I.
Oli vuosisadan viimeisen kuukauden viimeinen päivä. Riemujuhlan viettoa koskevassa bullassa paavi kutsui uskolliset lapsensa Roomaan, ja he olivat kutsua noudattaneet kaikista maailman ääristä. He olivat tulleet tervehtimään uutta vuosisataa pyhittääkseen sen komein juhlamenoin koko maailman palaamiselle ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan, ja siksi väkijoukko nyt kokoontui suurelle Pyhän Pietarin torille.
Poliisit sanoivat, että muutamat olivat olleet siellä yötäkin. Aikaisin aamun sumussa heidän haamumaiset piirteensä näkyivät kuin varjojen meressä. Kun valo alkoi tunkeutua sumun läpi, saattoi ensin huomata vartalon, sitten kasvot epäselvästä ihmisrykelmästä. Campagnalta virtaavan kylmän ilman läpi saattoi kuulla kärryjen kovaa rätinää Rooman kivikaduilla, kun väki tulvaili tänne sivukatuja pitkin. Valkoiset sumupilvet alkoivat haihtua, ja hiljaa nousi idästä auringon suuri, punainen, uninen pallo. Sitten alkoi joltain näkymättömältä vuorelta kuulua kellon mahtava kajahtelu, ja hetkisen perästä sitä seurasi kaikkien Rooman kellojen komea helinä.
Koittava päivä valaisi kummallisen piirin. Tuolla kuumotti kuin vuoristojärvi, jonka aika oli uurtanut. Kummallakin puolen oli sileät, pyöreät seinät ja edessä jättiläisjäätikkö, josta kohosi kaksi huippua ja pyöreä pallo taivasta kohti, ja äärettömän suuria kivimöhkäleitä oli vierinyt alaspäin. Olit kuulevinäsi vesien kohinan vuorituulien hymistessä ja virtojen vyöryessä mahtavaan onkaloon.
Vihdoin nousi lyijynharmaa valo, ja jäätikkö osoittautui Pyhän Pietarin suureksi kirkoksi, pyöreät seinät Berninin kolonnadiksi, kaksi huippua molemmiksi kellotorneiksi, kivimöhkäleet kahdentoista miekka kädessä seisovan apostolin patsaiksi, obeliskeiksi ja suihkukaivoiksi. Ja vesien kohina oli tuon äärettömän ihmisjoukon humu, joka jo oli kokoontunut torille.
Aurinko loi ensimmäisen säteensä kirkon kultaiseen ristiin, ja se kimmelteli kuin Chamonix'n äärimmäiset huiput auringon noustessa, ja sitten levisi laaja valovirta pitkin sinistä kupua ja valkoisia seiniä ja yli alhaalla olevan pyöreän ihmismeren.
Laaja purje varjosti kirkon parveketta, ja porttikäytävää koristivat punaiset ja kultaiset verhot suojaten suurta kokoelmaa, jossa oli paavien erilaatuisia vaakunoita. Isojen portaiden päässä, jonne oli ripotettu hiekkaa ja puksipuun oksia, oli avoin paikka, jota vartioi jalkaväkijoukko.
Kaksi riviä sotaväkeä kulki torin poikki. Toinen asettui puoliympyrän muotoisesti kolonnadin alla olevasta pronssiportista oikeanpuolisen holvin luo kellotapulin alle vasemmalle. Tätä tietä oli paavien kulkue tuleva Vatikaanista Pietarin kirkkoon, ja siksi se pidettiin avoinna kuin kuivuneen virran uoma. Toinen sotilasrivi kulki torin poikki kadun yli kirkon edessä ja keskikäytävälle asti. Se oli kuin virta, joka joskus hiljalleen vyöryy, joskus syöksyy, mutta aina on kulussa.
Kun kello löi seitsemän, avautuivat ovet, ja ihmisvirta alkoi kohota ylös portaita ja kadota kirkkoon.
Ensin tulivat etäältä saapuneet toivioretkeläiset kirjavana, sekavana joukkueena. Tuolla tuli ruskea-ihoisia, synkkäkatseisia, isonaamaisia olentoja, puettuina lampaannahkoihin. Sitten seurasi vilkassilmäisiä napolilaisia naisia punaiset huivit päässä, korallinauhat kaulassa ja hopeaneuloja sinertävän mustassa tukassa. Ja sitten tuli joukko köyhiä miehiä, joilla oli yllään punaiset puserot, ja vanhoja mustakaapuisia ja harsohuntuisia naisia. Jokaisen joukkueen johtajana kulki pappismies, joskus maalainen monsignor, jolla oli leveä sinipunerva nauha mustan kaavun yli, mutta tavallisesti vain vaatimaton pappi, harjaamaton parta ajamattomana, kulunut huopahattu sateen huuhtomana ja paksut kengät mudan likaamina.
Noin kello kahdeksan tuli useita rivejä miehiä ja poikia kantaen keltaisella silkillä ja kullalla kirjailtuja lippuja. Yhdessä rivissä oli ranskalainen työväen lähetystö, joka oli tullut osoittamaan hartauttaan pyhälle isälle ja ylistämään häntä kansanvaltaisuuden ja työväen paavina.
Kun kello löi yhdeksän, alkoi portaita nousevan virran poikki astua juhlapukuisia herrasmiehiä ja naisia, joilla oli pitkät mustat hunnut sekä hohtavia jalokiviä. Näiden lomassa tulivat kahdeksan- ja kymmenmiehisissä joukoissa tulevaisuuden papit, puna-, sini- ja vihreävöiset propagandan tutkijat, ja yhdellä joukolla oli punaiset kaavutkin, jotka viistivät maata kuin verivirta. Sitten seurasi pieni ryhmä nunnia, mustat hunnut peittämässä kasvoja. Ja vihdoin viimeisenä tulivat valtiolliset lähetystöt Vatikaanista, puettuina jos jonkinlaisiin loistaviin univormuihin ja hohtaen kunniamerkkejä.
Nyt oli jo ääretön tungos Pietarin kirkossa, mutta vielä suurempi oli kirjava joukko sen ulkopuolella. Ihmiset täyttivät nyt torin joka kohdalta paitsi niillä paikoilla, mistä mustat ja punaiset karabinieerit ja mustat sekä punaiset poliisimiehet joko käyden tai ratsastaen pitivät ihmisiä etäällä mahdollisten tapaturmien ehkäisemiseksi.
Laaja vuoristojärvi oli nähtävästi heittänyt kuohuaan ylt'ympäri, sillä joka ikkunassa ja parvekkeilla riippui kirjavia verhoja, ja kaikkialta kurkisteli kasvoja.
Riemujuhlan tuli olla pyhä, mutta vaikeata oli sanoa, että tuo tungos tuolla näytti juhlalliselta ja ylevältä. Siellä oli tyttöjä, jotka hotelleissa tanssivat tarantellaa, iloisia pikkutyttöjä, joiden vartalot juuri alkoivat pyöristyä aistillisen naisekkaiksi. Siellä oli lyhythameisia, kirjavasukkaisia taiteilijain malleja, jotka odottelivat taiteilijoita, ja siellä oli rahvaantyttöjä, tummat, itämaiset silmät hehkuen vallattomasti.
Oli siellä myöskin musta-, ruskea- ja valkokaapuisia munkkeja, jokaisella suuri, muodoton sateenvarjo kädessä, ja tuolla oli vanha pappi, jolla oli vanhan akan kasvot, mutta hän oli avuttoman ja epäsiistin näköinen, hänellä kun ei ollut ketään naista huolta pitämässä. Keikarimainen Italian armeijan upseeri kulki sinisessä viitassaan, tanakka rouva rinnallaan, vielä näkyi likainen jäätelöveden ja keltaisten papujen myyjä, sanomalehden myyjä huutaen »La Vera Roma», taskuvaras, Tiberin-takaisen rannan asukas, paksuine niskoineen, taitava pakokauhun järjestäjä ja poliisin välttelijä, ja joukko kerjäläisiä, eri lailla vaivaisia, kirkuen ja valitellen: »Antakaa penni Jumalan rakkauden tähden! Pyhän Neitsyen tähden! Kristuksen tähden! Ja Jumala teitä siunatkoon ja Madonna ja kaikki pyhät!»
Kaikkein viimeisenä tuossa kirjavassa joukossa oli muukalaisten laaja armeija, isolukuinen kuin tähdet taivaalla. Siellä oli englantilaisia, amerikkalaisia, ranskalaisia, venäläisiä, espanjalaisia, jotka kaikki pitävät Roomaa taiteellisena leikkikenttänään ja tulevat katselemaan varsinkin uskonnollisia näytelmiä. Tuossa laajassa yleismaailmassa kuullaan kaikkia Europan kieliä, kaikkia englanninkielen vivahduksia, sievän punavalkoisen, merimieshattuisen englantilaisen missin lepertämisestä iloisen, lyhythameisen, Baedeker kainalossa astuvan amerikalaistytön kirkkaaseen ääneen asti.
Siellä oli kaikki, kaikki kielet, kaikki kansat, kaikki iät, itä ja länsi, menneisyys ja nykyisyys, kaikki oli kokoontunut maailman sydämeen syntyneeseen ikuiseen kaupunkiin. Kansat nousevat ja laskevat, mutta ihmiskunta on ikuinen, ja tuo kauneuden ja voiman näytelmä taivaan hehkuvassa valossa — Pyhän Pietarin kirkko, kansa, Rooma, yhdessä paikassa, yhtenä hetkenä — se oli kuin Jumalan kasvojen kirkas loiste.