I.
Piazza Navona on vanhan Rooman sydän ja sielu. Muissa osissa tuota kaupunkia te joudutte kiusaukseen kysyä: »Onko tämä Lontoo?» tai »Onko tämä Pariisi?» tai »Onko tämä New York tai Berliini?» mutta Piazza Navonalla te tiedätte varmaan: »tämä on Rooma!»
Se on kuin hämähäkki keskellä pikku katujen verkkoa, ja sitä yhdistää kapeat käytävät pääkatuihin, ja käytävien suussa ovat rautakanget muistoina noilta levottomilta ajoilta, jolloin oli välttämätöntä kahleilla estää roskaväkeä tunkeutumasta esiin. Koko paavillisen Rooman historia voidaan lukea Piazza Navonasta yksin, sillä sen kivet todellakin puhuvat.
Toinen pää Piazzaa on komea. Siellä on Braschi'n palatsi, jossa nyt on sisäasiainministeriö, vaikka sen alakerta vieläkin on rautaristikoilla varustettu. Braschi'n seinää vastaan nojaa Pasquinon murtunut patsas, jonka loistavat muistot ovat synnyttäneet melkein puolet kaikesta maailman suuresta taiteesta. Lähellä on Pamfili'n palatsi, paavin vaakuna portin yläpuolella, kaikki sen kivet tahrattuina sen paavin verellä, joka antoi palatsin eräälle Jezebelille voimainsa päivinä ja sai kuoltuaan palkakseen saastutetun ruumiinsa häväistystä. Lähinnä Pamfili'a on pyhän Agneksen kirkko, rakennettu loistavasta marmorista, ja keskellä piazzaa on kolme suihkulähdettä sekä ylinnä obeliski, jonka päällä istuu kyyhkynen lupauksen oksa nokassaan.
Mutta siitä huolimatta nousee vedenpaisumus taas, ja noilta lukemattomilta kaduilta tuolla takana, missä hedelmäkojut ovat katukäytävillä, missä ei ikkunoita koskaan pestä ja missä lintuhäkkejä riippuu pitkin seiniä, noilta kaduilta vyöryy Navonan toisesta päästä suuri laine tyylittömiä kirkkoja, puoteja, kahviloita, holvikäytäviä, vuokrataloja — huuhtoen pois yksitellen vanhan Rooman palatsit murtuneine pylväineen, kuvapatsaineen, vesisäiliöineen, sekä myöskin sammaleet ja kiertelevät köynnökset, jotka vuosisatojen kuluessa ovat peittäneet noita komeita raunioita.
Yhdessä näistä uudenaikaisista vuokrataloista, melkein vastapäätä obeliskia ja kirkkoa, oli Davido Rossi asunut ne seitsemän vuotta, jotka hän oli ollut parlamentissa Rooman edustajana. Pohjakerros siinä talossa on trattoria, puoleksi ruokapaikka, puoleksi viinimyymälä. Pitkin sen liimaväreillä maalattuja seiniä on karkeita freskoja, jotka kuvaavat Napolin lahtea ja purkautuvaa Vesuviusta. Käytävä, joka kulkee trattorian ohi, johtaa ylempiin kerroksiin, ja portaitten juurella on ovenvartijan asunto, pienoinen soppi, jossa aina palaa lamppu valaisten pimeätä käytävää kuin punoittava silmä.
Tuossa kopissa asui vanha punapaitainen garibaldilainen vanhan vaimonsa kanssa, joka oli ryppyinen kuin kalkkuna ja piti päässään punaista hopeaneulalla kiinnitettyä huivia. Davido Rossin huoneistoon kuului kolme huonetta neljännessä kerroksessa, kaksi kadulle päin ja kolmas pihalle päin, mistä pääsi ulos lyijykatolle.
Toisessa etuhuoneessa istui paavin juhlapäivän iltana nuori vaimo kutoen sukkaa, ja hänen sylissään oli avoin kirja, kun taas noin seitsenvuotinen poika oli polvillaan hänen vieressään muka lukien läksyjään. Vaimo oli miellyttävä, mutta ujo, ja hänen silmänsä olivat kosteat ja ääni suloinen. Poikanen oli tuuheatukkainen pikku jättiläinen, aivan kuin nuoren jalopeuran poikanen.
»Jatka, Giuseppe», sanoi vaimo osoittaen sukkapuikollaan riviä kirjassa. »Ja sitten tapahtui…»
Mutta pojan pienet silmät vilkuilivat ensin uuninreunalla olevaan kelloon ja sitten ikkunaan torille päin.
»Etkö sanonut, äiti, että he tulisivat kello kahden ajoissa?»
»Niin, kultaseni. Herra Rossi oli päästettävä vapaaksi heti, ja isä, joka toi kotiin sen iloisen uutisen, läksi häntä noutamaan.»
»Oh! 'Ja tapahtui, että hän rakasti naista Sorekin laaksossa, jonka nimi oli Delilah…' Äiti?»
»Mitä, poikaseni?»
»Miksi poliisi vangitsi Davido-sedän?»
»Siksi että hän on hyvä mies ja rakastaa kansaa.»
»Oh!»
»Jatka, Giuseppe, 'Ja filistealaisten päälliköt…'»
»'Ja filistealaisten päälliköt tulivat hänen luokseen ja sanoivat hänelle: houkuttele hänet ja ota selvä, missä hänen suuri voimansa piilee…' Mutta äiti, etkö sinä sanonut, että poliisi panee ihmisiä vankeuteen, jos he tekevät pahaa?»
»Jatka nyt läksyäsi, Giuseppe. Nyt minä en tiedä missä olemmekaan. Missä se on? 'Ja hän pani hänet nukkumaan polvilleen ja kutsui erään miehen ajamaan pois nuo seitsemän kiharaa hänen päästään…' Mutta äiti, ei niitä ole leikattu pois tuossa kuvassa.»
Jalopeuranpoikasta muistuttava isopäinen pienokainen juoksi ikkunaan katsomaan naapurin aidalla olevaa kirjavaa ilmoituskuvaa, joka esitti Simsonia sokeana ja avuttomana vihollistensa huoneessa.
»Giuseppe, sinä olet hyvin paha poika tänään. Etkö sinä luvannut oppia läksysi, jos antaisin sinun lukea Simsonista setä Rossin raamatusta?»
Mutta samassa kuului koputus ovelle, ja huudahtaen ilosta ja kasvot loistaen juoksi poika hypellen pois huoneesta.
»Davido-setä! Se on Davido-setä!»
Lapsen iloinen ääni kajahteli koko huoneiston läpi, kunnes poika saapui ovelle. Silloin se yhtäkkiä vaikeni jyrkästi.
»Kuka tuli, Giuseppe?»
»Vieras herra», sanoi poika.