VII LUKU.
Päivällisen aikaan kirkkoherra Christian tuli pellolta kotiin.
"Minä olen ollut turpeita nostamassa", hän sanoi, "kytösuolta Robert Atkinsonille maksuksi siitä, että hän viime lauantaina lainasi minulle harmaan tammansa myllyyn. Nyt se olisikin myöhäistä, sillä kaikki koko myllyn tärkeimmät osat ovat porona, vaikkei se ole Robinsonin syy. Niinpä emme kumpikaan ole toisillemme velassa, vaan olemme ihan kuitit maailman alusta tähän päivään asti."
Greta touhusi ruokaa pöytään Peterin koettaessa auttaa, mutta itse asiassa estäessä hänen sukkelia liikkeitänsä. Hän hymyili ja joskus heitti vallattomasti päätänsä ja nauroi niin iloisesti ja huolettomasti, että se pakosta tarttui toisiinkin. Mutta hänen kirkkaitten silmiensä ympärillä oli punaiset juovat ja hänen äänessään kaiken vallattoman ilon alla oli itkunsekainen sointu.
Kirkkoherra huomasi sen, mutta ei puhunut mitään.
"Tullessani harjun poikki tapasin John Louthwaiten", hän sanoi, "ja John pyysi minua poikkeamaan heille ja siunaamaan hänen vaimonsa, joka juuri on noussut lapsivuoteesta. Niin minä menin sisälle ja lämmittelin ja join heidän kanssaan tuopin olutta, ja sitten vaimo ja koko perhe kiittivät Jumalaa."
Päivällinen oli valmis, pikku Jacob Berry tuli sisään, keittiöstä ja kaikki istuivat samaan pöytään — kirkkoherra Christian ja Greta, veli Peter ja räätäli, joka päiväpalkalla ompeli.
"Toden totta, minä olen kaikkeen käypä kuin kanvertti, Greta, tyttöseni", sanoi kirkkoherra leikkisästi. "Vanha Jonathan Truesdale juoksi minun luokseni sillankorvalle ja sanoi, että rouva Truesdale haluaa minua luokseen katsomaan, olisiko siinä rohdossa, jonka lääkäri Keswickistä on hänelle lähettänyt, opiumia, koska se rupeaa häntä nukuttamaan. Minä lähetin sanan, etten päässyt, mutta lupasin koettaa saada neiti Gretan hänen luokseen. Jonathan sanoi, että hänen rouvansa olisi kovin kiitollinen, sillä hän on hyvin huolissansa."
"Minä menen ja palaan pian", sanoi Greta. Renkaat silmien ympärillä näyttivät käyvän syvemmiksi. Kirkkoherra koetti keksiä jotakin estääkseen puhkeamasta kyyneltulvan, jonka näki juuri olevan tulossa.
"No, Peter, mitäs veljet rukoushuoneella pitivät eilisiltaisesta keskustelusta?"
"En tierä, eivätkö he ajatelleet, että te menitte pois tekstistä", mutisi Peter soppalautasensa sisästä.
"Te olette aika ystävällistä väkeä siellä, enkä minä pidä sitä minään rikoksena, että te olitte kovin kiistelevällä päällä. Mitä hyödyttää väitellä opinkappaleista? Ajateltakoonpa niin tai näin, sadan vuoden perästä on se aivan yhdentekevää. Me olemme matkalla taivaaseen ja Jumalan kiitos, siellä ei ole mitään opinkappaleita."
Greta ei voinut syödä. Hänen ruumiinsa ei vaatinut ravintoa. Toisenlainen ruokahalu — uteliaisuus — jäyti hänen sydäntään. Hän pani veitsen pois. Kirkkoherra ei voinut enää huoltansa salata.
"Toden totta, tyttöseni, sinä ja sinun kelpo poikasi olette kuin David ja Jonathan, enkä" — pudistaen valkeata päätänsä — "enkä ole niin varma, enkö minä puolestani voi muuttua Sauliksi ja ala, kuten hänkin, kadehtia."
Kirkkoherra ei suinkaan näyttänyt tällä hetkellä kostonhaluiselta, sillä sumuverho alkoi laskeutua hänen katseeseensa.
"Saulista puhuttaessa", sanoi pikku Jacob, "on olemassa kertomus, että Saul näki Samuelin kuoleman jälkeen. Minä luulen, että se oli jokseenkin samanlaista kuin se, mitä täällä tapahtui viime lauantai-iltana."
Kirkkoherra Christian katsahti salaa Gretan painuvaan päähän ja sitten kohdatessaan räätälin katseen pani sormensa huulilleen.
Kun päivällinen oli loppunut, nosti kirkkoherra hyllyltä paksun kirjansa, jossa oli "Elämäni ja toimintani". Hän veti tuolin takan ääreen ja alkoi selailla aikaisimpia lehtiä. Greta oli pukenut päällystakin ylleen ja sitoi hattua päähänsä.
"Minä menen katsomaan rouva Truesdale-parkaa", hän sanoi. Sitten tullen vanhan miehen luo ja katsoen hänen olkansa yli polvilla olevaan kirjaan hän kysyi hymyillen: "Mitä sinä etsit? Selitystä siihen, mikä on, kateutta, vai?"
Kirkkoherra pudisti vakavasti vanhaa päätään. "Katsos, minä tapasin nuoren herra Ritsonin tänä aamuna."
"Hughin?"
"Niin. Hän ratsasti kotiin rautakaivokseltaan, mutta pysähtyi ja kysyi, voisinko minä sanoa hänelle, milloin hänen isänsä, joka on kuollut ja poistunut, miesparka, ensi kerran tuli näille main ja kuinka vanha hänen veljensä Paul mahtoi olla niihin aikoihin."
"Miksi hän sitä kysyi?" virkkoi Greta kiihkeästi.
"No, sitä en oikein tiedä. Sanoin hänelle, etten voi ilmoittaa hänelle katsomatta kirjoihini. Annas, kun katson. Siitä täytyy olla aikaa kaskikymmentäseitsemän vuotta. Kuinka vanha sinun sulhasesi nyt on, Greta?"
"Paul on kahdenkymmenen kahdeksan vanha."
"Ja tämä on vuosi seitsemänkymmentäviisi. Kaksikymmentäkahdeksan pois seitsemästäkymmenestä viidestä — on neljäkymmentäseitsemän, Paul oli silloin pieni palleroinen, sen hyvin muistan. Minä katson neljästäkymmenestäseitsemästä. Kahdeksantoista-neljäkymmentäneljä, neljäkymmentäviisi, neljäkymmentäkuusi. Tässä se on, neljäkymmentäseitsemän. Ja totisesti, juuri se sivu! Katsopas tähän."
Sitten kirkkoherra luki muistiinpanonsa päiväkirjastansa:
"Marrask. 18 — Luvattuani saarnata John Skertonin kirkossa Ravenglassissa minä valmistuin matkalle sinne. Otin tammani, valjastin sen ja lähdin suoraan Tuomas Storsacren luo, joka oli luvannut minulle asunnon. Satoi koko päivän kuin kaatamalla ja minä olin likomärkä ja otin takin päältäni ja annoin sen kuivaa muutaman tunnin. Sitten me söimme illallista ja keskustelimme takan ääressä kello kymmeneen kaikenlaisista asioista, muiden muassa muutamasta Allan Ritsonista, joka äskettäin oli asettunut Ravenglassiin. Tuomas sanoi, että Allan on juuri tullut Skotlannista ja on skotlantilaista sukua ja että hänen vaimonsa on irlantilainen ja että heillä on lapsi, nimeltä Paul, joka on vasta muutamia kuukausia vanha eikä vielä kävele."
"Niin se juuri oli! Odotahan, tässä on vieläkin enemmän:
"Marrask. 19 — (Rukouspäivä) Menin kirkkoon ja Paljon ihmisiä tuli jumalanpalvelukseen. Kirkkoherra Skerton luki rukoukset ja Tuomas Storsacre tekstit.
"Minä rukoilin ja saarnasin Matt. 23, 24 johdolla ja sitten palvelin Herran pöydässä. Jumalanpalveluksen jälkeen Tuomas esitti uuden naapurinsa Allan Ritsonin, joka pyysi minua luokseen vieraaksi ja päivälliselle. Niin minä menin hänen kanssansa ja näin hänen vaimonsa ja lapsensa — sylivauvan. Rouva Ritson on jonkunlaista kasvatusta saanut nainen ja käyttäytyy erittäin tahdikkaasti. Hänen miehensä on karkea, suora vuoristolainen, vanhaa, hyvää lajia."
"Juuri niin", kertasi kirkkoherra pistäen paperipalan sivun väliin merkiksi.
"Minä ihmettelen, mihin hän sitä tarvitsee", sanoi Greta.
Hän jätti kirkkoherra Christianin katselemaan kirjaansa ja meni ulos asioillensa.
Hän viipyi enemmän kuin tunnin poissa ja kun hän palasi, oli päivä jo loppuun kulunut. Vain kalpea rusko kajasti päivän viime hyvästit maailmalle.
"Greta, sinua on haettu Ghylliin", sanoi kirkkoherra hänen astuessaan huoneeseen. "Rouva Ritson tahtoo tavata sinua vielä tänä iltana. Natt, tallimies, tuli pienillä vaunuilla, mutta hän on mennyt takaisin."
"Minä lähden sinne heti paikalla", sanoi Greta.
"Ei, tyttöseni, päivä on liian pitkälle kulunut", sanoi kirkkoherra.
"Minua ei milloinkaan peloita pimeässä", sanoi Greta.
Hän otti lyhdyn ja sytytettyään sen veti harson tiukemmalle ja valmistui lähtemään.
"Vie sitten tämä paperi nuorelle herra Ritsonille. Se on jäljennös siitä, mitä minä olen kirjaani merkinnyt."
Greta epäröi. Mutta hän ei voinut kertoa kirkkoherra Christianille, mitä Hughin ja hänen välillänsä oli tapahtunut. Hän otti paperin ja kiiruhti tiehensä.
Kirkkoherra istui vielä kauan tulen ääressä. Sitten hän nousi, asteli ovelle ja avasi sen. "Taivas sitä tyttöä siunatkoon, siellähän on tuisku. Mikä ilma lapsen olla nyt matkalla!" Hän palasi levottomin mielin takkansa luo.