II.
Se järvi oli pohjan puolen paljailla mailla. Sen laaja pinta, sileänä kuin lasi pilven pimittämättömän auringonlaskun alla, oli väkevää vaikka hieman savuista oranssia, viheriäksi sulautuen keskitaivaan syvässä kajastuksessa. Etäinen, matalan kuusikon paartama länsiranta näkyi hampaisena ja mustana taivasta vastaan. Itäranta, joka vain epämääräisesti esiintyi autiossa, maille valuvassa hehkussa, oli laaka ja paljas, lukuun ottamatta paju- ja haapalehtoa, joka kasvoi joen laskupaikalla. Tyyni väritulva, kaiken taivaanrannan matala kaukaisuus, järven pinnan ilmeinen kuperuus, se kun näytti kumpuavan ylöspäin ilman riippuvaa kaarta kohti, ne suostuivat toisiinsa autiuden sanomattomaksi kauneudeksi.
Ilmestyi samassa musta pilkku — ei, kaksi mustaa pilkkua — moitteettoman peilin kiillolle, länsirannan mustasta reunasta eroten. Edeten sädehtivän kalvon poikki nopeaan, rinnakkain, ne rikkoivat sen pitkillä, sileillä, toisistaan eroavilla aalloilla, jotka eloisina kimaltelivat niiden takana, niiden viiltäessä uraansa suoraan ulos järven keskustaa kohti. Aution valohehkun alla nuo mustat pilkut selvenivät kahden uivan hirven, naaraan ja uroon, päiksi.
Ne uivat aivan veteen painuneina, tummia, kömpelöitä, mutta uljaita päitään lukuun ottamatta, pitkäveteiset kuonot kurotettuina ja pintaa jakaen. Uroon valtavat jykevät sarvet leveine sormineen olivat takakenossa pintaa pitkin ja näkymättömien, voimallisesti työskentelevien, vettä vellovien lapain päällä. Parikunnan silmissä oli utelevaa pelkoa, hurjuutta kuin pakokauhusta. Se oli outo katse erämaan suurissa valtijoissa tähän vuodenaikaan, jolloin jättimäiset uroot tappelun himossaan uhmaten uhkailevat koko luomakuntaa. Mutta se ainoa pelko, joka saattoi ne lannistaa, oli yllättänyt ne äkkiarvaamatta — tuntemattoman pelko.
Parikunta oli ollut avoimella rannan kaistaleella, toisella kädellä kuusikko, jossa ne vaeltelivat, toisella rantavesi, jossa niiden oli tapa rypeä ja kiskoa ulpukanjuuria, kun kauhu ne valtasi täydellä voimalla ja ajoi ne ulos järven oranssinkarvaiselle peilille takarannan paljailta mailta tyyssijaa etsimään. Eikä kumpikaan tiennyt, mitä paettiin. Naaras oli ollut levoton monta päivää, uros kiukkuinen ja epäluuloinen. Jonkun epämääräisen, käsittämättömän vaaran, lähenevän mutta vielä havaitsemattoman tuhon tuntua oli ilmassa. Toisten, heikompain metsäneläinten ihmettelystä ja pelosta ja hämmästyksestä se oli jonkun hämärän kaukovaikutuksen kautta tarttunut suuren levollisen hirven hermoja järkyttämään.
Mutta nyt, lokakuun auringonlaskun viileässä loistossa, salauhka oli tullut lähemmäksi — oli tullut tuntuvammaksi, käymättä siltä vähemmän salaperäiseksi. Naaras seistessään yksin veden partaalla kumppaniaan kutsuen, oli tuntenut hämärää painostavaa pelkoa, että joku muu kuin aviopuoliso ehkä saattoikin ilmestyä, noudattaen hänen kutsunsa kummaa tunnetta.
Ja puoliso oli tullut äkkiä, valppaasti, ääneti, ikään kuin vähin aavistaen väijytystä tai muuta estettä. Sen korkea musta haahmo seisoi kuin varjo naaraan rinnalla, tämän ensimäisten hirnausten vielä käheinä kiiriskellessä hiljaisuuteen.
Heidän siinä seistessä neuvottelemassa herkin hellin kuonoin, oli siitä loikkinut ohi punainen sarvas, joka ilmeisestikin oli kauhuissaan, mutta osotti epäröimistä, joka niin kummasti poikkesi sen paon mallin tavallisesta hillittömyydestä. Niiden hellyys hetkeksi jäähtyi selittämättömän pelon tunteesta, ja ne tuijottivat sen perään pelokkaasti, ikään kuin olisi juokseva sarvas, mokoma tavallinen näkö, äkkiä tietänyt pahaa.
Tuskin oli sarvaan outo kauhu kunnolla unhotettu, kun kettu sukkelaan ulkoni viidakosta. Nähdessään hirviparikunnan näin vain toinen toisestaan välittäen ja mustina ja näkyväisinä seisovan siinä veden partaalla, huolimatta siitä, vaikka mitkä silmät sattuisivat näkemään, kettu asteli sirosti alas rantaan ja istahti kintuilleen tuskin parin sylen päähän. Sen viekkaat silmät tutkivat niitä kiihkeästi udellen, ikään kuin ihmetellen, tokko niiden huoleton luottamus mahtoi edustaa voimaa, jonka suojassa olisi hänellekin turvaa. Toisina aikoina nämä molemmat ylhäiset rakastavaiset olisivat suuttuneet sen tunkeilevaisuudesta ja karkottaneet sen pois; mutta tänään ne vain tuijottivat siihen kysyvällä huolestuksella. Niiden silmäin katse näytti vakuuttavan ketulle, ettei täällä avusta tietoa. Se vilkaisi levottomasti olkansa yli kohti kuusikon synkkää reunaa, josta oli tullut, nousi hitaasti jaloilleen, asteli niiden ohi kopeana ja lähti sitten järven rantaa edelleen juoksemaan. Terävillä silmillään sitä tarkkaan seuraillen, ne näkivät se oikaisevan epätoivoisen paon laukkaan, heti kun se oli päässyt pajupensaikon peittoon. Tämän äkkinäisen epätoivon näkeminen, ja vielä ketun kaltaisessa viisaassa eläimessä, lannisti niitä vasten tahtoakin. Monta ne olivat nähneet kettua, mutta eivät vielä ainoatakaan, joka olisi näin ihmeellisesti menetellyt. Mitä se heistä tahtoi? Miksi se oli niin tutkistellen heitä katsellut? Ja miksi se oli sitten pakoon lähtenyt? Niitä värisytti, ne kävivät lähemmä toisiaan, käänsivät ympäri tummat ruumiinsa, kunnes perä oli kohti hohtavaa vettä, ja tuijottivat kiinteästi metsän taajaa rintamaa, jota kettu oli niin uteliaana katsellut. Samat synkät kuusikot olivat heidän kotinsa, heidän varma tuttu suojansa, mutta nyt he katselivat niitä udellen, epäillen. Mitä petosta nuo vaikenevat varjot saattoivat valmistella?
Hirvien silmät eivät keksineet mitään, vaikka olivatkin tarkat. Mutta äkkiä niiden suuret korvat, hörössä ja jäykkinä utelusta, käsittivät äänen henkäystä äärettömän hiljaisuuden takaa. Se melkein saattoi olla monen käpälän tassutusta. Sitten tuikahti sieltä täältä muutamain mustempain varjokohtain syvyydestä vihertävää kiiltoa, kalpeita tulipisteitä, jotka saattoivat olla silmiä. Lopulta ilmanhenkäys, metsän huo'ahdus niin kevyt, ettei se edes heilauttanut uroon pitkiä kaulakarvoja, kantoi niiden pingotettuihin sieraimiin. Se oli niille tuntematon, mutta sanomattoman kamala haju. Sen uhka pelotti niitä. Harmistuen ja kauhistuen ne hitaasti, kylki kyljessä, peräytyivät takaperin veteen, katseensa metsään yhä kiinnittäen. Sitten ne, äkkiä ympäri pyörtäen, uivat ulos oranssinväriseen loistoon, ponnistaen etäisen vastarannan turviin.