XX LUKU.
Vaikka hetki oli myöhäinen, olivat kadut tungokseen asti täynnä. Ihmiset palasivat kotiin teattereista, ja Gretan ja kapakan emännän kulkiessa Strandin yli se vilisi täynnä ajopelejä ja katuvaunuja. Vaunut vierivät Seven Dialsin läpi, ja siellä yleiset talot tyhjensivät kaikista nurkistaan ulos onnettomia miesten ja naisten raunioita. Huudot, kiroukset, riidat ja naurut kaikuivat yli rattaitten jyrinän. Parroittuneet miehet, peseymättömät naiset ja likaiset lapset puikkelehtivat sekaisin, ja heihin liittyivät varkaat, tyhjäntoimittajat ja kaikenlaiset katujen kiertäjät. Heidän joukossaan ei tavannut yhtään ainoata rehellistä ihmistä — ainoastaan poliisien tummat olennot tekivät poikkeuksen.
Gretan sydän sykki ankarasti tänä yönä. Hänen sielunsa täytti uusi ilo ja toivo. Jokainen tuuma, jonka he kulkivat, herätti hänen rinnassaan uusia tunteita. Hän ihmetteli, mistä tuo ihmisten paljous tuli ja mihin se oli matkalla. Inhimillisyyden aava meri aaltoili ja kohisi hetkeksikään tyyntymättä.
Sata kertaa hänen teki mielensä astua maahan ja tyhjentää taskuistaan kaikki rahat. Eräs sokea mies, joka puhalsi kimeää pilliä ja piti pientä koiraa pitkästä narusta, herätti hänen erikoista myötätuntoansa, puoliksi avoimien silmien tyhjä katse vaati aivan rajatonta sääliä. Eräs siivoton nainen juopuneena hoiperrellen kulki avopäin poikki kadun juuri heidän hevosensa jalkojen editse rinta paljaana riippuen ja pieni lapsi käsivarrella itkien, ja tämä oli toinen, joka voitti hänen osanottonsa. Hento olento, ryysyinen poika, kyyhötti muutaman talon portaalla kuin hyrrittävä kissa ja herätti vastustamatonta mielenkiintoa. Mutta hetkeksikään hän ei tohtinut pysähtyä, ja vihdoin hän nojasi päättävästi selustaan, sulki silmänsä ja mietti ankarasti, eikö sittenkin ollut sangen itsekästä olla täysin onnellinen.
Vaunut pysähtyivät tärähtäen. He olivat St. Pancraksen asemalla.
"Onko hän tullut?" kyseli Greta kiihkeästi itseltänsä, tarkaten kaikkia niin terävästi, että muutamalla silmäyksellä sai selvän ihmisistä ja tapahtumista ympärillään.
Hän ei voinut nähdä Paulia, ja kun kantaja avasi vaunun oven ja auttoi häntä alas, hänen teki mielensä kysyä mieheltä, oliko hän nähnyt hänen puolisoansa. Mutta ei, sitä hän ei tahtonut tehdä. Hänen täytyy itsensä etsiä hänet, niin että hän on ensimmäinen, joka hänet huomaa. Oh, niin! Hänen täytyy ensiksi nähdä hänet, nyt hän varmasti päätti, ettei kysy keltään.
Kantaja pani tavarat kärryille ja työnsi ne asemasillalle, ja Greta ja rouva Drayton seurasivat häntä. Silloin suuret silmät, jotka puoliksi hymyilivät, puoliksi pelästyneinä katselivat ympärilleen värähtelevien luomien alta, saivat huolestuneen ilmeen. Ei, Paul ei ollut siellä.
"Mitä kello on?" hän kysyi silmät yhä kiertäen miehestä mieheen ihmisjoukossa.
"Kymmentä vaille kaksitoista, neiti", ilmoitti kantaja.
"Oh", sanoi Greta helpotuksesta huoaten, "sitten hän on pian täällä."
"Tahdotteko istua odotushuoneessa, neiti?" kysyi kantaja ja melkein tajutonna Greta seurasi häntä, kun hän näytti tietä. Rouva Drayton löntysti jäljessä.
"Mitä hän sanoi sairaudestaan?" kysyi Greta, kun he olivat kahden.
"Että häntä hieman pyörrytti. Ehkä hänellä usein on sellaisia kohtauksia", sanoi kapakan emäntä.
"Se on totta. Ja mitä te silloin sanoitte?"
"Minä kehoitin häntä lepäämään hetkisen ja ottamaan vähän virvokkeita ja hän sanoi: 'Kiitos, parahin eukko'."
"Te olitte oikeassa, te hyvä rakas sielu", sanoi Greta kiertäen kätensä hänen ympärilleen ja syleillen häntä. "Minä olen varma, että te olette ollut hyvin hyvä minun miehelleni ja vaalinut häntä hellästi sill'aikaa, kun minä, jonka olisi pitänyt hoitaa häntä, olin poissa. Kiitos, kiitos teille!"
Rouva Draytonista tuntui pahalta. "Niin, niin, katsokaas, minä en voi nähdä miehisen olennon kärsivän. Se koskee minuun jollakin tavalla."
Greta oli noussut seisoalleen. "Seiskaa tässä, rouva Drayton — eikö se ollut niin? — seiskaa tässä sen aikaa, kun minä pistäyn asemasillalla. Hän voi tulla eikä näekään minua. Ah, niin, hän voi etsiä minua joka paikasta!"
Hän riensi ulos ja tunkeutui eteenpäin ihmisten välistä, jotka kulkivat edestakaisin. Hän puikahti matkatavaroiden vastaanottopaikalle ja sieltä taas laiturille vaunujen luo. Veturit puhkuttivat savua ja höyryä avaraan lasikattoon asti, jossa veturien vihellys kaikui terävänä ja vihlovana. Sieltä hän palasi odotushuoneeseen. "Oi, rouva Drayton", hän sanoi, "minä näin viime yönä kamalaa unta. Mitä te ajattelette? Mahtaako hän olla niin terve, että voi tulla?"
"Tietysti, tietysti, rakkaani. 'Käskekää tulla tapaamaan miestänsä kello kaksitoista.' Ne ovat herran omat sanat."
"Kuinka onnellinen minä olenkaan, kun me olemme turvassa kotona jälleen! Ja jos hän on sairas, minun tehtäväni on hoitaa häntä."
Kyyhkysmäisten silmäin ilme kertoi, että yksin sairauskin tuottaisi tälle rehelliselle sielulle täydellistä onnea.
"Ja mitä uniin tulee, olkaa varma, että ne ovat vain unia, sanon minä."
"Olette oikeassa, rouva Drayton", sanoi Greta ja palasi vielä kerran asemasillalle. Hänen ajatuksensa oli kääntynyt kirkkoherra Christianiin. Olisiko mahdollista, että hän olisi saapunut? Kantaja, joka oli tuonut hänen tavaransa sisään, seisoi vielä niiden vieressä ja hänen kanssaan oli joku toinen kantaja. He olivat selin häneen, kun hän kevyesti asteli odotushuoneesta ja hän saattoi kuulla osan heidän keskustelustansa ennenkuin he huomasivat hänen läsnä-olonsa.
"Näiks' sää sen vanhan ukkelin, joka yhrentoist' junall' saapus?" kysyi toinen.
"Näin kyll'. Oikea isoäirin isoisän isä omass' persoonassans'. Hieman höperöpää, vai? — säärystimiss' ja silkkisukiss'."
"Parast' sorttii joka suhteess'."
"Antoiks' juomarahaa, häh? Ei olis luullut."
"Miks'ei, hyväsyräminen ukkeli, olen varma, ett' hän on itte paavi."
"Ol' vait."
"Ol' varma siit'. Mää panin hänet vaunuun ja lähetin Westminsterin katoliseen luostariin."
Greta ei voinut enää pidättää itseänsä, vaan hyökkäsi heidän kimppuunsa kymmenin kysymyksin. Mihin aikaan kirkkoherra oli saapunut? Milloin oli lähtenyt asemalta? Saiko hän vaunut? Oliko hevonen hyvä? Ehtisivätkö he ajoissa takaisin?
"Mikä on teidän junanne, neiti — kahdentoista juna pohjoiseen?"
"Niin. Ehtiikö hän siihen?"
"Tuskin vain joutuu kahteentoista", sanoi kantaja. Mutta huolimatta hänen lannistavasta ennustuksestansa Greta oli niin iloissaan näistä tuoreista tiedoista, että veti kukkaronsa esille ja antoi kantajalle viisi shillingiä. Hänellä ei ollut pientä muuta kuin kaksi kultarahaa ja kaksi pennyä, eikä hänen nykyisessä ilossaan ollut eroa, antoiko hopeaa vai kuparia sille, joka tällaisen sanoman toi.
Mies reväytti silmänsä auki ja hymyili, mutta pian hän tointui tästä odottamattomasta ilosta. Tavattomalla palvelevaisuudella hän toimitti tavarat pohjoiseen menevään junaan, joka jo oli asemalla.
Vielä oli kolme minuuttia puoli-yöhön, ja rouva Drayton oli työntynyt
Gretan kanssa asemasillalle.
"Oh, minusta tuntuu kuin tuhannen sydäntä olisi niin täynnä ja sykkisi minun rinnassani", sanoi Greta. "Rouva Drayton, onko varmaa, että hän tulee? Kantaja, oletteko pannut tavarat vaunuun? Mikä on meidän juna — vasemmalla?"
"Ei, neiti, vasemmanpuoleinen siirtyy juuri pois tehden tilaa Kentish Townista ja Hendonista tulevalle paikallisjunalle. Oikealla on teidän junanne, neiti. Joko teill' on piletti neiti?"
"Ei vielä. Pitää kai minun ostaa se, luulen? Onko kiire? Minun täytyy ostaa kaksi pilettiä", hän lisäsi kääntyen kapakan emäntään. "Kun hän tulee, hänellä ei ole mitään muuta tehtävää kuin astua vaunuun."
"Teidän tulee liikkua sukkelaan, neiti — juna lähtee juuri — vain yksi minuutti", selitti kantaja.
Gretan lumoavat silmät kurkistelivat ympärilläolevien ihmisten päiden yli. Sitten ne kirkastuivat, ne välähtivät kuin salama ja taivaallinen hymy levisi hänen kasvoillensa. "Ah, hän on tuolla — tuolla takana — pilettiluukulla. Juoskaa hänen luokseen, rakas, hyvä mies, juoskaa ja sanokaa, että minä olen täällä. Minä otan paikan ja pidän oven auki."
Greta pyörähteli sillalla kevyenä kuin nuori hirvi. Seuraavana hetkenä hän oli avannut vaunun oven ja seisoi käsi ovenrivassa. Hän näki saapuvan sen, joka oli enemmän kuin koko maailma hänelle. Mutta hän ei katsonut häneen kahdesti. Ei, hän ei voinut katsoa kahdesti. Hän tahtoi odottaa, kunnes he olisivat sisällä kahden, kahden.
Ihan hänen rinnallaan asteli Hugh Ritson! Voiko se olla mahdollista? Ja oliko se todellakin hän, joka on tuonut hänen miehensä? Ah! Hän on katunut ja lopultakin hän itse on ollut ilkeä ja katkera. Kuinka ystävällisesti onkaan Hugh tehnyt, kuinka rumasti taas hän puolestaan!
Gretan katse painui ja lämmin puna peitti hänen kasvonsa, kun eellimmäinen astui vaunuun. Greta ei katsahtanut uudestaan häneen ja toinen karttoi samalla tavalla. Greta tiesi sen, vaikka katsoikin maahan. "Oh, sitten vasta, kun olemme yksin!" hän ajatteli ja kääntyi Hugh Ritsoniin.
Taivainen hymy valaisi yhä hänen kauniita kasvojansa ja silmäin syvä ilme puhui ilosta ja katumuksesta.
"Hugh, minä pelkään, minä pelkään", hän änkytti, "että minä olen ollut kova ja sydämetön. Olkaamme ystäviä. Salli minun olla sinun rakkain sisaresi."
Hugh katsoi häneen äänetönnä. Hänen epävarma jalkansa raapaisi asemasiltaa. Hän näki, mitä toisen sydämessä liikkui ja tiesi, mitä oli hänen omassa sydämessänsä. Hän ajatteli sitä iskua, jonka juuri aikoi hänelle antaa.
Greta ojensi kätensä ja otti hänen kätensä omiinsa, mutta toinen ei vastannut hänen puristukseensa. Niin, tiesihän hän, että hän nyt aikoi iäksi murtaa tämän anteeksiantavan sydämen. Hän tiesi, kuka oli astunut vaunuun.
Greta kurkotti ja suuteli häntä poskelle. Mies Hughin sielussa ei voinut kestää enempää. Hän tunsi kutistuvansa kokoon eikä voinut puhua. Mielenliikutus vapisutti hänen ruumistansa.
Greta kääntyi kapakan emäntään, joka seisoi lähellä hypelöiden hattunsa nauhoja ja tuijotellen vaunuun.
"Hyvästi, rouva Drayton ja Jumala teitä siunatkoon siitä hyvästä, mitä olette tehnyt minun miehelleni."
Kapakan emäntä mutisi jotakin, jota ei voinut kuulla. Hän oli aivan sekaisin, hän änkytti ja sitten vaikeni.
Greta astui vaunuun. Vartija seisoi ovella. Kello oli soinut, lähtömerkki annettu ja veturi viheltänyt. Kellot löivät puoltayötä.
"Odottakaa! odottakaa!"
Ääni tuli asemasillan päästä. Vartija kääntyi hymyillen katsomaan, kuka käski junaa odottamaan. Vanha herrasmies silkkisukissa ja säärystimissä, valkea tukka liehuen leveälaitaisen hatun alta hyökkäsi puuskuttaen ainoata ovea kohden, joka vielä oli auki.
"Pian, herra, se jo liikkuu, sisään nyt."
"Herra Christian!" huudahti Greta ja kiertäen kätensä hänen ympärilleen veti hänet vaunuun. Silloin juna lähti liikkeelle.
* * * * *
Samana hetkenä toinen juna — paikallisjuna Kentish Townista ja Hendonista — jyrisi asemasillan toiselle puolelle. Jo ennenkuin se pysähtyi, kaksi miestä hyökkäsi ulos. Ne olivat kaksi poliisikersanttia. Samalla — suinpäin — eräs mies tunkeutui ristikon läpi kadulta asemalle. Hän oli avopäin ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin aaveen. Heti paikalla poliisit olivat tarttuneet häneen. Juna pohjoiseen ei juuri vielä ollut poistunut asemalta. Hän näki sen vauhdin lisääntyvän. Hän riuhtaisi itsensä irti niin helposti kuin lapset olisivat tarttuneet häneen kiinni ja kiisi junan jälkeen. Se oli jo päässyt täyteen vauhtiin. Samassa se katosi, kuin pimeys olisi sen nielaissut, ja mies jäi jäljelle avopäin, hiki otsalta tippuen ja kasvot tuhkanharmaina, vaatteet epäjärjestyksessä ja pala päällystakista poissa. Se oli Paul Ritson.
Poliisikersantit riensivät hänen luoksensa parin kantajan avustamana ottamaan miestänsä kiinni. Hän ei väräyttänyt lihastakaan, kun he asettivat raudat hänen käsiinsä. Hän katsoi ympärilleen jäykin, tunnottomin silmin aivan kuin tajuamatta, missä oli tai mitä hänelle tehtiin. Hänen voimansa oli jättänyt hänet.
He kuljettivat häntä asemasiltaa pitkin. Hugh Ritson seisoi hievahtamatta siinä paikassa, johon Greta minuuttia aikaisemmin oli hänet jättänyt. Kun miehet saapuivat siihen, vanki pysähtyi. Hän katsoi ääneti Hugh Ritsoniin, ja hetkeksi silmien katse muuttui raivokkaaksi. Sitten hän käänsi päänsä pois ja antoi ääneti kuljettaa itseänsä minne hyvänsä.