I.

Hän oli tuskin omiaan esittämään tärkeätä osaa elämän suuressa näyttelyssä. Kymmen- tai kaksitoistavuotinen poika, puku tahrainen, pieni posetiivipahainen heitettynä toisen olan yli ja kainalossa puinen häkki, jossa oli valkoinen orava. Oli joulukuun ilta Lontoossa, ja etelän poikasella ei ollut muuta suojaa pohjan kylmää vastaan kuin lyhyt samettitakki, punaiset liivit ja polvihousut. Hän oli menossa kotiin vietettyään pitkän päivän Chelseassa, ja aavistaen, että hänen ulkomuotonsa oli hieman omituinen ja hänen toimensa ehkei aivan laillinen, hän sukeltautui sivukaduille välttääkseen Lontoon poikien naurua ja poliisien huomiota.

Tullessaan Sohon italialaiseen kaupunginosaan hän seisahtui erään puodin ovelle katsoakseen mitä kello on. Se oli kahdeksan. Hänen piti odottaa vielä kokonainen tunti, ennenkuin hän sai mennä katon alle. Tuossa oli leipuripuoti, ja ikkuna oli täynnä kakkuja ja sokerileivoksia. Katukäytävässä olevan rautaristikon läpi kohosi lämmin henkäys kellarikerroksen leivinuunista, ja sieltä hohti valkean punainen hehku ja kuului pitkien leipälapioiden sihahdus, joka muistutti viikatteen ääntä. Poika puristi oravan kainaloonsa, koetteli taskujaan, veti esiin muutamia kuparirahoja ja luki ne. Niitä oli yhdeksän penceä. Juuri yhdeksän penceä hänen täytyi tuoda kotiin joka ilta, eikä siinä ollut puolta pennyäkään yli. Summan hän tiesi kyllä vallan hyvin jo ennen laskemistaan, mutta nälkä oli houkutellut häntä koettamaan, eikö hän ehkä ollut erehtynyt laskuissaan.

Ilma lämpeni hiukan, ja alkoi sataa lunta. Ensin se oli hienoa vihmomista, joka synnytti lumisumua ja tarttui kiinni joka paikkaan. Liike väheni nopeasti, ja kaikki esineet näyttivät suurilta paksussa ilmassa. Poika kulki umpimähkään pitkin katuja odottaen kello yhdeksää. Kun hän otaksui tuon määräajan olevan jokseenkin käsissä, huomasi hän eksyneensä oikealta tieltä. Hän avasi silmänsä selki selälleen ja tuijotti taloihin, puoteihin ja kyltteihin, mutta kaikki näytti vieraalta.

Lunta satoi satamistaan, ja nyt sitä putoili suurina hiutaleina. Poika pyyhkäisi ne kasvoiltaan, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ne sokaisivat hänet taas. Ne harvat henkilöt, jotka vielä kulkivat kaduilla, häämöttivät hänen silmiinsä pimeydestä, mutta katosivat taas heti aivan kuin jättiläisvarjot. Hän koetti kysellä tietä, mutta ei kukaan ennättänyt seisahtua kuuntelemaan häntä. Eräs mies, joka juuri sulki ikkunaluukkujaan, huusi vastaukseksi jotain, joka häipyi niinkuin kaikki ääni häipyy lumipyryssä.

Poika saapui suurelle porttikäytävälle, jossa oli neljä pilaria, ja astui sinne levähtämään ja miettimään. Pitkät tunnelit savuavia valkeita, jotka hävisivät katujen alapäihin, eivät olleet enää näkyvissä. Siitä hän tiesi nyt olevansa jossakin aukealla. Se oli kaiketi Sohon aukea, mutta hän ei aavistanut, oliko hän sen itä- vai eteläosassa, eikä siis tietänyt, minne päin hänen oli käännyttävä. Suuri hiljaisuus oli levinnyt kaikkialle, ja ajurien hevosten päristely oli ainoa ääni, joka kuului kolkossa ilmassa.

Häntä vilusti kovasti. Lumi oli tunkeutunut hänen kenkiinsä ja päässyt karkeiden sukkien rei'istä sisään. Hänen liiveissään ei ollut nappeja, ja hän tunsi, että hänen paitansa oli märkä. Hän koetti poistaa lunta polkemalla jalkaansa maahan, mutta lumi tarttui siitä huolimatta hänen samettihousuihinsa. Hänen kohmettuneet kätensä tuskin saattoivat pidellä häkkiä, joka sekin oli täynnä lunta. Oven yläpuolella olevasta puoliympyrän muotoisesta ikkunasta tulevan valon välähtäessä hän katsoi oravaansa. Pikku eläin värisi surkeasti jäisellä vuoteellaan, ja poika otti sen häkistä, puhalsi siihen lämmittääkseen sitä ja kätki sen sitten poveensa. Lapsen naurava ja lauleleva ääni kuului talosta oven ja seinän hiljentämänä. Ovi-ikkunasta tulevan valovirran halki hän ei voinut nähdä muuta kuin valkoisia lumihiutaleita, jotka putoilivat väsyneesti.

Poikasta alkoi raukaista, ja hän istahti pilarin juureen. Hetkisen kuluttua kävi kylmä värähdys pitkin hänen selkärankaansa, mutta sitten hän lämpeni ja häntä alkoi nukuttaa. Kirkonkello löi yhdeksän, ja poika kavahti pystyyn syyllisyydentunnon iskemänä, mutta hänen jäsenensä olivat jäykät, ja hän vaipui taas istumaan, puhalteli pari kolme henkäystä povessaan olevaan oravaan ja vaipui horroksiin. Juuri silloin hän luuli näkevänsä sen suuren, kolkon talon, jossa tuskin oli ollenkaan huonekaluja ja jossa hän asui kolmen-, neljänkymmenen toisen pojan kanssa. He astuivat sisään posetiiveineen ja muine soittokoneineen ja luovuttivat kuparirahansa eräälle miehelle, jolla oli leikatut viikset ja joka puhalteli savupilviä pitkästä, mustasta, ruokoon kiinnitetystä sikarista. Sitten istuutuivat kaikki pojat paikoilleen syömään makaronia ja juustoa. Mies ei ollut hyvällä tuulella tänä iltana, ja hän ärjyi muutamille, jotka tulivat myöhään, ja toisille, jotka jakoivat iltasensa povessaan olevien oravien tai olkapäillään istuvien punatakkisten ja punalakkisten apinain kanssa. Poika oli nyt aivan tiedottomana, ja lapsi talon sisäpuolella lauleli aivan kuin hänen pikku sydämensä olisi ollut laululintusten häkkinä.

Kun kello löi yhdeksän, läksi luokka italialaisia poikia kouluhuoneestaan Old Crompton Streetiltä kotiin, ja opettaja virkkoi katsahtaen ikkunasta:

»Sillä aikaa kun olemme puhuneet tuosta suuresta tiestä omaan maahamme, on lumimyrsky raivonnut niin, että meillä on täysi työ löytää tie kotiin.»

Pojat nauroivat vastaukseksi ja huusivat: »Hyvää yötä, tohtori!»

»Hyvää yötä, pojat! Jumalan haltuun», sanoi opettaja.

Hän oli vanhanpuoleinen, jalo-otsainen, pitkäpartainen mies. Hänen surumielisillä kasvoillaan väikkyi hieno hymy, hänen äänensä oli lempeä, käytös miellyttävä. Kun pojat olivat menneet, heitti hän olkapäilleen mustan, punaisella sisustetun päällystakin ja seurasi heitä kadulle.

Hän ei ollut astunut pitkälle lumisateessa, ennenkuin hän huomasi, että hänen leikilliset sanansa pitivät täysin paikkansa.

»Onpa tässä työtä», arveli hän itsekseen, »ei ole matkaa kuin pari askelta, ja kumminkin on vaikea löytää.»

Vihdoinkin hän löysi oikean kadunkulman, ja saavuttuaan oman asuntonsa porttikäytävään Soho Squaren varrelle hän melkein astui pienen mustan- ja valkoisenkirjavan mytyn päälle, joka oli sykkyrässä pilarin juurella.

»Poika», ajatteli tohtori, »joka makaa ulkona tällaisena yönä! Asiat ovat hullusti!» Ja hän pudisteli poikaa herättääkseen hänet.

Poika ei vastannut, vaan alkoi mutista uneliaasti: »Älkää lyökö minua, herra. Lumi siihen oli syynä. En tule enää milloinkaan liian myöhään. Yhdeksän penceä, herra, ja Jinnyä palelee niin kovasti.»

Mies seisahtui hetkeksi, mutta kääntyi sitten oveen ja soitti kiivaasti.