XI LUKU.
Päivä ei vielä sarastanut ja kaikki talossa oli vaipunut hiljaisuuteen, kun Mercy Fisher äänettömästi avasi huoneensa oven ja hiipi salaa alakertaan. Siellä oli hyvin pimeä eikä hänellä ollut kynttilää. Ilman täytti voimakas väljähtyneen tupakan tuoksu. Toisessa kädessään hän kantoi pientä nyyttiä ja toisella seinää hapuillen tunnusteli tietä, kunnes saapui ulko-ovelle. Raskas säppi piti sitä kiinni, ja vapisevin sormin hän päästi sen aspista irti. Kun hän sai tiukan säpin työntäistyksi; auki, luiskahti se hänen kädestään ja pudota rojahti ovilautaan. Tytön sydän syöksähti kurkkuun. Hän oli ensin kauhusta kokoon luhistua, mutta sitten hän avasi oven ja lensi pimeään yöhön jättäen oven jälkeensä sepposen selälleen.
Myöhempinä elonsa päivinä hän ei voinut selittää, mikä häntä sinä hetkenä johti. Hänellä ei ollut mitään määrää eikä tarkoitusta. Tuli vain päästä särkynyttä sydäntänsä pakoon. Tuli vain saada nukahtaa nurmen alle ja voida vapautua tästä hirveästä sydämen kivusta. Sokeassa tuskassansa hän oli matkalla elämän merkilliseen kurimoon — Lontooseen. Hän riensi tietä kertaakaan katsomatta taaksensa. Lehdettömät puut huokailivat yötuulessa, niiden suuret haarat uhkaavina huojuivat hänen päänsä päällä. Pensaat muodostivat kummallisia varjoja hänen edessään ja sivuillansa. Hänen jäsenensä vapisivat ja hampaansa kalisivat, mutta hän riensi yhä. Päätä alkoi pakottaa. Hän tunsi tukehtuvansa. Maailma oli hänelle niin raaka. Jospa hän voisi paeta sitä ja unohtaa — voisi unohtaa!
Päivä alkoi sarastaa. Taivaan synkkään sineen hänen vasemmalla puolellansa ilmestyi vaaleita juovia. Kaikki hänen edessään näytti pohjattoman harmaalta. Kostea, pureva tuuli löi vasten kasvoja. Soinen lakeus hänen sivullansa uinui usvien peitossa. Ei kuulunut pienintäkään ääntä paitsi hänen askeltensa narske jäisellä tiellä. Ei ainoatakaan lintua tyhjässä ilmassa. Ei pilvenhattaraa kirkkaalla taivaalla. Kaikki oli niin masentavaa — ei ollut yö eikä päivä.
Tämän autiuden keskellä, josta kaikki elämä näytti kokonaan kuolleen, riensi murtunut tyttörukka nyytti kädessä, saali hartioilla ja punaiset silmät tähdättyinä suoraan eteenpäin.
Tuuli huokaili ja valitti kuin joku rauhaton henki. Silloin tällöin joku viime vuoden kuollut lehti irtautui rapisten ja keinui tuulen mukana joskus hipaisten häntä ohikulkiessaan. Raastettu, kuten sydän hänen rinnassaan, oli luonto hänen ympärillään.
Vähitellen harmaa taivas vaaleni. Itäinen taivas punertui ja raikas tuuli näytti puhdistavan ilman sumuista. Silloin hän alkoi juosta. Hänen takanansa olivat kaikki hänen kauniit unelmansa ja ne olivat nyt kuolleet. Takana oli rakkaus, joka oli sulostuttanut hänen elämäänsä ja sekin oli kuollut. Ihanasta unesta hän oli herännyt ja tunsi sydämensä tyhjäksi ja jäätyneeksi.
Juostessaan harmaata tietä, taivaan kuvun tyhjänä kaareutuessa hänen päänsä päällä ja tuulen levottomasti tohistessa, hylätty tyttö nyyhkytti kyynelettömässä tuskassansa kuin pieni lapsi äitiänsä, joka on haudattu nurmen alle — kunnes hän lopulta väsyneenä ja sairaana vaipuu unen helmoihin unohtaen kärsimänsä vahingon.
Hän saapui muutaman tehdaspiipun juurelle. Siitä tuprusi sankka savu, joka häipyi savunnäköiseen ilmapiiriin. Hän aikoi pysähtyä sen suojaan lepäämään, mutta kuuli askeleita sen takaa ja lensi säikähtäneenä pakoon kuin pahanteosta tavattuna.
Pois, pois, vaikk'ei hän tiennyt, minne. Eteenpäin, eteenpäin, tietämättä miksi.
Päivä oli nyt voittanut yön. Kuta kirkkaampia oli aamu, sitä synkeämpi oli hänen sydämensä. Tukka oli päässyt puoliksi hajalle ja sumu oli tarttunut siihen, jäädyttäen sen paksuiksi suortuviksi, mutta siitä hän ei välittänyt, vaan astui edelleen nousevan auringon luodessa kultaisia säteitänsä maailmaan.
Oi, kun saisi haudata itsensä iäksi, iäksi — mutta ei vielä kuolisi, ei, ei, ei kuolisi!
Muutamassa teitten risteyksessä oli osoitepylväs, josta hän luki: "Kilburniin". Sen vierellä kasvoi metsää, ja auringon säteet leikkivät pensaissa punaten kuolleita lehtiä, jotka vielä riippuivat tammen oksissa. Hänen oli nyt lämmin, mutta voi, kuinka väsytti! Hän pistäysi piiloon rautatammipensaan suojaan, joka kasvoi aivan tien reunalla ja lyyhistyi maahan varisseille lehdille. Hän uinahti uneen, mutta heräsi säikähtäen. Kaikki oli aivan hiljaa. Väsymys voitti kuitenkin pelon ja pohjattoman tuskan ja hän nukkui.
Uni, joka tekee kuninkaita ja kuningattaria meistä kaikista — suloinen uni teki tästäkin hylätystä tytöstä kuningattaren, rakkauden kuningattaren, ja hän uneksi kodistaan, joka oli kaukana vuoristossa.
Mercy nukkui yhä, kun kuorma-ajurin vaunut kulkivat jyristen tietä ohi. Ajaja, kirkassilmäinen mies, aamun raikkaus kasvoillaan, istui edessä ja vihelteli. Hänen hevosensa pysähtyi ja se herätti hänen huomiotansa. Tämä tapahtui juuri rautatammipensaan luona, ja hän huomasi Mercyn sen takana.
Tytön kasvot olivat kuluneet ja kalpeat, päähine valunut taakse. Hänen päänsä nojasi puun runkoon, toinen käsi lepäsi rinnalla ja toinen oli hervahtanut sivulle kuolleille lehdille, johon oli pudonnut hänen hervottomista sormistaan hänen punaiseen nenäliinaan kääritty nyyttinsä — ja koko kuvaa valaisi säteilevä aamuaurinko.
Ajaja hyppäsi maahan. Samana hetkenä Mercy heräsi pelästynein ilmein.
Hän nousi seisoalleen ja tahtoi juosta tiehensä.
"Nuorena joutunut maailmaa kiertämään, vai mitä, neiti?" sanoi ajaja.
Hänen äänensä oli ystävällisempi kuin hänen sanansa.
"Antakaa minun mennä, pyydän", sanoi Mercy ja koetti päästä ohi.
"Tietysti, tietysti, jos tahrotte."
Mercy kiitti häntä silmät maahan luotuina. Hän oli jo tiellä.
"Koska olette samalle päin matkalla kuin minäkin, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että nousette rattaille."
"Ei, kiitos. Minulla ei ole — minulla ei ole rahaa. Minun täytyy kävellä."
"Orottakaa, kunnes tulen karhuamaan, eikös niin, neiti? Tulkaa, kiivetkää ylös vain."
"Annattekos minun mennä alas, koska haluan?"
"Tietysti saatte. Miks'en. Ylös nyt vain. Siinä on mukava paikka istua säkillä, se on ihan kuin sitä varten. Niissä on kaikissa omenia. Onko hyvä? Jahah. Lähretään siis."
Kärrit olivat puolillaan säkkejä, ja Mercy hiipi perimmäiseen nurkkaan.
"Minä en oo mikään omenatarhuri. Minä oon vain välittäjä, niin, se min' oon. Minä kierrän maaseurull' ostamass' omenia ja sitten minä tuon ne Covent-puistoon myötäviks'. Sinne minä oon nytkin matkalla, kuten näkyy, ja täytyy olla siellä, ennenkuin liike-elämä alkaa."
Mercy kuunteli, mutta ei puhunut mitään.
"Te tunnette Covent-puiston — ei kaukana Leicesteristä ja
Heinätorista?"
Mercy pudisti päätänsä.
"Mitä? Ettekö koskaan ole ollut siellä — ei lähelläkään?"
Mercy pudisti uudestaan päätänsä ja painoi katseensa alas.
Ajaja vilkaisi häneen salaa. "Hänelle on tainnut käyrä huonnosti", hän ajatteli ja oli hetkisen hiljaa. Sitten hän katsoi häneen toisen kerran kulmiensa alta.
"Minä näen, että neitill' on kipeät silmät."
"Ne ovat kipeät ja joskus on vaikea nähdä", vastasi Mercy.
"Te näytätte samanlaiselt' kuin eräs minun ystäväni — silmänne ovat samanlaiset, tarkoitan — hänenkin olivat punaiset ja turvonneet ja niin pois. Se oli Tom Crow, minun liiketoverini, oikeastaan. Tom vilustui yhtenä yönä, kun me olimme omenoita keräämässä Roger Tichbornen tilalla. Kylmä iski suoraan Tomin silmiin, ja on ihme, jos hän ei ol' sokea kuin pukki."
Mercyn huulet vapisivat. Ajaja lopetti lavertelunsa ajatellen, että oli mennyt liian pitkälle ja sitten hieman epäjohdonmukaisesti koettaen erehdystään korjata alkoi kurittaa hevostansa.
"Hei, sinä vanha, tyhmä kuhnus, sinä matava täi!"
Hevonen lähti juosta lönkyttämään. He kulkivat pienen kylän kautta, ja
Mercy luki nimen "Synnytyslaitos" muutaman talon nurkasta.
"Oletteko te matkalla Lontooseen?" kysyi Mercy nöyrästi. "Onko Coventin puisto — Lontoossa?"
"Häh?" Ajaja leväytti hämmästyksestä silmänsä selko selälleen.
Mercy vapisi ja painoi päänsä alas. He koluuttivat jonkun aikaa aivan äänettöminä ja sitten ajaja, joka oli luonut salaisia silmäyksiä Mercyyn, kiinnitti ohjaksia ja sanoi: "Minä puhuin järettömiä sanoessani, että Tom Crow oli sokea kuin pukki. Eihän pukki ole sokea, ja vain katupojat käyttävät sellaista kieltä. Mutta sitäpä minä oon oppinutkin torilla myöskennellessäni. Sitäpaitsi Tom riiteli rouvansa kanssa ja ehkä se oli hänen silmilleen pahempi kuin kylmä."
("Juokse sinä vanha kaakki sinä vanha linkku!")
"Kattokaas, Tomin eukko karkasi ja jätti hänet. Hän oli yhtä nuori kuin tekin ja saattoipa olla yhtä sievä katsellakin, mutta pahanilkinen kuin hurja. Ja se mursi Tomin syrämen, kuten sanotaan. Niinpä Tom jätti kaupanteon. Hän jätti omenanostolla-kulun, sillä se vaatii miestä. Nyt hän on laittanut potakkakeittiön ja kun hän on niin sokea kuin on, hänen poikansa pitää siitä huolta. Siihen kaikkeen on vaimo yksin syyllinen. 'Jim Groundsell' — hän sanoo minulle — se on minun nimeni — 'Jim', hän sanoo, 'älä siro syräntäs' kehenkään, niin säilytät silmäs ja pysyt kauppiaana'."
("No, sinä vanha kuhnus! Juokse äläkä muuta!")
"Mutta minä menin ja tein kuten hänkin. Ja nyt minun vaimoni on raajarikko eikä ole päässyt vuoteesta — jouluna tulee kaksitoista kuukautta — ja hänellä on ikävä maata aivan yksin ja siinä hän oppii kiukuttelemaan ja —"
("Juokse sinä vanha luukasa!")
Seurasi pitkä äänettömyys. Vihreät pellot jäivät heidän taaksensa ja he joutuivat pitemmille kaduille, kuin Mercy oli koskaan nähnyt. Vaikka aurinko paistoi täydellä terällä, lyhdyt paloivat vielä käytävien; vierillä. He sivuuttivat muutaman kirkon, ja Mercy näki tornikellosta, että se oli kohta kahdeksan. He ajoivat kiireesti Camden kaupungin läpi pyhän Gileksen kautta Long Acren kadulle.
Kadut olivat ahdinkoon asti täynnä. Ihmisvirta kulki edestakaisin.
Ajurien rattaat ja raitiovaunut jyrisivät edestakaisin. Kuta pitemmälle
he ehtivät, sitä tiheämmäksi väkijoukko kävi ja sitä suuremmaksi melu.
Mercy istui nurkassaan melkein sekaisin. Outo kaupunki peloitti häntä.
Hetkeksi se karkoitti surun hänen mielestänsä.
Kun he saapuivat Coventin puistoon, hyppäsi Jim, ajaja, reippaasti alas, tervehti muutamia ahavoituneita, miehiä, joilla oli samanlaiset vaunut kuin hänelläkin ja huudahteli toisille hauskoja sukkeluuksia. Hämmästyneestä tytöstä tämä oli kuin hän olisi joutunut Baabeliin — nauru, kiroukset, huudot, koirien haukunta, kinastelut, kaikki ihan pyörrytti häntä.
Hänen päätänsä kivisti. Hän oli laskeutunut alas tietämättä, mitä nyt tehdä. Mihin hänen oli mentävä? Tässä Lontoon kuohuvassa hälyssä, joka hänet teki yksinäisemmäksi ja herätti suurempaa kauhua kuin synkinkään erämaa, hän kyseli lakkaamatta, mitä hän on ja mihin hän joutuu.
Hän seisoi hetken käytävällä punainen nyytti kädessänsä, ympärillään tämä kauhistava ja kuohuva elämän pauhu. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja ihmisten katseet, äänet ja melu häipyivät kuin kaukaiseen etäisyyteen.
Seuraavana hetkenä hän tunsi, että hänet nostettiin takaisin vaunuun, mutta sitten hän ei tajunnut muuta.