IX.
Hiivittyään alas portaita ja juostuaan kadulle yleisessä sekasorrossa väkijoukon ja Rossin palatessa Colosseumista pikku Giuseppe nauroi itsekseen, kun hän noin sukkelasti oli päässyt pakoon äitinsä luota, joka oli katsellut makuuhuoneen ikkunasta, ja myöskin osannut välttää nuo kaksi vanhaa vartijaa, vaarin ja muorin, jotka melkein aina seisoivat ovella.
Vasta sitten kun hän oli joutunut kauaksi kaupungin ihmismereen ja kun hänen päänsä oli aivan huumautunut noista lukemattomista tuikkivista valoista, hän muisti olleensa tottelematon ja rikkoneensa lupauksensa olla menemättä ulos. Mutta sittenkään hän ei mielestään ollut vastuunalainen siitä. Hän oli Donna Roman portinvartija nyt. Eihän hän siis voinut olla Giuseppe, ei toki!
Siis komea sauva kädessään tuo seitsenvuotinen vakava mies marssi eteenpäin ja tyyntyi vähitellen eikä enää ajatellut ollenkaan tottelemattomuuttaan. Ihmiset katsoivat häneen ja hymyilivät hänen kulkiessaan Piazza Madaman läpi, jossa senaatin talo on. Silloin hän kohotti päätään ja jatkoi matkaansa ylpeästi, mutta kun hän astui Panteonin Piazzan läpi, tuli eräs tarjotinta kantava poika ulos pienestä ruokapaikasta ja huusi: »Hei, hei, pikku penikka, joka olet olevinasi Pulcinello!» ja se loukkasi Giuseppen juhlallista arvokkuutta monta minuuttia vielä sen jälkeen.
Alkoi sataa lunta, ja valkoiset hiutaleet hänen kultanauhakkeillaan himmensivät ensin hänen sieluaan, mutta kun hän muisti, että portinvartijan täytyy olla työssä kaikenlaisella säällä, nyökäytti hän pyöreätä päätään ja tallusteli eteenpäin. Hän oli menossa Donna Roman luo, koska tämä oli käskenyt häntä tulemaan, ja hän löysi tien muistellessaan mitä kaikkea hän oli nähnyt tehdessään saman matkan viime sunnuntaina. Tuossa kääntyi raitiovaunu, tuossa oli pylväitä kapean kadun päässä, ja tuossa seisoi paksu, sameaääninen mies huutaen jotain erään trattorian ovella.
Eräässä kadunkulmassa oli puoti, jonka ikkuna oli täynnä veitsiä ja revolvereita. Giuseppe ei välittänyt veitsistä, ne vain leikkaavat haavoja sormiin, mutta hän piti pyssyistä, ja kun hän kerran kasvaisi suureksi, ostaisi hän itselleen pyssyn ja tappaisi jonkun.
Tullessaan Piazza Monte Citoriolle hän muisti parlamentin talon edustalla olevat sotamiehet. Heillä oli pitkät pyssyt, joihin oli pistetty veitsi (painetti) suuhun. Yksi sotamiehistä nauroi, sanoi häntä »sedäksi» ja puhui jotain arvannostosta, mutta Giuseppe löi varmasti sauvallaan maahan ja jatkoi matkaansa.
Piazza Colonnan kulmassa hänen täytyi odottaa hetkinen, ennenkuin hän pääsi Corson poikki, sillä ihmisjoukkoja tuli molemmilta tahoilta ja Giuseppea peloitti tuo suuri liike. Hän oli jo monta kertaa yritellyt kadun yli ja työntynyt takaisin, kun pehmeä käsi äkkiä tarttui hänen lihavaan nyrkkiinsä ja johti hänet varmasti joukon läpi. Sitten hän katsoi auttajaansa. Se oli tyttö, jolla oli suuret valkoiset höyhenet hatussa ja kasvot maalatut valkoisiksi ja punaisiksi aivan kuin seimessä makaavan pienen Jesuksen kuvassa jouluaamuna kirkossa. Tyttö kysyi Giuseppen nimeä, ja hän sanoi sen. Hän tahtoi myöskin tietää, minne Giuseppe oli menossa, ja senkin Giuseppe kertoi. Nyt oli pimeä, ja pikku mies oli iloinen, kun hänellä oli seuraa.
»Eikö sinua peloita kantaa tuota raskasta keppiä?» kysyi tyttö.
Se ei ollut mikään keppi, vaan sauva, eikä hän pelännyt.
»Mutta eikö sinua väsytä?» sanoi tyttö taas, ja Giuseppe myönsi, että ehkä häntä väsytti hiukan.
Silloin tyttö nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä, kun taas Giuseppe kantoi sauvaansa, ja hetken ajan molemmat olivat tyytyväisiä. Mutta kun he saapuivat Via Tritonelle, huusi joku: »Halloo, tuolla tulee pyhä lapsukainen», ja silloin Giuseppe taas tunsi arvonsa loukatuksi ja tahtoi maahan.
Ukkonen alkoi jyristä ja hiukan salamoikin. Silloin Giuseppe puristautui lähemmäksi tyttöä.
»Pelkäätkö sinä salamoita, Giuseppe?» kysyi tyttö.
Ei, ei hän pelännyt. Hän näki usein salamoita kotona mennessään levolle. Hänen äitinsä piti aina silloin häntä kädestä ja peitti hänen päänsä, ja se oli niin hauskaa.
Tyttö tarttui taas pieneen, lihavaan käteen, ja pikku jalat tallustelivat eteenpäin.
Turhaan koeteltuaan ryöstää pienen suukon, kun pyöreä pää katosi aivan hatun sisään, tyttö jätti pikku pojan Via due Macellille kirkkaan sähkölampun viereen, joka riippui varietee-kahvilan ovella.
Giuseppe tiesi nyt olevansa lähellä Donna Roman asuntoa ja rupesi miettimään mitä hän tekisi saavuttuaan sinne. Jos se suuri ovenvartija koettaa estää häntä, tuli hänen sanoa: »Minä olen pieni roomalainen poika», ja silloin miehen oli päästettävä hänet menemään ylös. Sitten hänen piti vartioida eteistä, ja silloin kun hänen ei tarvinnut avata ovea, hän aikoi leikkiä koiran kanssa ja joskus Donna Roman kanssa.
Ollen käytännöllinen mies hän ajatteli palkkaansa. Saisikohan hän kymmenen penniä viikossa vai kaksikymmentä? Kyllä kai hän saisi kaksikymmentä. Miehet eivät tee palkatonta työtä näihin aikoihin. Niin oli isä sanonut.
Sitten hän muisti äitiään, ja pikku huuli venyi pitkäksi. Mutta hän hymyili taas ajatellessaan, että tietysti äiti tuli joka ilta viemään hänet levolle, kuten ennenkin. »Hyvää yötä, äiti, huomiseen asti», hän sanoi aina, ja kun hän aukaisi silmänsä, oli aamu.
Häntä alkoi nukuttaa nyt, ja silmät tuskin pysyivät auki enää. Mutta nyt hän oli jo Piazza di Spagnalla, ja pikku jalat alkoivat kiivetä ylös lumisia portaita.
Noissa portaissa on kolme pääjaksoa, ja pikku mies oli jo ennättänyt toisen jakson päähän, kun melu alhaalla kadulla sai hänet seisahtumaan ja kääntämään päänsä.
Suuri väen paljous kantaen satoja tulisoihtuja marssi piazzalle. He lauloivat, huusivat ja puhalsivat pilleihin ja torviin. Yht'äkkiä melu hiljeni — sitten tuli sotamiehiä — sitten koko hänen ruumiinsa jysähti, ja hän luuli vaipuvansa uneen — sitten jotain lämmintä — sitten surisevaa ääntä — sitten hyvin kova jysähdys niinkuin Angelon linnan kanuunanlaukaus päivällisaikaan… sitten syvä, tuttu ääni, joka puhutteli häntä, ja hänen silmänsä aukenivat hetkeksi nähden isän kasvot.
»Hyvää yötä, isä, huomiseen asti! Nukuttaa!»
Ja sitten ei mitään enää.
* * * * *
Kun Elena odotti Brunon tuloa, hän keksi syitä yhtämittaa kulkeakseen Davido Rossin asunnon ja oman asuntonsa väliä. Samalla hän koetti masentaa levottomuuttaan koettamalla ylläpitää suuttumustaan. Giuseppe oli niin vallaton. Kun hän nyt tulee kotiin, täytyy hänen saada vitsaa ja mennä levolle ilman illallista. Tosin oli hänen verduransa jo valmiina uunilla, mutta hän ei saisi siihen koskea. Lapsille täytyy olla ankara. He kiittävät siitä sitten, kun kasvavat aikaihmisiksi.
Mutta hetki hetkeltä tuo uljas rohkeus masentui, kunnes halu rangaista Giuseppeä hänen tottelemattomuudestaan oli kokonaan hävinnyt. Elena seisoi portailla ja odotti kuulevansa hänen äänensä ja pienten jalkojen astuntaa. Jos hän olisi kuullut tuon, olisi levoton ilme hänen kasvoissaan muuttunut suuttuneeksi, ja hän olisi torunut sekä isää että poikaa. Mutta ei kumpaakaan kuulunut, ja hän palasi ruokasaliin surullisena.
»Missä he voivat viipyä? Voi jos saisin hänet takaisin! En koskaan päästä häntä näkyvistäni enää. En koskaan!»
Davido Rossi, joka käyskenteli huoneessaan tyynnyttääkseen hermojaan tuon ankaran ponnistuksen perästä, koetti lohduttaa häntä. Kyllä kaikki on hyvin. Elena saattaa olla varma siitä, että Giuseppe on mennyt Donna Roman luo. Hän muistaa mitä Bruno oli kertonut sunnuntaina. »Pikku roomalainen poika.» Giuseppe ei ollut ajatellut mitään muuta kolmeen päivään, ja koska tänään oli hänen syntymäpäivänsä…
»Niinkö arvelette? Arveletteko tosiaankin…»
»Olen varma siitä. Bruno palaa kohta kantaen Giuseppeä selässään. Tai ehkä Donna Roma lähettää pojan kotiin vaunuissa ja pieni mies astuu ylös kuin pormestari. Donna Roma on nyt leikkinyt hänen kanssaan…»
»Niin, niin se on», sanoi Elena loistavin silmin. »Signorina on leikkinyt hänen kanssaan. Hän ehkä juuri nyt leikkii signorinan kanssa!»
Samassa kuului avonaisesta ovesta raskaita askelia portaista sekä vieraita ääniä. Elenan loistavat kasvot synkistyivät, ja Rossi, joka arvasi hänen ajatuksensa, astui portaille. Bruno astui ylös portaita kantaen jotain sylissään, ja hänen takanaan kulki vanha garibaldilainen vaimoineen sekä joukko vieraita.
Rossi juoksi alas heitä vastaan. Hän ymmärsi kaikki silmänräpäyksessä. Poika makasi isänsä sylissä. Hän oli kalpea ja kylmä. Pää oli vaipunut alas, ja tukassa oli lumihiutaleita. Hänen takkinsa oli auki, ja pieni tahrainen paita oli rikki rinnan kohdalta. Vieras kantoi hattua ja sauvaa.
Elena, joka nyt seisoi portailla, huusi.
»Viekää hänet pois, herra», sanoi Bruno. Mies-raukka koetti pysyä lujana, mutta hänen äänensä kuului kuin haudan toiselta puolen.
He veivät pojan ruokasaliin ja asettivat hänet sohvalle. Äitiä ei voinut pitää poissa. Hän riensi väkisin lapsen luo.
»Menkää pois! Hän on minun», huusi hän hurjasti.
Ja sitten hän heittäytyi polvilleen pojan viereen, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja huusi häntä nimeltä.
»Giuseppe! Puhu minulle! Avaa silmäsi ja puhu!… Mitä he ovat tehneet lapselleni! Hän on sairas. Miksette hae tohtoria? Älkää seisoko kuin hullut! Menkää heti hakemaan tohtoria!… Giuseppe! Sano yksi ainoa sana!… Eikö hänellä ollut hattua, kun kannoitte häntä? Ja siellä sataa lunta! Hän kylmettyy kuoliaaksi… mitä tuo on? Verta hänen paidassaan. Ja haava! Katsokaa tuota punaista pilkkua! Ovatko he ampuneet häntä? Ei, ei, se on mahdotonta! Lapsi! Giuseppe! Giuseppe! Puhu minulle… Hänen sydämensä tykyttää vielä.» Hän puristi korvaansa pojan rintaan. »Vai minun päänikö vain tykyttää? Voi, missä on tohtori? Miksei kukaan mene häntä noutamaan?»
He eivät hennoneet kertoa hänelle, että se oli turhaa. Tohtori oli jo nähnyt pojan, hänelle ei voinut enää mitään. He seisoivat vain hänen ympärillään, kauhu kasvoissa. Hän ymmärsi heidät, vaikkei mitään sanottu. Hänen tukkalaitteensa irtautui, ja hänen silmänsä kiilsivät kuin mielipuolen.
»He ovat surmanneet lapseni!» huusi hän. »Hän on kuollut! Pieni poikani on kuollut. Seitsenvuotinen vain, ja tänään on hänen syntymäpäivänsä! Hyvä Jumala! Lapseni! Mitä hän oli tehnyt, että heidän piti surmata hänet?»
Silloin Bruno, joka seisoi vieressä outo tuli silmissä, sanoi hampaittensa välit; e: »Tehnyt? Sitä hän on tehnyt, että hän eli tämän murhaajahallituksen aikana.»
Huone tuli väkeä täyteen. Naapureita, joita ei koskaan ennen ollut nähty siellä, tuli sisään pelotta, sillä kuolema oli heidän seassaan. He seisoivat enimmäkseen äänetönnä katsellen pientä hattua ja sauvaa ja huoahdellen syvästi. Mutta joku kertoi Rossille, mitä oli tapahtunut. Poika oli ollut n.s. espanjalaisilla portailla. Poliisi komensi ampumaan, ja karabinieerit ampuivat väkijoukon yli. Mutta luoti sattui lapseen ja surmasi hänet. Hänen pikku sydämensä oli murtunut.
»Ja minä aioin antaa hänelle vitsaa», sanoi Elena. »Vielä minuuttia ennen minä puhuin vitsasta ja siitä, etten antaisi hänelle illallista. Hyvä Jumala! En voi koskaan antaa anteeksi itselleni.»
Ja sitten tulivat siunatut kyyneleet, ja hän itki katkerasti.
Davido Rossi pani kätensä hänen ympärilleen, ja Elenan pää vaipui Rossin rinnalle. Kaikki erottavat aidat olivat murtuneet, ja vaimo puristautui kiinni Rossiin ja itki. Rossi silitti hänen tukkaansa ja lohdutti häntä sanoen matalalla, värähtelevällä äänellä: »Hän kokoo karitsansa syliinsä ja kantaa heitä rinnallaan.»
Vieraat alkoivat hiljaa ja pää kumarassa poistua. »Ihminen on luotu kärsimään», sanoi garibaldilainen pyyhkien silmiään ja työntäen ystävällisesti väkeä ulos. Hänen vanha vaimonsa, joka oli ottanut Giuseppen hatun ja sauvan huostaansa, kuunteli muutamien naisten lohdutussanoja ovella. »Hän oli niin iloinen», selitti eukko. »Hänen oli tapana sanoa, 'kuule mummo'…» Mutta hän ei voinut jatkaa sen enempää. »Me tulemme kaikki itkien maailmaan, eikä kukaan meistä poistu hymyillen täältä», vastasivat vaimot.
Juuri silloin kuului huutoja piazzalta — »Hurraa! Eläköön vallankumous!» ja »Alas kansan sortajat!» — Äänet kaikuivat kumeasti lumisateessa. Joku portailla selitti, että eräs nuori mies kulki ympäri kantaen veristä nenäliinaa ja että se oli kiihoittanut kansan raivoon. Naiset marssivat pitkin katuja ja koko kaupunki oli kapinan partaalla.
Ruokahuoneessa seisoivat Giuseppen läheiset vielä sohvan ympärillä. Silloin kuului laulua ulkoa. Suuri joukko marssi piazzalle laulaen Garibaldi-hymniä. Bruno kuuli sen, ja hehku hänen silmissään muuttui hurjaksi iloksi. Kamalasti kiroten hän syöksyi ulos huoneesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuultiin hänen kovalla äänellä laulavan kadulla:
»Haudat jo halkee
Kuolleitten.
Nousevat haamut
Marttyyrien.»
Vanha garibaldilainen kohotti päätään kuin sotaratsu kuullessaan torventoitotuksen, ja hänen tutisevat jalkansa suuntautuivat ovea kohti.
»Jääkää tänne, isä», sanoi Rossi, ja vanha mies totteli häntä.
Elena oli tyynempi nyt. Hän istui lapsen vieressä silitellen sen kylmää kättä.
Davido Rossi, joka tuskin oli puhunut sanaakaan, meni makuuhuoneeseensa. Hänen huulensa olivat tiiviisti kokoonpuristuneet, silmät veristyneet ja hengitys raskas ja vaivalloinen. Epätoivoisen miehen raivo oli kamala.
»Nyt en kestä enää», ajatteli hän. »Olen koettanut kaikkia rauhallisia keinoja turhaan. Sen miehen täytyy kuolla… ja minun täytyy surmata hänet!»
Hän otti paperiveitseksi muutetun tikarin, koetti sen terää ja heitti sen sitten pois pöydälle. Sitten hän haeskeli jotain sanomalehtipakkojen seasta ikkunan luota ja löysi vihdoin, mitä haki. Se oli kuusipiippuinen revolveri, joka oli lähetetty hänelle lahjaksi. »Minä surmaan tuon miehen kuin koiran», ajatteli hän.
Hän latasi revolverin, pisti sen povitaskuunsa, meni takaisin vastaanottohuoneeseensa ja valmistautui menemään ulos.
»Katsokaas!» sanoi Elena, kun Rossi kulki ruokasalin läpi. Äiti oli kääntänyt nurin pojan taskut ja itki nähdessään hänen pienet aarteensa — siellä oli korkki, kivi, ruostunut naula ja rautalangan pätkä.
Tuo oli enemmän kuin mitä Rossi saattoi kestää. Katsomatta Elenaan hän kääntyi ovelle.
»En viivy kauan», sanoi hän. Hänen äänessään oli jotain, joka sai Elenan kohottamaan katseensa, ja Rossi näytti vieraalta kuin vallan toinen ihminen.
»Herra Rossi… Veljeni!… Mitä aiotte tehdä?» huudahti Elena, mutta
Rossi oli mennyt ennenkuin sanat oli lausuttu.