VIII.
Paroni oli mennyt makuuhuoneeseen yksinomaan paetakseen semmoisen miehen näkyvistä, joka oli karannut vanki ja siis melkein samassa tilassa kuin mielipuoli, jonka mielipuolisuus tietysti kiihtyisi paronin läsnäolosta. Huomatessaan, että Rossi oli tyyni, jopa jalomielinenkin vaaran hetkenä, paroni häpesi piilopaikkaansa ja aikoi astua ulos. Huolimatta ylpeydestään hänen oli pakko kuulla heidän keskustelunsa, ja häntä nöyryytti petetyn miehen ylevyys. Roman kiihkeä vakuutus, että hän vihasi paronia, koski häneen hyvin kipeästi, ja vielä kipeämmin hän tunsi oman alemmuutensa, kun Roma syvästi vakuutti rakkauttaan Rossiin.
Annunziatan ritari! Kuninkaan serkku! Pääministeri! Diktaattori! Tuo kaikki oli merkinnyt jotakin tunti sitten. Mutta mitä se oli nyt? Ei mitään tuon naisen silmissä verrattuna pienimpäänkin pyyntöön sen mitättömän miehen huulilta, jota hän, paroni, oli ylenkatsonut.
Tuska oli sietämätön. Ensi kerran paronin elämässä hänen ajatuksensa, jotka tavallisesti olivat hyvin selvät ja terävät, menivät sekaisin. Seisoen liikkumatta oven takana, kun Roman rukous ja Rossin anteeksianto kaikui hänen korvissaan, hän tunsi oman huonoutensa selvemmin kuin koskaan ennen. Tuo kiihoitti hänessä tulisen vihan. Nöyryytys oli liian suuri. Roma oli menetetty. Hän luuli tulevansa hulluksi.
Hän katsoi revolveria, jonka hän oli siepannut, kun Roma pudotti sen. Hän tutki sitä ja sai selville, että se oli ladattu, veti hanan, työnsi revolverin päällystakkinsa oikeaan taskuun ja avasi oven.
Rossi ja Roma eivät ensin nähneet häntä. Roman loistavat silmät, joissa kyyneleet kiilsivät, katsoivat hellästi Rossiin. Kun paroni kuuli hänen äänensä soinnun, kävi hänen mustasukkaisuutensa raivokkaammaksi kuin koskaan.
Hetken äänettömyyden jälkeen Rossi alkoi puhua. »Roma», sanoi hän, »mitä tuo herra tekee täällä?»
Paroni nauroi ja koetti selvittää ajatuksia, jotka kiehuivat hänen aivoissaan.
»Eikö olisi järkevämpää kysyä, mitä te teette täällä? Minun ymmärtääkseni tämä on tämän neidin huoneisto. Tämä neiti kuuluu minulle, ja kun hän syytti teitä tuomarin edessä, tapahtui se minun toivostani ja pyynnöstäni.»
Hän ei seisahtunut, vaan jatkoi uudistaen entiset sanansa ajatusten hyöriessä sekaisin hänen päässään.
»Tämä neiti on minun. Hän on ollut minun alusta alkaen, ja jos hän on teille sanonut, että teidän puheenne piazzalla ei ollut totta, on hän valehdellut. Luonnon ja järjen lain nojalla minä olen tämän vaimon mies, ja jos joku toinen mies tunkeutuu meidän väliimme, ei tuo toinen mies voi olla muuta kuin hänen rakastajansa.»
Rossi astui askeleen eteenpäin, mutta Roma kiiruhti väliin. Paroni tarttui lujasti taskussa olevaan revolveriin ja sanoi:
»Olkaa varuillanne, herra. Jos mies loukkaa minua, tulee hänen olla valmis kantamaan seuraukset… Minulla ei ole mitään syytä puhua pahaa tästä neidistä, koska minun samalla täytyy puhua pahaa omasta itsestäni. Mutta se, mitä te sanoitte piazzalla, oli totta sanasta sanaan, ja nyt, kun te olette tunkeutunut väliimme, on luonnollista, että sanon sen teille.»
Rossi hengitti syvään, mutta koetti hillitä itseään. Hänen kätensä olivat lujasti pusertuneet ja huulet kiinni.
»Te pyydätte minua uskomaan, että tämä neiti, jonka kanssa minä olen naimisissa, on toisen miehen vaimo. Eikö niin? Ellette voi todistaa sanojanne, ilmoitan, että minuutin perästä heitän teidät pää edellä ulos ikkunasta. Jos voitte sananne todistaa, saatte tehdä samoin minulle.»
Paroni koetti nauraa. »Tämä neiti on ainoa todistaja», sanoi hän.
»Kysykää häneltä. Kuullaan, kieltääkö hän mitä olen sanonut.»
»Hän kieltää! Roma, anna anteeksi, että kysyn sinulta, mutta tuollainen panettelu, joka koskee hyvän naisen kunniaa, on syöstävä panettelijan omille silmille. Älä pelkää, rakas! Tiedäthän, että uskon sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Sano, että tuo mies valehtelee, niin uskon sen.»
Roma näki voiton katseen, jonka Rossi loi häneen ja vaipui tuolille. Nyt oli tullut se kamala hetki, jota hän oli pelännyt. Kohtalon kovan iskun tähden Rossi ei ollut saanut hänen kirjeitään vielä, ja hänen vihollisensa kertoi kertomuksen ennen häntä.
Mitä hänen oli tehtävä? Hän olisi sanonut vaikka mitä tuolla hetkellä ja uskonut Jumalan antavan sen anteeksi. Mutta tässä ei auttaisi kieltokaan. Tekipä mitä tahansa, seuraukset tulivat olemaan yhtä kamalia. Jos hän kielsi paronin kertomuksen, täyttäisi Rossi uhkauksensa. Jos hän ei kieltänyt, kohtaisi paronille aiottu kosto häntä, Romaa. Hän muisti paronin uhkauksen ja vapisi.
Roma katsoi hetken avutonna Rossista paroniin ja paronista takaisin
Rossiin. Hän koetti puhua, mutta ei voinut. Vihdoin sai hän sanotuksi:
»Davido, jos voisin kertoa sinulle kaikki…»
»Kaikki! Enhän tahdo tietää muuta kuin yhden asian, Roma.»
Rossi katsoi häneen ikäänkuin hakien. Tutkivan tuomarin silmät eivät ole kysyvämmät.
»Roma, etkö ymmärrä, armas? Tuo mies — anna anteeksi, armas — tuo mies sanoo, että ennenkuin menit naimisiin minun kanssani, sinä… sinä olit ollut hänen omansa. Sitä hän tarkoittaa, ja se on valhetta, eikö niin?»
Roma ei vastannut, ja paroni naurahti. Se kidutti Rossia, ja epäluulo, jota hän oli koettanut tukahduttaa siitä asti kun hän astui tähän taloon, palasi taas kaksinkertaisena.
»Puhu, Roma. Isäsi tähden, oman kunniasi tähden, puhu!»
»Jos minä voisin sanoa sinulle…»
»Eihän sinun tarvitse sanoa muuta kuin myöntää tai kieltää.»
»Jos olisit saanut kirjeeni Englantiin…»
»Kirjeesi! Mitä niistä nyt? Roma, tuo mies syyttää sinua petoksesta aviomiestäsi kohtaan mitä arimmassa asiassa. Sen hän ehkä tekee huonossa tarkoituksessa, toivoen erottavansa meidät, mutta hän lausuu tuon syytöksensä muka todistukseksi siitä, että kun sinä petit minut tuomarin edessä, täytit vain hänen toivomuksensa. Se on valhe, eikö niin? Sano, että se on valhe! Jumalan tähden sano!»
Roma muisti, kuinka Rossi pari minuuttia sitten oli avaamaisillaan sylinsä hänelle ja sydämen taistellessa tuskaa vastaan, joka sulki hänen suunsa, hän koetti katsoa Rossiin rakkauden katsein. »Jos voisin vain katsoa häneen», ajatteli hän ja kohotti kalpeat kasvonsa. Mutta hän ei nähnyt Rossin silmissä muuta kuin tutkivan tuomarin katseen.
»Etkö voi luottaa minuun, Davido?» sanoi hän vavisten ankarasti.
»Luottaa sinuun? Enkö ole luottanut sinuun kyllin kauan? Enkö voi vaatia, että tällaisena hetkenä puhut suoraan?»
Ääni, jolla Rossi tuon lausui, ei ollut hänen oman äänensä kaltainen, ja hänen kasvonsa olivat synkät.
»Roma, miksi sinä itket? Ethän tahtone sanoa, että tuo mies puhuu totta?»
Sitten eräs ajatus johtui Roman mieleen ja tyynnytti hetkeksi hänen tunteittensa myrskyn. »Davido», sanoi hän, »muistatko, mitä sanoin kirjeessäni ystävästäni…»
»Ystävästäsi?»
»Minä sanoin häntä ystäväkseni.»
»No niin?»
»Ystävä-raukkani olin minä itse», sanoi hän peittäen korvansa käsillään.
Oli hetken äänettömyys.
»Sinä tarkoitat, että kun kirjoitit ystävästäsi, joka oli joutunut toisen miehen uhriksi ennen naimisiinmenoaan, kirjoitit itsestäsi?»
»Niin», sanoi Roma arasti.
»Ja sanomatta minulle sanaakaan annoit minun naida sinut?»
Roma ei vastannut, mutta ajatteli: »Hänen sydämensä on tunteva sääliä. Hän on muistava mitä hän vastasi minulle käskiessään ystävää luottamaan miehensä rakkauteen. Hän tuntee hetken tuskaa… mutta hänen jalompi luontonsa on voittava… ja hän on sanova: hän rakastaa minua ja on viaton, ja jos joku isku häntä kohtaa, on se ensin kohtaava minua.»
Mutta kun Rossi puhui taas, oli hänen äänensä aivan käheä.
»Jos asia on niin, ei tässä ole muuta sanottavaa. Nainen, joka saattoi tehdä sen, voi tehdä mitä tahansa. Ei ole mitään, johon en luulisi hänen pystyvän.»
Roma katsoi häneen rukoillen, mutta Rossin katse oli ankaran tuomarin, joka oli tutkinut ja tuominnut hänet.
»Davido», sanoi hän, »sinä käskit minua kertomaan kaikki ja minä tein sen, ja jos olisit saanut kirjeeni…»
»Jälestäpäin ehkä, mutta mitä hyötyä siitä oli?»
»Siksi, että rakastin sinua ja pelkäsin kadottavani sinut, en…»
Rossi nauroi hurjasti. »Rakastit!» huusi hän. »Joko sinä taas puhut minulle rakkaudesta? Ehkä vieläkin väität, että pettäessäsi minut tuomarin edessä teit sen pelastaaksesi henkeni?»
Roma ei koettanut enää puolustautua. Hän tunsi itsensä masentuneeksi ja syylliseksi tuon sortuneen miehen edessä. Rossi seisoi pöydän ääressä pehmeä hattu toisessa vapisevassa kädessä, toisessa rypistynyt vangitsemiskäsky.
»Se on siis totta! Kaikki, mitä sanomalehdet sanovat, on totta — että sinä menit naimisiin kanssani ja olit olevinasi köyhä ja muutit asumaan tähän taloon saadaksesi selville salaisuuteni ja voidaksesi ne sitten ilmaista herrallesi ja mestarillesi!»
Roma koetti vastustaa, mutta Rossin hurja nauru sai hänet vaikenemaan, kun tämä astui paronin luo, joka oli seisonut ääneti hänen takanaan.
»Siitä syystä kai te olette täällä tänä iltana? Mutta te ette odottaneet, että teitä häirittäisiin, vai mitä? Te ette luulleet tapaavanne minua. Te luulitte minun istuvan vankikopissa ja voivanne rauhassa tavata toisenne.»
»Davido, jonakin päivänä sinä kadut noita sanojasi, ja silloin on liian myöhäistä…»
»Oh, vaiti! vaiti! Sinä olet pettänyt minua alusta alkaen ja tämä», hän pusersi vangitsemiskäskyä kädessään ja heitti sen lattialle, »tämä on petoksesi todistus! Voi järkeäni! Minä tulen hulluksi!»
Roma hypähti seisomaan. »Se ei ole totta! Se ei ole totta.» Ja sitten hän kääntyi paroniin säkenöivin silmin ja huusi: »Sanokaa hänelle, että se ei ole totta. Te tiedätte sen, ja jos teillä on ihmisyyden kipinääkään, niin sanokaa se nyt.»
Paroni koetti nauraa. »Tottako?» sanoi hän. »Tietysti se on totta. Joka sana, jonka tuo mies on lausunut, on totta. Älä pyydä minua valehtelemaan, niinkuin sinä hänelle olet valehdellut alusta alkaen.»
Silloin Rossin hurja nauru taukosi äkkiä, ja hän syöksyi paronin luo raivoisana.
»Konna!» huusi hän. »Nyt on aikeenne onnistunut, nyt olette erottanut meidät iäksi, mutta nyt vihdoinkin ymmärrän teidät. Te olette käyttänyt hyväksenne tuon onnettoman naisen häpeää pakottaen häntä täyttämään pirulliset määräyksenne, ja kun hän on lopussa, täytyy hänen menettää sekä se mies, joka leikki hänen kanssaan, että myöskin se mies, jonka kanssa hän leikki.»
Roma näki, kuinka paroni kiehuen vihasta haki jotakin päällystakkinsa taskusta. »Mutta eihän kukaan riitele paenneen rikoksellisen kanssa», huudahti paroni. »Riittää, jos huudan poliisia… Poliisi!» huusi hän kovalla äänellä astuen askeleen eteenpäin.
Roma näki Rossin seisovan paronin ja oven välillä ja koetti varoittaa häntä, mutta ei saanut ääntä suustaan.
»Antakaa minun mennä», sanoi paroni.
»Ei vielä», sanoi Rossi ja heitti hattunsa sivupöydälle. »Teillä on eräs tehtävä ennenkuin menette. Teidän kaltaistenne miesten elämä on solvaus jokaista miestä kohtaan, jolla on äiti, tytär tai vaimo, ja ennenkuin te lähdette tästä huoneesta, täytyy teidän polvillanne rukoilla anteeksi uhriltanne naisen pyhässä nimessä.»
Roma näki paronin vetävän esiin revolverin. Hän näki Rossin syöksyvän häntä kohti ja tarttuvan kiinni kiiltävään Annunziata-ketjuun, joka riippui paronin kaulassa. Hän näki miesten taistellen siirtyvän ruokasaliin. Hän peitti korvansa käsillään, mutta hän kuuli Rossin käheän äänen, joka oli kuin hurjan pedon mörinä. Sitten kuului kova pistoolin laukaus, sitten raskas jymähdys ja sitten oli kaikki hiljaa.
Roma seisoi vielä kädet korvilla, vavisten kauhusta ja tuskin saattaen hengittää, kun askelia kuului hänen takanaan. Puolipyörryksissä hän kääntyi ympäri, näki Rossin ja huudahti helpotuksesta. Mutta Rossin silmät tuijottivat hurjasti, ja hän näytti mielipuolelta. Hetken hän seisoi Roman edessä hillittömässä raivossa, ja myrkylliset sanat tulvivat virtana hänen suustaan.
»Minä olen surmannut hänet. Kuuletko? Minä surmasin hänet! Mutta se on yhtä paljon sinun työtäsi kuin minun, ja tästälähin et voi koskaan ajatella itseäsi muuta kuin kauhun tuntein. Minä kiroan sinut sen rakkauden nimessä, jonka olet pettänyt, sydämen nimessä, jonka olet särkenyt. Minä kiroan sinut niiden toiveitten nimessä, jotka olet tuhonnut, isäsi muiston nimessä, tuon pyhimyksen ja marttyyrin nimessä!»
Ennenkuin hänen viimeiset sanansa olivat lausutut, oli Roma lakannut kuulemasta häntä. Heikosti huudahtaen hän oli vetäytynyt poispäin Rossista ja sitten kaatunut kasvoilleen. Kaikki hänen ympärillään, Rossi, hän itse, huone, pöydällä oleva lamppu ja sen varjot olivat menneet sekaisin hänen silmissään, ja vihdoin seurasi täydellinen pimeys.