EPILOGI.
TULEVAISUUDESSA.
Ihana Rooman kevät kukkineen on tullut taas, ja maa on yhtä nuori kuin viisikymmentä vuotta takaperin, vaikka kaksi väsynyttä ja kulunutta ihmispolvea sen ajan kuluessa on laskeutunut lepoon sen sydämeen.
Yli kahdeksankymmenen vuoden vanha herrasmies on Campo Santossa. Hän on pitkä ja solakka, parta ajettu pois kasvoista, jotka ovat täynnä hellyyttä, ja pää ylevämuotoinen kuin Jupiterin.
Hän nojautuu keppiinsä seisoessaan pylvästössä, jonne on haudattu Rooman jalosukuisia kansalaisia, ja katselee marmorihautaa, johon on piirretty yksi ainoa sana — Volonna. Hetken perästä hän kääntyy pois, seisahtuu ja katsoo taakseen, astuu pari askelta, katsoo vielä taakseen, aivan kuin hänen olisi vaikea irtautua tuosta paikasta.
Juhlia rakastava Rooma viettää juhlaa taas tänään. Lippuja liehuu kaduilla, soittokunnat soittavat piazzoilla, ja kansa on sunnuntaipuvussa. Ei näy niin monta suuren rikkauden merkkiä kuin ennen, ei niin monta orjuuden eikä myöskään köyhyyden merkkiä. Muuten on kaupunki sama kuin ennen, sillä ikuinen ei muutu. Kaduilla vilisee liike, ja ihmisvirrat tulvivat monen kanavan läpi kaikki samaan suuntaan — Piazza Colonnalle päin. Uusi suihkulähde on paljastettava erään suuren tapahtuman muistoksi. Rooma viettää vuosijuhlaa sen päivän muistoksi, jolloin siitä tuli maailman pääkaupunki.
Trattoriassa Piazza Navonan varrella on joukko nuoria ylioppilaita syömässä päivällistään ja he laskevat leikkiä ja nauravat onnellista naurua. Kunnianarvoisa vanha mies astuu sisään. Se on sama vanha herra, joka oli äsken Campo Santolla. Hän seisahtuu keskelle lattiaa katsellen ympärilleen kuin hämmästyksissään. Ylioppilaat vaikenevat ja katsovat toisiinsa nuorison tavallisin hilpein, myöntyvin katsein. Tarjoilija johtaa vanhan miehen sivupöydän luo. Hetken perästä hän siellä syö makaronia, ja nuoriso laskee leikkiä ja nauraa kuten ennenkin.
»Täältähän se löydettiin, Luigi, eikö niin — se suihkukaivo?»
»Se löydettiin kellarista juuri sen paikan alta missä nyt istutte.»
Vanha mies kohottaa päätään aivan kuin kuunnellakseen, mutta soittokunta piazzalla marssii juuri ohi ja musiikki estää puhetta kuulumasta. Kun kaikki taas on hiljaista, liittyy keski-ikäinen, pappispukuinen mies ylioppilaiden keskusteluun.
»Juuri niin, ja teidän nuorten tulevaisuuden ihmisten tulee muistaa meitä vanhoja, jotka olemme taistelleet taistelun ennen teitä. Teitä odottavat suuret tapahtumat, se on totta, mutta takananne on myöskin suuria tapahtumia.»
»Se tapahtui kaikki hyvin nopeasti, vai mitä, monsignor?»
»Siltä näytti, mutta niin ei ollut laita. Luonnon laki oli tehnyt työtään vuosisatoja yhteysaatteen hyväksi, ennenkuin ihminen aloitti työnsä. Vuoret, meret, kielet — kaikki esteet murrettiin. St. Gotthardin tunneli, Englannin kanavan tunneli, Suezin kanava. Tonavan ja Reinin yhdistäminen, sähkölennätin, rautatiet, kauppa, kansainväliset näyttelyt — mitä ne ovat muuta kuin luonnon lain tottelemista, joka vaatii kansojen veljeyttä?»
»Mutta kirkko, monsignor — eikö muutos tapahtunut hyvin nopeasti siinä?»
»Ei ollenkaan. Suuri paavi, joka luopui maallisen vallan pyynnistä, oli vain sen paavin jälkeläinen, jonka ei onnistunut perustaa pyhää Rooman keisarikuntaa, ja sen, joka keksi erehtymättömyysopin antaen siten kuoliniskun absolutismille. Mutta ’minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta', on vanhempi totuus kuin kaikki paavit, eikä kirkko ole koskaan ennen nauttinut viittäkymmentä niin rauhallista ja onnellista vuotta kuin nyt palattuaan takaisin evankeliumiin, joka kieltää uskontoa muodollisesti sekaantumasta maallisiin asioihin.»
»Mutta, monsignor, myönnätte kai, että monarkia hävisi nopeasti.»
»Lopulta kaikki kävi nopeasti, mutta valtioepäjumalan teoria oli kuollut jo silloin, kun ihmiskunta hävitti julkean vallanväärinkäytön. Jälellä oli vain monarkian varjo, ja se oli helppo kukistaa.»
»Mutta sota ja rikkaus ja maanomistus — ne kai hävisivät jokseenkin nopeasti?»
»Ei, sillä ne hävisivät vähitellen vuosisatojen kuluessa. Niillä oli häviön siemen jo sisässään, ja jokainen näennäinen kehitys niissä oli askel katoamiseen päin. Nyt ymmärrämme, ettei oikeuden ollut pakko käyttää valtaa pysyäkseen oikeana ja että tuossa kauniissa lauseessa: 'Mutta minä sanon teille, älkäät vastustako pahaa', on yhtä paljon käytännöllistä viisautta kuin jaloa uskontoa.»
»Ah, niin, kaikki luulivat, että tuo uusi järjestelmä oli unelma vain, eikö niin?»
»Kaikki yhteiskuntaa parantavat järjestelmät ovat ensin unelmia. Mutta kansainvälinen liitto on perustettu. Englantikin on viimeisenä suurista kansakunnista siihen liittynyt, ja tuo suuri kahdentuhannen vuoden vanha kristitty unelma on alkanut toteutua. Ei tuhatvuotinen valtakunta! Ei taivaan valtakunta maan päällä — vaikka on jo sellaisiakin joukossamme, jotka eivät enää pidä sitäkään pelkkänä unelmana.»
Vanha herrasmies sivupöydän ääressä nojaa päätään käteensä ja kuuntelee tarkkaan.
»Mutta aina suuret lipunkantajat ovat olleet marttyyrejä — sitä todistaa myöskin juhla tänään Colonnalla.»
»Ensimmäiset lipunkantajat ovat aina marttyyrejä — heidän täytyy aina olla. Mutta älköön kukaan siitä syystä pysykö poissa rintamasta, että hän tuntee käskyn rinnassaan. Eläkäämme ihanteitten hyväksi! Ne ovat ainoat, joiden vuoksi ansaitsee elää, ja vaikka meidän täytyisi kuollakin niiden takia, kuolkaamme kuin miehet ja uskokaamme siihen, että meille on valmistettu kansalaisoikeus toisessa ja suuremmassa Ikuisessa Kaupungissa. Kutka ne ovat, jotka ovat siellä jo meidän edellämme? Ovatko ne tämän maailman herroja? Vai ovatko ne niitä, joita pidettiin vankiloissa ja kahleissa, joita poltettiin ja ristiinnaulittiin?»
»Hän on ainakin siellä — se on varma», sanoo yksi ylioppilaista ja varjo leviää heidän nuorekkaille kasvoilleen.
»Näittekö hänet koskaan, monsignor?»
»En. Hän oli poissa jo minun aikanani. He valitsivat hänet tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi ja aikoivat toimittaa hänelle loistavan vastaanoton, mutta hän oli kadonnut. Hän arveli tehneensä syntiä kuin Mooses, eikä siitä syystä uskaltanut astua luvattuun maahan.»
»Mihinkä hän mahtoi joutua?»
»Kuka tietää? On jokseenkin varma, että Euroopan kymmenvuotisen sodan aikana, joka teki lopun kaikesta sodankäynnistä, hän vietti aikansa tappotantereella sairaiden hoitajana ja lääkärinä. Sen jälkeen — ken tietää? Semmoiset miehet eivät koskaan tee sellaisia tekoja, joita historia mainitsee, mutta he ovat siitä huolimatta maailman suolana. Hän haki tuntemattomuutta ja löysi sen vihdoin. Hän oli koditon kulkija, ja ehkä hän on aikoja sitten kuollut vieraassa maassa eikä kukaan tiedä hänen hautaansa, kuten Mooseksenkaan hautaa ei tiedetä. Mutta varmaan oli suuri riemu taivaassa, poikani, kun hänen sielunsa saapui sinne.»
Taas syntyy äänettömyys, ja vakavat nuoret kasvot katsovat alas.
»Entä hän… tuo vaimo…»
»Hän oli myöskin marttyyri — ehkä suurempi marttyyri kuin mies. Sanotaan, että Pyhän Neitsyen palveleminen on vaikuttanut enemmän naisen arvon kohottamiseksi kuin mikään muu seikka ritariajoilta asti. Tekisi mieleni uskoa tuota. Mutta katsokaa Italiaa, jossa sisarraukkamme ennen saivat raataa kedoilla, kunnes heidän kasvonsa olivat kadottaneet kaiken inhimillisyyden leiman. Ja katsokaa Ranskaa, jossa lähellä Notre Damea, missä pyhä savu tuoksui, kynttilät hehkuivat, urut soivat verta vuotavalle Kristukselle ja itkevälle Neitsyelle, myöskin oli La Morgue, missä nuoren tytön kaunis ruumis lepäsi paareilla. Eräs tekijä kohottaa naisen asemaa enemmän kuin mikään muu, ja se on — jos vanha, kauhtanaan puettu mies saa sen sanoa — rakkaus. Rakkaus teki hänestäkin marttyyrin.»
»Ja se teki hänestä myöskin neron, monsignor, jos tuo Kristuksen pää suihkulähteessä oli jäljennös hänen päästään.»
»Niinpä kyllä — he olivat viimeiset suuret rakastajat.»
Nuo sanat herättävät taas ylioppilaiden vilkkauden, ja nauru ja leikinlasku alkaa uudestaan. Vanha mies sivupöydän ääressä liikuttaa levottomasti jalkojaan. Tarjoilija lähestyy häntä kysyen, aikooko hän mennä katsomaan kuvapatsaan paljastamista.
»Kenen kuvapatsaan?» kysyy vanha mies ilmeisesti raskain ponnistuksin.
»Ah, ettekö tiedä, herra? Davido Rossin. Hän asui tässä samassa talossa, ja kuvapatsas löydettiin kellarista.»
Vanha herrasmies nousee ja poistuu ääneti. Ei kukaan huomaa hänen lähtöään. Nuorten ylioppilaiden iloinen nauru seuraa häntä kadulle, jossa hänet melkein kannetaan eteenpäin suuressa ihmisvirrassa, joka vyöryy Piazza Golonnalle.
Loppu.