I.
Davido Rossi istui makuuhuoneessaan ja kirjoitti johtavaa kirjoitusta seuraavan päivän lehteen. Tummalla varjostimella varustettu lamppu paloi, pöydällä, ja muu osa huoneesta oli varjossa. Oli myöhä, ja talossa oli aivan hiljaista.
Hallitus oli määrännyt parlamentin avauksen ylihuomiseksi. Jäljennöksiä kuninkaan avauspuheesta oli edeltäkäsin uskottuna salaisuutena lähetetty puolueiden johtajille ja sanomalehdistölle. »Koiton» toimittajana Davido Rossi juuri kirjoitti tuota epämääräistä alkulausetta, jota tapa vaati sellaisissa tapauksissa.
»Yleisö ei hämmästyne, jos kuningas puheessaan suosittaa…»
Ovi avautui hiljaa, ja Bruno astui paitahihasillaan ja tohvelit jalassa varpaisillaan sisään. Hän toi kirjeen. Se oli suuressa sinipunervassa kuoressa, jonka etupuolella oli monogrammi. Bruno laski kirjeen pöydälle Rossin eteen. Se oli Romalta.
»Hyvä Davido Rossi! — Ilman minkäänlaista syytä olen odottanut Teitä luokseni tänään, koska minulla on tärkeätä sanottavaa Teille. Saanko odottaa Teitä huomenna? Koska tiedän, kuinka paljon teillä on työtä, en uskalla vaatia Teitä tulemaan, mutta asia on hyvin tärkeä eikä siedä viivytystä. Siitä ei voi kirjoittaa, enkä ymmärrä kuinka siitä osaan puhuakaan. Oletteko koskaan tuntenut millaista on, kun tuntee, että sanominen olisi ystävän työ, mutta juuri siitä syystä ei voi sanoa, että on ystävä? Niin on minun laitani nyt, ja sitä vaikeuttavat vielä toiset persoonallisemmat näkökohdat. Mutta Teidän täytyy auttaa minua. Tulkaa siis viipymättä. Kas niin. Nyt minä vaadin teitä tulemaan, vaikkei minun pitänyt. Ymmärtäkää siis siitä kuinka innokkaasti odotan. — Kiireessä
Roma V.
P.S. — Miten suloinen päivä meillä oli Campagnalla! Joskus olen sulkenut silmäni ja hengittänyt taas eilispäivän ilmaa aivan kuin unessa, joka katoaa, ja minun on ollut vaikea uskoa, että se oli ollenkaan totta. Ajatelkaapa! Te ja minä olemme tulleet taas toistemme elämään, aivan kuin kaksi virtaa, jotka juostuaan maan alla taas ovat murtautuneet päivän valoon! Eikö se ole suloista? Kuinka yksin minä olen mahtanut olla huolimatta meluavasta ympäristöstäni! Ja kuinka minä olen mahtanut kaivata isoa veljeä! Tahtokaa Tekin isoa sisarta, niin olen hyvin tyytyväinen.
P.S. N:o 2. — Minä avasin taas kirjekuoren, koska mietin, voittekohan Te koskaan antaa minulle anteeksi sitä nöyryytystä, jonka olette kärsinyt minun tähteni. On hirveätä, että juuri minä työnsin Teidät heidän tiellensä! Ja ainoastaan saadakseni hyvitetyksi pienen solvauksen, josta ei maksa vaivaa puhuakaan! Minä häpeän sitä! Ja minä häpeän ympärilläni olevia ihmisiä. Kerroinhan Teille, että he ovat julmia eivätkä sääli. He ovat vielä pahempia — he ovat sydämettömiä ja armottomia. Mutta kuinka uljaasti Te kärsitte heidän loukkauksensa ja viittauksensa! Minä melkein itken sitä ajatellessani, ja jos olisin hyvä katolilainen, tunnustaisin syntini ja kärsisin rangaistukseni! Katsokaa nyt! Minä tunnustan, ja jos Te tahdotte minua rangaista, täytyy Teidän tulla itse määräämään rangaistukseni.
P.S. N:o 3. Minä olen juuri saanut todistuksen siitä, kuinka vallankumouksellinen minun isä-parkani mahtoi olla. Samana hetkenä, jolloin asetin hänen valokuvansa kamariini, syntyi täydellinen anarkia joka taholla. Kaikki muut kuvani samoin kuin myöskin eläinkokoelmani — täytetty tiikeri ja susi sekä jalopeurannahka nojatuolilla — nostivat kapinan hänen pyhimysmäistä läsnäoloaan vastaan. Kello, jossa oli Mefiston kuva — syntymäpäivälahja paronilta — oli varsinkin äänekkään kapinallinen. Saadakseni aikaan rauhan ajoin ne kaikki maanpakoon tätini makuuhuoneeseen. Siellä ne otettiin vastaan säälin kyynelin ja raskain huokauksin entisen omistajan kiittämättömyyden tähden. Kun Te tulette tänne taas, huomaatte minun asuvan sellaisessa ilmapiirissä, joka panee teidät uskomaan, että koppi vastapäätä olevasta luostarista on muuttanut sijaa ja asettunut tänne. Näette nyt, mitä Te olette tehnyt minulle kertomuksillanne isästäni ja äidistäni ja heidän suloisesta, jalosta köyhyydestään.
Tulkaa pian. Älkää sanoko, ettette voi, ja älkää puhuko parlamenteista ja muista sellaisista pikkuasioista. Teidän täytyy tulla! Minä käsken! Ellette Te tule, uskon että jossakin on varmasti paha nainen, joka pidättää Teitä.
Totta puhuen minulla on suuri suunnitelma, jonka tarkoituksena on varjella Teidät tuholta ja järjestää asiat oikealle kannalle. Se on minun salaisuuteni, enkä minä saa puhua siitä vielä. Mutta kun minä ajattelen sitä ja kaikkia sen seurauksia, en malta olla sanomatta itselleni: »Roma, lapseni, sinä olet kumminkin ihmeellinen olento, ja on aivan varmaa, että maailmanhistoria olisi vallan toisenlainen, jos sellainen onnettomuus olisi tapahtunut, ettei sinua ei koskaan olisi syntynyt.»
Mutta kaikki riippuu Teidän tulostanne. Olkaa siis hyvä poika, tulkaa heti.
R.V.»
Se oli ensimmäinen kirje, jonka Davido Rossi oli saanut Romalta, ja hänen lukiessaan sitä tuntui kuin ilma hänen ympärillään olisi kajahdellut suloista tytön ääntä. Hän näki Roman suurten, tummien silmien loiston. Kirjepaperin vieno tuoksu kohosi hänen sieraimiinsa, ja tietämättään hän kohotti kirjeen huulilleen.
Sitten hän huomasi, että Bruno oli vielä huoneessa. Tuo kunnon mies seisoi varjossa Davido Rossin takana työnnellen esineitä sinne tänne ja koettaen siten nostaa hiukan melua. Kun hän astui valoon, saattoi Davido Rossi huomata hänen kasvojensa ilmeestä, että hänellä oli jotain sanottavaa.
»Tarvitsetteko vielä jotain tänä iltana, herra Rossi?»
»En mitään, kiitos Bruno. Anna tämä Francescalle, jotta hän antaisi sen sanomalehtipojalle, ja mene levolle. Joko Elena on mennyt?»
»Juuri äsken.»
»Ja Giuseppe tietysti myöskin?»
»Kolme tuntia jo ollut sikeässä unessa.»
»Suloinen pikku mies! Älä valvo enää minun tähteni, Bruno.»
»Onko varmaa, ettette enää tarvitse mitään?» sanoi Bruno hämillään.
Davido Rossi nousi ja alkoi astua hitain askelin.
»Sinulla on jotain sanottavaa, eikö niin?»
»Niin — olisihan minulla.»
»Mitä siis?»
Bruno kynsi tuuheata tukkaansa ja katsoi kuin apua anoen. Hänen silmänsä sattuivat kirjeeseen, joka oli avoinna pöydällä.
»Se oli tuosta. Minä tiesin väristä ja monogrammista, mistä se tuli.»
»No — ja entä sitten?»
Bruno rupesi näyttämään aralta, mutta sitten hän jatkoi kovemmalla äänellä, ja sanat pulppusivat hänen suustaan aivan kuin vesi pullon suusta:
»Suoraan sanoen, ihmiset puhuvat teistä.»
»Mitä he sanovat, Bruno?»
»Sanovat?… Tuskin on tunti siitä kun melkein löin murskaksi miehen siitä syystä. Hän oli humalassa, mutta viinapäissä puhutaan totta, ja jos se oli totta mitä hän sanoi, niin…»
»Jos mikä on totta?»
»Se, että jotain on tullut teidän ja kansan väliin.»
»Sanotaanko niin?»
»Sanotaan. Ja eikö näytä siltä, herra? Ainakin te annatte näyttää siltä. Kun te panitte alkuun sen tasavallan, toivoivat ihmiset paljon teistä. Mutta kuukausi on kulunut, ettekä te ole tehnyt mitään.»
Davido Rossi käveli pää kumarassa edestakaisin.
»Kärsivällisyyttä, sanon minä. Hitaasti, mutta varmasti, sanon minä. Se on kyllä hyvä, mutta valtio toimii nopeasti. Neljäkymmentätuhatta miestä on kutsuttu kokoon pitämään kansaa rauhassa, ja kun leipävero alkaa tulevan kuun ensi päivänä, tietävät pyhimykset yksin, mitä tulee tapahtumaan. Voihan mies kuolla yhtä hyvin pyssyn kuulasta kuin leivän puutteesta, ja kuusi jalkaa maata riittää jokaiselle.»
Davido Rossi ei vastannut, ja pelkästä pelosta Bruno toisti taas äskeiset sanansa:
»Kun te panitte alkuun tasavallan, toivoivat ihmiset paljon teistä. Mutta kuukausi on kulunut ettekä te ole tehnyt mitään. Ei mitään… ja kuukausi on kulunut ja…»
»Mitä ihmiset sanovat syyksi siihen, etten tee mitään?
»Syyksikö? Oletteko kuullut sananlaskua: aurinko paistaa silmiin, taistelu on menetetty? Siinä syy. Aurinko paistaa silmiin — te ymmärrätte, mitä se tarkoittaa. Huomis-iltana meillä pitäisi olla ensimmäinen johtokunnan kokous. Te kutsuitte itse sen kokoon, ja nyt lyödään vetoa, että te ette tule sinne. Missä te olette? Huonon naisen kodissa.»
»Bruno!» huusi Rossi jyrkällä äänellä, »mikä oikeus sinulla on puhua noin minulle?»
»Oikeus? Ystävän oikeus, ystävän, joka ei voi nähdä, että teitä petetään. Niin juuri, petetään. Petetään! Petetään! On tavallista, että koetetaan vetää puolue turmioon johtajan heikkouden avulla. Nainen pannaan astumaan miehen tielle. Tuo kepponen on yhtä vanha kuin maailma. Ettekö ole koskaan kuullut meidän roomalaisten sananlaskua: mies on tulta, nainen on tappuroita, sitten tulee piru ja vie ne yhteen.»
Davido Rossi seisoi Brunon edessä, joka kiihtyi kiihtymistään ja koetti nauraa katkerasti.
»Oh — kyllä minä tiedän mitä sanon. Pääministeri on kaiken pohjalla. Davido Rossi ei tule Donna Roman kotiin ilman että paroni Bonelli saa tiedon kaikesta. He kirjoittavat toisilleen joka päivä. Olen itse kantanut kirjeet postiin. Donna Roman koti on paroni Bonellin koti.. Vaunut, hevoset, palvelijat, livreat — millä varoilla hän ne ostaisi? Taiteellaanko? Kuvanveistollaan?»
Sielunsa syvyydessä Bruno vieläkin pelkäsi, mutta hän jatkoi puhettaan ja katkeraa nauruaan.
»Hän pettää teitä, herra. Eikö se ole päivänselvää? Te iskitte häntä kovasti, häntä ja vanhaa vampyyriä, silloin puhuessanne paavin juhlapäivän aamuna, ja nyt hän kostaa molempien puolesta.»
»Riittää jo, Bruno!»
»Koko Rooma tietää sen, ja kohta kaikki nauravat teille.»
»Riittää, Bruno. Mene nukkumaan!»
»Oh — kyllä ymmärrän. Sydämellä on syynsä, mutta se ei kysy neuvoa keltään.»
»Mene nukkumaan! Etkö kuule!» huusi Davido Rossi, ja Bruno vaikeni, sillä hän ymmärsi, että Davido Rossi nyt oli suuttunut täydellä todella.
»Eikö siinä ole kyllin, että sinun juorupuheesi saivat minut loukkaamaan tuota neitiä?»
»Minunko?»
»Niin, juuri sinun.»
»En kertonut mitään juoruja hänestä.»
»Sinä kerroit. Ellet sinä olisi kertonut hänestä kaikenlaista, ennenkuin minä tunsin hänet, ennenkuin olin ikinä nähnyt häntä, en olisi koskaan puhunut hänestä sillä lailla.»
»Hän ansaitsi kaiken, mitä sanoitte hänestä.»
»Hän ei ansainnut sanaakaan siitä, ja juuri sinun valheesi saattoivat minut panettelemaan häntä.»
Brunon silmät värähtivät aivan kuin häntä olisi lyöty. Sitten hän koetti nauraa.
»Iskekää vielä! Aasin nahka on tottunut piiskaan. Mutta älkää menkö liian pitkälle, Davido Rossi.»
»Älä sinäkään mene liian pitkälle valheissasi ja epäluulossasi!»
»Epäluulossa! Pyhä Neitsyt! Onko se epäluuloa, että hän on käyttänyt teitä ateljeessaan hankkiakseen hauskan päivän seurapiirilleen? Oi kaikki pyhät! Epäluuloa!»
Ja Bruno nauroi niin että huone kaikui.
»Jatka, jos se soveltuu sinulle.»
»Jos mikä soveltuu minulle?»
»Se, että syöt hänen leipäänsä ja parjaat häntä.»
»Se on valhe, Davido Rossi, ja te tiedätte sen! Minä syön omaa leipääni. Työni on omaani, ja minä myyn sen työnantajalleni. Mutta omatuntoni on Jumalan, ja sitä en myy kenellekään.»
Davido Rossin kalpeat, suuttuneet kasvot sulivat heti kuin lumi auringonpaisteessa.
»Olin väärässä sanoessani niin, Bruno, ja pyydän sinulta anteeksi.»
Vihainen tuli Brunon silmissä lauhtui heti.
»Niinkö sanotte, herra? Vaikka minä loukkasin teitä.» Davido Rossi ojensi kätensä, ja Bruno tarttui siihen. »Minulla ei ollut oikeutta suuttua sinuun, Bruno, mutta sinä olet väärässä Donna Roman suhteen. Usko minua, ystävä, sinä olet väärässä, hirveän väärässä.»
»Te luulette, että hän on hyvä nainen?»
»Minä tiedän sen. Ja jos olen sanonut toisin, peruutan sanani ja häpeän niitä.»
»Sepä kaunista! Jospa minä vain voisin uskoa häneen niinkuin te, herra.
Mutta minä olen tuntenut hänet kaksi vuotta.»
»Ja minä olen tuntenut hänet kaksikymmentä vuotta.»
Brunon kasvot osoittivat hämmästystä.
»Kerronko, kuka hän on? Hän on vanhan ystäväni tytär.»
»Hänenkö, joka kuoli Elballa?»
»Hänen.»
»Sen hyvän miehen, joka löysi teidät ja ruokki teitä ja kasvatti teitä, kun olitte pieni poika Lontoossa?»
»Se oli Donna Roman isä.»
»Hän oli siis Volonnan prinssi?»
»Niin oli, ja ihmiset valehtelivat minulle kertoessaan, että tyttö oli kuollut ja haudattu.»
Bruno oli hetken ääneti ja sanoi sitten samealla äänellä:
»Miksette iskenyt minua kuoliaaksi, kun sanoin, että hän pettää teitä?
Antakaa anteeksi, herra!»
»Annan anteeksi, Bruno, hänen puolestaan — en omasta puolestani.»
Bruno kääntyi pois hämmästyneen näköisenä.
Kun hän avasi oven, valaisi lamppu fonografin, joka oli toisessa huoneessa pianolla, ja osoittaen sitä Bruno kysyi:
»Tuoko sen teille kertoi?»
Rossi nyökkäsi päätään.
»Sekö oli lieriön sanoma?»
Taas Rossi nyökkäsi päätään.
»Kuolevan ystäväni sanat kertoivat minulle, missä tyttö oli ja mitkä vaarat häntä ympäröivät, sekä pyysi minua pelastamaan ja suojaamaan häntä.»
Bruno astui pari askelta takaisinpäin.
»Ehkä juuri tuo vei teidät… sinne?»
»Niin vei.»
»Ja toimittaaksenne tehtävänne te annoitte noiden pöllöjen loukata teitä ja nauraa teille?
»Niin.»
Brunon uskolliset silmät alkoivat loistaa ja vettyä.
»Unohtakaa, mitä sanoin Donna Romasta, herra.» Rossi istui ja tarttui kynään.
»En voi sitä unohtaa», sanoi hän, »enkä tahdo. En mene sinne enää.»
»Oletteko siis jo täyttänyt vanhan ystävänne pyynnön?»
»Jumala tietää! Olen koettanut parastani. Joka tapauksessa on kaikki nyt lopussa.»
»Aiotteko katkaista yhteyden hänen kanssaan?»
Rossi ei vastannut.
»Miksi niin tekisitte, jos hän on vanhan ystävänne tytär?»
»Bruno, oletko unohtanut, mitä sanoin sinulle sinä iltana, jona hän ensi kerran kävi täällä? Sanoin, että jos huomaisin välittäväni jostakin liian paljon, niin pakenisin pois hänen luotaan.»
»Mutta miksi… jos hän on hyvä nainen?»
»Muistatko Charles Minghellin käynnin?
»Muistan.»
»Hän tahtoi tehdä julkisen työnsä persoonallisten tunteittensa kanavaksi, ja minä ajoin hänet ulos ovesta.»
»Entä sitten?»
»Jos menen askeltakaan edemmäksi, joudun itse samaan asemaan.»
Bruno oli hetken ääneti ja sanoi sitten samealla äänellä:
»Ymmärrän. Jumala teitä auttakoon, Davido Rossi. Te aiotte astua yksinäistä polkua.»
Rossi veti henkeään ja valmistautui kirjoittamaan.
»Huomenna tulen kokoukseen, Bruno. Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä», sanoi Bruno ja poistui silmät kosteina.