IX LUKU.
Kellot Lontoossa löivät yksi, kun Paul ja Greta astuivat St. Pancraksen aseman portaita alas. Yö oli pimeä ja purevan kylmä. Sakea sumu täytti ilman, ja tavaton hiljaisuus vallitsi kaupungissa. Avoimella torilla seisoivat yksinänsä nelipyöräiset vaunut. Ajaja oli mennyt sisään, käärinyt suuren takkinsa ympärilleen ja nukahtanut. Poliisi herätti hänet ja hän teki tilaa Paulille ja Gretalle. Hän otti loimen hevosen selästä, kääri sen kokoon ja kohotti lamppujensa sydäntä — ne paloivat pienenä ja punaisena ja niistä räiskyi säkeneitä sumuiseen ilmaan.
"Mihin hotelliin, herra?"
"Westminsterin luostariin."
"Luostariin, herra? Sanoitteko luostariin, herra? Pyhän Margaretan
Westminsterin luostariinko, herra?"
"Katoliseen luostariin."
Gretan käsi puristi Paulin käsivartta.
Ajuri nousi paikoillensa mutisten jotakin, jota ei voinut kuulla. Kun hän ajoi vahtiportista, tuli päivystävä poliisi lamppu kädessä ulos ja merkitsi muistiin vaunun numeron.
Joka askelella sumu tuli yhä sakeammaksi ja he kulkivat alavaa katua. Päästäkseen pois monisokkeloisilta kaduilta, joita myöten valoisampana yönä matka olisi ollut suorempi, ajuri ohjasi hevosensa Eustonin Tietä Kuninkaankadulle ja siitä etelää kohti Oxfordin katua. Tämä selvempi ja valoisampi tie kulki onnettomuudeksi vilkasliikkeisten kaupunginosien kautta. Monta pysähdystä sattui kelvottoman valon vuoksi.
Ajuri osti soihdun muutamalta katukauppiaalta ja pisti sen piiskansa varteen. Kun he tulivat vilkkaimmille paikoille, hän astui alas kuskipenkiltänsä, otti soihdun toiseen ja ohjakset toiseen käteensä ja asteli hevosen pään kohdalla.
Kulku oli nyt vieläkin hitaampaa. Se oli kuin vaivalloinen matka jossakin rautakaivoksessa. Inhoittavia höyrypilviä kulki heidän ylitsensä. Taivas riippui matalana heidän päänsä päällä kuin näkymättömillä pylväillä lepäävä katto. Punaiset valot välähtelivät kuin lentävät tähdet eloisilla kaduilla. Muutamasta kahvilasta tulvi kadulle valoa, ja sen edustalle oli kerääntynyt suuri väkijoukko — ajureita paksuissa takeissansa, naisia repaleissa ja likaisissa vaatteissa ja poikia, joiden kasvot jo olivat vanhat. Siinä vieressä oli perunakeittiö, jonka ovesta kohosi sakea vaalea höyry kuin uhkailevasta tulivuoresta. Katulyhdyt näyttivät muodostavan tasaisen rivin aivan kuin kynttilät katolisen kirkon alttarilla ja kostea, kylmä ilma tunkeutui kaiken läpi kuin koetellakseen jokaisen varustuksia.
303
Kaksi surullista olentoa, joiden sydäntä painoi raskas huolten taakka, istui äänetönnä vaunussa ja heistä tuntui tämä suuri kaupunki — joka jo itsessään oli oma maailmansa — kaivokselta, jonka inhimilliset maan matoset olivat kaivaneet maan alle, kun taas valo ja vapaus olivat heidän yläpuolellansa.
Muutamassa paikassa, jossa käytävästä erosi porras kadunalaiseen leipomoon, kolme tai neljä tämän kaupungin ryysyläistä oli kääriytynyt yhteen ja nukkui. Katu oli kaikkea muuta kuin äänetön, vaikka oli vielä pari tuntia siihen kuin jättiläisliike heräisi. Harvat ajurit sivuuttaessaan tuntemattominakin toisensa tervehtivät, ja ääni kuului raa'alta ja käheältä. Kun lukemattomat kellot löivät kaksi, kaikui ääni kuorona läpi öisen, usvaisen ilman.
Matka oli pitkä ja ikävä, mutta Paul ja Greta tuskin tajusivat sitä. Heidän piti pian erota eivätkä he tienneet, he koska tapaisivat uudestaan. Ehkä pian, ehkä pitkän ajan perästä, ehkä vasta sitten, kun tätä suurempi pimeys peittäisi heiltä maan.
Kääntäen Oxfordin kadulle ajuri ohjasi länttä kohden aikoen tulla Westminsteriin pääportista Hallituskadulta. Tie oli nyt autio ja äänetön. Mutta vaikka olikin levon aika, oli viheliäisyys kuitenkin nytkin avannut kaikkinielevän kitansa. Kevyt naurahdus katkaisi äänettömyyden, ja nuori tyttö, vielä melkein lapsi, Puettuna tahrattuihin hepeniin, kulki hoiperrellen käytävää, tuli vaunun luo ja kurkisti sisään akkunasta.
Muutaman hotellin ovella, josta valonsäteet tunkeutuivat sumuiseen yöhön, ajuri pysähdytti. "Mukava hotelli, herra. Ajattelin: ettekö voisi jäädä yöksi sinne, herra?"
Paul avasi luukun. "Me haluamme Westminsterin; luostariin, ukkoseni."
Ajuri oli pistänyt soihtunsa paikoilleen lyhdyn jalkaan ja heiluttaen käsiään hakkasi ruumistaan lämpimikseen. "Kylmää urakkaa, herra. Ajattelen, että tämä jo olisi minulle kylliksi. Puoli kolme jo ja St. Margaretaan on vielä penikulma, herra. Kotiin on nyt jo pitkä matka, herra, ja rouva odottaa minua tähän aikaan ja muutenkin."
Hotellin yövartija oli avannut vaunun oven, mutta hetkeksikään ei Paulin päätös horjunut. "Olen pahoillani, poikaseni, mutta meidän täytyy päästä luostariin, kuten sanoin teille."
"Eikö se sopisi huomenna, herra? Oikein mukava asunto, herra. Minä voin suositella sitä", sanoi hän ojentaen peukalollansa olkapäänsä yli.
"Meidän täytyy päästä luostariin tänä yönä, ukkoseni."
Ajuri pöyhi hevosensa harjaa tyytymättömästi mutisten. "Ovenvartia, voitteko pitää yösijan minulle? Tunnin kuluttua olen takaisin", sanoi Paul. Ovenvartija nyökkäsi myöntävästi, ja vaunut lähtivät vielä kerran liikkeelle.
Kun he kulkivat halki Trafalgar-torin, ilma äkkiä kirkastui. Oli kuin vaaleat höyrypilvet olisivat vyöryneet yli kellertävän sumun ja nielaisseet sen. Ajuri heitti soihtunsa maahan, kohentausi istuimellansa ja pani hevosen juoksemaan. Heidän saapuessaan Parlamentintorille sumu oli kokonaan haihtunut. Westminsterin kello löi kolme. Pilvet tornin yläpuolella olivat tummanruskeat, ja luostarin synkän rykelmän saattoi erottaa etäältä.
Vaunut vierivät lounaispuolitse luostarin puutarhan pysähtyen suuren rautaisen portin eteen. Lamppu paloi oven yläpuolella valaisten hämärästi suurta tiilirakennusta niin, että sen muodosta voi saada melkoisen selvän kuvan.
"Tässä on pyhän Margaretan luostari, herra. Kahdeksan shillingiä, herra, jos suvaitsette."
Paul passitti ajurin tiehensä ja soitti kelloa. Ontto ääni kaikui korviaviiltävänä yössä. Itäisen taivaan pilvet näyttivät hajoavan, punertava rusotus ilmaisi päivän koittoa.
Ovi lensi auki ja myöskin suuri portti avautui hitaasti. Eräs sisar kädessään avoin lamppu tuli heitä vastaan.
"Saisinko tavata abbedissaa?" kysyi Paul.
"Hän on juuri noussut", sanoi sisar, pisti lampun seinäkoukkuun ja riensi pois. Heidät oli jätetty tyhjään, ikävään, kaikuvaan käytävään.
Seuraavana hetkenä kulki pitkä, kalottipäisten nunnain rivi ääneti, mutta kiireellisin askelin ihan heidän ohitsensa. Tänä varhaisena hetkenä he olivat nousseet aamuhartauteen. Muutamat heistä olivat kalpeita ja kuihtuneita, ja eräs, joka oli kaikista kalpein ja surkastunein, asteli painunein päin ja sormet kiihkeästi rukousnauhaa hypistellen. Paul astui askelen taaksepäin. Nunna kulki varmoin askelin toisten mukana. Ei ainoatakaan tuntemisen merkkiä, ei pienintäkään katsetta heille. Vain huulet näyttivät hieman vavahtelevan, — la kuitenkin hän oli Paulin äiti.
Paulin pää painui myöskin alas, ja hänenkin huulensa vapisivat. Luostarin yliäiti seisoi heidän edessään, ennenkuin Paul oli oikein päässyt hereille. Hetkeksi hänen äänensä kieltäytyi palvelemasta häntä, mutta vihdoin hän kuitenkin sai sanotuksi, että suuri onnettomuus on heitä kohdannut ja pyysi häntä ottamaan hänen vaimonsa joksikin aikaa turvaan.
"Armeliaisuus on meidän tunnussanamme", sanoi äiti kuultuaan tämän pyynnön. "Tulkaa, sisareni, kirkon suojassa on rauha. Teidän raskautettu sydämenne voi saada levon, kun olette täällä."
Paul pyysi hetkisen aikaa voidakseen sanoa jäähyväiset, ja hyvä äiti jätti heidät kahden.
Silloin kuului sisemmistä huoneista urkujen juhlallinen humina ja kuoron täyteläinen laulu. Suloiset sävelet tunkeutuivat heidän raadeltuun sydämeensä ja he itkivät. Päivän hämärä hiipi sisään. Se himmensi lampun heikon, punervan valon vieläkin vähäisemmäksi.
"Hyvästi, armahin, hyvästi", kuiskasi Paul ja sulki hänet kiihkeästi syliinsä.
"Hyvästi vähäksi aikaa, rakas mieheni", vastasi Greta hymyillen.
"Kuka olisi voinut ajatella, että tämä onnettomuus odotti sinua suoraan
Jumalan alttarilta?"
"On tuleva päivä, joka muuttaa vielä kaiken tämän pahan hyväksi."
"Yhteiselämämme kynnyksellä kiskotaan meidät eroon!"
"Älä ajattele enää sitä, rakkahin. Meidän elämämme on tämän onnettomuuden vuoksi muodostuva vielä kirkkaammaksi. Muistatko, mitä kirkkoherra Christian usein sanoi? Onnellisinta ei ole se elämä, johon päivä lakkaamatta paistaa, vaan se, jonka yllä kerran ovat riippuneet synkät pilvet, jotka ovat sittemmin poistuneet."
Paul pudisti päätänsä. "Minun huuleni ovat suljetut. Sinä et tiedä kaikkea. Se on hirveä valhe, joka meidät erottaa. Mutta mitä, jos me emme voisi sitä kumota?"
Gretan silmistä säteili valoisa toivo. "Se voidaan ja se täytyy voida."
Paul taivutti päänsä ja kosketti hänen otsaansa huulillansa. "Menneisyys on kätketty äänettömyyteen, joka ei anna mitään vastausta", hän huokasi. "Minun äitini yksin voisi sen kumota, mutta hän on kuollut maailmalle."
"Ei yksin hän, rakkahin. Minä voin sen valheen paljastaa. Odota, niin saat nähdä."
Paul hymyili surullisesti ja pudisti uudestaan päätänsä. "Sinä et tiedä kaikkea", hän kertasi ja suuteli häntä hellästi. "Mitä, jos kuluu päivä päivän perästä eikä mikään selvitä tätä salaisuutta?"
"Älä sitä pelkää. Tässä on johtamassa taivaan sormi", lohdutti Greta.
"Sano mieluummin: kohtalon raskas käsi. Ja miten vähäisiä me olemmekaan tämän säälimättömän voiman meitä lähestyessä!"
"Jumala näkee kaiken", sanoi Greta. "Hän on johtanut minut tänne ja Hän kyllä johtaa minut täältä pois."
"Entäs, jos minä toin sinut tänne päiväksi, ja sinä saisitkin jäädä vuosiksi, koko elämäksesi?"
"Ajattele silloin, että Jumala itse on ottanut pois sinun vaimosi."
Paulin kasvot, joilla oli ollut nöyrä ilme, vääntyivät hirveästä tuskasta. "Oi, se on kauheata! Ja tämän luostarin piti olla sinun häähuoneesi!"
"Vaiti, rakkaani! Täällä on rauha. Hyvästi, armahin Paul. Ole rohkea, rakas mieheni."
"Rohkea? Kuoleman edessä miehen tulee olla rohkea. Mutta jouduttuaan tällaiseen onnettomuuteen kuka mies voi olla rohkea?"
"Jumala ottaa sen pois."
"Jumala vain suurentaa sitä! Mutta minä pelkään saada totuutta ilmi.
Tulevaisuus ei voi olla minulle kauheampi kuin menneisyys."
"Älä antaudu epätoivoon, rakkahin Paul. Sinähän tiedät, miten raskaalla mielellä menee nukkumaan myrsky-yönä, kun puhurit ulvovat ja hakkaavat puiden oksia toisiansa vasten, mutta miten suloista on seuraavansa aamuna herätä, kun luonto on tyyntynyt, päivä paistaa ja ilma on linnunlaulua täynnä. Huomenna valhe on vääräksi näytetty, ja sinä tulet noutamaan minua pois."
"Niin", vastasi Paul, "muuten minä vietän elämäni kuin maailman murjoma hylkiö."
"Ei, ei, ei! Hyvästi, rakkahin", lohduttajan ääni petti ja hän painoi päänsä lemmittynsä rinnoille.
Kuoro sisällä lauloi riemukasta aamuvirttä. Paul nosti pois rautasalvan, joka sulki oven ja avasi sen. Kadun toisella puolella oli harmaa seinä suurten lehdettömien puiden takana, välillä ja yläpuolella lepäsi pyhäinen rauha. Kaukaisena kaikuna kuului tänne viestii heränneestä ihmisten hälinästä. Nouseva päivä oli punannut itäisen taivaan, ja luostarin tornit näyttivät synkiltä vasten sarastavaa valoa.
"Voi olla, ettei tässä vanhassa kaupungissa koskaan aurinko nouse, vaan että se herättää kulkijan joka päivä vain uuteen onnettomuuteen", sanoi Paul. "Tämä isku kuitenkin on kaikista raskain. Hyvästi, lemmikkini."
"Hyvästi, rakas mieheni."
"Tuo vanha tehdas on nähnyt monen sortuneen elämän jäännösten kulkevan ohitsensa, mutta mikään hautajaissaatto, joka on hiljalleen matkannut noiden puiden varjossa, ei ole ollut surullisempi kuin tämä ero. Hyvästi, rakkahin vaimoni, hyvästi."
"Hyvästi, Paul."
Paul löi rintaansa ja läähätti kuuluvasti. "Minun täytyy mennä. Asiaa ei saa ensin ajatella ja jättää sitten toteuttamatta."
"Hyvästi, Paul." Greta kätki kasvonsa Paulin povelle peittääksensä ne hänen silmiltänsä.
"Sanotaan, että menetetyn rakkaan ystävän muisto on suloinen kuin taivaan autuus. Toteutukoon se meissä!"
"Vaiti, Paul. Sinä palaat pian takaisin noutamaan minua täältä pois", sanoi Greta painautuen lujemmin hänen rintaansa.
"Ellen, ellen", hänen kuuma hengityksensä poltti Gretan painunutta päätä — "ellen tulisi, niin — koska maailma meille molemmille on kuollut ilman toistemme rakkautta — jää tänne — tähän luostariin — ainiaaksi. Hyvästi! Hyvästi!"
Hän päästi irti Gretan kädet. Hän painoi polttavat huulensa hänen kylmälle otsallensa. Gretankin oli vallannut pelko, joka mursi hänen urhean sydämensä. Tuntui kuin hän olisi häipynyt mieheltänsä sumupilveen.
"Hyvästi, hyvästi!"
Hetken hiljaisuus, murtuva katse, tukahduttava Nyyhkytys, viimeinen kädenpuristus, ja ovi sulkeutui haulin jälkeen. Greta oli yksin tyhjässä käytävässä. Hänen huulensa olivat kylmät, silmänsä suljetut. Rusohohtoinen päivä sulki luostarin syliinsä, ja puhdas, soinnukas, täyteläinen kuoro tervehti sitä viestinä ikuisen kauneuden, rakkauden ja onnen mailta.