takaoven. Se oli sitä laatua käärmettä, jonka tapana ei ollut aikailla, se pujahti paikalla sisään ja kiirehti keskikammioon, vakuutettuna siitä, että tapaisi jonkun perheen jäsenistä kotosalla.
Ne olivat kotosalla — Hakki ja kolme muuta. Kun tämä kamala musta olento melutta ja notkeasti ja vain hämärästi näkyen luisui kammioon, niin Hakki kahden kumppanin keralla karkasi ristiin rastiin, ylös ja alas pitkin kattoa mielettömän epätoivon riivauksessa. Mutta neljännellä, samankesäisellä nuorella kokemattomalla vaimonpuolella, oli kova onni ja käärmeen tuikea häjy silmä kiintyi siihen. Se kyyristyi kokoon puoleksi sekunniksi pelosta jähmettyneenä. Rajulla ponnistuksella sitten toipuen se hyökkäsi alas vanhaan reikään, joka johti tukittuun pystykaivokseen. Käärme paikalla hyökkäsi perässä, ja samalla kun sen häntä katosi reikään, niin Häkki muitten keralla vavisten pudotti itsensä katosta.
Tultuaan tukitun kaivoksen pohjaan onneton pikku pakolainen kääntyi päin. Samalla saapui siihen käärmekin. Hyökäten, ennenkuin raukka ennätti ryhtyä minkäänlaisiin puolustushommiin, se upotti pitkät taaskäänteiset hampaansa syvälle sen kuonoon. Se kun ei ollut myrkkykäärme, vaan kuului kuristajain sukuun, niin se aikoi sulkea saaliinsa renkaihinsa ja pusertaa sen pöperöksi, ennenkuin nielemään rupeisi; ja sitä varten se tahtoi kiskoa sen takaisin kammioon. Mutta vaikka pikku tsipmunkki olikin vähän pyörällä kuononsa vuoksi, niin ei se kuitenkaan ollut aivan turtunut, vastustaja kun ei tilain ahtauden vuoksi voinut purra kyllin voimakkaasti. Painautuen maahan litteäksi ja kyntensä sisään kaivaen se vastusti, käärmeen yrittäessä sitä takaisin päin kiskoa. Tämä, huomatessaan tehtävän niin vaikeaksi ja ruokahalunsa tavallista kiihkeämmäksi, ei sen enempää aikaillut, vaan muitta mutkitta alkoi niellä, pää edellä, kuten se olikin.
Se oli hidas juttu, varsinkin alussa. Mutta kun uhri oli kurkussa eikä enää voinut hengittää, niin sen tepastelusta tuli loppu; ja parin kolmen minuutin kuluttua sen olkapäätkin olivat kadonneet tuohon venyvään ja vääntelevään kurkkuun.
Sillä välin olivat perheen kaksi muuta jäsentä, pelosta suunniltaan, paenneet ulos ja piiloutuneet kiviaidan rakoihin. Mutta Hakki itse, monessa tappelussa karkaistu veteraani, aina rohkeana ja huonekunnan päämiehenä kaikesta vastuunalaisena, oli sukkelaan toipunut säikähdyksestään ja jäänyt kaivannoihin. Hän varsin hyvin tiesi, että hänen pikku toverinsa oli tuhon oma. Hän myös tunsi mustien käärmeiden tavat ja saattoi putken syvyyksistä tulevista äänistä päättää, miten tuo kamala nielemishomma edistyi. Ja kuta enemmän hän kuunteli, sitä kuumemmaksi ja kuumemmaksi kasvoi hänen kiukkunsa, ja päätellen murhamiehen jo nielaisseen uhrinsa niin syvälle, ettei se enää voisi sitä kovin sukkelaan ylönantaa, hän nyt syöksi reikään ja puraisi käärmeen selkärangan aivan poikki heti pyrstön kannan kohdalta.
Pitkä laahaava ruumis väänteli ja riuhtoi, mutta ahtaassa reiässä sillä ei ollut tilaa renkaihin kiertyä. Häkki juoksi vikkelään pitkin sitä, huolimatta likistyksistä ja rutistuksista, joita piti kestää, ja iski vimmatusti kiinni matelijan päälaen kireään nahkaan. Likistyen matalaksi pitkin sen ruumista hän piti niin kiinteästi kiinni, etteivät hurjimmatkaan riuhtomiset voineet häntä irrottaa, ja tietysti ilkiön rumasti ammottavat leuat olivat kykenemättömät häneen kiinni käymään. Hakki terävillä hampaillaan puri ja puri, milloin jyrsien kuin rotta, milloin jauhaen kuin terrieri, kunnes tuota pikaa sai selkäytimen poikki purruksi.
Kouristuksentapaiset tempoilut ja vääntelyt raukesivat voimalliseksi väriseväksi liikunnoksi; mutta jonkun aikaa Hakki raivoissaan aina vain puri ja jauhoi voimattomaksi hervonnutta vihollistaan, kunnes lopulta, huomaten voittonsa täydelliseksi, lähti pois ja juoksi ulos päivänpaisteeseen somistamaan itseään ja voittoaan julistamaan. Ilmotettuaan tapauksen kaikille naapureille ja vapisevan huonekuntansakin rauhotettuaan hän palasi pesäänsä ja ryhtyi vanhaa reikää tukkimaan täyttä kahdeksaatoista tuumaa vahvalla seinällä, ja tämän jälkeen hän saattoi olla varma siitä, ettei surmattu ja haudattu vihollinen enää tuottaisi tsipmunkeille ikävyyksiä.