III.
Mac Tavishin viihdykkäässä mökissä vasikka hoidettuna ja hemmoteltuna pian unohti hirmut, joiden keskellä se oli ensi kerran esiintynyt elämän näyttämöllä. Se oppi paikalla juomaan lämmintä lehmän maitoa ja vähän myöhemmin puremaan poikki sekä Mac Tavishin laidunraivauksen ruohoa että vielä hänen pienen puutarhansa kaikkein valioimpia vihanneksiakin. Mac Tavish pilasi sen aivan kamalasti, mutta se palkitsi hänet koiran kiintymyksellä, joka ajoittain jo saattoi näyttää melkeinpä rasittavalta. Se seurasi ainiaan hänen kantapäillään, ja kun tottelevaisuuden oppiminen näytti olevan sille aivan luonnonvastaista, niin hänen täytyi sulkea se lujien salpain taa latoon, milloin ei tahtonut sitä seuraansa, ja olla kuuro sen kauhean läpitunkeville pyynnöille.
Kuukausien kuluessa pienokaisen karva menetti kermaiset täplänsä ja muuttui kauttaaltaan lämpöisen ruskeanpunaiseksi, alapuoli vaaleaan säämiskään vivahtaen, ja siitä kasvoi erikoisen soma ja korkea-askelinen nuori sarvas. Nyt sen nimikin muutettiin "elukasta" "puna-dandyksi" eli "puna-keikariksi". Vähitellen se nyt tottui selviin, ei tosin ystävällisiin, mutta kuitenkin jotakuinkin alentuvan siedettäviin väleihin mustan ja valkoisen kirjavan lehmän, vuoden vanhan mullikan ja kahden suuren, uneliaan, porkkanan värisen härän kanssa, jotka suorittivat Mac Tavishin kyntämiset ja vedätykset. Kun sen ensimäiset sarvet alkoivat puhjeta, niin se vähitellen laski talon kaiken joutilaan kansan ehdottoman valtansa alle. Sen hoikkuudesta ja vartalon pienuudesta huolimatta ne joutuivat täydellisesti alakynteen, sillä se saattoi aina sohia niitä minne halusi, taikka antaa niille julmia iskuja etukavioillaan ja sitten uhkamielisen helposti välttää niiden vihat. Päästäkseen vähemmillä ikävyyksillä ne sen vuoksi taipuivat sen sortovaltaan, kunnes se kävi niille tavaksi. Epäilemättä tämä ylivalta oli helpompi saavuttaa sen kautta, että se nautti Mac Tavishin suosiota. Se kun puolet aikaansa vietti tuvassa Mac Tavishin kantapäillä taikka rinnalla juoksennellen, Mac Tavishin käsivarsi kaulallaan, niin muut eläimet siitä helposti alkoivat luulla, että sille kuului joku vähä Mac Tavishin isäntävallastakin. Oli ehkä onni kaikille asianomaisille, ettei talossa ollut koiraa eikä kissaa Mac Tavishin suosiota jakamassa, sillä Puna-dandy oli mustasukkainen kuin espanjan mustalainen.
Puna-dandyn täysikasvuiseksi, korkeasarviseksi sarvaaksi kehittyessä kehittyi kaksi vastenmielisyyttäkin — sikaa ja kaikkia käärmeitä kohtaan. Edelliseen ei ollut mitään ilmeistä syytä, ja aina kun sen huomattiin sitä osottavan, sai se tuimat iskut Mac Tavishin piiskasta, josta hyvästä se sitten saattoi korskuen lähteä kymmeneksi minuutiksi ladon taa jurottamaan. Sen tapana oli seisoa sikoaituuksen vieressä ja tuikkia raoista viatonta röhkijää. Tapaturmien välttämiseksi Mac Tavish kohotti aidan pääsemättömän korkeaksi ja naulasi umpeen kaikki lautain väliset raot.
Kun tämä oli tehty, niin Puna-dandy näytti unohtavan, että sikoja oli olemassakaan. Mutta käärmeitä se ajoi aina, nousten hiipien auringon paahtamille mäille yllättääkseen ne siellä päivää paistattamassa, taikka kouhien sarvillaan sananjalkain lymypaikkoja ne aukealle karkottaakseen ja siellä sotkeakseen mäsäksi terävillä vikkelillä kavioillaan. Tässä vihassa isäntä sitä kannatti kaikesta sydämestään, sillä Mac Tavishin hieman lapsellisissa silmissä kaikki käärmeet, kirkkaat vaarattomat pienet vaskikäärmeet, samoin kuin kuoleman aiheuttava "mokkasiinikin" eli "kuparipää", olivat perkeleen sikiöitä. Tämä näytti täsmälleen olevan Puna-dandynkin käsitys asiasta. Se saattoi vainota vähäistä viatonta vaalean viheriää, ei jalankaan mittaista ruohokäärmettä yhtä reippaalla tanssivalla vimmalla kuin hävitti sylen mittaisen mustan tarhakäärmeenkin eli "sinikiitäjän". Mutta kun kysymyksessä oli kyy eli "kuparipää", niin se oli kylmäverinen ja varovainen kuin oppinut miekkailija. Se tiesi — ken voi sanoa mistä, kun ei ainakaan Mac Tavish sille opettanut — sangen hyvin semmoisten käärmeiden eron, joitten purema tuotti kuoleman, ja semmoisten, joilla ei leuoissaan ollut myrkkyhampaita.
Sattui niin että vuoren etelärinne, joka oli kaikilta tylymmiltä tuulilta suojassa ja täynnään päivänpaisteisia portaita, oli kuparipään mielipaikkoja, sillä ei missään muualla se tullut toimeen niin kaukana pohjoisessa. Ajasta aikaan, kun joku tuli purruksi, molempain laaksojen hajallaan asuvat uudisasukkaat kokoontuivat yhteiseen sotaretkeen tämän myrkyllisen maanvaivan hävittämiseksi. Mutta enimmäkseen kuparipäät pysyttelivät syrjäisillä kallionportailla ja pääsemättömissä rotkoissa ja siten välttivät huomion. Ne eivät tavotelleet kuuluisuutta ja sen vuoksi ne helposti unohdettiin.
Mac Tavish ei yleiseen muistanut, että niitä oli olemassakaan. Mutta hän muisti ne sangen äkkiä, kun se kallionpykälä, jolla hän seisoi näköalasta nauttimassa, äkkiä hänen painonsa alla lohkesi ja hän tunsi putoavansa alas pitkin paljasta hirmuista rinnettä. Tämä rinne oli melkein äkkijyrkkä ja hän putosi nopeasti sinkoavain pölyäväin kivien ja kirkkaan kuuman helteen keskellä aivan suoraan maiseman sisään. Hän luisti kapean portaan yli, tapasi kiireessä pensasta, joka sillä kasvoi, ja sai vastaukseksi vihaisen kahinan, joka hänestä tuntui kuuluvan aivan korvan juuresta. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, hän päästi irti pensaasta ja hetkisen tunsi todellista lievennystä siitä, että taas selvään putosi. Sitten hänen päänsä kolahti esiin pistävään juureen, hän poukkosi toiselta portaalta, pyörtyi, putosi nopeammin ja kieri pohjalle katkennein säärin ja mukanaan lajiteltu valikoima paukkuvia kiviä.
Hän ei tietenkään osannut sitä aavistaakaan, mutta nämä melkein liian seuranrakkaat kivet olivat hänen henkivartijansa ja aluksi sangen tehokkaatkin. Vihaisesti kähisten ja kalistellen päivää paistatteleva kuparipää-perhe hajaantui ja kiirehti tiehensä tämän kivisateen pakoon ajamana. Muutaman sekunnin kuluttua pöly painui maahan ja viimeinenkin kivi asettui paikoilleen. Ja niin teki Mac Tavishkin, sillä hän oli saanut kelpo kolauksia tässä mutkattomassa mäenlaskussa ja se isku, joka hänen päähänsä sattui, oli sangen ilkeä.
Mac Tavishin pudotessa Puna-dandy oli seisonut aivan vieressä hänen takanaan, hienolla samettiturvallaan nuuskien isäntänsä taskuja, oliko niissä jotain hänen varalleen. Se hypähti korskahtaen taapäin Mac Tavishin niin ihmeellisellä tavalla kadotessa ja loukkaantuneena poistui. Se ei ollut tottunut siihen, että isäntä käyttäytyi noin jyrkästi, taikka meni jonnekin niin äkkiä, ettei hän joutunut mukaan tulemaan. Useita minuutteja se astua patsasteli edes takaisin, pää sangen pystyssä ja silmissä hämmästynyt katse. Ruveten sitten ikävystymään se lähti jyrkänteen partaalle ja kurkisti varovasti alas. Sen jalat irrottivat muutamia pieniä kiviä, jotka pudota räiskivät alas ja iskivät kipeästi Mac Tavishia. Sarvas luuli hänen tästä hyppäävän pystyyn ja suuttuvan. Mutta sen sijaan hän makasikin aivan hiljaa alallaan.
Puna-dandy huolestui. Se lähti aivan jyrkänteen reunalle, työnsi vielä muutamia kiviä Mac Tavishin päälle ja näytti hetken aikaa hautovan semmoista tuumaa, eikö hänen ollutkin parasta lasketella itse perässä. Epäilemättä hänkin olisi alas päässyt, mutta epäilys, miten hän perille tulisi, esti yrittämästä. Se korskui levottomasti, peräytyi takaisin jyrkänteen reunalta ja lähti sitten vuoren reunaa kulkien etsimään helpompaa kohtaa, alas mennäkseen.
Kun jyrkänteen alla kaikki oli ollut jonkun aikaa alallaan, niin ilmestyi jälleen useita kuparipäitä, himmeällä loistolla auringonpaisteessa hohtaen, ja varovasti luisui takaisin paistatuspaikalleen. Heimon patriarkka, paksuvartinen, kauniisti kirjailtu junkkari, lähes syltä pitkä, kulki edellä johtajana. Se tuli vain muutaman jalan päähän pyörtyneestä Mac Tavishista, päästi varottavan kalistuksen ja kiertyi mutkiin hyökätäkseen. Muu joukko poistui äkäisellä kahinalla, jättäen mielellään koko kunnian sille.
Kun Mac Tavish ei liikahtanut, ei käärmekään hyökännyt. Se odotti, odotuksen ilmettynä kuvana, litteät himmeät silmät kiinnitettyinä salaperäiseen olentoon, joka niin salaperäisellä tavalla oli tullut heidän joukkoonsa. Se odotti ehkä kymmenen minuuttia. Vakuutettuna sitten siitä, ettei esine ollut elävä eikä vaarallinen, se avasi mutkansa ja lähti pois kiemurtelemaan.
Mac Tavish alkoi tällä hetkellä vähän tointua. Hän liikahutti kättä. Hän koetti liikuttaa oikeata jalkaansa. Voihkaus pääsi hänen kurkustaan. Iso käärme yhdellä vilauksella kiertyi mutkiinsa ja kalisti äänekkään varotuksensa tunnettuun ritarilliseen tappelunmalliinsa.
Mac Tavish tämän kalman äänen kuullessaan tointui täydelleen, äly aivan valveutuen. Hän ei liikauttanut jäsentäkään, silmänsä vain hitaasti avasi kurkistaakseen ympärilleen. Ei hänen tarvinnut paljoakaan kurkistella, sillä siinä oli iso kuparipää aivan suoraan hänen naamansa edessä, pää hiljaa heiluen, ulottumamatkan päässä ja valmiina hyökkäämään.
Mac Tavish ajatteli ankarasti. Hän tiesi, ettei vihollinen hyökkäisi, niin kauan kuin hän pysyi aivan hiljaa. Mutta hän tiesi myös, että käärme nyt älysi hänen elävän ja että se sen vuoksi saattoi odottaa vaikka kuinka kauan. Kuinka kauan hän voisi pysyä alallaan? Taittunutta jalkaa alkoi särkeä kauheasti. Muita käärmeitä saapuisi tuota pikaa lymypaikoistaan. Kylmä hiki alkoi valua hänen koko ruumiistaan. Sitten hän tunsi päätään jälleen huimaavan ja pyörtymyksen palaavan. Kauhun jäätämänä hän koetti pakottaa järkensä velvollisuutensa tekemään, häntä hirvitti, jos hän pyörtyneenä sattuisi liikahtamaan. Heikkoudessaan hän alkoi hautoa kaikenlaisia mielettömiä suunnitelmia, hairaisiko maasta kourallisen kiviä ja niillä nakkelisi vihollista, vaikka hän sangen hyvin tiesi, että vihollinen saattoi pistää ainakin kolme tai neljä kertaa nopeammin kuin hän kättään liikuttaa.
Tuska ja jännitys ja ajatusten sekavuus alkoivat taas ruveta saamaan ylivaltaa, kun hän takaansa kuuli kavioitten kapsetta. Hän ei uskaltanut kääntää päätään katsellakseen, mutta hän tunsi, ken se oli, ja hänen aivonsa alkoivat jälleen selvitä. Hän näki kiertyneen käärmeen muuttavan päätään, ikään kuin antaakseen toisen suunnan sen iskulle.
Ja siinä samassa Puna-dandy tulla sipsutteli näkyviin, tanssien samaa kevyttä sotatanssiaan kuin puolustusmahdollisuuksia puuttuvaa sikaakin härnätessään. Se pyörähti pois toiselle puolelle, kääntäen kuparipään huomion pois Mac Tavishista. Sitten se varovasti laski hyökkäykseen sarvensa päät, juuri ulottumamatkan päähän. Käärme pisti kuin salama kahdesti, hukaten turhaan myrkkynsä läpäisemättömään sarveen. Tämän vimmastuttavan sarven ärsyttämänä se hyökkäsi yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes ei lopulta herahtanut ainoatakaan myrkkypisaraa. Sitten äkkiä älyten menettäneensä voimansa ja väkensä, kunnes ennättäisi varastonsa uusia, kuparipää nopeasti kehi auki mutkansa ja syöksyi piiloon.
Mutta vaikka se oli vikkelä, niin vielä vikkelämpi oli sarvas. Teräväreunainen kavio, kostonhimon voimalla alaskäsin viiltäen, kohtasi käärmeen niskan jumi siihen kohtaan, jossa se kalloon yhtyi. Tämä isku jakoi sitkeät suomut ja leikkasi selkärangan aivan poikki.
Murhaava pää putosi eteenpäin aivan voimatonna, mutta elinvoimaa ja väkeä uhkuva ruumis kiertelihe rumiin sätkiviin mutkiin. Puna-dandy vielä toisella iskulla ruhjoi voimattoman pään. Sitten se sotki ja polki maahan kiemurtelevat mutkat, kunnes ne olivat paloiksi katkotut ja sen somista vuohiskarvoista tippui verta. Eikä se tästä herennyt eikä tunnustanut voittoansa täydelliseksi, niin kauan kuin oli jäänyt vähääkään kiemurtelemaan.
Mac Tavish, tuntien nyt ainakin käärmeiden puolesta olevansa hyvässä turvassa, salli itsensä vähäksi ajaksi pyörtyä. Jälleen tointuessaan hän tunsi voivansa paremmin ja Puna-dandy seisoi hänen rinnallaan haistellen hänen kasvojaan. Hän hyväili kapeata pehmeätä turpaa minuutin tai pari, ilmaisten peittelemätöntä ihastustaan pelastajansa voiman ja taidon johdosta; ja tuimasti hammasta purren hän sitten lähti hitaasti ja tuskalla kämpimään lähimpään taloon.