VI.
»Rakas Roma», sanoi paroni, »tuon sinulle hyviä uutisia. Kaikki on käynyt hyvin. Ei olisi voinut käydä sen paremmin, ja minä tulin onnittelemaan sinua.»
Paroni oli huomattavasti kiihoittunut ja puhui nopeasti ja äänekkäästi.
»Mies vangittiin rajalla — olet kai kuullut siitä. Hän saapui yöjunassa lauantaina ja mahdollisten metelien estämiseksi hänet pidätettiin Milanossa tähän aamuun asti.»
Roma seisoi vielä selin piironkiin.
»Uutinen oli kaikissa lehdissä eilen, armaani, ja sillä oli mainio vaikutus riemujuhlan avajaisiin. Kun kuningas meni messuun tänä aamuna, oli kapina saanut kuoliniskunsa ja meidän levottomuutemme oli lopussa. Tänä iltana tuo mies saapuu Roomaan, ja tunnin perästä hän on varmassa turvassa vankilassa.»
Joka hermo Roman ruumiissa värisi, eikä hän yrittänytkään puhua.
»Kaikki on sinun työtäsi, lapseni — sinun eikä minun. Sinun viisas järkesi on saanut sen aikaan. 'Antakaa se mies minulle', niin sinä sanoit. Minä annoin hänet sinulle, ja sinä toimitit kaikki.»
Roma pusersi huuliaan yhteen ja koetti hillitä itseään.
»Mutta mitä sinä oletkaan kärsinyt päämääräsi saavuttamiseksi! Ylenkatsetta, solvauksia! Eikä ainoastaan sitä, vaan myöskin köyhyyttä, jopa kurjuuttakin, alennusta, häpeää! Ei ole kumma, että voitit tuon miehen. Yleisökin pettyi. Ja minä itsekin melkein petyin.»
»Nytkö se on tapahtuva?» ajatteli Roma. Paroni seisoi uunimatolla vastapäätä häntä.
»Mutta sinä tiesit mitä teit, armas. Se kuului kaikki ohjelmaasi. Sinä ajoit miestä eteenpäin. Ja hän antautui sinun valtaasi. Sinä sait selville kaikki hänen sielunsa salaisuudet. Ja kun hetki tuli, olit valmis. Sinä täytit alkuperäisen aikomuksesi. 'Hän on sortuva, kun hänen toiveensa ovat ylimmillään', niin sanoit.»
Roman sydän sykki aivan kuin se olisi tahtonut särkeä siteensä.
»Hän on sortunut. Kiitos sinulle, tuo järjestetyn yhteiskunnan vihollinen, tuo naisten panettelija on masennettu. Mikä viisaus! Mikä kärsivällisyys! Mikä valtiotaito! Ja mikä tahdon lujuus ja tarmo! Kuka uskaltaa sanoa, etteivät naiset enää saa suuria aikaan?»
»Kuinka minä vihaan tuota miestä!» ajatteli Roma. Paroni oli avannut päällystakkinsa niin että hänen leveä, valkoinen rintamuksensa näkyi, ja sen päällä kiilsi Annunziata-ketju. Hän astui uunimatolle aavistamatta, että tuho odotti häntä.
»Puolet Euroopan sanomalehdistä tulee sisältämään kertomuksia tuon suuren suunnitelman epäonnistumisesta. Oli toinen suunnitelma, armas, joka onnistui. Eurooppa saa kuulla siitä myöskin, ja huomisaamuna on maailma tietävä, mitä nainen voi tehdä rangaistakseen miestä, joka on solvaissut häntä.»
»Miksi en tee sitä nyt?» ajatteli Roma. Hän kosketti revolveria, joka oli piirongilla hänen takanaan, hengittäen nopeasti ja kovaa.
»Kuinka hienosto on hämmästyvä kuullessaan sen! Nyt se jo epäilee jotakin. Sanoinhan sinulle uskottelevani sille, että sinä näyttelet opittua osaa, vaikka ihmiset saattavat luulla muuta. Mutta kun hienosto näkee sinun palaavan entiseen elämääsi…»
Paroni koetti nauraa hiukan.
»Sinä saat kaikki takaisin, armas. Vaunut, jalokivet, huoneiston, aivan niinkuin ne jätit. Olen pitänyt huolta kaikesta, ja minä päivänä tahansa voit saada kaiken jälleen.»
Roman sydän tykytti tuskallisesti.
»Mutta etkö istu, lapseni? Minulla on hiukan sanottavaa sinulle. Se on tärkeä uutinen. Paronitar on kuollut. Niin, hän kuoli lauantaina, raukka. Pitäisikö minun olla ulkokullattu ja itkeä? Miksi sitä tekisin? Viisitoista vuotta julma laki, jota minä en katolisessa maassa uskaltanut rikkoa hakemalla eroa, on kahlehtinut minut elävään ruumiiseen. Täytyykö minun olla surevinani nyt, kun taakka on pudonnut?… Roma, istu, armas, älä seiso noin tuossa… Roma, minä olen vapaa, ja me voimme mennä naimisiin. Vihdoinkin sinä voit tulla vaimokseni, kuten aina olemme aikoneet.»
»Nyt!» ajatteli Roma ja kumartui hiukan eteenpäin.
»Ah, älä pelkää mitään. Minä en pelkää, eikä sinunkaan tarvitse pelätä. Huhu on yhdistänyt meidän nimemme jo. Mutta entä sitten? Minä en välitä siitäkään, että sinun nimesi on yhdistetty toisen miehen nimeen. Ei kukaan ole solvaiseva sinua enää, kaikesta entisyydestä huolimatta. Minne minä menen, sinne pitää sinunkin mennä. Elleivät he tule toimeen ilman minua, eivät he saa tulla toimeen myöskään ilman sinua, ja huolimatta kaikesta on sinut vastaanotettava kaikkialla.»
»Joko olette sanonut kaikki sanottavanne?» kysyi Roma.
»En kaikkea. On asia, jonka tahdoin kertoa sinulle ennen sanomalehtiä. Kuningas on nimittänyt minut diktaattoriksi kuudeksi kuukaudeksi. Se merkitsee sitä, että sinua tullaan palvelemaan enemmän kuin itse kuningatarta. Mikä kosto! Samat naiset, jotka ovat kääntäneet selkänsä sinulle, tulevat nyt kumartamaan sinulle. Sinä murskaat kaikki muurit. Sinä tulet…»
»Odottakaa!» sanoi Roma.
Paroni oli lähestynyt häntä, ja Roma kohotti kätensä.
»Te uskotte, että alistun tuollaiseen valheeseen?»
»Mihin valheeseen, lapseni?»
»Uskotteko, että syytin Davido Rossia kukistaakseni hänet? Totta on, että syytin häntä — minä onneton nainen — mutta te tiedätte vallan hyvin, miksi sen tein. Minut pakotettiin siihen. Te pakotitte minut.»
Kuullessaan oman äänensä Roma tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.
»Ja nyt te pyydätte minua uskottelemaan, että kaikki tehtiin huonossa tarkoituksessa, ja tarjoatte minulle palkan rikoksesta.»
Hänen silmänsä salamoivat ja hänen äänensä oli käheä vihasta.
»Luuletteko, että minä olen murhaaja, jolle voitte tarjota veren hinnan? Ettekö häpeä? Te tulitte tänne pyytämään, että menisin naimisiin teidän kanssanne, vaikka tiedätte, että olen jo naimisissa — ja päällepäätteeksi tulitte tänne, mieheni huoneisiin.»
Hänen loistavat silmänsä tulvivat kyyneleitä, eikä hän voinut hallita ääntään.
»Hän on mieheni, vaikka olisin tehnyt mitä tahansa.»
Paroni silitti viiksiään ja sanoi hellästi:
»Lapseni, jos pyysin sinua suostumaan siihen otaksumaan, että teit kaikki erityisestä syystä, koetin sillä säästää sinulta tuskaa. Luulin sen sinulle helpommaksi asian ollessa tällä lailla. Tahdoin mennä takaisin alkuperäiseen tarkoitukseesi ja unohtaa kaiken välillä olevan.»
Roma nojautui piironkiin.
»Pyysin sinua palaamaan omaan, entiseen itseesi, armas. Omaan voimakkaaseen itseesi — jotta olisit taas nainen, joka rakastaa elämää joka veripisarallaan — ilman sentimentaalisuutta, ilman heikkoutta — Italian valtiatar!»
Hänen äänensä kävi pehmeämmäksi, ja hän lisäsi hiljaa: »Jos minua on niin paljon moitittava siitä, mitä on tapahtunut, on syynä siihen ehkä se, että sinä ensin olit väärässä. Alussa oli minun vikani se, että suostuin esitykseesi. Valtiomies erehtyi, ja mies sai siitä kärsiä sitten. Luuletko olleen helppoa kestää tuota tunnetta, että minun ollessani sidottuna ja vanhentuessani nuorempi mies vei sinut minulta pois? Sinä et tiedä mitään mustasukkaisuudesta, lapsi — kuinka voisitkaan tietää? — Mutta sen tuskat ovat helvetin tuskia.»
Paroni koetti vielä kerran lähestyä Romaa.
»Rakas, ole oma itsesi taas! Unohda tuo hetken rakkaus ja kohoa uudestaan entiseen voimaasi ja viisauteesi. Minä unohdan kaikki… enkä kysy mitä on tapahtunut. Olen valmis pyyhkimään kaikki pois, aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan. Ja nyt olen vapaa ja valmis täyttämään entiset lupaukseni.»
Huolimatta hänen hellistä sanoistaan ja pehmeästä äänestään Roma katsoi häneen sellaisin inhon tuntein, jommoista hän ei koskaan ollut tuntenut ketään ihmisolentoa kohtaan.
»Älä vaivaa itseäsi ajattelemalla avioliittoasi, lapseni. Minä vakuutan sinulle, että se ei ole mikään avioliitto ollenkaan. Valtakunnan laki ei tunnusta sitä, ja kirkko voi minä hetkenä tahansa kieltää sen, sillä se ei ole ollut sakramentti, koska sinä et ole kastettu etkä siis kirkon opin mukaan kristitty.»
Hän astui askeleen lähemmäksi ja sanoi:
»Mutta jos olet kadottanut yhden miehen, odottaa sinua toinen — hellempi, uskollisempi, — mies, joka voi antaa sinulle kaiken, semmoisen miehen sijaan, joka ei voinut antaa sinulle mitään… Ja nyt tuo toinen mies on ikipäiviksi poistunut elämästäsi. Tapahtuipa mitä tahansa, sinä ja hän ette koskaan enää voi yhtyä. Mutta minä olen tässä vielä… Älä vastaa ajattelematta, Roma. Ajattele, mitä minä tarjoudun tekemään. Eikö se ole mitään, että olen valmis vastaanottamaan kaikki ne solvaukset, joita maailma varmaan on syytävä minua kohti siksi, että nain ankarimmin arvostellun naisen Roomassa?»
Roma oli tukehtua vihasta ja häpeästä.
»Näet että rukoilen sinua, Roma — minä, joka en koskaan ole rukoillut mitään keneltäkään ihmiseltä. En lapsenakaan tahtonut rukoilla mitään, en edes omalta äidiltäni. Sen jälkeen olen toimittanut jotakin elämässä — olen antanut kansalleni aseman kansakuntien joukossa, maailman silmät näkevät minut sen edustajana — ja kumminkin — kumminkin — polvistun sinun edessäsi.»
Äkillisen tunteen vallassa hän vaipui polvilleen ja koetti tarttua Roman hameeseen. Roma vetäytyi pois, aivan kuin paronin kosketus olisi liannut häntä.
»Nouskaa ylös», huusi hän jyrkästi. »Olen voinut tehdä väärin, mutta huono nainen en ole. Kyllä ymmärrän sanomattannekin, mitä uhrauksia teidän pitäisi tehdä naidaksenne minut, mutta en ikinä rupeaisi vaimoksenne, vaikka tarjoaisitte minulle kuningattaren kruunun.»
Paroni nousi ylös ja koetti nauraa.
»Kuten tahdot. En tietysti voi selittää sanojasi muuta kuin yhdellä tavalla. Luulin, että rakkauteni voisi hävittää sinun katkeruutesi… Mutta jos…» (hän alkoi kiihtyä) »jos et väiltäkään menneisyydestä, ajattelet ehkä hiukan tulevaisuutta.»
Roma katsoi häneen uuden pelon valtaamana.
»Tietysti minä en enää aio alentaa itseäni kosimaan naista, joka ylenkatsoo minua. On kylliksi, jos rankaisen sitä miestä, joka on syynä siihen, että nainen, jolla olisi paljon syytä kunnioittaa minua, ei enää minua kunnioita.
»Tarkoitatte, että koetatte saada kuninkaan rikkomaan lupauksensa?»
»Minun ei tarvitse koettaa vaikuttaa kuninkaaseen, koska hän on nimittänyt minut diktaattoriksi.»
»Siis kuninkaan seuraaja ei välitä kuninkaan lupauksesta, joka koski herra Rossin saamaa anteeksiantoa?»
»Jos lähden tästä huoneesta saamatta parempaa vastausta… niin en välitä siitä lupauksesta.»
Roma veti takaa esiin revolverin, jota hän oli pitänyt kädessään.
»Te ette koskaan lähde tästä huoneesta», sanoi hän.
Paroni seisoi aivan liikkumatta, ja syntyi kuolon hiljaisuus.
Sitten kuului pyörien ratinaa piazzalla ja heti sen jälkeen nopeita askeleita portailta.
Roma kuuli ne. Hän vapisi kovasti ja hänen sydämensä tuntui särkevän hänen rintansa.
Hetken perästä kuului koputus ovelle. Sitten toinen ja sitten vielä toinen. Se oli käskevä, kiihkeä koputus!
Roma, joka oli unohtanut paronin, seisoi kuin naulattuna paikallaan.
Paroni oli ymmärtänyt kaiken. Hänkin seisoi muuttuneena.
Sitten kuului värähtelevä ääni: »Roma!»
Roma huudahti heikosti ja pudotti revolverin hervottomasta kädestään.
Paroni sieppasi sen nopeasti. Hän tointui ensin.
»Hiljaa», kuiskasi hän. »Päästä hänet sisään. Minä menen tuohon huoneeseen. En tahdo tehdä pahaa teille, mutta jos hän seuraa minua — jos ilmoitat hänelle läsnäoloni — muista, mitä olen sanonut. Minun rankaisemistapani on oleva nopea ja varma.»
Paroni astui makuuhuoneeseen. Sitten kuului taas tunteellinen ääni:
»Roma! Roma!»
Roma hoiperteli ovelle ja avasi sen.