VII LUKU.
Hugh Ritson astui kapakan toisella puolen olevaan huoneeseen. Oven ripa ei kääntynyt, vaikka hän koetti sitä vääntää. Drayton piti sitä sisäpuolelta ja painaen päänsä avaimen reikään hän koetti kuunnella.
"Kuka se on?" hän kuiskasi, kun Hugh Ritson väänsi lukon auki ja työnsi ovea.
"Päästäkää minut sisään", sanoi Hugh jurosti.
"Epäileekö hän?" kuiskasi Drayton, kun ovi jälleen sulkeutui. "Seurasiko hän minua? Mitä aiotte pojalle tehdä? Saatana, minä näytän hänelle!"
Ja Drayton hapuili tyhjässä huoneessa, kopeloi sammunutta liettä ja sai käteensä hiilihangon.
"Hullu!" sanoi Hugh hiljaisella äänellä. "Pankaa se pois."
"Eikö hän ole seurannut minua? Luuletteko, että ne ottavat minut kiinni? Antaa hänen tulla tänne, niin näkee."
Drayton käveli pimeässä, ja lattia kolisi hänen raskaitten saappaittensa alla.
"Liikkukaa hiljemmin, te heittiö", kuiskasi Hugh äreästi. "Hän ei tiedä mitään teistä, hän ei ikinä ole kuullut teistä sanaakaan. Olkaa hiljaa. Kuuletteko?"
Ovelta kuului kevyt, hermostunut koputus.
"Kuka siellä?" sanoi Hugh.
"Se on vain minä", kuului ulkopuolelta rouva Draytonin ääni ja läähättävä hengitys — hän oli kuin henkensä hädässä.
Hugh Ritson avasi oven, ja kapakan emäntä astua sisään.
"Herra hyvästi siunatkoon, mikä tuota herraa vaivaa! Oi, oi, hän on kuin sinä, Paul, ilmetty itse, mustassa puvussa. Minä olen niin kauheassa tuskassa ja vapisen tyhjän tähden. Oletko sinä, Paul, siellä pimeässä? En ikinä ole nähnyt ketään, joka olisi niin sinun näköisesi, siitä olen varma."
"Vait! Lakatkaa lavertelemasta. Mitä hän sanoo?" sanoi Hugh.
"Herrako? Hän sanoo ja sanoo ja sanoo, ettei mikään, ei mikään, mikään saa häntä jättämään rouvaa tänä yönä."
"Hän kyllä tulee parempiin ajatuksiin."
"Ja mihinkä minä voin ne panna, kun minulla on vain oma huoneeni Paulin huonetta lukuunottamatta? Eikä ole lakanoita, ei lämmitetty eikä mitään. Se minua niin huolettaa."
"Hillitkää kielenne! Pankaa rouva poikanne huoneeseen. Teidän poikanne ei tänä yönä huonetta tarvitse."
"Sinnehän minä hänet panin."
"Se on hyvä. Jättäkää hänet sinne."
"Ja herra myöskin, sinnekö sekin?"
"Herra lähtee pois minun kanssani. Lähtekää täältä."
"Hyvä, hyvä. Mutta kun sitä ei ole tuuletettu eikä puhdistettu ja minä sanon, että minua niin peloittaa —"
Hugh Ritson oli ottanut kapakan emäntää olkapäistä ja työnsi häntä ulos huoneesta.
"Vielä hetkinen", hän kuiskasi ja veti emännän takaisin. "Onko yläkerrassa mitään tekeillä?"
"Yläkerrassa? — vuode — tuuletus —"
"Tyttö? Eikö hän ole pitänyt mitään ääntä? Onko hän valveilla?"
"Ei niin paljon kuin minä tiedän. Minä menin ylös ja kuuntelin ja kuuntelin enkä kuullut mitään ääntä. Siunatkoon ja varjelkoon, minua niin peloittaa —"
"Menkää uudestaan ylös ja pankaa korvanne oveen."
"Minä pelkään, että hän sai kauhean kolauksen, kun häntä tuolla tavalla ja hän on vielä siinä tilassa ja —?"
Sinä hetkenä kuului pimeältä tieltä lähenevää rattaanpyörien jyrinää. Hugh Ritson työnsi kapakan emännän ulos, veti oven kiinni ja väänsi sen lukkoon.
"Mitä se on?" kysyi Drayton karkeasti kuiskaten. "Mitä ne tahtovat?
Ettehän vain tahdo kavaltaa poikaa, häh?"
"Ne ovat ne vaunut, joiden on vietävä teidät ja rouva asemalle", sanoi
Hugh. "Vait — kuulkaa!"
Ajuri koputti oveen piiskansa perällä ja huusi paikaltansa: "Hei, hei! Hei, hoo! Kyyti asemalle valmis. Puoli tuntia sitten löi kello yksitoista." Sitten hänen kuultiin käsiään heiluttaen hakkaavan ruumistaan pysyäkseen lämpimänä.
"Hullu!" mutisi Hugh, "eikö hän voi pitää kitaansa kiinni?"
"Aivan oikein", huusi rouva Drayton kimeällä äänellä työntäen päänsä akkunanpielestä ihan ruutuun kiinni. "Herra on varmaan kutsunut sen itselleen", hän päätti ja lähti kynttilä kädessä nousemaan portaita.
Vasemmalla olevan huoneen ovi avautui, ja Paul Ritson astui ulos. Hänen suuri voimansa näytti hänet jättäneen — hän horjui kuin juopunut.
"Kapakan emäntä", hän sanoi, "milloin menee viimeinen juna Lontooseen?"
"Puoli yksi", vastasi rouva Drayton portailta.
"Voinko minä saada ajurin, parahin eukkoseni, tähän aikaan yöstä?"
"Ajuri on ovella, herra — se tuli juuri."
Paul palasi huoneeseen, johon hän oli vaimonsa jättänyt.
Kaksi miestä vastaisella puolella olevassa huoneessa kuunteli henkeä pidättäen.
"Nyt pitäkää varanne", kuiskasi Hugh Ritson. "Minä tiedän, että hän muuttaa päätöksensä. Hän lähtee. Te pysytte hiljaa. Viiden minuutin kuluttua te ajatte rouvan kanssa asemalle. Hän tulee jalan minun kanssani. Sinä hetkenä kuin me suljemme oven jälkeemme, te menette rouvan luo ja sanotte: 'Minä olen muuttanutkin päätökseni. Meidän täytyy mennä yhdessä. Tule.' Ei sanaakaan enempää. Viekää hänet kiireesti vaunuihin ja ajakaan tiehenne."
"Helpommin sanottu kuin tehty, sanon minä."