I.
Keskellä Eurooppaa, sen vapaimman maan rajalla, vuorien ympäröimänä, mutta kumminkin kooten keskipisteeseensä kaikista maista tulevia teitä pyörän puolapuita yhdistävän akselin tavoin, on pienoinen kaupunki, joka jo kauan aikaa on ollut vapauden kehtona ja yhä vielä on maanpakolaisten turvapaikkana. Tämä kaupunki on Zürich, kaupanhistoriassa tunnettu silkistään, mutta valtiollisessa historiassa aatteistaan, taistelusuunnitelmistaan, salaliitoistaan ja salaisista rikoksista, jotka ovat järkähyttäneet maailman valtaistuimia.
Pitkänperjantain iltana istui noin pari-, kolmekymmentä miestä pienessä ravintolassa järven rannalla illallisella Davido Rossin palaamisen kunniaksi.
Seurue oli herkkä ja iloinen. Siinä oli vallankumouksen sotilaita ja unelmien uneksijoita, ja tuskin oli ainoatakaan heidän joukossaan, joka ei olisi viettänyt osaa elämästään vankilassa. Siellä oli runoilijoita ja profeettoja, kaikki olivat köyhiä, muutamilla ei ollut penniäkään, mutta he näkivät loistavia linnoja siellä, missä muut näkivät vain kurjia majoja. Siellä oli lasallelaisia, marxisteja, guesdisteja, possibilisteja, boulangisteja ja taivas tiesi mitä kaikkia, kaikki suurten aatteiden palvelijoita, aatteiden, joiden hyväksi he elivät, kärsivät ja olivat valmiit kuolemaankin, tuntuivatpa ne sitten vaikka kuinka toivottomilta ja mielettömiltä käytännöllisistä ihmisistä. Ja hyvän mielen laupias hengetär oli noitten huomispäivän lapsien parissa. He söivät saksalaista sianlihaa ja joivat Baselin olutta ja nauroivat kuin koulusta päässeet pojat.
Sitten seurasi puheita, kiihkeätä yhteiskunnallisen järjestyksen tuomitsemista ja innokkaita kansainvälisiä ennustuksia. Ensimmäinen puhuja oli pitkä ja hoikka ranskalainen, jolla oli pitkä, harmaa tukka ja riippuvat kiinalaiset viikset, päässä leveälierinen, pehmeä hattu ja yllään väljä viitta, koko ulkomuoto muistuttaen kuljeksivaa trubaduuria. Hän harrasti ylipäänsä vallankumousta ja erittäin kuninkaitten hävittämistä.
»Euroopan kruunatut päät pitävät hirveätä melua, kun joku heidän joukostaan surmataan», sanoi ranskalainen, »mutta mitä sanotaan niistä tuhansista köyhistä ja sotilaista, joita he yhtämittaa surmaavat?»
Seuraava puhuja oli Zürichissä asuva italialainen, hehkuvasilmäinen mies, jolla oli ylöspäin kierretyt viikset ja silmille vedetty hattu aivan kuin markkinateatterien rosvoilla. Hän tahtoi hävittää paavin. Hallitsijat, Jumalan kiitos, hävittivät itse itsensä sekä ruumiillisesti että siveellisesti sukulais-avioliittojensa avulla, joita turmeltunut kirkko sallii sillä muka ylläpitääkseen Tridentin kokouksen päätöstä. Mutta paavi, joka tahtoo ikuistuttaa klerikalismin iankaikkisen tyrannian, koettaa saada valtaansa ihmisten sielun ja ruumiin, omantunnon ja maalliset tavarat.
»Ilmoittakaamme hänelle, ettei hän voi sitä tehdä», sanoi italialainen. »Hänen jyrisemisensä Ihmisten Tasavaltaa vastaan on ainoastaan kuumalla raudalla tanssivan miehen kiljuntaa. Maailma ei tarvitse paavia, joka ennen aikaan oli vanha mies, mutta josta nyt on tullut vanha akka.»
Sitten astui esiin iso, pullea saksalainen, pörröpäinen ja parrakas, isonenäinen ja leukava, mutta silmät ystävälliset ja iloiset. Hän taisteli ylipäänsä kristinuskoa vastaan ja oli vapauden ja edistyksen ystävä. Evankeliumi on vanhentunut ja tarpeeton. Se koettaa vetää pois työtätekevän luokan taistelusta oikeuksiensa puolesta ja kehoittaa sitä kärsimään ja alistumaan.
»Tässä maailmassa Kristuksen evankeliumi jättää köyhän miehen oman onnensa nojaan», sanoi saksalainen. »Muutamat ovat uskovinaan, että uskonto juuri synnyttää uuden yhteiskunnallisen ja valtiollisen järjestyksen, joka perustuu ihmisten veljeysaatteelle. Tyhjää puhetta. Ei paise raapimalla parane. Evankeliumi on orjien ja hupsujen uskoa, jotka eivät ymmärrä sivistystä, ja kansan asia huojuu laineilla, jotka vielä kerran sen nielevät.»
Sitten seurasi sveitsiläinen puhuja — mies, jolla oli kaunis otsa ja tuuhea, kiiltävän musta tukka. Hän tuomitsi militarismin ja kiitti oman maansa onnea, kun sen ei tarvinnut maksaa miljoonia voidakseen yhtyä Euroopan valtioiden kilpajuoksuun.
Sitten esiintyi jättiläiskokoinen venäläinen, silmät väsyneet ja ilme kulunut. Hän puolusti myöskin vallankumousta, »48 vuoden sangviininen yritys uudistettaisiin», »kesäkuun päivät» palaisivat, köyhälistö saisi taas näytellä osaansa Euroopan valtiollisella näyttämöllä.
»Sota on sotaa», sanoi venäläinen, »ja minun kansani, joka ensi kerran tuntee olevansa jäsen suuressa ihmiskunnan perheessä, ei tule enää kauan tyytymään taisteluun maanalaisien käytävien pimeydessä.»
Sitten juotiin Davido Rossin malja, ja häntä sanottiin vapauden uudeksi luojaksi, taivaallisen aatteen jaloksi pyhimykseksi, Mazzinin pojaksi ja perilliseksi. Kesken innokkaiden huutojen, joita nuo vallankumouksen vanhat soturit kohottivat, ja käsien tapausten kaikuessa näkymättömästä kuulijajoukosta (köyhiä miehiä Zürichin italialaisesta osasta, joka seisoi avonaisen ikkunan alla ulkona), Davido Rossi nousi vastaamaan.
Hän oli muuttunut paljon Roomasta paettuaan. Hänen tummat silmänsä näyttivät suuremmilta, hänen pitkä vartalonsa oli kumarammassa, ja hän oli semmoisen miehen näköinen, joka koettaa peittää hermostumisen lisääntymistä. Hänen puheensa, joka lausuttiin liiasta käyttämisestä kuluneella äänellä, oli taitava ponnistus eri ryhmien yhdistämiseksi.
Hän alkoi lyhyellä kiittävällä lausunnolla kaikista maista, jotka olivat edustettuina tässä seurueessa. Englanti oli koko maailman maanpakolaisten koti. Ranska absolutismin hauta ja yksilön oikeuksien syntymäpaikka, Saksa yhtymisaatteen kehto, Amerikka valon kantaja pimeyden mailla, Venäjä heräävän kansan kotipaikka, Sveitsi vapauden tyyssija, ja lopuksi hänen oma rakastettu Italiansa, oli kaikkien kansakuntien äiti, joka oli määrätty uuden ajan johtajaksi.
Kun hän näin oli valloittanut kuulijansa heti alussa, jatkoi hän repimällä alas melkein kaiken, mitä he olivat sanoneet.
»Älkäämme tuhlatko voimia hyökkäyksiin kuninkaita vastaan», sanoi hän. »Euroopan hallitsijat ovat ylipäänsä hyviä miehiä, jotka koettavat rehellisesti toimia kansojensa hyväksi käyttäen joskus sosialismin ja tasavaltaisuudenkin aseita järkähyttääkseen maata juuri sosialistien ja tasavaltalaisten jalkojen alla. Se on ainoa tapa, jonka avulla he voivat olla olemassa hiukan kauemmin, ja maailma voi huoleti jättää heidät rauhaan.»
»Hyvä!» huusi ranskalainen.
»Älkäämme hyökätkö paavia vastaan myöskään», sanoi Rossi. »Pius X on pyhimys maan päällä, ja jos hän on menetellyt itsevaltaisesti uskonnon nimessä, kysyn teiltä, kuka meistä olisi kestänyt kymmenvuotisen vankinaolon samassa talossa, uskoen itseään erehtymättömäksi ja Pyhän Hengen suoranaisen vaikutuksen alaiseksi, tulematta huonommaksi, muuttumatta sokeaksi tyranniksi, ehkäpä mielipuoleksi?»
»Hyvä, hyvä!» huusi loistavasilmäinen italialainen.
»Ja ennen kaikkea, älkäämme hyökätkö evankeliumia vastaan», sanoi Rossi. »Ei mikään uskonto ole alkanut työtään niin voimakkain yhteiskunnallisin tarkoituksin. Jeesuksen sanoma ihmiskunnalle tarkoitti sekä ihmisen maallista että hänen taivaallista elämäänsä, eikä kristinusko ole ollenkaan maailmaa kieltävä oppi, jolla ei olisi päämäärää tässä elämässä. Evankeliumin tarkoitus on perustaa maan päälle valtakunta, joka on syvä kuin ihmisen kaiho ja puhdas kuin taivaan valtakunta, ja siinä rukouksessa, jonka muutamat meistä ovat valinneet yhdistyksemme ohjelmaksi, uskomme perustaja on antanut meille valon, joka loistaa maailman kurjuuden, köyhyyden, tuskan ja kärsimyksen yli.»
»Bravo!» huusi jykevä saksalainen.
»Kunnioittakaamme kirkkoa myöskin», sanoi Rossi. »Muistakaamme noita pieniä, suloisia kirkkoja, joita on ympäri kaikkia maita risteineen ja torneineen iäisyyden vertauskuvina. Muistakaamme niiden alttareita, jotka ovat vaikuttaneet niin syvästi avioliittoja solmittaessa, kasteessa ja kuolemassa. Muistakaamme hyviä pappeja ja uhrautuvaisia sisaria, heidän työtään vaimojemme ja lastemme hyväksi. Pitäisikö meidän hävittää nuo iankaikkisuuden sanoman tuojat? Jumala siitä varjelkoon!»
»Bravo! Bravo!» Muutamat vallankumouksen epäuskoisista sotilaista pyyhkivät salaa silmiään.
»Veljet», sanoi Rossi, »me olemme kuningaskuntien, mutta emme kuninkaitten vihollisia, paavikunnan, mutta ei paavin vastustajia; me emme tahdo kumpaakaan hävittää väkivallalla. Kuninkaanmurhat ja vallankumoukset ovat edistyksen estäjiä, ja murha on aina murha, vaikkapa se tehtäisiin murhan estämiseksi. Sellaiset aseet ovat kelvottomat sivistyksen sodassa, emmekä me tunnusta niitä omiksemme.»
Jättiläiskokoiseen venäläiseen tarttui hetken innostus, ja hän huusi eläköötä täydestä sydämestä.
»Siitä huolimatta me olemme kapinallisia», sanoi Rossi. »Minä olen kapinallinen. Olen ollut kapinallinen koko elämäni ajan. Olen kapinallinen oman maani kuningasta vastaan ja paavia vastaan. Minä läksin Roomasta saadakseni aikaan kapinan, joka mahdollisesti kukistaisi molemmat. Mutta minun aseenani ei ole ruuti, vaan tieto, ja teidän avullanne on minun onnistunut luoda sellainen yhdistysten verkko, että tästälähin koko sivistynyt maailma tulee tietämään, mitä Italiassa tapahtuu. Jos se onnistuu, on siinä kyllin. Se tulee tekemään lopun kuninkaista, jotka viettävät juhlia kansan nähdessä nälkää, paljon varmemmin kuin mikään kuninkaanmurha. Yleinen mielipide on maailman mahtavin voima, eikä mikään paha voi elää kauan sen silmien edessä. Miekat ja revolverit, hurjat metelit piazzalla ja väkirynnäköt eivät ole mitään verrattuina tiedon voimaan. Kasvattakaa! Kasvattakaa! Yhdistäkää! Yhdistäkää! Ne ovat meidän sodankäyntimme tunnussanoja ja aseita.»
Huoneessa olevien miesten hyvä-huudot häipyivät kättentaputukseen, joka kuului ulkoa. Rossin ääni heikkoni ja hänen silmänsä säkenöivät, kun hän lopetti:
»Lähden takaisin Roomaan huomenna ja kiitän teitä tästä hyvästijätöstä. Sen jälkeen kun läksin kotoa kaksi kuukautta sitten, on kohtalo iskenyt minuun monta kovaa iskua. On ystäviä, joita en enää ole näkevä — he ovat verellään maksaneet uskollisuutensa. Toiset ovat kärsineet minun tähteni, heitä on kiusattu, heitä on kidutettu. Veljet, pyydän teitä muistamaan naisiamme. Emme ajattele heitä aina. Kun me nuorina poltamme laivamme takanamme ja kun me siitä syystä, että rakastamme totuutta enemmän kuin itseämme, valitsemme uran, jossa tuivertaa myrsky ja rajuilma, silloin unohdamme usein vaimomme, joiden täytyy jakaa kohtalomme. He eivät ajattele meidän ihanteitamme, ja heidän valtiollinen mielipiteensä on useimmiten vain toinen nimitys heidän rakkaudelleen. Sitä suloisempi ja jalompi on heidän uhrautumisensa. Emmekö kaikki tunne sitä? Jalosukuinen tyttö, hellästi kasvatettu, ehkäpä loiston ympäröimä, luopuu perheestään ja seurapiiristään jakaakseen uljaasti maanpakolaisen köyhyyden, vallankumouksellisen elämän, joka alusta alkaen kantaa maanpaon, vankilan ja mestauslavan merkkiä. Jumala siunatkoon kaikkia naisia! Onko sitä miestä syntynyt, joka voisi kestää mitä he kestävät? Ei ole.»
Rossin puheen loputtua muutamat vallankumouksen vanhoista sotureista tulivat häntä kyynelsilmin syleilemään. Sitten he oluensa innostamina tahtoivat saattaa häntä hotelliin, mutta hän hiipi pois huomaamatta.
Rossi nukkui tuon yön kuullen aaltojen loiskeen rantaa vastaan ja seuraavana aamuna kello 10 hän oli asemalla lähteäkseen Italiaan. Pieni joukko odotti häntä asemasillalla, pääasiallisesti italialaisia kantomiesten ja kadunlakaisijain puvussa. Rossi astui heidän luokseen tervehtien.
»Menettekö suoraa tietä Roomaan?»
»En. Aion jäädä yöksi Milanoon ja lähteä aamulla Roomaan.»
»Addio, Onorevole!»
»Addio!»