XXII LUKU.
St. Margaretin luostarin ripityskappeli oli hämärä, tyhjä huone, kalustona vain tamminen pöytä ja neljä tai viisi tammista tuolia. Maalatuilla hiekanharmailla seinillä oli Florentinin maalaus, joka kuvasi pakoa Egyptiin, ja vertauskuvallinen taulu sakramenttien pyhyydestä. Muuten olivat seinät paljaat.
Neljä päivää oli kulunut Gretan lähdöstä tästä talosta, jossa hän oli ollut tilapäisenä hoidokkina. Luostarin abbedissa istui illan hämärtyessä ripityskappelissa ja hänen edessään oli eräs sisar polvillansa. Sisaren puku oli harmaa ja hänen liinainen huntunsa oli karkea. Hänellä ei ollut viittaa ja päähine oli vedetty syvälle hänen otsallensa. Se oli sisar Grace.
"Äiti, kuulkaa minun syntini", hän sanoi kuiskaten vapisevalla äänellä.
"Puhu, tyttäreni."
"Me olimme molemmat Athlonessa viimeisenä suurena nälkävuonna. Hän oli siellä oleskelevan rykmentin upseeri. Minä olin kokelas ja kävin armeliaisuusjärjestön lähettinä lievittämässä kurjien puutetta. Me tapasimme toisemme pyhitetyillä paikoilla. Oi, äiti, kurjuus oli suuri ja hän oli äärettömän hyvä onnettomille. Nälkäisten laumat kiersivät kuin heinäsirkkaparvet itkien ja valittaen. Heidän huutonsa ja kuihtuneet kasvonsa seurasivat meitä kaikkialle. Niin, äiti, hän oli hyvin, hyvin hyvä köyhille."
"No?"
Katuja painoi päänsä vieläkin alemma. "Oi, äiti, minä rikoin lupaukseni, ja — me menimme naimisiin."
Abbedissan huulet liikkuivat äänettömässä rukouksessa.
"Mikä hänen nimensä oli, tyttäreni?"
"Robert Lowther. Me tulimme Irlannista Lontooseen. Syntyi lapsi ja me annoimme sille nimen Paul. Sitten minun mieheni rakkaus kylmeni ja kuoli. Minä kauheasti surin sitä. Ehkä minusta siten tuli ikävä toveri. Vihdoin hän ilmoitti minulle —"
Ääni sammalsi, koko ruumis vapisi.
"Mitä, lapseni?"
"Oi, äiti, hän ilmoitti minulle, että minä en ollut hänen vaimonsa, koska minä olin katolinen ja hän protestantti ja koska katolinen pappi oli meidät vihkinyt Irlannissa katolisen tavan mukaan. Englannin laki ei tunnusta sellaista päteväksi."
"Häpeä Englannin laeille! Mutta mitä me tiedämme laeista ristin juurella? Kuinkas sitten kävi?"
"Hän jätti minut. Äiti, minä tahdoin taistella Jumalan johtoa vastaan. Minä koetin hukuttaa itseni ja lapseni mukanani, mutta ne pelastivat minut. Minut pantiin hulluinhuoneeseen ja minun lapseni — minun Paulini — annettiin sen vaimon hoitoon, jonka luona olin asunut. Enkö minä ole rikkonut suuresti?"
"Sinun syntisi, tyttäreni, ovat suuret, mutta kärsimyksesi myöskin ovat olleet suuret. Mitä sitten tapahtui?"
"Minä karkasin turvakodista ja menin hakemaan lastani. Se oli kadonnut. Nainen oli muuttanut johonkin toiseen osaan Lontoota — kukaan ei tiennyt, mihin — ja minun Paulini, minun lemmikkini, oli kadonnut minulta iäksi. Pyhä Äiti, sen jälkeen minä tein syntiä syvimmin."
Hänen päänsä painui kiinni hänen vapiseviin polviinsa ja häpeän tuska tahtoi kokonaan salvata äänen.
"Äiti, silloin minä rikoin Jumalaa vastaan enemmän kuin lopettamalla Hänen antamansa elämän. Ah, kuinka minä voin sen kertoa teille? Teidän jalkanne vapisevat, arvoisa äiti. Te olette pyhä nainen, ettekä tiedä mitään tämän maailman kiusauksista."
"Vaiti, tyttäreni, minä olen yhtä suuri syntinen kuin sinäkin."
"Minä en voi sanoa teille. Äiti, äiti, te näette, että minä en voi."
"Se on sielusi autuuden tähden, tyttäreni."
"Minä olen koettanut palvella Jumalaa, ja Hän on nähnyt minun häpeäni. Mitä minulle oli jätetty muuta kuin maailma, maailma, maailma! Minä toivoin, että maailmalla olisi enemmän sääliä. Armollinen äiti, enkö ole jo sanonut kylliksi?"
Abbedissa teki ristinmerkin.
"Ah, tyttäreni, sielusi vihollinen oli silloin sinun kanssasi. Sinun ei olisi pitänyt lakata kohottamasta käsiäsi taivaan puoleen palavassa rukouksessa. Sinun olisi pitänyt maata tomussa ja tuhassa kolme päivää ja yötä valmistuen saamaan apua pyhästä sakramentista."
Katuja kohotti kalpeat kasvonsa.
"Vähässä ajassa minusta tuli kokonaan turmeltunut, langennut nainen."
Abbedissa siirsi muutamia helmiä vapisevin sormin. Sitten hän kohotti ristin, joka riippui hänen rinnallaan ja piti sitä sisaren edessä.
"Minä ajattelin lastani ja rukoilin, että hän olisi kuollut. Minä ajattelin häntä, joka ei ollut minun mieheni ja minun sydämeni tuli kylmäksi ja kovaksi. Äiti, minun vapahdukseni hetki vihdoin koitti. Niin, mutta sen mukana minun sielussani lakkaamatta kaikuivat sanat, liian myöhään. Elämän pyörteissä, etsiessäni iloa, vaikka löysin vain häpeää, minä tapasin hyvän miehen. Niin, pyhä äiti, hyvän miehen. Äiti, nyt hän on tuolla."
Hänen kalpeat, surulliset ja juhlalliset kasvonsa kohosivat taas, ja käsi, joka piti ristiinnaulittua, ojentui pään yli.
"Minä inhosin elämääni. Hän vapautti minut siitä — hän vei minut mukanaan vuoristoon — Skotlantiin ja siellä syntyi lapsi. Äiti, vasta silloin minä heräsin kuin huumeesta. Minusta tuntui kuin synnin kahle olisi kiertynyt minun ympärilleni. Kyyneleet — — ah, kuinka paljon minä vuodatinkaan kyyneleitä! Mutta lepo ja rauha tuli vihdoin, ja me menimme naimisiin."
"Tyttäreni, vähän saatoin aavistaa ottaessani lupauksesi, että sielusi vihollinen oli sinua niin kokonansa pitänyt vallassansa."
"Kuunnelkaa minua vielä vähän, pyhä äiti. Lapsesta tuli minun lemmikkini — minun Paulini ilmetty kuva — jokainen piirre, jokainen ilme oli sama. Ja osiksi unohtaakseni kadottamani lapsen ja osiksi muistaakseni häntä minä nimitin toisenkin lapseni Pauliksi. Äiti, vuodet vierivät rauhassa. Menneisyys jäi taakseni. Sen muisto painoi raskaana vain minun yksinäistä, vaivattua sydäntäni. Minä sain toisen pojan ja annoin hänelle nimen Hugh. Monen vuoden kuluttua minun mieheni kuoli." Katuja vaikeni.
"Äiti, nyt minä rikoin toisella tavalla, mutta minä olen sen jo tunnustanut. Pitääkö minun se toistaa?"
"Ei, tyttäreni, jos se koskee valaa, joka raskaana painoi sydäntänne."
"Minä ajattelin, että minun ensimmäinen lapseni oli kuollut. Minä en ollut nähnyt häntä kolmeenkymmeneen vuoteen. Mutta meidän elämämme polut yhtyivät kuitenkin viimein. Ja vaimo, joka häntä hoiti, tuli tähän taloon neljä päivää sitten."
"Tänne?"
"Äiti, minun poikani, minun lapseni ensimmäisestä väärästä liitosta, minun lemmikkini, jonka puolesta olin vuodattanut katkeria kyyneleitä monta pitkää, pitkää vuotta — minun Paulini, joka oli menettänyt kaiken paitsi äitinsä sydämen, minun poikani on varas ja roisto."
Abbedissan huulet liikkuivat taaskin rukouksessa.
"Hän on mies, jonka maailma tuntee nimellä Paul Drayton, minä nimellä
Paul Lowther."
"Rakas tyttäreni, nöyryytä sydämesi Kaikkivaltiaan ankaralle tuomiolle. Sanoitko Drayton — Drayton, joka, kuten olen kuullut, on tänään tutkittu ja tuomittu?"
"Ei — kyllä — kuinka minä sen sanoisin? — sama eikä kuitenkaan sama.
Äiti, rikoksen teki minun poikani Paul Lowther, mutta minun poikani
Paul Ritson tuomittiin."
"Rakas tyttäreni —"
"Minä olin oikeuspaikalla ja kuulin kaikki. Ja minä yksin tiesin kaikki — minä yksin, yksin! Oi, rukoilkaa minulle armoa, vaikka minä rikoin nämä pyhät säännöt. Ajatelkaa, oi, pyhä äiti — että nunna oli vielä vaimo, ja ennen kaikkea äiti. Niin, minä kuulin kaiken. Minä kuulin tuomion, joka langetettiin minun pojalleni Paul Lowtherille. Hän oli rikollinen Jumalan ja ihmisten edessä. Mutta vanki syytetyn penkillä oli minun poikani Paul Ritson. Minä tunsin hänet ja uskoin häntä, kun hän kielsi sen nimen, jonka he hänelle antoivat. Oi, minua onnetonta, minun sydämeni vuosi verta!"
"Mitä sinä teit, tyttäreni?"
"Äiti, minä olin heikko, hirveän heikko. Minä en voinut nähdä velvollisuuttani selvästi. Minun sielussani riehui kauhea taistelu. Minä en voinut tuottaa oikeutta toiselle tuomitsematta toista. Ja molemmat olivat minun kohtuni hedelmät."
"Kauheaa, kauheaa! Mutta, tyttäreni, toinen oli rikollinen ja toinen oli syytön."
"Niin, niin, tuhat kertaa niin! Mutta sitten olin minä itse. Kuinka minä saatoin tuomita rikollisen paljastamatta salaista syntiä, jota olen sydämessäni salannut ja säilyttänyt kolmekymmentä vuotta? Ja minun viheliäinen luontoni lannistui ja minä vaikenin."
"Tyttäreni, meidän täytyy ristiinnaulita henkinen ylpeytemme."
"Niin, niin. Mutta kysymyksessä oli minun poikani Paul Ritsonin rakkaus — ja hän ajattelee minua vielä hyvänä naisena. Kuinka minä saatoin paljastaa tämän syntisen menneisyyden menettämättä sen ainoan olennon rakkautta, joka pitää minua puhtaana ja kunniallisena? Äiti, on äärettömän ihanaa olla rakastettu."
"Oi, tyttäreni, kauhea asema — kauhea, kauhea!"
"Äiti, minä olen kertonut teille kaiken. Sanokaa minulle nyt, onko minulla mitään toivoa, neuvokaa minua."
"Tyttäreni, nöyryyttäkäämme itsemme Jumalan edessä ja rukoilkaamme, että Hän kirkastaisi meille tiensä ja näyttäisi velvollisuutemme. Tule."
Abbedissa nousi, otti sauvansa käteensä ja astui ulos huoneesta. Sisar seurasi häntä. He kulkivat sakastin läpi kirkkoon.
Oli ilta. Talvisen auringon säteet, pilkistivät läntisistä akkunoista ja loivat lämmintä, keltaista valoansa alttarille. Tänne ei ulottunut maailman pauhu nyt, kun päivä vaihtui yöksi. Näiden muurien ulkopuolella oli tuska ja taisto, sisällä lepo ja rauha — tyyneys, kuten pyörremyrskyn sydämessä.
Ja hyvä äiti ja sisar lankesivat yhdessä polvillensa rukoillen valoa ja johtoa. Äiti nousi, mutta sisar jäi polvilleen; pimeys peitti maan, mutta hän oli yhä polvillaan, ja kun päivänsarastus kajasti itäisellä taivaalla, valaisi harmaa päivä hänen kumartunutta päätänsä ja kohotettuja käsiänsä.